Shutterstock
Aavan syntymä muutti kaiken, Reetta miettii. Olen kuunnellut koko ikäni totuuksia siitä, kuinka lasten syntyminen muuttaa kaiken. Olen kuunnellut alentuvia "ymmärrät sitten, kun sinulla on omia lapsia" -heittoja ja ajatellut hiljaa mielessäni, että tuskin.
En ole muuttanut mieltäni. En ymmärrä mitään paremmin nyt.
En ole maagisesti aikuisempi tai parempi ymmärtämään muiden ihmisten tunteita. En selviä vastoinkäymisistä liitelemällä pumpulipilvellä niiden yli.
Mutta olen sidottu. Olen sidottu Aavaan.
En osannut odottaa sitä. En osannut odottaa, että jokin päivä mies olisi minulle vasta se toinen, kaukana, kaukana ykköspaikalta, jota pitelee tuo pieni tahmea nyrkki, joka puristaa peukaloani unissaan.
En halua päästää siitä irti, ettei sekin katoa.
Marko jäystää pihviä pää kumarassa, enkä minä keksi mitään sanottavaa. Hän kauhoo perunoita poskiinsa niin kuin kotonakin, kermakastiketta ryypähtää partakarvoihin, joita hän romanttisesti kutsuu pilluharjaksi. Yhtenä aamuna hän oli ajellut pitkäksi päässeet partakarvansa ja jättänyt huulten alle syvänteeseen harjaksen. Sellaisia näkee lähinnä muhkulaisiksi itsensä bodanneilla, hihattomissa t-paidoissa paistattelevilla miehillä, joiden aurinkolaseista peilautuvat aina jonkun hoikat sääret. Niitä hän ei suostu pyynnöistäni huolimatta ajelemaan, ja oudosti se on saanut minut epäilemään, että jokin suurempi asia on muuttunut. Tunnenko miestäni enää?
Istumme punaisella kankaalla verhoillussa loosissa ravintolan kulmassa. Yläpuolellamme killuu vanhanaikainen kristallikilluttimiaan roikottava valaisin, lasiovessa on paksu messinkinen kahva, baaritiski tilan perällä on kiillotettua konjakkipuuta.
Ympäristö on täydellinen, mutta me emme sovi sinne. Olemme omassa kuplassamme, samassa, joka sulkee meidät kotonakin tukahduttavan muovikupunsa alle. Sillä ei ole väliä, että kiristin vyön tiukalle mekkoni vyötäisille. Että kiharsin tukkaani vessassa ja poltin kiharruslaitteella pienen sievän tummelman käsivarteeni. Että meikkasin pikkupeiliä pyykkivuoren päällä tasapainotellen, pusersin jalkani näihin kipakoihin korkokenkiin ja itseni tähän tilanteeseen, jolla on aivan liian suuri painoarvo siksi, että me emme nykyisin koskaan käy missään kahdestaan.
Meidän pitäisi puhua, ajattelen.
Sanat palautuvat mieleeni, ja ne yrittävät päästä huulilleni, mutta kun katson Markon otsaa, hänen jäystävää suutaan, en osaakaan sanoa mitään. Miksi hän ymmärtäisi minua nyt, kun ei ole aiemminkaan ymmärtänyt.
Sisälläni leimahtaa syyllisyys. Se kiertää sydämeni kuin öljy vedessä ja valahtaa sitten vauhdilla suoniini. Äiti teki tämän turhaan. Ei tästä ole mitään apua. Koen vastuuta siitä, että asioiden pitäisi olla paremmin, kun äiti uhraa perjantainsa meille. Tiedän, miten hän tulee katsomaan minua, kun palaamme kotiin. Niin hän aina nykyisin minua katsoo. Kuin yrittäisi irtisanoutua tästä, näistä pyykkivuorista, joiden keskellä me elämme niin, että emme enää mahdu omaan kotiimme, omaan elämäämme.
– Onks se hyvää? kysyn ja haarukoin suuhuni vuohenjuuston höttöä.
Rucolanlehti jää väpättämään suupieleeni, kun pureskelen, mutta en välitä. Eihän Markokaan yritä käyttäytyä. Äkkiä ajatus muuttaa muotoaan. Se kasvaa suureksi tunteen sadepilveksi. Eihän Marko yritä ollenkaan. Hän vain nyökkää ja jatkaa kauhomista, muistaa välillä hörpätä kuuluvasti punaviiniään.
