Shutterstock
Suljen silmäni. En edes muista miehen nimeä, mutta silti hän suutelee minua omassa eteisessäni. Hän suutelee hyvin. Huulet ovat kuumat ja hitaat, kieli kiusoittelee. Unohdan hetkeksi kaiken, unohdan sen, että Janne on nytkin Italiassa mahdollisesti pettämässä minua Helenan kanssa. Unohdan toiveeni perheestä ja yhdessä vanhenemisesta. Silmissä mustenee, kun me suutelemme. Antaudun suudelmaan täysin siinä eteisen ja makuuhuoneen kynnyksellä, vaarallisen lähellä sänkyä.
Sen minä voin tehdä. Muille asioille en voi mitään.
Kun avaan silmäni, lamppu sokaisee minut. Menetän tasapainoni, mikä saa miehen tarttumaan minua voimallisemmin vyötäröltä. Hän on hyvin taitava, sillä hän ei sano mitään. Hän odottaa. En voi olla miettimättä, onko hän ollut tällaisessa tilanteessa aikaisemminkin. Annan hänen käsiensä tukea minua. Se tuntuu oudon lohdulliselta. Joku huolehtii minusta, edes hetken.
Kun häikäisy vihdoin antaa periksi, näen Reetan nojaamassa pöllämystyneenä eteisen lipastoon. Hänen hameensa on rullautunut vesirajaan, posket punoittavat ja tukka on pöyhössä. Hän näyttää todella kauniilta siinä aamuöisessä eteisessäni, jossa olen nähnyt hänet lukemattomia kertoja. Rakastan Reettaa niin paljon, että sydäntäni kivistää. Hän ansaitsisi onnen, kaiken onnen, minkä voi toiselle antaa.
– Reetta, nyyhkäisen humaltuneesti. – Mä rakastan sua kauheesti.
– Mäkin rakastan sua, Reetta sanoo ja tulee halaamaan minua läpi keinuvan eteisen, yli aaltoilevan räsymaton ja ali alhaalla killuvan lampun.
Halaamme pitkään. Reetan selkä tuntuu niin laihalta. Lapaluut, pienet linnunluut, puskevat esiin enemmän kuin ennen. Sen aika on meille tehnyt. Muutosta ei voi silmin havaita, mutta sen voi tuntea. Kun erkanemme vähän katsoaksemme toisiamme, molempien silmäkulmasta vierähtää kyynel. Jonkinlaista rakkautta meilläkin sentään on, vaikka miehemme ovat meidät pettäneet.
Juuri silloin vaalea mies kröhäyttää kurkkuaan. Hän on löyhännyt kättään ympärilläni, mutta ei päästä vielä irti. Toiveikas metsästäjä.
– Pitäskö teidän saada olla kaksistaan? hän kysyy.
Se ratkaisee asian. Hän osaa lukea tilannetta. Näen sen Reetankin silmissä. Ne loistavat lamppua kirkkaammin.
Olemme me Reetan kanssa ennenkin suudelleen humalapäissämme. Se on vaaratonta ja silti värisyttää niin kuin vaara. Jotain vähän luvatonta. Haen hänen huuliaan varovaisesti. Reetta vastaa suudelmaan kevyin huulin.
Mies ei onneksi sano enää mitään. Hän kietoo kätensä meidän ympärillemme ja alkaa kiriä ohi vaatteiden, iholle, iholle, joka huutaa.
Mä en löydä autonavaimia mistään, kerron Reetalle ensimmäiseksi, kun hän avaa silmänsä.
Reetta nostaa päätään sängystäni peitonmylleryksen keskeltä. Tummanruskeat hiukset ovat kuhiloituneet takaraivolle ja silmät liimautuneet kiinni.
– Avaimia, hän toistaa tankeasti.
– Niin niin. Avaimia, avaimia! huudahdan. – Miten me muuten sinne mökille päästään?
Olen kaivellut laatikoiden pohjat, eikä avaimia vain löydy, vaikka niiden kaiken järjen mukaan pitäisi olla lasilautasella eteisen lipaston päällä. Olen krapulainen, päässäni humina ja huimaus, ja minua on alkanut suututtaa.
Onko Janne tosiaan ottanut autonavaimensa mukaan Italiaan? Jos hän on tehnyt niin, hän on ennakoinut, että voisin tarvita autoa. Hän on päättänyt, että minä en saa koskea hänen kaaraansa. Äkkiä näen sen hyvin suunnitelmallisena tekona. Hän on tiennyt, että saan tietää hänestä ja Helenasta. Hän on tiennyt, että hänen on pelättävä autonsa takia. Minä en aio antaa sen estää itseäni! Minähän jumalauta ajelen sillä autolla, jos haluan! Olenhan hänen puolisonsa. Jotain senkin pitää merkitä.
