Valikoin kondomeja hyllystä salavihkaa.
Annan sormieni juosta värikkäiden pakettien pinnalla. Ne on juonikkaasti koristeltu houkutteleviksi kuin karkkirasiat. En ole valikoinut kondomeja kymmeneen vuoteen, mutta täällä minä taas olen, apteekin hyllyjen välissä ja melkein yhtä nolona kuin nuorempanakin.
Nyt nolouteni tosin johtuu toisesta syystä. Olen jo 33-vuotias –
enkö minä ikinä saa luopua tästä ruljanssista edes hetkeksi? Enkö saa koskaan kokea sitä hetkeä, kun tähän kaikkeen puhalletaan henki? Kuulen mielessäni äidin narisevan äänen: Etkö sinä, Vilma Karoliina Valtonen, vieläkään anna meille lapsenlapsia?
Olen urasuuntautunut. Haluan matkustella vapaasti, nähdä maailmaa. Rakastan työtäni. En tekisi mitään mieluummin kuin istuisin häikäisevän valoisassa työhuoneessani Helsingin kattojen yllä katsomassa sitä oudon muovisen näköistä jukkapalmua tästä ikuisuuteen. Seinässä on graafinen yksityiskohta, kärpäsenpaska. Sitä minä usein tuijotan, kun sanat hyppivät näytöltä syliini.
Työ on ollut kilpeni jo vuosia. Uteliaat sukulaiset ovat käyneet vuosi vuodelta hiljaisemmiksi, kun minä yhä vain vedän hihasta urani, jos he kysyvät. Olen alkanut rukoilla, että he eivät kysyisi. En ole uskaltanut tunnustaa kenellekään, en edes parhaalle ystävälleni Riinalle, miksi minä yhä piilottelen kondomipaketteja laukkuni sivutaskussa.
Janne ei halua lapsia. Minä en pysty sitä ääneen sanomaan – totuutta. Poikaystäväni, oikeastaan avopuolisoni, ei halua lapsia.
Vielä.
Toivon, että se vielä on totta, sillä nyt minä sen tein. Söin viimeisen vapauttavan pillerini kaksi kuukautta sitten. Laksautin vessan roskiksen kannen ylös ja alas – ja sinne katosi folioliuska. En aio enää peukaloida ruumistani ja mieltäni näin. En voi enää suostua siihen. Toivon, että muutos saisi Jannen älyämään jotain. Vähintäänkin sen, kuinka hankalaa on räplätä kortsujen kanssa. Tähän mennessä olen huomannut makaavani sängyssä yksin iltauutisten jälkeenkin.
Mutta minä olen siis jo 33. Kuinka kauan pitää vielä odottaa? Kuinka kauan voin vielä odottaa ja toivoa, että se onnistuu, kun yrittäminen aloitetaan? Pelottava kolmenkymmenenviiden rajapyykki on enää muutaman Marokon-matkan päässä. Kaikki minun ikäiseni naiset tietävät, mitä se tarkoittaa. Siitä hedelmällisyys lähtee laskuun kuin se paljonpuhuttu lehmänhäntä, jonka en ole koskaan nähnyt laskevan, koska olen kaupunkilaistyttö.
Jannekin on stadilainen viimeiseen hengenvetoon. Hän elää urbaania sinkkuelämää, vaikka elääkin minun kanssani. Jannen tahdosta – ja hänen kiihkeän nousukiitoisen uransa suomin varoin – me asumme pienessä kaksiossa Krunikassa. Korkeista kaari-ikkunoista voi nähdä meren, jos oikein kurkottaa kaulaansa oikeaan suuntaan. Asunto on Jannen, sillä vaikka minä rakastankin työtäni kustannustoimittajana, ei palkallani ostella kaari-ikkunaisia kämppiä, joiden rappukäytävät ovat marmorikiveä. Naapureiden nimikilvet ovat kiillotettua messinkiä, nimi kaunokirjaimin kaiverrettu.