Minä rakastin joskus niin kovasti sitä, millainen Marko on. Markon mutkattomuus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun me tapasimme. Ihailin häntä kauan juhlissa, joihin molemmat satuimme. Hänen kanssaan jutteleville ihmisille nousi nopeasti muikeus suupieliin. Hänen olemuksessaan ja jutuissaan oli rentoutta, joka tarttui muihinkin. Minä en ole koskaan ollut sillä tavalla rento ja helppo lähestyä. Olen oppinut täsmälliseksi ja työteliääksi, enkä osaa olla letkeä edes oikeassa seurassa.
Mutta Markon seurassa minä osasin.
Ja kun hän sitten avasi kohahtavan lasioven terassille, jolla seisoin polttamassa salatupakkaa, hän ¬tuli viereeni ja sanoi:
– Sä oot jotenkin tosi ihana. Mä oon koko illan miettiny, miten lähestyä sua.
Minä luovuin monista asioista niiden sanojen, sen suoruuden vuoksi.
Marko ei käynyt lukiota loppuun, eikä hän jaksanut amistakaan. Hän on itseoppinut baarimikko, black jack -dealeri ja roudari. Tällä hetkellä hän hoitaa audiolaitteita erilaisiin tilaisuuksiin. Aina hänellä jotain hommaa on, vaikka minua vaihtuvat ja epämääräisiltä vaikuttavat keikat ahdistavat. Minua ahdistaa se, ettei hänellä ole koulutuksen tukiverkkoa, jos hän putoaa – ja hän on pudonnut jo monta kertaa.
Jokin minussa antoi periksi siinä pihalla kesäyön kalpeassa valossa. Kaikkea ei tarvitse suunnitella, minä ajattelin, kun suutelin Markoa tupakka toisessa kädessä roikkuen. Kaiken ei tarvitse mennä juuri oikein, minä ajattelin, kun me hiivimme yläkertaan ja hihitellen käärimme vaatteita toistemme yltä vierashuoneen vuodesohvalla. En olisi voinut ennen Markoa kuvitellakaan tekeväni jotain sellaista juuri tapaamani miehen kanssa. Ei minulla ylipäätään ollut kovasti kokemusta, enkä silloinkaan oikein tiennyt, miten päin olisin.
Posket punoittaen me palasimme juhliin ja nauraa räkätimme kovempaa kuin oli tarpeen. Joimme ja nauroimme, tanssimme ja katselimme toisiamme häikäistynein silmin. Tuon minä haluan ja tuon minä sain.
Ja siitä se alkoi. Uusi elämä kiinnittyi minuun siellä juhlissa, oluesta, boolista ja kuohuviinistä, tupakasta ja nukkumattomasta yöstä huolimatta. Ja kortsusta. Siitäkin huolimatta. Minä tulin raskaaksi siitä ensimmäisestä kerrasta, vaikka olin huolellinen ja käärin kortsun itse paikalleen ennen kuin istuin Markon syliin, hänen jäntevien käsiensä pideltäväksi ja liikuteltavaksi. Hän sitoi minut itseensä niin, että en enää osannut kaivata pois.
Paitsi nyt. Tunnen erilaisuutemme nyrkkinä sydämessäni, kun katson hänen väpättäviä parranharjaksiaan. Hän ei viikkaa lautasliinaa syliinsä, se on jäänyt lepäämään kallelleen pöydän reunalle. Eikä hän koskaan hoida Aavaa.
Minä muistan lapsuudestani elävästi iltapäivät isän kanssa. Istuimme hänen nahkaisessa työtuolissaan, joka nitkui alla, kun vaihdoimme asentoa kuin yhtenä ihmisenä. Työhuoneessa haisi pöly ja painomuste, siellä oli vedenalainen tunnelma, koska ikkunan edessä oli aina laskoskaihdin, jonka vain kirkkaimmat säteet läpäisivät.
Vaalin mielessäni muistoa siitä, kuinka isä otti minut syliinsä ja luki minulle tietokirjoja. Me katselimme kuvia erilaisista linnuista ja minä sain itse kääntää jäykkää sivua pienillä käsilläni, jotka hädin tuskin ylsivät kirjan sivujen yli. Sain liikutella sormiani kuvien päällä, sulkien ja nokkien yli hipoen, ja isä kertoi minulle samalla linnuista, niiden pesimätavoista ja muutoista. Kuuntelin isän kertomuksia kuin ne olisivat olleet tarinoita. Muistoihini minä talletin jokaisen sanan ja muistan osan niistä vieläkin.
Ehkä minusta siksi tuli tutkija. Siksi, että äitini kävi iltaisin opettamassa eikä isäni jättänyt minua television armoille, kun oli hänen vuoronsa huolehtia tyttärestään.