Niinpä painan käteni Reetan olkapäälle ja kerron hänelle, mistä kaikkialta olen jo etsinyt.
Mies makaa selällään Reetan vieressä toinen käsi silmien ylle taittuneena. Lätkäytän kämmenen suulleni ja viiton Reettaa seuraamaan minua keittiöön.
– Ootko sä varma, että haluut ton mukaan? Reetta kysyy ja pyyhkäisee uninukkaa suupielestään.
Hän tarkoittaa vaaleaa miestä, joka nukkuu sängyssäni. Miestä, jonka vieressä en pystynyt nukkumaan, vaan nousin siivoamaan yöllä keittiön pöydälle kasaamiani ruokia, etsimään avaimia, peseytymään ja pyyhkimään mielestäni yön tapahtumat.
– En mä tiijä, vastaan ja hymyilen paljastavan leveän hymyn.
Siihen hymyyn kätkeytyy koko yö. Vaikka ei se Reetalta kovin kätkössä olekaan. Katson Reettaa ja hymyilen niin että poskiin sattuu. Tältä minusta ei ole pitkään aikaan tuntunut. Riemastuneelta. Villiltä.
Minun ja Reetan välillä leijuu hatara varovaisuuden pölyhiukkasten tanssi. Emme katso toisiamme silmiin kovinkaan pitkään ennen kuin alan taas etsiä avaimia. Reetta istuu keittiönpöydän ääreen, nostaa toisen jalan itseään vasten ja nuupahtaa siihen. Hän haroo käsillä hajamielisesti hiuksia seuratessaan liikkeitäni silmillään. Avaan keittiön laatikoita ja suljen niitä. Tiedän, että se on turhaa, mutta olen etsinyt jo kaikista järkevistä paikoista.
– Ootko sä varma, että sä haluat lähteä sinne mökille? Reetta kysyy, hypläilee varpaankynsiään ja lisää: – Nyt.
Hän tarkoittaa sen jälkeen, mitä tapahtui. Sen jälkeen, kun me kaikki nukuimme yhtenä hikisenä lankakeränä minun ja Jannen sängyssä.
Mutta en minä tunne katumusta. En tunne muuta kuin räjähtävää riemastusta. Minä pääsen pois täältä! Olen sen nyt päättänyt, eikä mikään voi minua estää.
Katson Reettaa, pysähdyn. Minua kouraisee, mutta Reetta on ystäväni. Minun on vain osattava kysyä se nyt heti, kun koura puristaa sydäntäni.
– Etkö sä sit halua enää mukaan?
Reetta katsoo varpaitaan. Näen hänen nenänsä nypistyvän niin kuin käy, kun hän yrittää pidätellä hymyä. Hän nostaa minuun loistavat ruskeat silmänsä, väläyttää hymynsä, jonka kulmassa on sudenhammas.
– Haluan todellakin, hän vastaa.
Ovella seisoo mies alushousuissaan. Hänen vatsansa kaartuu houkuttelevasti kuin väärinpäin käännetty soppalautanen, vaaleat karvat hohtelevat kultaisina auringonvalossa.
– Mitäs täällä taas halutaan? hän sanoo jotenkin ärsyttävän vinosti.
Me katsomme Reetan kanssa toisiamme ja purskahdamme nauruun.
– Mitäs jos panisit vähän vaatetta päälle, sanon miehelle. – Me ollaan lähdössä mökille.
Mies katsoo minua pitkään ja sanoo sitten hitaasti:
– Ootko sä varma, että sä haluat mut mukaan?
– No jos sä osaat käynnistää auton ilman avaimia, nauraa tuhautan ja viskaan keittiöpyyhkeen miestä päin.
Pyyhe osuu hänen paljaaseen rintaansa, mutta hän saa sen kouraansa ennen kuin se lätkähtää lattialle. Mies hymyilee jotenkin vinosti ja kysyy sitten vielä:
– Voinks mä käydä suihkussa?
– Ole hyvä, sanon. – Pyyhehän sulla jo onkin, vitsailen.
Mies poistuu puistellen päätään ja jättää minut ja Reetan kaksin. Minun on pakko ihailla sitä, ettei mies kertaakaan vilkaissut Reetan pikkuhousuja tai minun olemattoman toppini alta piirtyviä rintoja. Hänessä on jotakin erikoista.
Tunnelma laskee nopeasti, kun istuudun Reettaa vastapäätä pöytään siihen, missä minä ja Janne vielä pari päivää sitten istuimme. En halua ajatella sitä. En suostu ajattelemaan sitä, mutta huomaan, että Reetan ovat vallanneet samanlaiset ajatukset. Näen sen hänen silmistään.