Olen jo napata yhden kortsupaketin ensimmäisestä rivistä, kun huomaan, että ne ovat niitä juomutettuja, joista Janne ei pidä. Se taas, että ihana mutta varsin valikoiva poikaystäväni ei pidä jostain, esimerkiksi kortsumerkistä, saa aikaiseksi muun muassa sellaisia kävelyreissuja kuin Karmean Aamureissun Apteekkiin ennen töitä. En halua toistaa reissua, enkä etenkään jälkiehkäisyn aiheuttamaa työpaikan vessassa oksentelua, jota on mahdoton muuksi naamioida. Siitä ilosta saan yhä maksaa, kun naiskollegat tarkastelevat muka huomaamattomasti vyötärönympärystäni ja heidän kasvoilleen leviää odottava hymy joka kerta, kun avaan suuni kahvipöydässä.
Minulla on mielen pohjalle peitelty haave, että pian minä jo voisin kertoa heille uutisia, joita he minulta odottavat. Mutta Jannen asenne ei ole antanut sille toiveelle siipiä.
Kun väärän mallinen kondomi sinä iltana jäi yöpöydän muodikkaasti valkolakatulle puupinnalle, ja ilta-aurinko maalasi meidät valkoisille lakanoille kuin tulenlieskat, minä uskoin hetken tulevaisuuteen, jota olen odottanut jo luvattoman kauan. Ja sitten, aamulla, Janne heitti sukkia jalkaan vetäessään ne sanat, ohimennen.
– Hoida se juttu tänään.
Niin kuin siitä ei tarvitsisi edes puhua. Niin kuin minä yksin olisin vastuussa.
Minä hoidin sen jutun, mutta oksentaessani appelsiinimehun oranssia valkoiselle emalille minä päätin, että tämä oli viimeinen kerta. Minähän haluan lapsia! Ei Janne päätä tästä asiasta yksin.
On ehkä outoa, että silti minä olen tässä yksin kondomeja valikoimassa. Pudotan kassalle vain yhden pienen paketin, koska toivon, ettei niille pian enää ole käyttöä. En halua ostaa suurempaa määrää ja tuomita siten haaveitani. Tänään olen päättänyt olla toiveikas. Olemme puhuneet kihloihin menemisestä jo vuosia, mutta Janne on aina sanonut, että hetken pitää olla oikea. Hänen asemansa konsulttifirmassa on ollut epävarma, mutta nyt on ollut puhetta ylennyksestä.
Tähdet tuntuvat tuikkivan juuri oikeassa asennossa. Odotan Jannen pudottavan kysymyksen suustaan kuin helmen, kun me istumme ravintolan pöydässä juhlimassa vuosipäiväämme niin kuin joka vuosi. Ensin kihlaus, sitten nopeasti naimisiin ja sitten lapsia. Tai saisivat lapset puolestani tulla, kun ovat tullakseen. Tuskin sitä varten tarvitsee nykyisin enää naimisissa olla.
Neuvolassakaan ei varmaan syljetä päälle, vaikka sormus uupuisikin. Minä en haluaisi odottaa enää.
Kun Janne tilaa illallisen aluksi samppanjaa, olen varma – niin varma – että käteni alkavat väpistä sylissäni, enkä saa hymyä piilotettua, vaikka kuinka taistelen sitä vastaan. Hän kysyy kysymyksen, vihdoin me tunnustamme rakkautemme ja näytämme sen koko maailmalle! Nojaudun pöydän yli, hipaisen keveästi sormillani hänen kyynärtaivettaan ja katson rakastavasti hänen silmiinsä. Odotan sanoja huulet valmiina suudelmaan, joka niitä käsittääkseni seuraa.
Kun samppanja-asetti on tuotu pöytämme viereen, lasiimme kuohautettu juomaa ja pullo peitetty liinalla, jonka kermainen pinta kilpailee mekkokankaani kanssa – ja voittaa helposti, saanen huomauttaa – Janne vihdoin kertoo suuret uutiset.
– Olet ehkä huomannut, että olen ollut tosi jännittynyt viime aikoina, hän sanoo.
Nyökkäilen kiihkeästi. Mietin, onko Janne kenties ostanut minulle sormuksen etukäteen ja pelkää nyt, etten pidäkään siitä. Voihan sen vaihtaa, ajattelen ja päätän hymyillä, vaikka sormus olisi minkälainen. Janne on ostanut minulle suhteemme aikana vain yhdenlaisia lahjoja: toinen toistaan räväkämpiä alusasusettejä. Niitä minulla on komerot pullollaan: pitsiä, silkkiä, mikrokuitua ja ties mitä, kaikissa sateenkaaren väreissä. Mutta ei yhtään korua, eikä ainakaan sormusta.