Oli miten oli, malli sille, miltä perheessä kuului näyttää ja miten toimia, oli mielessäni hyvin erilainen kuin Markon mielessä, enkä minä saanut mahdollisuutta neuvotella siitä etukäteen. Olin jo raskaana, vatsani pinkeä kupoli meidän välissämme, kun kävimme ensimmäisiä keskusteluja niistä asioista. Muutin Markon pieneen vuokrakämppään, joka alkoviin mahtui vain 120-senttinen patja – ei sen suurempaa. Pinnasänky jäi olohuoneen puolelle. Siinä se seisoi, jykevänä, ruokapöydän päässä.
– Sehän on kätevää, Marko nauroi ja halasi minua. – Voi ruokkia vauvaa samalla, kun itse syö.
Markon mutkattomuus tarttui minuun ja sen avulla minä jaksoin raskauden, ahtaan kodin, äkkiä hupenevat varat ja muuttuneet tulevaisuudensuunnitelmat. Apurahakauteni kielten tutkimusprojektissa, jota olin tehnyt sen vuoden, oli juuri päättymässä, enkä tiennyt lainkaan, mitä tekisin sen jälkeen.
Pääsisinkö mihinkään projektiin enää mukaan, kun olin raskaana? Pääsisinkö niihin pienen lapsen äitinä?
Nyt Aava on jo neljä, enkä minä vieläkään ole saanut kunnolla kiinni tutkimuspaikan liepeestä. Olen niin sidottu Aavaan. En pääse edes kävelylle – edes kauppaan – ilman Aavaa. Minulla ei ole neljään vuoteen ollut yhtään omaa ajatusta. Äkkiä en kestä sitä enää. Tuntuu siltä kuin rakkauteni olisi raakattu pyykkikiveä vasten joenrannassa niin monta kertaa, että nyt sen hiutuneesta pinnasta näkyy läpi.
Istun Markoa vastapäätä, haarukoin salaatinlehtiä suuhuni ja harkitsen pakoa. Ei minulla tunnu Markon kanssa olevan enää mitään yhteistäkään, ei edes keskusteluyhteyttä.
– Ollaan suunniteltu poikien kanssa kesäreissua, Marko sanoo ja purskuttaa viiniä suussaan, kai saadakseen lihanpalat hampaanväleistä.
Minua se ärsyttää, ehkä vähän nolottaakin. Toivottavasti kukaan ei kiinnitä meihin huomiota, ajattelen ja juon omaa viiniäni hiljaisena.
– Jaa, vastaan latteasti.
Niinpä tietenkin. Marko on ajatellut lähteä Norjan vuonoja kiertämään poikien kanssa. Sopivasti hän on siten järjestänyt minunkin lomani: minä pysyn kotona ja hoidan Aavaa. Suututtaa niin, että käsi tärisee, mutta en sano sen enempää. Pelkään sitä, mitä ehkä sanoisin.
Marko tunnistaa vaikenemiseni oikein, laskee haarukan ja veitsen lautaselle ja katsoo minua kysyvästi.
– Voithan säkin tulla, hän sanoo.
– Mihin sä ajattelit, että Aava laitetaan? kysyn melko äkäisesti, sen tunnustan.
– No, eiks se voi olla sun äitillä? Siellähän se on tyytyväinen, Marko sanoo mutkattomaan tapaansa.
Hän suoristaa sellaisetkin mutkat, jotka eivät ole hänen suoristettaviaan.
– Ei äiti voi katsoa Aavaa jotain viikkoa! tuiskahdan. – Hyvä, että sillä oli aikaa tähänkään, lisään.
Marko vaikenee. Hän ei ehdota, että ottaisimme Aavan mukaan. Se pistää sydämestä, hänen vaikenemisensa.
Tiedän, että täytyyhän Markon rakastaa Aavaa, omaa tytärtään, mutta jotenkin. Hänen haluttomuutensa ottaa Aavaa mukaan mihinkään, hoitaa Aavaa tai leikkiä hänen kanssaan, saa minut epäilemään. Voivatko isän tunteet olla niin erilaiset kuin äidin? Minun palleastani sieppaa, kun ajattelen olevani viikon erossa Aavasta. En voi ymmärtää, että Marko ei tunne samoin. Ja ehkä ihan salaa minä myös tuomitsen hänet siitä.
Kaivan kännykän hätäisesti esiin ja tarkastan, onko äidiltä tullut viestejä. Haluaisin kävellä kynnyksen yli Aavan vaatekomerosoppeen, paijata tuivertuneet hiukset silmiltä ja hieroa nenääni hänen uniseen niskaansa. Rakas, rakas lapseni. Sellaista minä mietin romanttisella illallisella mieheni kanssa, jonka parrasta yhä edelleen roikkuu kermatippa.
– Sulla on tossa, sanon ja esitän pyyhkiväni omia kasvojani.