– Mutta entä Aava? hän kysyy.
– Miten mä voin jättää sen ihan yksin?
En vastaa mitään. Eihän Aava yksin ole. Hän on isänsä kanssa. Mutta ei minun kannata sanoa sitä. Reetan on itse tajuttava se. En minä voi pakottaa häntä mukaani, vaikka kuinka haluaisin.
– Ja mitä mä olen oikein tehnyt? Reetta kuiskaa minulle.
Hänen silmänsä pyöristyvät, hänen kätensä kipuaa suun eteen, hipeltämään ylähuulta.
– Voi jeesus, Vilma. Mitä me oikeen...
Hän ei sentään jatka lausetta. Hän katsoo minua, tyrskähtää epäuskoista naurua ja sanoo sitten varsin tavallisella äänellä.
– Eihän mulla ole mitään vaatteitakaan.
Hän tekee päätöksensä siinä ja siten, äkkiväärästi. Joskus on vain uskallettava hypätä. Joskus on vain tongittava toisten vaatekaappia. Sillä vaatetilanne meidän on korjattava ihan ensimmäiseksi. Vaatekaapistani löytyy kymmeniä kesämekkoja, joita en ole käyttänyt vuosiin. Kirpparilöytöjä, Reetalta saatuja, kyllästykseen asti käytettyjä. Kun Reetta vetää ylleen kuluneen sinisen sortsihaalarimekkoni, hän näyttää tosi päheältä – tukka yön jäljiltä vielä hajallaan ja silmien ympärillä eilisen ripsivärin usva.
– Ota mitä vain, sanon ja heitän muutaman mekon rantakassiini.
Perään lentää keltainen kynsilakka, hiuslenkkejä, turkoosikorkkinen dödö, kourallinen pikkuhousuja ja bikinit. En halua miettiä, mitä tarvitsen, koska en halua miettiä, minne olen menossa ja miksi. Jannen perheen mökki tuntuu kielletyltä hedelmältä nyt, kun kuuntelen suihkun kohinaa ja mietin, minkälainen ihminen siellä oikein itseään saippuoi. Mutta kukaan ei tiedä tästä, ei edes Janne, ajattelen. Me menemme joka kesä mökille – olen ollut siellä kuutena edellisenä kesänä. Siinä ei ole mitään outoa, että menen sinne ystäväni kanssa.
En vain tiedä, mitä vaalealle miehelle tekisin.
Me istumme portaalla, joka on jo jäänyt varjoon, kun pääsemme ulos talosta ja alamme varkauspuuhiin. Mies retkottaa puoliksi ulkona autosta ja väkertää johtoja ihan tavallisen oloisesti. Hänen yläruumiinsa on ratin alla olevassa ahtaassa tilassa vääntyneessä asennossa. Reetta tapittaa hermostuneesti jalallaan asfalttia.
– Entä jos joku tulee? hän kysyy ja katsoo katua alas.
Siellä kulkee tuttu koiranulkoiluttaja terrierinsä kanssa.
– Sä unohdat, että kaikki tuntee mut täällä. Ne tietää, että tää on meidän auto. Siihen on vaan nyt tullut vikaa, sanon, vaikka puren itsekin huulta.
Kiirehdi, kiirehdi, anon miestä mielessäni.
– Ai ja toi on Janne, Reetta turskahtaa.
Hän on oikeassa. Janne ei missään nimessä retkottaisi asfaltilla autoaan korjaamassa. Enkä minä missään nimessä varastaisi Jannen autoa, lisään mielessäni. En myöskään päästäisi tuntematonta miestä kotiini, meidän kotiimme, enkä saisi tietää Jannen pettäneen minua – täydellisessä maailmassa. Mutta tämä maailma on nyt mennyt tällaiseksi ja tässä maailmassa minä piru vie varastan poikaystäväni auton.
Auto kurnahtaa käyntiin kuin salamaniskusta. Mies nousee seisomaan voitonriemuisesti hymyillen.
– Neidit ovat niin hyvät.
Mies ei ole tainnut vieläkään huomata Reetan sormusta. Hymyilen hänelle ja nostan rantakassin ja kangaspussit maasta. Ei ole mitään syytä oikoa hänen käsityksiään mistään. Etenkään siitä asiasta, kenen auto oikeastaan on.
– Eiku menoks sitte, sanon.
Reettakin nousee, kiertää epäröiden auton ja istua lossahtaa pelkääjän paikalle siinä sinisessä haalarimekossa.
– Sä varmaan ajat? Reetta kysyy minulta, ja tottumuksesta nyökkään.
