Kuvitus Shutterstock
Me istumme syömässä aamupalaa kuin elokuvissa tehdään. Pöydän marmoripinta on kylmä kyynärpäideni alla, kun kaadan lisää kahvia kuppiini. Auringonvalossa höyry kiemuroi ylös kupista ja saa minut kaipaamaan jotain muuta kuin kahvia. Sitä mitä kahvimainokset lupaavat, ehkä. Onnea ja nautintoa.
Janne lukee lehteä jalka toisen päällä, toisella kädellä hän pitelee croissantia sirosti peukalon ja etusormen välissä. Hän nutistaa siitä irti palasen ja vie sen suuhunsa, ja niin murut jäävät lautaselle. Tuoremehua hän ei ota, siinä on liikaa sokeria. Sen minä jo tiedän, enkä edes tarjoa. Kaadan sen sijaan itselleni jo toisen lasin oranssia juomaa, jossa heilimöivät hedelmälihan hiput.
Janne tuli kotiin, lopulta. Toisin kuin jotkut miehet hän ei ollut täynnä selityksiä. Hän oli täysin ilmeetön, koskematon, mukanaan rahiseva pussi croissanteja. Suihkunraikkaana ja siistinä hän pyyhkäisi trenssinsä sängylle, taikoi espressokoneesta kahvit ja istuutui elokuva-aamiaiselle kuin ei olisi koskaan missään muualla ollutkaan. Hän ei selvästikään näe edellisessä illassa mitään, mistä haluaisi keskustella. Minä taas en pysty ajattelemaan mitään muuta.
Sen ison keskustelun me kävimme vuosia sitten. Tarkalleen ottaen kolme vuotta sitten, kun minä valmistuin yliopistosta. Mainitsin työpaikkailmoituksia selatessani ehkä sittenkin haluavani lapsia jossain vaiheessa. Janne muhisi ahaa, silloinkin cappuccino-kuppinsa ja lehtensä takaa tarkoin harkitusta suojasta.
– Mä tiedän, että se on ehkä vähän hölmöä. Ollaanhan me oltu yhdessä jo melkein viisi vuotta. Mutta mulle merkitsisi paljon, jos mentäisiin vaikka kihloihin, lisäsin – itsekin suojautuneena läppärini taakse.
Poltin kieleni kahviin, kun yritin paeta Jannen vastausta. Sillä se oli ykskantaan: just.
– Mitä sä sit haluaisit? kysyin ja napsautin esiin taas yhden työpaikan, joka paljastuikin vuokravälityksen pestiksi. Ei kiitos.
– Mä ajattelin, että voitaisiin repästä ja mennä tänä kesänä Kyprokselle. Se on ironisesti in nyt. Eikä tuhoa ilmakehääkään niin paljon, Janne vinoili.
Olin aiemmin tyrmännyt ajatuksen lentää Thaimaahan sillä perusteella, että päästöt olisivat valtavat. Se ei ehkä ollut koko totuus, mutta ei minun aivan kaikkea tarvinnut Jannelle tunnustaakaan. Teini-ikäisten näköisten prostituoitujen näkyminen joka ikisessä baarissa ja kaduilla ei ollut se, mitä toivoin lomalta.
– Mä oon tosissani. Mitä sä haluat tältä suhteelta? kysyin ja painoin läppärin kannen kiinni. Ei sieltä mitään löytyisi kuitenkaan.
– Mä haluan, että asiat on just niin kuin ne nyt on. Meillähän on kaikki tosi hyvin, Janne sanoi.
– Mutta entä myöhemmin? Etkö sä yhtään mieti sitä, että aika kuluu?
Kolmenkympin kriisini oli silloin kukkeimmillaan. Hautajaissaattue vain puuttui, kun minä kävelin Liisankatua aamuisin työhaastatteluihin. Minusta todella tuntui, että aika oli loppumassa. Mutta niin aika olikin loppumassa. Vain aivan toisessa mielessä kuin kuvittelin.
Meidän aikamme oli käymässä vähiin.
– Kyllä mä voisin kuvitella, että jotkut tyylikkäät häät pienellä porukalla vaikka Kappelissa, Janne sanoi ja ne sanat sivelivät minua silloin niin, että nyt hävettää muistella.
Janne nousi, kietoi kätensä ympärilleni ja pujotti sormensa pikkuhousujeni kuminauhan alle kärsimättömään tapaansa. Hän kaappasi kasvoni suudelmaan ja painoi minut pöytää vasten sormi sisälläni jo vikuroiden.