Joskus olisin pyyhkäissyt tipan Markon parrasta, kumartunut lähemmäs ja suudellut häntä pöydän yli. Nyt en voi kuvitella edes koskettavani hänen kättään, joka lepää pöydällä ennen kuin hän pyyhkii partaansa sillä ja hieroo tipan sitten lautasliinaan. Marko viittoilee tarjoilijalle ja pyytää oluen. Oluen! Tällaisessa paikassa.
– Ei ollut ihan mun makuun tää, hän sanoo ja elehtii punaviinilasin suuntaan, jonka on kyllä tyhjentänyt varsin ripeässä tahdissa.
Markon posket punoittavat ruuan ja viinin vaikutuksesta. Hän on vanhentunut. Nyt sen huomaan. Silmien ympärillä ihossa juoksee polkuja, joita ei ennen ollut. Silmät näyttävät pienemmiltä, kasvot turvonneilta.
Ikkunan edessä olevassa pöydässä on meneillään jokin sananvaihto. Piukkaan ja lyhyeen mekkoon pukeutunut hemaiseva nainen nousee seisomaan, ja minulta menee hetken tajuta, että hän itkee ja hikkaa samanaikaisesti. Mies vaikuttaa kiusaantuneelta, katselee ympärilleen ravintolassa – ja äkkiä minä tajuan, kuka siinä on. Janne.
Nyt nainen kääntää katseensa hameenhelmastaan, jota on oikonut ja näkee minut. Siinä on paras ystäväni Vilma. Hänen ripsivärinsä juoksee mustina nokivanoina poskilla ja hänen ilmeestään näen vain tyrmistyksen.
Vilma ryntää ovista kadulle, eikä Janne lähde perään. Katson häntä kysyvästi, ja hän vain kohauttaa olkiaan. Nousen, pahoittelen Markolle ja kävelen kipakasti ravintolan läpi Jannen luokse.
– Mitä tapahtu?
– Vilma taas vaan ylireagoi, Janne vastaa ja töpäyttää samppanjalasia pikkurillillään. – Ei tässä mitään tapahtunu.
Hänen kasvonsa ovat sulkeutuneet. Jannesta en ole ikinä saanut selvää. Hänellä on teflonpinta, jonka läpi en ole koskaan nähnyt, mitä siellä alla on. Mihin Vilma hänessä rakastui.
– Minne se oikein lähti? kysyn ja suuntaan katseeni kadulle. Vilmaa ei näy enää.
– Kotiin varmaan, Janne vastaa.
– No, mä ainakin menen katsomaan, sanon ja lähden tuivakkaasti Vilman perään.
Mielessäni kasvaa suuttumus molempia miehiä kohtaan. Mikä heitä oikein vaivaa? Miksi he eivät tartu meihin? Marko ei edes katso minua silmiin puhuessaan. Janne ei lähde Vilman perään, ei tartu häntä kädestä, halaa ja sano sellaisia sanoja, jotka saisivat kyyneleet kuivumaan.
Kun saan Vilman kiinni, hän pyyhkii kasvojaan ja painaa sitten päänsä voipuneena olkaani vasten.
– Mä en tiedä, mitä tehdä, hän sanoo.
– Mä tiedän, kulta, minä sanon.
Tiedän tunteen, ajattelen, mutta en sano sitä Vilmalle. En halua kertoa hänelle vielä, jostain syystä. Ehkä haluan, että edes hänen silmissään meidän perheemme on vielä kokonainen.
Herään niin kuin joka aamu – siihen, että Aavan suklaanruskeat silmät vilkkuvat omieni yllä sängyssä. Mahassa kiertää, suussa maistuu karvaalta ja jonkinlainen huonovointisuus lonuu jäsenissäni, kun kurotun halaamaan Aavaa niin kuin joka aamu. Vilman lohduttaminen – ja sitten oma romahdukseni – taisivat verottaa voimiani enemmän kuin kuvittelinkaan.
Marko lojuu peittojen alla tyyny mielenosoituksellisesti päänsä päällä. En tiedä, johtuuko se tällä kertaa siitä, että Aava tuli herättämään, olenko kuorsannut vai onko yöksi jäänyt Vilma pitänyt melua. Äkkiä tajuan, että keittiöstä kuuluu kolahtelua. Kaapinovi kopsahtaa kiinni ja vettä juoksutetaan.
– Vilma-täti oli keittiössä, Aava sanoo minulle silmät selällään.
Meillä ei koskaan ole vieraita yökylässä, ja siksi Aava on ihan täpinöissään. Näen, että hän on käärinyt ylleen kaksi erilaista äidiltä saatua prinsessamekkoa ja niiden päälle Markon treenihupparin.