Kaupunki jää nopeasti taaksemme. Autoradio soittaa hiljaksiin kesäbiisejä. Tiet ovat autiot. Mies nukahtaa pian takapenkille, enkä minä voi uskoa, että tämä tapahtuu todella. Niin me jätämme Helsingin ja sen mukana kaiken vanhan taaksemme – kevyen kuorsauksen saattelemana.
Ajaa huristan moottoritietä sataakolmeakymppiä ja yhtäkkiä suuri riemastus pärskähtää sisältäni. Väännän autoradion täysille ja katson Reettaa, joka istuu vieressäni t-paita kasvoillaan ja vesipullo kädessä.
– Älä nyt krapuloitse. Me lähdettiin karkuun! Jail break! Kerrankin me tehdään jotain, eikä vaan odoteta kotona!
Reetan huulilla käy hymyn tapainen. Hän nostaa voipuneesti paitaa kasvoiltaan.
– Miten sä voit olla noin pirteä? hän ihmettelee.
Äkkiä Reetta ryhdistäytyy ja osoittaa oikealle poikkeavaa liittymää.
– Pysähdy, mennään tonne, hän sanoo käskevästi.
Karautan puskien peitossa lepäävän hirsikioskin pihaan. Pihassa on vain muutama muu auto. Alempana on järvenselkä, jonka rannassa kaksi lasta uittaa muovilelua. Reetta lantustaa kioskiin ja jättää minut seisoskelemaan auton viereen.
Potkiskelen hiekkaa ja avaan sitten takaoven nähdäkseni, onko vaalea mies vielä hengissä.
Mies kohottaa päätään pöllämystyneenä takapenkiltä. Hänen silmänsä ovat melkein turvonneet umpeen, ja kuuma auto on saanut hänen ihonsa punoittamaan.
– Missä me ollaan? hän kysyä röhähtää.
– Jollain kiskalla. Reetta halus pysähtyä, sanon.
Epäröin vähän ennen kuin sanon Reetan nimen. Oudosti minusta tuntuu kuin meidän pitäisi pysytellä anonyymeina. Ainakaan en usko, että mies muistaa meidän nimiämme – enhän itsekään muista hänen nimeään.
Katson miestä hetken ja sanon sitten huomaavaisuuteen pyrkien kuin hän olisi ihan tavallinen vieras ja minä emäntä: – Täällä on varmaan kans vessa.
Mies älyää vihjeen, könyää autosta ja oikoo selkäänsä irvistäen häikäisevälle auringolle. Hän katoaa kioskin taakse.
Järvi liplattaa ja autot karjuvat ohi moottoritiellä kuin leijonat. Kun Reetta palaa, hänellä on molemmissa käsissään kaksi kylmää siideripulloa.
– Mikäs roadtrip se sellainen on, jolla ei juoda mitään? hän nauraa.
Reetta vilkaisee avointa takaovea ja kohottaa minulle kulmaansa.
– Missä herra on? hän kysyy ja laskee siideripullot jalkatilaan.
– Se meni vessaan, sanon.
Katsomme Reetan kanssa toisiamme hetken hyvin tiukasti.
– Ei kai me voida sitä tänne jättää? Reetta kysyy.
Hän siis ajattelee ihan samaa kuin minäkin. Emme me voi ottaa miestä mukaan Jannen perheen mökille. Pääni alkaa vihdoin selvitä petoksen, kaunan ja yön villiyden usvista. Ei tosiaankaan. Mitä minä oikein ajattelin, kun pyysin miehen mukaan? Kurkkua kuivaa ja mahassa on äkkiä kova pallo.
– Mitä me sit oikein tehään? kysyn Reetalta, ihan tosissani.
On vaikea vain antaa mennä, olla suunnittelematta ja piittaamatta, kun kuitenkin oikeasti piittaa.
En tunne miestä, mutta en voi jättää häntä tänne hirsikiskalle heijaavien viherlehtisten puiden huomaan, koska ei täältä pääse pois millään keinolla. Mutta en minä häntä voi mökillekään ottaa. Siellä saattaa olla kuka tahansa – vaikka Jannen vanhemmat. Miten minä hänet esittelisin? Hei, tässä on mies, jota me yhdessä pantiin viime yönä. Ei tässä muuta.
Muistot yöstä kohahtavat mieleeni ajatuksen perässä ja saavat vereni polttamaan poskille punan.
– En mä oo ikinä tehnyt mitään tällaista. Eihän me olla edes erottu Jannen kanssa. En mä tajua, mitä mä oikein tein, sanon Reetalle hengästyneenä.