– Sitten voisin panna mun pikkuvaimoa oikein lain ja asetuksen mukaan. Susta tulisi tosi hotti edustusvaimo, Janne kuiskasi niskahiuksiini.
Hän todella sanoi niin. Silloin ajattelin, että se oli silkkaa tyynypuhetta, mutta nyt olen alkanut epäillä. Ehkä hän oikeasti tarkoitti sitä. Hävettää tunnustaa, että ainoa asia, joka minua tällä hetkellä siinä ajatuksessa vaivaa, on se, onko hän muuttanut mieltään. Enkö minä enää näin vanhana ja rupsahtaneena kelpaa Jannen edustusvaimoksi?
– Tehdäänkö me sit lapsia? kysyin poski vasten tätä samaa kyynärpääni alla lepäävää marmorikuvioista pöytää.
En nähnyt Jannen kasvoja, kun hän vastasi.
– Tehdään, todellakin tehdään. Mä panen sut paksuksi vaikka saman tien. Enhän mä voi hillitä itseäni, kun sä heilut täällä tollasissa vaatteissa.
Ja sitten niitä vaatteita ei pian ollutkaan. Siinä se suunnilleen oli, meidän vakava keskustelumme. Niin että onhan sitä asiaa keskusteltu ihan kyllästymiseen asti. Kyllähän minä aika kohtuuton olen, kun otan sen joskus kerran vuodessa esiin.
Jostain syystä Janne ei ole enää pyrkimässä pöksyihini, kun avaan suuni. Hän vain sanoo kärsivällisesti: – Sitten kun hetki on oikea.
Eikö sen pitäisi painaa jotain? Eikö hänen kätensä minun takaraivollani, sen pienen tukistukseen päättyvän paijauksen, eikö sen pitäisi painaa tässä pelissä jotain?
Mutta ei se tunnu painavan, Janne kääntää esiin maailmantalouden ja minä hypistelen elokuvalippua hameeni taskussa. En uskalla kysyä, en jotenkin pysty avaamaan suutani, kun hän on niin itsevarma ja etäinen. Niin tavallinen. En halua pilata tätä hetkeä, yhteistä aamupalahetkeämme. Ehkä pelkään, että se on viimeinen.
Mutta mieltäni en voi vaimentaa. Kysymys tykyttää sydämessäni sitä kiivaammin, mitä enemmän siemailen kahvia ja vaikenen. Missä hän oli koko viime yön?
– Hei, mä olen muuten menossa poikien kanssa purjehtimaan, Janne sanoo ja vilkaisee kelloaan, joka todennäköisesti maksoi kuukausipalkkani verran, jos ei enemmänkin.
En ole ennen ajatellut näin paljon rahaa, mutta jokin on lipsahtanut vinoon. Ehkä se johtuu siitä, että määräaikaisuuteni päättyy tältä erää taas kesälomaan. Muut jäävät helpottuneina lomille, kertovat suunnitelmistaan ja naurahtelevat väsyneesti toistensa vitseille. Minä jään työttömäksi, taas odottamaan sitä varsin epävarmaa uutista, että minut palkataan ehkä elokuussa seuraavaksikin vuodeksi. Mutta koska olen ollut samassa kustantamossa jo kaksi vuotta samanlaisessa vuoden pätkässä, en usko, että he erehtyvät kolmanteen. Lain mukaan olisin silloin vakituinen, koska määräaikaisuuksien ketjuttaminenhan on kiellettyä.
– Niinpä niin, huokaan ajatuksilleni ääneen, ja Janne laskee lehden kulmaa katsoakseen minua kysyvästi.
Jotenkin hänen kysyvä ilmeensäkin vaikuttaa syytökseltä. Nousen pöydästä astioihin mielenosoituksellisesti koskematta ja kuljen makuuhuoneen ovelle, ehkä paetakseni sängylle lukemaan, mutta jäänkin kynnykselle. Muutan mieleni.
– Janne, minä aloitan.
Enhän voi jättää asiaa tähän. Nyt minä sen teen! Onhan meidän puhuttava siitä, mitä eilen tapahtui. Mitä meille tapahtuu?
– Mitä kulta? Janne vastaa katse taas lehdessä.
– Pitäiskö meidän puhua siitä, mitä eilen kävi? kysyn epävarmasti. Tasapainoilen kynnyslaudalla kuin lapsena, valmiina pakenemaan makuuhuoneeseen, jos. Jos jotain.