– Jännittääkö sua, kun Vilma-täti on täällä? kysyn ja kalastelen Aavan vaaleita hiushaituloita sormiini, paijaan niitä korvan taakse.
– Minä vähän pelkään Vilmaa, Aava tunnustaa.
Piru vie! Tyttäreni pelkää parasta ystävääni, koska olen niin sulkeutunut tänne Itäkeskuksen vihoviimeiselle pussinperälle, että emme näe juuri koskaan. Tuuppaan peiton syrjään ja menen keittiöön Aavan seuratessa minua epäröiden.
Näen Vilman ryppääntyneen mekon ja paljaat sääret, kun hän kurottelee kaapin hyllyltä kahvipakettia.
– Moi huomenta, hän sanoo ja tulee luokseni kahvipaketti kädessään.
– Huomenta kultimus, sanon ja halaan häntä kevyesti.
Vilman selkä tuntuu kostealta, ehkä unihiestä, ja hänen hiuksensa on yö puhkunut levälleen.
– Täällä olis yksi pieni tyttö, joka ei uskaltanut tulla keittiöön yksin, sanon, ja Aavan ruskeat silmät tulevat esiin säärieni takaa.
– Moikka kulta, Vilma sanoo ja hänen äänensä muuttuu ihan kokonaan niin sanoessaan.
Hänen äänessään minä kuulen hellyyttä ja rakkautta, jota en tavoita Markon äänessä. Aava katsoo Vilmaa epäilevästi, painaa päätään säärtäni vasten ja ojentaa sitten kättään ystäväni suuntaan.
– Kato, hän sanoo.
Huomaan, että Aavalla on kädessään koru, jonka sisällä on pyöreäksi leikattu kuva, jossa minä ja Marko suutelemme. Se on hääkuvamme. Koru on Aavan aarre.
Vilma ottaa hopeisen käädyn käteensä ja napsauttaa kannen auki.
– Siinä äiti ja isä pussaa. Minua ei silloin vielä ollut, Aava sanoo vakavana. – Siksi minä en ole siinä, hän jatkaa.
– Minä olisin tossa, hän sanoo ja osoittaa kohtaa, jossa huulemme kohtaavat.
Aivan automaattisesti, yhtään harkitsematta, minä ja Vilma kumarrumme antamaan Aavan poskille pusun samaan aikaan.
– Nyt sä oot siinä, Vilma sanoo.
Sydämeni pakertuu pieneksi ja kyynelet tulvahtavat silmiin. Meidän perhe ei ole mikään oikea perhe – mutta Aavalle se on. En halua pettää Aavaa ja luopua tästä. Mutta en tiedä, mitä muutakaan tekisin. Puren huulta, puren tiukasti ja katson Vilmaa. Vilma varastaa Aavan huomion itselleen ja pelastaa minut.
– Tuutko auttamaan mua laittamaan kahvia? hän kysyy ja saa houkuteltua Aavan keittiöjakkaralle kahvia mittaamaan.
Minä katson ympärilleni keittiössä. Lattia on tahmea ja pöydät täynnä likaisia astioita ja puolityhjiä murobokseja. Alan nostella tavaroita lattialta, kerään pyykkikoriin likaiset vaatteet, pyyhin tahman lattialta, tiskaan, pyyhin päälliset ja lakaisen murut pihalle terassin ovesta, kun Marko vielä nukkuu. Miksi minä teen sen kaiken yksin, vaikka me asumme täällä molemmat?
Kun Marko nousee, hän murahtaa kalsareissa vessaan mennessään tervehdyksen Vilmalle. Hän kolauttaa tuolin alleen, istuu juomaan kahvit silmät sikkurassa, syö pari paahtoleipää ja käärii leikkeleitä suoraan suuhunsa. Sitten hän menee olohuoneeseen, työntää sohvalle viikatun vaatekasan lattialle ja oikaisee siihen katsomaan telkkaria.
Sillä aikaa Vilma pitää nuutuneena seuraa Aavalle, joka on jännityksen pirkistämä ja vaatii, että Vilma tulee viralliselle vierailulle hänen huoneeseensa, meidän vaatekomeroomme, johon Aavan levitettävä vuode juuri ja juuri mahtuu. Vilma katsoo minua kysyvästi istuessaan Aavan kanssa tämän sängylle vaatekomerossa lukemaan satua Peukusta.
En tiedä, miten vastaisin hänen katseeseensa. Olen kyvytön toimimaan. En osaa sanoa hänelle, että jättäisi jo Aavan oman onnensa nojaan ja viettäisi aikaa minun kanssani. Ennakoin jo sen, kuinka Marko työntää Aavan luotaan takaisin keittiöön vain sanomalla: "Kysy äitiltä."