Tämä on niin huono hetki tajuta se kaikki. Tunteet paiskautuvat rintaani vasten kuin auton konepelti moottoritiellä. Huomaan istuvani risti-istunnassa sorapihalla auton vieressä. Jannen varastetun auton. Sydämeni skippaa yhden iskun. Entä, jos joku tajuaa, ettei meillä ole avaimia. Ei kukaan minua täällä tunne. Ei kukaan täällä tiedä, että auto on poikaystäväni. Tai ex-poikaystäväni. Kaiken tapahtuneen jälkeen me tuskin olemme enää yhdessä, kun Janne palaa.
Vedän kädellä hiekkaa. Se auttaa. Hiekka satuttaa kämmenen ihoa. Hiekka on kuumaa ja siruista. Ihan tavallista sorahiekkaa, tavallisella parkkiksella, tavallisen kiskan pihassa. Näen vaalean miehen tulevan kioskilta käsissään kolmioleipäpaketti ja iso Jaffa-pullo.
– Mä ajattelin, että tää on varmaan pieni ruokatauko, hän sanoo.
Sitten hän näkee siiderin Reetan kädessä.
– Ai teillä onkin jo paremmat eväät, hän lisää.
Reetta kapuaa kyytiin ja sihauttaa ensimmäisen siiderin auki, kun minä käynnistän auton.
– Huomenna sä ajat, sanon, ja Reetta hymähtää.
Mies istuu takapenkille. En minä voi jättää häntä tänne.
– Minne me muuten ollaan menossa? hän kysyy repäistessään auki muovilaatikon.
Sen sisältä käy lohen tuoksu, joka saa pahoinvoinnin aallon käymään kurkussani. Katson tiekylttejä, jotka vilkahtavat ohi.
– Mikkeliin, vastaan.
Reetta köhii vieressä siideriä kurkustaan ja rinnuksilleen. Omenaesanssi tuoksahtaa voimakkaasti, kun Reetta pyyhkii leukaansa.
Mies nyökkää niin kuin suunnitelmassani ei olisi mitään ihmeellistä.
– Jees boks, hän vastaa.
Äkkiä mietin, ensimmäistä kertaa, kuinka vanha mies oikein on. Katson häntä peruutuspeilistä. Unen jäljiltä pullahtaneet kasvot ovat hyvin nuoren näköiset. Hänen levollisen luottavaisessa asenteessaan on myös jotain, mitä yli kolmikymppisissä ei enää ole.
Apua. Olenko kaiken muun lisäksi kehdonryöstäjä? Käännän rattia vähän liian rajusti ohittaakseni edessä rutuuttelevan peräkärryboksin, ja sekä Reetta että vaalea mies äännähtävät hämmästyneinä. Reetta ojentaa miehelle takapenkille siiderin ja he jutustelevat festareista, joilla ovat käyneet. Minä vajoan itseeni. Tunnen ulkopuolisuutta, kun he kosauttelevat siiderinsä auki ja nauravat, ja huomaan miehen jopa tapailevan Reetan paljasta olkaa.
Kaasutan meidät moottoritietä kohti Mikkeliä, enkä yhtään tiedä, mikä meitä siellä odottaa.
Mikkelin keskusta on umpeensa täynnä väkeä. Aurinko porottaa polttavasti, kun me vihdoin pääsemme purkautumaan autosta, jonka saan parkkeerattua jollekin torille johtavalle kadulle – tietenkin mäkilähtöön.
– Vihdoin ruokaa! Reetta haukottelee ja nojautuu vasten miestä.
Pysähtymispaikan pusikoissa tapahtuneen pissatauon jälkeen he ovat istuneet takapenkillä nauramassa ja supistamassa kahdestaan. Välillä näin peruutuspeilistä, kuinka vaalea mies korjasi Reetan hiuksia korvan taakse tai kuinka hän piteli käsiään Reetan säärillä, jotka tämä oli nostanut hänen syliinsä. Minua kuumottaa ja uuvuttaa ja olen melkein varma, että kaikki tämä oli yksi iso virhe. Olen selvin päin ja nämä kaksi kaulailevat siinä keskellä viettävää katua täydessä iltapäivän auringonpaisteessa.
Vaalean miehen kasvot valaisee valloittava hymy, kun hän katsoo minuun.
– Vilma hei, meidän on pakko käydä katsomassa, saataisko muikkuja! Pienenä me aina syötiin muikkuja Mikkelissä!
– Se rimmaa! Reetta nauraa ja tarttuu miehen rintamuksesta.
Kielentutkija sekoittaa alkusoinnun ja loppusoinnun, ajattelen ilkeästi, mutta yritän pyyhkiä ajatuksen ja katkeruuden mielestäni. Mieleni vain on niin täynnä pyyhittävää, että siitä ei ole tulla mitään, kun alan äkkiä vertailla yön tapahtumia, kosketuksia, nuolaisuja. Kuinka monta minä sain ja kuinka monta Reetta?