– Nyt minä voin vihdoin julkistaa iloiset uutiset, Janne sanoo ja saa korvani punehtumaan. Uutiset? Eihän hän vielä ole kosinut.
Mitä uutisia hänellä voi olla? Hän on raskaana, juolahtaa mieleeni ja puraisen huulta pidättääkseni hysteerisen naurahduksen.
– Olen saanut ylennyksen! Se Erkin paikka on vihdoin mun, Janne julistaa juhlallisesti ja kohottaa lasinsa kilauttaakseen.
Minä en osaa vastata, lasikin kolahtaa takaisin pöytään. Tämä ei ole ollenkaan sitä, mitä odotin.
Kuusi kokonaista vuotta. Niin pitkään olen Jannen kanssa ollut yhdessä. Mitä minä olen ehtinyt tehdä siinä ajassa? Aloitin yliopisto-opinnot ja lopetin yliopisto-opinnot. Siinä ei juuri riemuitsemista ole, kun lama iski kämmenellään kulttuurityöt laudalta ja jätti minut roikkumaan määräaikaisuuksien löysään hirteen.
Janne on minua viisi vuotta vanhempi, jo 38, eikä siksi ole kohdannut valmistuttuaan aivan samanlaista autiomaisemaa. Olen miettinyt sitäkin, onko Jannen varsin näkyvällä ja kuuluvalla miehekkyydellä jotain tekemistä hänen hyvän asemansa kanssa, sillä ystäväni eivät ole saaneet samanlaisia paikkoja, vaikka ovatkin Jannen ikäisiä.
– Tuota noin. Entä se, mistä me ollaan puhuttu?
Janne katsoo minua kuin puusta pudonnut.
– Mikä niin? hän kysyy ja siemaisee kuohujuomaa, joka kimaltelee ja poreilee kilpaa ilta-auringon kanssa.
– No. Kyllä sä tiedät. Että tehdäänkö me se joskus?
– Vilmaaa, Janne sanoo sillä tavalla, jolla hän joka kerta saa minut tuntemaan oloni pikkutytöksi, joka ei tajua maailmanmenosta yhtään mitään.
– Mä en ole mikään ajatustenlukija.
– Eikö nyt vihdoin olisi hyvä hetki mennä kihloihin?
Janne kalauttaa lasinsa pöytään, taittaa vihaisesti paksun lautasliinan syliinsä, hyvin pikkutarkoin elein.
– Miksi sun pitää pilata hyvä hetki? Sen aika tulee, jos on tullakseen. Ei sitä voi pakottaa.
Mykistyn. Hän ei ole ennen käyttänyt sanaa jos. En osaa edes ällistyä siitä, että kihloista puhuminen hänen mielestään pilaa tunnelman. Olen mykkä nukke, jonka silmät on pistelty posliininaamaan pinkeällä pensselillä.
– Haluathan sä kuitenkin olla mun kanssa? kysyn äkisti niin hämillisenä, että en tiedä enää senkään vertaa.
– Kulta, me on puhuttu tästä, Janne huokaisee näyttävästi ja kumartuu koskettamaan kättäni ja ohjaa sen sitten samppanjalasin jalalle.
– Nyt juhlitaan, eiks niin? Ei mökötetä kaiken maailman asioista. Sä tiedät, että mä olen odottanut tätä pitkään. Etkö sä ole yhtään iloinen mun puolesta?
Tiedän, että Janne on tähdännyt tähän, juuri tähän, viimeiset kuusi vuotta, jotka olemme seurustelleet. Hän on halunnut Aseman isolla alkukirjaimella ja nyt hän sen saa. Nimikkeen excecutive, kulmahuoneen korkein kulmaikkunoin ja sihteerin. Tai siis assarin, niin kuin he sanovat peitelläkseen häveliäästi sen tosiasian, että yhä edelleen matalapalkkaiset naiset keittävät korkeapalkkaisille pukumiehille kahvia – ja todennäköisesti samalla tutkintotodistuksella. Olenko minä tosiaan itsekäs, kun haluan puhua kihlauksesta, häistä ja lapsen yrittämisestä? Onko se kohtuutonta, että toivon meidän perustavan perheen yhdessä?