Mitä tässä oikein voi tehdä?
Istun keittiöjakkaralle ja lasken kahvikupin kädestäni. Kahvikin on jo ehtinyt kylmetä. Näen kaiken niin toivottomin silmin, kun Vilma on täällä.
Istun iltapäivällä koneelle, kun Aava leikkii lohikäärmettä ja rouhii muroja boksista kovin kourin.
– Jaaargh! hän ärjyy ja köntystelee pyykkivuorten päällä.
On hassua seurata tapahtumia Facebookista. Se on myös kovin paljastavaa. Tiedän, että Vilma on epätoivon vallassa, mutta se ei näy hänen päivityksissään. "Aamuvalo herätti hartaudellaan", on tältä aamulta. Jannen päivityksissä korostuu aina konkreettisuus, logistiikka: "5.15 ja taksi tilattu, laukut pakattu ja jo martini mielessä."
Päivitykset ovat samalta aamulta. Aamulla Janne sitten vihdoin lensi Italiaan, mutta Vilma ei. Suuret tunteet eivät tule Facebookiin. Ne on kaivettava rivien välistä.
Häpeän tunnustaa, mutta vakoilen päivityksiä Facebookista saadakseni todisteita, vielä lisää todisteita siitä, minkä me kaikki jo tiedämme – jopa Marko, vaikka hän ei suostu sanomaan siitä mitään, kun kysyn. Janne pettää Vilmaa. Siitä ei ole epäilystäkään. Hän pettää Vilmaa sen vaalean, hienostelevan viestintäpäällikön kanssa, jota en voi sietää. Ja minä tiedän, miten sen lopullinen selviäminen tulee Vilmaa kouraisemaan.
Helena on kaikkea sitä, mitä Vilma ei ole: laiha, varakkaasta perheestä, tottunut purjehtimaan ja pukeutumaan cocktail-kutsuille. Ennen kaikkea Helenassa on sitä jotain – pidättyväisyyttä – mikä tekee hänestä hankalan ihmisen tykätä – ja niin sopivan Jannelle.
On kauheaa, että ajattelen näin parhaan ystäväni poikaystävästä. Mutta en ole koskaan pitänyt Jannesta. Hänellä on liian kova kuori. En tiedä, mitä sen alla on, mutta voin vain kuvitella. Haluaisin vain, että Vilma olisi onnellinen. Hän ansaitsisi jonkun sellaisen, joka huomaa, kuinka ihana hän on. Joka edes kohtelisi häntä hyvin.
Klikkailen esiin Helenan profiilin, olemmehan käyneet samoilla purjehdusreissuilla joskus miljoona vuotta sitten. Helena seisoo valkoisessa kesämekossa Longchampin voinahkainen matkakoon laukku olallaan ja hymyilee sitä helmenvalkoista koko kasvot valaisevaa hymyään, jonka taakse jäävistä tunteista ei saa mitään selvää. Klikkailen läpi muutamia kuvia. Helena juhlimassa vappua trenssissään ja valkolakissaan, Helena jättimäisen margarita-lasin äärellä, Helena merenrannassa purjehduskengissä ja laivastonsinisissä housuissaan.
Alan jo itsekin tuntea jonkinlaista alemmuutta. Korjaan Aavan pinkin sukan pyllyni alta ja rutistan sitä kädessäni, kun huomaan sen: Helenan viimeisin päivitys on Roomasta.
Kuinka varomatonta! ajattelen ihan ensimmäiseksi. Eivätkö he enää edes yritä pitää suhdettaan salassa? mietin seuraavaksi. Ja sitten mieleeni nousee kysymys. Mitä Vilma ja Janne oikein sopivat, kun Janne lähti ja Vilma jäi? Soitan Vilmalle.
– Mä en tiedä, mitä tehdä, Vilma sanoo avuttomasti, kun näkee päivityksen ja minä tiedän heti, että eivät he mitään ole sopineet. Janne on jänistänyt jälleen kerran.
Vilman ääni on pieni, heikko. Sydäntäni pakottaa. Haluaisin mennä lohduttamaan häntä. Haluaisin ottaa kivun pois. Mutta tässä minä olen, keittiönpöydän ääressä Aava-tatti sylissäni.
Aava itkee sitä, että kieltäydyin lukemasta Lohikäärme-kirjaa. Jostain syystä Marko ei ole voinut lukea kirjaa hänelle. Kierrän puhelin kädessäni ja viisivuotias hiekkasäkki lanteillani ne muutamat huoneet, jotka meillä on. Hämärä makuuhuone peittomyttyröineen, olohuone ja murusia sohvalla, keittiö, vaatekomero. Marko ei ole edes kotona! Eikä hän sanonut mitään lähtiessään.