– Musta olis parempi, jos ei jauhettaisi enää sitä samaa asiaa, Janne sanoo tyrmäävästi. – Kyllähän sä huomasit, mitä eilen kävi. Kiva ilta meni ihan pilalle.
En voi uskoa, että Janne ei tunne minua kohtaan mitään myötätuntoa. Että hän ei lainkaan ymmärrä tai halua tunnustaa sitä, miksi niin kävi. Itse asia ei näytä olevan hänelle ongelma, vain se, että minä otan sen esiin.
Suuttumus nousee poskiini, polttaa mieleni kirkkaaksi.
– Tää on vähän niin ku siinä elokuvassa, sanon ja astun pöydän ohi katsomaan ikkunasta tielle.
Liikautan verhoa ja väännän ikkunalaudalla lepäävää radiota huomaamattomasti pienemmälle. Janne tietää heti, mihin elokuvaan viittaan. Siihen, jonka lippu on taskussani. Siihen, jota hän ei halunnut tulla kanssani katsomaan.
– En kyllä näe miten, Janne sanoo nostamatta katsettaan.
Vastaus ei vielä paljasta mitään siitä, onko hän itse nähnyt elokuvan vai ei. Mutta sitten Janne lisää: – Vai ajattelitko sä seuraavaksi laittaa veitset teräpuoli ylöspäin tiskikoneeseen?
Sitä yksityiskohtaa ei mikään leffakriitikko olisi arvosteluunsa kirjoittanut. Jostain syystä omituinen mielihyvä hulvahtaa lävitseni. Olen saanut Jannen kiinni. Täydellisen ja tavoittamattoman Jannen. Olen saanut hänet kiinni valheesta.
Ahdistus iskee vasta hetken päästä, kun työnnän kädet hiuksiini suihkussa ja silmääni uivahtaa saippuan polttava kieli. Kiroilen ja syljen vettä suustani, kun painan kasvoni veden rummutusta vasten. Jostain syystä ajattelen "miksi minulle aina käy näin?" ja alan itkeä. Ei näin ole käynyt aiemmin, mutta lapsellisen ajatuksen takaa minua kuristaa todellinen epätoivo. Kyyneleet katoavat veden mukana viemäriin, mutta itku ei hellitä puristustaan palleastani.
Entä jos Janne pettää minua? Jos hän todella on rakastunut johonkuhun toiseen?
En ole koskaan ennen epäillyt mitään sellaista. Janne on niin hillitön työnarkomaani, että on vaikea uskoa hänen kykenevän intohimoon. Hyvä, että hän löytää aikaa minulle salin, työtapaamisten ja edustustilaisuuksiensa välissä! En ole osannut odottaa, että hän saattaisi paeta minua jonkun toisen lakanoille – ennen kuin nyt.
Virittelen mielessäni kuvan naisesta, jonka Janne olisi saattanut valita. Pitkä, laiha ja niihin Jannen rakastamiin alusvaateviritelmiin paremmin sopiva kuin minä.
Minä olen lyhyt ja pehmeä. En ole pitkäsäärinen, laiha ja kivikasvoinen niin kuin naiset, joita Janne saattaa osoittaa minulle viehättävinä kaduilla, lehdistä tai litteästä 42-tuumaisesta telkkarista, joka on ruuvattu olohuoneen seinään.
Nytkin näen hänen pysähtyvän katsomaan lehden Calvin Klein mainosta pidemmäksi aikaa kuin on sopivaa. Onko hänen ihailemansa naisen malli vain yksi tapa lisää pönkittää asemaa? Onko tyttöystävä hänelle pelkkä näyttelyesine? Enkö minä enää täytä sitä paikkaa?
Ennen minut sentään kutsuttiin mukaan purjehtimaan. Nyt saan osakseni yksiselitteisen ilmoituksen siitä, että hän on menossa.
Viivyteltyäni vessassa tarpeekseni käperryn nojatuoliin lukemaan kirjaa. Ainakin pitelen kirjaa kädessäni, se on kilpeni tätä päivää ja tätä epätoivoa vastaan. Sen yli minä hiljaa tarkkailen Jannea, joka kulkee huoneesta toiseen lähes hermostuneen oloisena. Hän valikoi pitkään kauluspaitaa ja päätyy lopulta kuullotetuin raidoin ruudutettuun paitaan, jonka hihat on rennosti puskettu kyynärtaipeisiin, ylin nappi jätetty auki. Housut ovat vaaleat, istuvat. Vaatteet eivät näytä purjehdusvaatteilta, mutta minä en sano mitään. Sydämeni on ruuvipenkin puristuksessa.