Miehen hymy on kuitenkin varsin valloittava ja hänen hiprakkainen riemastuksensa vielä valloittavampi. Hän astuu luokseni ja nostaa minut kepeästi ilmaan.
– Vilma, Vilmaa, hameiden alla ilmaa! hän laulaa hassulla lastensävelmällä ja kiepauttaa minua ympäri.
Sitten hän äkkiä suutelee minua suulle, noin vain, siinä, keskellä katua ja Reetan silmien edessä. Muhevat huulet painuvat omilleni pitkäksi hetkeksi ja sitten ne taas irtoavat. Katson heti Reettaan tulkitakseni hänen ilmeitään ja eleitään.
– Nätti Vilma, Reetta sanoo, nostaa raidallisen rantakassin autosta ja alkaa tärpiä mäkeä torille päin.
– Tulkaa jo! Mulla on ihan hirvee nälkä! hän huutaa.
En ymmärrä enää mitään, mutta niin me teemme. Ja vaalea mies ottaa minua kiinni vyötäröstä, kun kuljemme mäen ihan sen laelle saakka.
Taivas on tummunut umpeen sillä aikaa, kun me söimme ja joimme ketjuravintolan loosissa. Seison ravintolan lasisessa tuulikaapissa ja ihmettelen, miksi sääriäni yhtäkkiä paleltaa ja miksi on niin hämärää. Äkkiä taivas räjähtää, vesi räiskähtää säärilleni avoimesta ovesta ja nopeasti asfaltti muuttuu mustaksi. Nenääni käy sateen tuoksu, se leviää nopeammin kuin vesi, joka sekin juoksee jo valtoimenaan pitkin toria.
Reetta horjahtaa viereeni kynnyksen yli.
– Hrrr, Reetta sanoo ja päkistelee viileässä ilmassa.
– Ei kai me tossa ilmassa mihinkään terassille lähdetä istumaan? mies enemmänkin toteaa.
– Tossa näyttäis olevan hotelli ihan vieressä, hän lisää, aivan kuin olisi suunnitellut koko jutun.
Mutta mehän tämän suunnittelimme. Minä hänet tänne toin. Minä vein hänet kotiini. Ja siinä hän nyt on, enkä tiedä, mitä hänelle tekisin.
Miehen katse polttaa mekkooni reikiä. Tunnen ruumiini heräävän humalan läpikin, kun hän katsoo minua noin. Voi kun voisin vain vähän nuolaista häntä, ihan vähän vain. Pakottava tarve lamaannuttaa minut hetkeksi.
En voi. Entä Janne? Entä Reetta ja meidän ystävyytemme? Mitä me oikein olemme tässä tekemässä ja mitä siitä myöhemmin seuraa, kun tämä mies katoaa näkyvistä?
Reetta keskeyttää ajatukseni tarttumalla minua olasta ja supattamalla korvaani.
– Sithän meidän ei tarvis miettiä, minne me se laitetaan.
Hän tarkoittaa, että me emme veisikään miestä mökille. Ehkä hänet voisi jättää tänne, hotellihuoneeseen. Kyllähän Mikkelistä junia kulkee. Ja onhan hän aikuinen mies. Luultavasti, lisään mielessäni ja irvistän. Hän on mitä luultavimmin aikuinen mies.
– Pitäiskö meidän mennä Alkon kautta? kysyn varsin pragmaattisesti.
Ja niin me teemme.
Reetta lähtee maksamaan hotellihuonetta sillä aikaa, kun minä ja mies valikoimme kauneimmat skumppapullot koriin. Mies ei tunnu tietävän mitään kuohuviinistä, mutta se ei haittaa, kun teemme valintamme vain etiketin perusteella. Minä viilaan Visaa niin että laite piippaa ja me lähdemme iloisesti pullokasseja kantaen suuntaamaan hotellille. Tunnen vatsassani kutinan, joka vain voimistuu joka askelella. Kohta, ihan kohta minä pääsen taas maistamaan hänen ihoaan.
Hotellihuone on pieni ja tarkoituksenmukainen. Siellä on kaksi suhteellisen leveää sänkyä, joiden päälle on levitetty oranssin sävyinen päiväpeitto. Seinällä on joku akvarellia muistuttava painokuva ja pöytänä toimii peilipöytä. Lattia on pehmoisen maton peitossa, joka saa jalkani tuntumaan entistä likaisemmilta, kun saan tossut jaloistani.