Lasken Aavan sylistäni television ääreen ja panen piirretyt pyörimään. Menen vaatekaapilleni ja otan esiin valmistujaismekkoni. Minulla ei monia mekkoja ole. Vedän vetoketjun kiinni, työnnän jalkani korkkareihin, piirrän silmäkulmiin kissanviivat ja istun Aavan viereen odottamaan Markoa kotiin.
Nyt tämä saa riittää.
Baaritiskillä ei kuule mitään, mutta baarimikko lukee humaltuneilta huuliltani tilauksen. Saan eteeni kaksi korkeaa lasia, joiden reunalla viipale limeä keikkuu, kun palaan pöytään. Vilma istuu siellä kahden miehen kanssa, jotka eivät olleet siinä, kun lähdin pöydästä. Istun hänen viereensä niin, että juomaa läikähtää pöydälle ja katson miehiä haastavasti.
– Mitäs miehiä te ootte? kysyn.
Vilma nojautuu olkaani vasteen humaltuneen läheisesti ja kuiskuttaa korvaani.
– Toi söpömpi on vaalea.
Sitten hän turskahtaa naurua, josta jää kosteus poskelleni.
– Eikä kun toi vaalea on söpömpi.
Katson miehiä. He ovat molemmat kivan näköisiä sellaisella tavalla kuin nuoret, itsevarmat miehet ovat. Vaalealla on kyynärpäihin kääritty armeijahenkinen kauluspaita ja tummemmalla hauskat tummat silmälasit. Siirryn silmälasipäisen miehen viereen, otan tukea hänen reidestään siihen tullessani, painan pääni lähelle hänen kasvojaan ja kysyn:
– Mistä sä oot saanut noi lasit? Ne on tosi hienot.
Lähdemme miesten kanssa yhtä matkaa, ihan viattomasti muka. Retkoilemme pitkin tietä nauraen ja tanssahdellen. En ole pitkään aikaan nähnyt Vilmaa niin iloisena. Kun näen hänen pysähtyvän, ottavan vaalean miehen kasvot käsiensä väliin ja suutelevan tätä suulle koroillaan horjuen, minä en tunne minkäänlaista moraalisen tuomion synkkää pilveä sielussani. Olen vain iloinen siitä, että Vilma irrottaa itseään Jannesta. Samanhan Janne on tehnyt jo pitkän aikaa sitten.
Kun kävelemme rautatieasemalle päin, en oikein edes tiedä, minne olemme suuntaamassa. Mitä tässä on tapahtumassa. Silmälasipäinen mies on todella kiva. Olemme jutelleet kaikenlaisista asioista, taiteesta, opinnoistani, tutkimustyöstä, jota en tällä hetkellä tee kuin tunnin siellä, tunnin täällä. Mutta sitä en kerro miehelle. Olen amputoinut elämästäni kaiken kivuliaan, kun puhun hänelle. Hänen kanssaan olen saanut hetken kokea olevani se, kuka olin ennen Markoa ja Aavaa. Ennen hämärää laatikkoasuntoa ja tyhjyyden tunnetta.
Voin hyvin ymmärtää, miksi ihmiset lankeavat tällaiseen pitkässä suhteessa. Tällaiseen, minä ajattelen, mutten määrittele sitä sen tarkemmin edes itselleni. Mitä kaikkea siihen tällaiseen kuuluu.
Äkkiä tunnen miehen lämpimän käden hapuilevan sormiani. Hän ottaa minua kädestä. Käsi on lämmin ja iso ja turvallinen. Me kävelemme hetken alamäkeen vastaantulevia humalaisia uhmaten, ja hän pitelee minusta kiinni. Se on liikaa. Hän ei edes tunne minua ja tuntuu silti välittävän minusta enemmän kuin oma mieheni. Kyynelet valahtavat silmistäni varoittamatta, alan tyrskiä ja irrotan otteeni pyyhkiäkseni ripsivärin jäljet käsivarteeni.
Mies pysyttelee etäällä, katsoo minua myötätuntoisesti, mutta ei yritä enää koskea. Ei kysy. Hän taitaa tietää.
– Hei, lähdetään mökille! Vilma keksii jälleen, niin kuin viimeksikin.
Pakotie alkaa hahmottua. Pian seisomme Kristianinkadulla rynkyttämässä Jannen auton ovia hullun vimman vallassa.
– Ei me hei voida minnekään ajaa, minä sanon. – Me ollaan ihan liian humalassa.