Janne heittää viikonloppulaukun olalleen, tuivauttaa tukkaansa vielä kerran peilin edessä eteisessä ja huikkaa moimoin ovelta. Kuulen raskaan puuoven kosahtavan kiinni, rappukäytävän kaikuvan askelista. Lasken kirjan tärisevistä käsistäni lasipöydälle. Nousen, nojaan ikkunasyvennykseen ja kumarrun katsomaan tielle. Mattaharmaa BMW hurisee, kun Janne nousee sen kyytiin ylöspäin vilkaisemattakaan. Hän kumartuu ohjaamoon päin niin iloinen hymy huulillaan, että minä tiedän, miten tässä käy.
Olen niin vihainen, että voisin repiä kaikki kirjat lattialle. Voisin heittää Jannen hellimät stereot ikkunasta tai leikellä hänen merkkipukunsa kappaleiksi. Voisin polttaa hänen tavaransa tiellä pienenä roviona. Mutta en minä tee mitään niistä asioista.
Menen keittiöön ja avaan keittiöveitsilaatikon. Katson veitsiä hetken, sitten töytäisen laatikon kiinni. Avaan jääkaapin, ja siellä helmeilee valkoviini täynnä lupauksia. Kierrän korkin irti niin että plossahtaa, hörppään viiniä pullonsuusta ja nikottelen, kun happamuus kalppaa kitalakeeni. Toisella kädellä selaan Reetan numeron puhelimesta.
– Reetta, onko sulla kiire? kysyn puhelimeen, ennen kuin Reetta ehtii sanoa edes moi.
Kaksi valkoista lautasta ja kaksi valkeaa kahvikuppia seisoo vielä pöydässä. Muutama croissantinmuru kirjoo pyöreän pöydän marmoripintaa, lehti on taiteltu pöydänreunalle. Niin kuin kaikki olisi hyvin. En suostu itkemään Jannen vuoksi, ajattelen. En halua itkeä Reetan kuullen, ajattelen.
– Voitko sä tulla tänne? sanon ja purskahdan itkuun.
Meillä on se Italian-reissu viikon päästä, sanon Reetalle niin kuin se selittäisi jotain, ja hän viikkaa kevättakkinsa tuolin selkänojalle.
Minun on kestettävä Italiaan asti, koska olemme suunnitelleen matkaa niin pitkään. Roomassa meidän oli tarkoitus vasta kihlautuneina lekoilla puhtailla valkeilla lakanoilla. Olen hellinyt kuvaa mielessäni liian pitkään antaakseni siitä periksi. Se on kantanut minut läpi pimeimmän talven. Kuinka antaisimme avoimista parvekkeenovista lankeavan auringon paistaa kivilattian polttavan kuumaksi ja kuinka kaariovista astuessamme sokaistuisimme auringosta. Minäkin pukeutuisin pelkkiin bikineihin, enkä ajattelisi puutteitani, en kietaisisi hotellin pyyhettä kaulaan asti niin kuin ennen, jotta uskaltaisin viinilasin ääreen parvekkeelle. Kuinka kaikki olisi hyvin ja Janne rakastava.
Se toive on nyt hautautunut. Aiemmin toivoin, että Italiassa panisimme alulle pienen ihmisen. Nyt tiedän, että niin ei tapahdu.
Nyykötän keittiönpöydän ääressä. Samassa asennossa olen nyyköttänyt siitä asti, kun soitin Reetalle tunti sitten, ja nyt hän on siinä, niin valmiina toimintaan.
Reetta katsoo minua meripihkanruskeilla silmillään, jotka eivät anna anteeksi mitään.
– Ootko sä ihan varma? hän kysyy.
Hän kääntää sormenpäillään leffalipun suoraksi pöydällä. Hän tarkoittaa Jannen petosta. Yllättävää kyllä Reetta ei usko minua saman tien. Tällä kertaa hän ei ehdota tiukasti eroamista, ei painosta minua. Hän on kuunnellut tarinani hiljaisena, käännellyt keltaista lipuketta sormissaan, joiden kynnet on jyrsitty nysiksi.
– Olen, sanon.
– Mutta sulla on vain tämä, Reetta sanoo ja naputtaa pöytää leffalipun vieressä.
– No, näinhän mä myös, kun se lähti tänään, sanon ja katson vastapäisen asunnon kaari-ikkunoita. Siellä ei onneksi ole ketään tuijottamassa romahdustani.