Reetta on vetänyt pimennysverhot ikkunan eteen ja avannut pienen valkoviinin minibaarista. Hän lekottelee jalat sängyn päällä ja heittelee suuhunsa pähkinöitä – nekin minibaarista.
– Teillä kesti niin pitkään! hän huudahtaa selitykseksi, kun heilutamme hänelle skumppakassejamme, joiden idea oli se, että meidän ei tarvitsisi maksaa minibaarin törkyhintoja.
Minä posautan pullon auki sillä aikaa, kun mies käy vessassa. Reetta katsoo minua jotenkin pitkään, mutta ei sano mitään. Sen sijaan hän hujauttaa loput pikkupullosta suuhunsa. Emme sano toisillemme sanaakaan. Ehkä olemme molemmat liian järkyttyneitä siitä, mihin olemme päätyneet. Tunnemme toisemme liian hyvin, jotta voisimme salata toisiltamme sen, miten olemme lipsahtaneet kaidalta tieltä.
Minua kalvaa syyllisyys, sittenkin, vaikka ajattelisin, mitä Janne ehkä on tekemässä juuri tälläkin hetkellä vaalean Helenansa kanssa. Kaadan hotellin hammasmukiin skumppaa meille kaikille ja roiskin sitä samalla pöydällekin. Tämä ei ole se hetki, kun haen rätin ja pyyhin pöydän. Tämä on sellainen hetki, että kumarrun ja nuolen pisarat pöydältä.
Juuri sillä hetkellä mies tulee vessasta.
– No helou! hän huudahtaa, ja kun minä nostan halukkaat silmäni häneen, huomaan, ettei hän ole sulkenut sepalustaan.
Vyönpäät letkuvat vapaana ja vetoketju paljastaa hänen kirkkaan turkoosit alushousunsa, jotka jo eilen näin. Otan tilaisuudesta kiinni ja vedän hänet vyönletkusta itseäni vasten.
– Otetaan nää pois, sanon ja vedän housuja alaspäin, kunnes ne valahtavat lattialle.
Mies näyttää vähän häkeltyneeltä mutta ei pane vastaan. Vedän hänet kanssani sängynreunalle ja alan suudella oikein tositarkoituksella. Pian me molemmat unohdamme, että tässä saattaisi olla jotain kummallista. Reetan jalat lepäävät ristissä pyllyni vieressä ja hän rouskuttaa tuolissa pähkinöitä. Rouskuttaa ja katselee meitä niillä suurilla tummilla silmillään, joissa kytee ahdistuksen häivä.
Otan skumppapullon käteeni ja elehdin miehelle, jotta hän menisi makuulleen. Mies hymyilee reteästi, kepsahtaa selälleen sängylle ja tarjoaa minulle alastoman vatsansa. Minä kaadan hänen vatsalleen kuohuja, kunnes niitä valuu yltympäriinsä ja alan sitten nuolla pirskahtelevaa juomaa hänen navastaan. Sitä valuu päiväpeitolle, mutta minä en välitä.
Välitän kuitenkin vähän siitä, että Reetta ei ole noussut tuolista sen jälkeen, kun me tulimme sisään. Hän kittaa skumppaa kaikista kolmesta lasista ja katselee meitä hiljaisena ja itseensä vetäytyneenä.
– Ootsä peseytynyt? kysyn, kun nuolaisen miehen kiharaisia karvoja alempaa ja alempaa.
Ne maistuvat suolaisilta. Mies pudistaa päätään epävarmasti.
– Jos sä käyt nopeesti? ehdotan.
Se on juoni, tietenkin se on. Haluan vaihtaa sanan Reetan kanssa.
Kun mies nousee ja kävelee vessaan kalu kalsareiden sisällä iloisesti pystypäin helkahdellen, Reetta äkkiä tarttuu minua kädestä.
– Vilma, kuulen hädän hänen äänessään. – Mä en tiedä, pystynkö mä tähän uudestaan, hän sanoo ja minun sydämeni valuu jalkoihin ja siitä lattialle pieneksi lummelammeksi.
– Mikä sulla on hätänä? kysyn, vaikka haluaisin ravistella häntä.
Minä haluan saada seksiä! Kun kerran olen jo tässä, kaikki raja-aidat on jo jätetty taakse, eikä millään ole enää väliä. Mutta jos Reetta ei halua, en minäkään voi.
Katson Reetan tummia silmiä, joiden pupillit tuntuvat nielaisseen koko värillisen alueen sisäänsä.
– Musta tuntuu, että mä tajusin jotain silloin yöllä, kun me – Reetta jättää taas lauseen kesken ja roikottaa päätään humalaisen letkollaan.
Siitä on tullut hänen uusi kommunikointitapansa. Kielentutkijan kommunikointitapa! Se huvittaisi minua, jos ei tässä olisi nyt jokin haava käsillä. Jokin satuttava.