Miehet nyökyttelevät, mutta jokin meidän vimmaisuudessamme taitaa huvittaa heitä. Ainakaan he eivät ole vielä lähteneet kotiin. Huomaan miehen pitelevän minua kyynärtaipeesta pystyssä, mutta tukija onkin vaalea mies, jota Vilma suuteli. En muista kummankaan miehen nimeä, ja äkkiä se ahdistaa minua. Keitä he ovat?
– Aamulla, lähdetään heti aamulla, Vilma päättää ja koluaa avaimet sormiinsa. – Mennään kaikki yhdessä! Vilma sanoo ja liikuttavasti sisällyttää miehet elämäämme humalaisessa riemastuksessaan.
– Jatkot mun luona! hän kailottaa ja miehet kerääntyvät alaovelle.
Tähän me siis salaa koko ajan pyrimme, humalaiset aivoni kertovat minulle. Tänne kiviseen, kaikuvaan rappukäytävään, jotta olisi pehmeä sohva ja musiikkia ja viinilasi pöydällä, koska sitä ei enää tarvita. En enää tiedä, mitä tästä kaikesta ajattelen, kun vaalea mies vetää minut vyötäröstä Vilman ovesta sisään. Vilma menee keittiöön ja tyhjentää koko jääkaapin pöydälle.
– Tästä voi ottaa, hän sanoo ja heittää ruokakasan päälle vielä muutamia lautasliinoja.
Sitten hän keivahtaa nurin sängylle ja jää siihen makaamaan.
Silmälasipäinen mies menee vessaan, ja äkkiä minä tunnen sähkön ilmassa. Olemme kahdestaan eteisessä ja vaalean miehen käsivarsi viipyy vyötärölläni paljonpuhuvasti.
Mies painaa minut olkapäistä seinää vasten. Hän painautuu minua vasten niin, että tunnen kyllä varsin selvästi, kuinka kova hän on. Hän levittää reiteni niin, että mekko kipuaa ylös, liian ylös, mutta en jaksa yrittää vetää sitä alemmas. Tunnen hänen kalunsa painautuvan pikkuhousujani vasten vaativana. Sitten hän laskee kasvonsa vasten omiani, painaa huulensa omille, työntää kielensä suuhuni.
En oikein tiedä, mitä siitä ajattelisin. Luulin, että hän on kiinnostunut Vilmasta. Minähän olen naimisissa. Kaikki nämä ajatukset rullautuvat hitaasti auki päässäni ja jäävät sinne leikkumaan. Mies suutelee minua, ja huomaan vastaavani suudelmaan. Hänen kätensä ovat pudonneet kourimaan pyllyäni, joka paljastuu ylös nousseen helman alta.
En ole tuntenut sellaista halua pitkään aikaan. Marko ei enää välitä vietellä minua, enkä minä Markoa. Alan kiihottua, vaikka oikeastaan haluaisin pois. Se kiva mies on vessassa ja tulee kohta. Vilma makaa sängyllä ja nousee todennäköisesti ihan pian ihmettelemään, mitä täällä oikein tapahtuu.
Painan käteni vasten miehen rintaa, vedän henkeä ja työnnän hänet etäämmäs. Hänen takanaan näen Vilman järkyttyneet silmät. Ne ovat kyynelistä kirkkaat. Tämä on toinen kerta liian lyhyen ajan sisällä, kun hän näkee toisen naisen suutelevan miestä, josta hän pitää. Jonka piti olla hänen.
Samalla vessan ovi narahtaa auki. Silmälasipäinen mies näkee meidät kaikki, hän näkee silmälasiensa avulla kaiken. Hän tietää. Hän noukkii neuleensa lattialta ja poistuu mitään sanomatta ovesta. Rappukäytävän ovi käy. Vaalea mies epäröi, hän vetäytyy mutta ei vieläkään liian kauas. Tunnen hänen ruumiistaan huokuvan houkuttelevan lämmön ihollani. Mies katsoo meitä toiveikkaasti. Kaksi yhden hinnalla.
Minä katson kauhistuneena Vilmaa. Hengitän vielä kiivaasti suutelemisesta, läheisyydestä, jota olen kaivannut niin kipeästi, etten enää edes uskaltanut tunnustaa sitä itselleni.
Mies kurottaa kättään Vilmaa kohti, vain aavistuksen. Näen, kuinka Vilma epäröi, hän horjuu kynnyksellä. Sitten hän ojentaa ranteensa miehelle. Tämä vetää Vilman luokseen hitaasti, houkutellen. Mies painaa huulensa Vilman suulle, ja heidän suudelmansa on hidas ja aistillinen.
Se on koston suloinen suudelma. Mutta mihin se meidät johtaa?
Kommentoi 0