– Mutta sä et nähnyt sitä naista, Reetta sanoo ja korjaa nopeasti:
– Jos se siis oli nainen.
– En. En mä nähnyt, myönnän.
Ei se mitään auta. Minä tiedän. Ei minun tarvinnut nähdä.
– Tiedätkö, mihin se oli menossa? Reetta kysyy.
– Purjehtimaan, mutta en mä tiedä, menikö se oikeesti, vastaan jotenkin vastahakoisesti. Ehkä arvaan, että Reetalta tulee seuraavaksi vaatimus, jota en halua täyttää.
– Mennään katsomaan, Reetta sanoo ja nousee pöydästä tarmokkaasti.
Ja niin me menemme, vastusteluistani huolimatta.
Laivarannassa ei näy ketään. Meri läikkyy kesäkuun auringossa, lenkkeilijä pinkoo ohitsemme mikrosortseissa ja ponnari pontevasti heilahdellen. Laituri on tyhjä, mutta Jannen ystävän vene lelluu paljonpuhuvasti laiturinnokassa tavallisella paikallaan. Se siitä purjehdustarinasta.
– Onko toi se vene? Reetta kysyy ja osoittaa silmukka-aidan läpi veneen suuntaan.
Hänkin on aikoinaan ollut veneen kyydissä, silloin, kun Jannen ystävät vielä kutsuivat minut ja ystäväni saaristoreissuilleen. Sitten Reetta sai Aavan ja kaikki muuttui. Minä putosin kyydistä kuin kivi purjehduskengästä.
Lasken aurinkolasit silmilleni ja käännyn nojaamaan aitaan. En vastaa. Kiristän saumoistaan ratkeilleen halpistrenssini vyötä ja ajattelen näyttäväni Audrey Hepburnilta, kohtalokkaalta naiselta, jota eivät tällaiset asiat kosketa.
Reetta huokaa, kaivaa puhelimen laukustaan ja vilkauttelee sieltä numeroita, valitsee yhden ja painaa puhelimen korvalleen.
– Sitä mä vaan, että puhuitteko te Jannen kanssa mitään tästä viikonlopusta, Reetta sanoo puhelimeen ilman sen kummempia alustuksia.
Hänen täytyy puhua Markon kanssa, sillä kenellekään muulle hän ei puhu noin tylysti. Kulmat ovat laskeutuneet varjostamaan silmiä, silmät suuntaavat merelle kuin Reetta voisi kadota sinne. Mielessäni käväisee ajatus, että Reetta saattaa tarjoilla minulle eroa sen takia, että hän itse toivoisi pystyvänsä siihen. Ehkä hän kaipaisi minulta samaa: että painostaisin häntä tekemään päätöksen. Mutta minä ajattelen Aavaa, kokonaista perhettä, jollainen jokaisella pitää olla. Sitä mitä itse kaipaan. En tiedä, olenko osannut ottaa huomioon hintaa, jolla se maksetaan. En tiedä, olenko sittenkin ajatellut kaikesta väärin koko ikäni.
– Ai sillä oli jotain suunnitelmia? Reetta kysyy ja kääntyy katsomaan minua ilmeikkäästi.
Janne väitti minulle, että reissu tuli ihan ex tempore. Minun ei tarvitse kuulla enempää. Petturi, toistan päässäni. Vitun petturi.
– Pakko mennä, kun Jasmine kerrankin päästää, Janne naurahti minulle kertoessaan.
Purjeveneen ylpeä omistaja ei nykyisin usein purjehdi, sillä kaksosten isällä on muutakin tekemistä. Ei Matts tosin ole purjehtimassa nytkään, vaikka Janne muuta väitti. Taitaa olla kotona täydellisessä Kauniaisen kodissaan täydellisen vaimonsa ja täydellisten lastensa kanssa, kun minä vakoilen jotakin paattia lukitun aidan toiselta puolen saadakseni tietää, missä poikaystäväni on.
Reetta laskee puhelimen kädestään mietteliäänä.
– Janne oli kännipäissään kehunut, että se menee tänä viikonloppuna testaamaan Chez Dominiquen, Reetta sanoo.
– Koska sillä on kaksi Michelin-tähteä, minä sanon ilmeettömästi, vaikka sanat ovat jäädä kurkkuuni.