– Mä en tiedä enää, hän sanoo ja nyt kuulen äänessä tulevan itkun, kyynelten paksuuden. – Edes mitä mä haluan.
– Mitä sä tarkoitat? kysyn ja paijaan sormillani hänen kämmeniään.
– Mä vaan, hän kätkee äkkiä kasvot käsiinsä. – Mä olen äiti! Mulla on lapsi! hän mupeltaa käsiensä suojasta.
Tiedän, että tämä ei ole se, mitä hän haluaa sanoa, mutta meillä ei ole paljon aikaa ennen kuin mies on saanut itsensä pestyä ja puunattua leikkeihin sopivaksi. Haluan tietää, miten kohdella miestä, kun hän astuu takaisin hotellin pehmoiselle matolle valmiina toimintaan.
– Kulta, mikä hätänä? Ei mikään ole muuttunut. Kaikki on ihan hyvin.
Valehtelen, mutta kuka ei tekisi niin minun tilanteessani. Paras ystäväni itkee hotellihuoneessa, kun vessassa ihastuttava ja treenattu nuorimies pesee itseään paraatikuntoon meitä varten.
– Mä luulen, että... Musta tuntuu, että... Se miksi mikään ei ole enää toiminut Markon kanssa.
Kuulen, kuinka suihku lakkaa kohisemasta vessassa. Sitten kuulen Reetan sanat, enkä osaa keskittyä enää mihinkään muuhun.
– Mä tykkään ehkä tytöistä, Reetta sanoo.
Sanat jähmettyvät ilmaan välillemme. Äkkiä olen hyvin tietoinen kädestäni, joka paijaa hänen reittään. Annan sen pysyä siinä, mutta lopetan paijaamisen.
Edellisyön kosketukset rävähtävät silmilleni siinä, enkä minä saa niitä pois päältä. Reetan alaston vartalo omaani vasten, vasten miehen vartaloa. Reetan suu omaani vasten, hänen ihonsa, kuulas, silkkinen ihonsa. Minun rakas Reettani.
Mitä tässä oikein pitäisi tehdä?
Vessan ovesta lankeaa kirkas valo, josta mies astuu hotellihuoneeseen kuin jonkin elokuvan sankari. Paitsi että nyt on maailman huonoin hetki sankarille. Hänen varjonsa peittää meidät molemmat alleen.
Herään siihen, että Reetta istuu vieressäni sängyllä täysissä pukeissa. Hän pureskelee kynsinauhojaan. En ole nähnyt hänen tekevän niin sitten opintojemme.
– Jani ei oo täällä enää, Reetta sanoo.
Hän siis muistaa miehen nimen. Sitten Reetan sanat pureutuvat tajuntaani. Mies on lähtenyt. Kurotan laukkuni puoleen ja puraisen poskeani kaivellessani hätäisesti sen sisuksia. Lompakko löytyy lopulta laukun pohjalta, eikä sen sisältä ole kadonnut edes ryttyinen kymppi, joka siellä yksikseen makaa.
– Mun lompakko on kans tallella, Reetta sanoo jotenkin surullisesti.
– Mitä me oikein tehään? kysyn äkkiä takki tyhjänä.
En minä osaa käynnistää autoa johdoista. Miten me oikein pääsemme täältä Jumalan selän takaa ilman miehen apua?
Kirjaudumme ulos hotellista, maksamme huoneen ja kävelemme hitaasti tuttuun mäkeen. Kuljemme hiljaa vierekkäin, molemmilla nyssäkkä olalla, molemmilla kännykkä äänettömällä.
Kumpikaan ei tiedä, mitä teemme nyt, mutta pakko meidän on silti mennä auton luokse. Todistaa, missä tilanteessa todella olemme.
Eipä aikaakaan, kun huomaamme, ettei autokaan enää ole siellä, missä eilen. Seisomme aamupäivän tiuhassa sateessa alas viettävällä tiellä, jota pitkin koko kaupunki kaataa likasaavinsa nilkkoihimme. Reetalla on rantakassi olallaan, minulla kangaskassi omalla olallani. Muuta meillä ei ole kuin päällämme olevat vaatteet ja Visa.
Kai silläkin johonkin pääsee? mietin, kun auto hidastaa kohdallamme. Joku rullaa vanhan lava-auto ikkunan auki ja huikkaa.
– Tarviitteko kyytiä?
Katson kysyvästi Reettaa, jonka tummat hiussoirot ovat liimaantuneet ripsiin ja nenään. Hän katsoo minua suurin silmin. Sitten hän nyökkää varovasti.
Kommentoi 0