Janne on puhunut Chez Dominiqueen menemisestä iät ja ajat, mutta olemme odottaneet oikeaa tilaisuutta. Minä hölmö luulin, että me menisimme sinne yhdessä. Näköjään Janne haluaa mieluiten jakaa elämänsä suuret hetket jonkun muun kuin minun kanssani. Aurinkolasien takana silmäni täyttyvät kyynelistä ja peittävät auringon, meren ja kiinni sidottujen purjeiden tympeät peukalot.
Ensi viikolla meidän oli tarkoitus loikoa Italian auringossa, maistella antipasti-lautasia pienissä trattorioissa ja kiertää maaseudun viinitiloja.
Olen suunnitellut matkaa vuosia, ja vihdoin se on toteutumassa, koska olen säästänyt hullun lailla. Lyhyet määräaikaisuudet ja freelancer-kaudet ovat aiheuttaneet sen, etten ole oikeastaan saanut pitää kesälomaa vuosiin, mutta nyt päätin pitää työttömän kesäni vapaana ensimmäistä kertaa. Janne sen sijaan matkustaa joka syksy, kevät ja kesä jonnekin – ja usein työasioissa muutenkin. Vain minut on työn epävarmuus sitonut tänne tuulen riepoteltavaksi ja lokkien ilkuttavaksi.
Ja nyt se kaikki lipeää käsistäni. En halua lähteä Jannen kanssa Italiaan, jos hän kohtelee minua näin. Sieltä minä en pääse pois – olen sidottuna hänen kanssaan samaan hotellihuoneeseen, halusin tai en. Vatsaani vääntää ajatus koko kesästä kotona.
haluatko sä, että mä tuun mukaan? Reetta kysyy, mutta näen hänen vilkaisevan kännykkänsä kelloa.
Tiedän, että Aava on taas anopin hoivissa, sillä Markohan ei häntä hoida. Se, mitä Marko on itse asiassa nyt touhuamassa, on minulle täysi mysteeri, kunnes Reetta huoahtaa.
– Markon futistreenit päättyy kohta ja mä tulin sen autolla.
Reetan pitäisi siis lähteä kotiin, hakemaan miestään, vaikka hän ei varsinaisesti sitä sanokaan.
– Mee vaan, heilautan kättäni, joka tärisee kaikesta juomastani kahvista ja viinistä ja järkytyksestä.
Piilotan käden takinhihaan ja katson Reettaa.
– Ethän sä sille mitään voi, sanon. – Oli miten oli, mun pitää itte selvittää asiat Jannen kanssa.
– Niin, Reetta myöntää suu tiukkana viivana.
– Niin, hän toistaa ja pyyhkäisee ruskeita hiuksia kasvoiltaan.
– Sä et vaan luota muhun? kysyn ja painan kädet lähemmäs vatsaani.
Reetta ei vastaa. Äkkiä en itsekään luota itseeni. Mitä minä Jannelle sanon?
Seison Rikhardinkadun kirjaston sisäänkäynnin varjossa alimmalla portaalla ja räplään kynsinauhojani. Suuri kivitalo suojaa minua, hohkaa kylmää tuulisena päivänä, kun pilvet revitään pitkin taivasta kuin rääsyt. Tien toisella puolella, kulmassa, on messinkikahvainen lasiovi, jolle johtaa lyhyt punainen matto. Suuret lasi-ikkunat aukeavat tielle ja niiden takana valkoisin liinoin peitetyt pöydät seisovat ylhäisinä, yksin. Täältä asti minä en näe, keitä pöytien ääressä istuu. En uskaltanut kävellä ravintolan ohi, tulin toista kautta ja nyt seison tässä, tasapainottelemassa portaan reunalla kuin viisivuotias, joka pelkää vanhempien rangaistusta.
En oikeastaan haluaisi nähdä tai tietää, mitä Janne tekee ja kenen kanssa. Saan jo melkein vakuutettua itselleni, että me olemme ihan onnellisia. Että minun pitäisi olla kiitollinen, kun minulla on poikaystävä, joka ei lyö, ei huuda, joka on järkevä ja työteliäs, hyvissä töissä ja ottaa minutkin huomioon. Ainakin joskus. Miksi tällainen kumppanuus ei riittäisi minulle? Miksi minä järkyttäisin tasapainoa? Jos Janne haluaa hakea jotakin muuta jostain muualta, enkä minä tiedä siitä – kuka kärsii?
Mutta sitten sydämeni rutistuu paineessa kuin rusina. On vaikea saada happea, ja minun on käännettävä kasvoni seinää kohti, kun reppuselkäinen mies nousee ohitseni kirjaston oville. Minä kärsin jo. Minä tiedän jo, että jokin on pielessä, eikä sitä enää muuta se, mitä Janne on tekemässä juuri nyt.
Miten voin pelätä näin paljon? Miten voin olla näin epätoivoinen, näin äkkiä? Miksi minä pelkään niin paljon, että Janne hylkää minut, kun en kuitenkaan ole onnellinen? Sillä jos tämä on onnea...
En osaa lopettaa ajatusta. Jos tämä on onnea, minua on johdettu harhaan. Kyllähän Janne on minulle kiltti, suurimman osan aikaa. Kyllä hän juttelee kanssani, halaakin välillä, kuuntelee vaihdellen. Mutta en tunne olevani rakastettu. En tunne olevani korvaamaton.
Huomaamattani olen alkanut kävellä kohti sitä ovea, punaista mattoa, joka on kuin kieli. Ovi näyttää minulle kieltä, kun lähestyn sitä kurkku kauhusta ummessa.
Lasiovi antaa hienostuneeseen aulaan, jonka perällä viinipullojen perät lepäävät makuuasennossa niin kuin pitää. Niin kuin Jannen mahonkipuisessa viinikaapissa, joka vie puolet keittiöstämme. Näen Jannen auttavan takkia vaalean naisen ylle. Se on vaalea trenssi, ja ikäväkseni tunnistan kalliin, ruudullisen vuorikankaan. He astuvat kadulle yhdessä, kovin lähekkäin, ja äkkiä minuun iskee pakokauhu.
Minä tunnen naisen. Se on Helena.
Helena on Jannen firman viestintäpäällikkö. Tapasin hänet viime kesänä firman kevätjuhlissa, jotka järjestettiin purjelaivan kannella. Pitihän heidän keksiä jonkinlainen tempaus – ja mikäs sen villimpää kuin antaa merituulen karkaista poskien iho ja auringon polttaa nenänpää ja korvalehdet.
Välittömästi, kun astuin paatille pientä kaarevaa siltaa, näin Helenan ja tunsin itseni pieneksi, epäsiistiksi viherpiipertäjäksi.
Helenan kyynärtaipeessa roikkui Longchampin suuri laukku, hänen siniraitainen paitansa ja nilkan paljastavat purjehdushousunsa saivat minut tuntemaan itseni kuvaan sopimattomaksi. Olin kukallisessa hameessani ja läpikuultavan valkoisessa röyhelörinnuksisessa paidassani kuin halpa puskaruusu pitkävartisen ruusun rinnalla.
Ja juuri nyt se tapahtuu. Janne nappaa Helenan ranteesta, vetää tämän letkeästi luokseen. Sydämeni on ruukku täynnä sulavaa jäätä. Janne kumartuu Helenan puoleen ja painaa huulensa tämän huulille. Täydellinen elokuvasuudelma, punaisella matolla, ranskalaiset kultakirjailut taustalla.
Minä vain. Minä en kuulu siihen mistään kohtaa.
Käännyn ja lähden kävelemään Rikhardinkatua alas, mutta jalat letkuvat altani ja olen keulahtaa vastaan kurvaavan auton alle. Se tuuttaa ja minä jään shokissa seisomaan siihen, toinen jalka ajotiellä epätasapainossa, kun kuulen Jannen äänen.
– Vilma? hän huutaa.
Askelia. Joku koskettaa olkaani. Kyynelet valahtavat kaulalleni ja rintavakoon asti. Äkkiä niitä on kamalan paljon, liikaa, en enää näe katua. En näe Jannea.
Tässä me nyt istumme, saman marmoripintaisen pöydän ääressä kuin aamulla. On hiljaista, Jannekaan ei ole kaivanut esiin lehteä tai älypuhelinta. Hän istuu kädet sylissä ja katsoo minua huolestuneena.
– Mun täytyy saada vähän aikaa, sanon lopulta hiljaa.
– Mä en tiedä, mitä mä ajattelisin tästä, lisään ja siihen voimani hupenevatkin.
Kädet tärisevät sylissä niin, että en voi miettiä mitään muuta kuin sitä, kuinka saisin tärinän loppumaan. Työnnän kädet jalkojen väliin ja puristan.
– Mä ymmärrän kyllä, Janne vastaa ja hänen äänensä kuulostaa pieneltä ja heikolta. Jannelle ominainen metallinen klangi puuttuu siitä kokonaan.
Nostan katseeni hetkeksi Jannen silmiin, järvensinisiin, haaleisiin silmiin, joihin olen luonut katseeni niin monta kertaa täynnä lämpöä ja rakkautta. Nyt katson niihin, enkä tunne mitään. Hänen mustuaisensa ovat nuppineulanpäät likaisessa järvivedessä.
Istumme hiljaa. Edes yhtään autoa ei hurista ikkunan ali. Rappukäytävästä kuuluu oven kalkahdus, mutta ei askelia.
– Mä en vaan tiedä, voinko mä luottaa suhun enää, sanon tyhjälle lasille edessäni. Rypellän sormenpäilläni kolhua pöydän pinnassa, koska en uskalla katsoa Jannea.
Ajattelen sitä, miten Janne vetäisi Helenan syliinsä. Minkälaista luontevaa iloa siinä eleessä oli. Muisto heidän elokuvasuudelmastaan ei jätä minua rauhaan. Raivo kiehahtaa palleassani, se nousee kuumana aaltona poskilleni.
– En mä voi tulla sun kanssa mihinkään Italiaan, puuskahdan äkisti, en saa sanoja pidäteltyä, vaikka yritän. Kädetkin pakenevat jalkojen välistä puristamaan pöydänkulmaa.
– Mä ymmärrän, jos sä haluat jäädä tänne miettimään, Janne sanoo.
Hän ei vieläkään selitä mitään. Hän ei vakuuta minulle, että se ei merkinnyt mitään, että niin ei tapahdu enää, että hän rakastaa minua. Sen sijaan hän sanoo jotain muuta.
– Ei tehdä mitään päätöksiä vielä. Pidetään ovet avoimena, jooko kulta?
Sana kulta viiltää sydäntäni. Mitä päätöksiä hän oikein tarkoittaa? En tunne olevani vahvoilla enää. En olekaan se oikeutettua vihaa puhkuva petetty tyttöystävä. Äkkiä olenkin neuvottelupöydässä. Minunko tässä pitäisi anoa, että hän jäisi. Jannelle ei tule mieleenkään, että hän itse ei lähtisi Italiaan. Enkä minä voi sitä pyytää. Haluaisin, että hän tajuaisi itse.
Kun Janne aamulla heittää matkakassin olalleen, minua kalppaisee katumus. Olisi pitänyt mennä mukaan. Ehkä hänellä on Italiassa kurjaa. Ehkä hän istuu yksin hotellihuoneessamme ja miettii, mitä minä teen. Miettii, mitä kaikkea me olisimme voineet tehdä, jos olisin siellä. Katumuksen tunne pysyy mukanani koko päivän, kunnes puhelin alkaa väristä ikkunalaudalla.
Janne! Ehkä hän soittaa, että ei mennytkään! Ehkä hän on jo alaovella. Siirrän verhoa ikkunan edestä, mutta näen vain valkoisen ikkunalaudan ja tyhjän katukuilun.
Puhelimessa on Reetta.
– Ootko sä käynyt Facebookissa tänään? Reetta kysyy kireällä äänellä.
– En mä oo ehtinyt. Miten niin? kysyn ja avaan saman tien läppärin kannen, joka loksahtaa auki kuin voirasian kansi. Mitä niin tärkeää voi Facebookissa olla, että Reetta soittaa siitä minulle? Kuulen Aavan itkevän taustalla.
– Eiks se Helena ole sunkin kavereissa? Reetta kysyy, ja tunnen jonkin liikahtavan sisälläni.
Kivi alkaa kiitää pitkin suoniani, kun plärään Helenan profiilin esiin.
Helena Paloniemi: "Laukku hukassa, tukka länässä mutta onneksi samppanjabaari toimii. Ehkä äkkilähtö oli vikatikki?"
Pidän vielä kiinni toivon kulmasta, epätoivoisesti. Kuulen Reetan lohduttavan Aavaa lempeästi. Sitten hän kysyy: – Näitkö sä jo, mistä se on päivittänyt?
Silloin kivi saapuu sydämeeni. Se iskee vasten läppää täydellä voimalla. Minusta ei puristu ulos kuin vaimentunut älähdys.
Päivityksen alapuolella se lukee, vaaleanharmaalla, jota en saa pyyhittyä silmistäni: julkaistu 3 tuntia sitten lähellä paikkaa Rooma.
Helena on Roomassa. Helena, jota näin Jannen suutelevan vasta pari päivää sitten. Tämä ei enää voi olla sattumaa.
Kommentoi 0