Olin vasta täyttämässä 27 vuotta, kun me tapasimme. Olin innoissani kirjamaailmasta, kirjallisuuden opinnoistani, maailmasta ylipäänsä. Halusin koluta kaikki maailman kulmat, enkä ajatellut pysähtyväni koskaan. En minä silloin tiennyt, että parisuhteeseen ryhdyttäessä pitäisi laatia jonkinlainen sopimusluonnos, että saattaa muuttaa mielensä myöhemmin. Ensimmäinen artikla: sopijapuolet voivat missä tahansa vaiheessa muuttaa mieltään asioista: 1. Naimisiin meneminen, 2. Jälkikasvu.
Äkkiä vatsastani nousee pahoinvoinnin aalto. Katson Jannen siniharmaita silmiä, joissa häikäisevät tuhannen karaatin lamput. Näen suupielten juonteet, jotka ovat uurtuneet kärrynuriksi. Miten en ole huomannut niitä aiemmin? Katkeran, tylyn miehen suupielet. Miksi hän syyllistää minua halustani sitoutua? Minähän rakastan häntä. Hän on luvannut miettiä asiaa, hän on luvannut, että kun oikea hetki tulee. Jos ei hän nyt kosi minua, kosiiko hän minua koskaan? Haluaako hän koskaan lapsia kanssani?
Mieleeni palaa se pienenpieni katumuspilleri, jonka nielin eräänä aamuna. Asia, josta emme koskaan keskustelleet jälkikäteen. Janne oli se, joka ei rullannut kortsua päälleen. Minä olin se, joka söi katumuspillerin, maksoinkin sen yksin – ja yksin minä myös oksensin ja tärisin kylmästä ja kivusta peiton alla, kun Janne lensi Lontooseen verkostoitumaan.
Minä tajuan sen siinä, kiiltävän mustan ravintolanpöydän ääressä. Ei tämä mies aio koskaan muuttaa mieltään. Hän on jo melkein neljäkymmentä. Kauhu sieppaa kurkustani niin, että samppanjan kuplat jäävät sinne ja saavat aikaan pieniä hikkauksia, joita Janne ennen piti suloisina. Nyt hän katsoo kyllästyneesti ikkunaa ohittavaa koiran ulkoiluttajaa ja kumoaa omat juomansa yhdellä ranteen nykäyksellä. Suupielet kivettyvät, kun hän katsoo minua.
Hätäiset ajatukset lepattavat päähäni kuin lepakot, jotka on häiritty fikkarilla hereille. Ei minulla ole enää aikaa etsiä jotakuta toista. En minä ikinä löydä jotakuta toista! Minä en koskaan saa lapsia!
Kyyneleet pullahtavat poskilleni ennen kuin saan hikan taisteltua alas. Siinä minä sitten istun, hienossa ravintolassa samppanjakulhon edessä, hikaten ja itkien ilman mitään syytä.
Janne ei tarjoa lohtua, ei edes vakuuttavaa kädenpuristusta. Sekin riittäisi. Niin vähään minä jo tyytyisin. Ei. Janne tekee jotain muuta. Hän napsauttaa sormiaan ja tilaa laskun.
– Pitäisköhän sun hankkiutua kotiin? Janne sanoo kylmäkiskoisesti.
Niin sanotaan, kun joku on liian humalassa, että hänelle enää tarjoiltaisiin. Niin sanotaan, jos se, joka on liian humalassa, on puoliso, jonka ei pitänyt juoda. Mutta minä en ole humalassa, enkä ole tehnyt mitään väärää. Olen vain järkyttynyt. Janne kuitenkin katsoo kiusaantuneena ympärilleen kuin varmistaakseen, että kukaan tärkeä ei näe meitä. Kukaan tuttu.
– Ei ketään kiinnosta, minä äsähdän ja nielaisen kyynelen. Se on suolainen.
– Ketään ei kiinnosta, mitä mä teen. Ei edes sua.
Sen sanottuani minä nousen. Kireä mekkoni, jonka huolella valitsin miellyttämään Jannen silmää, on kivunnut vesirajaan ja nykäistessäni sitä alemmas lähtöni viivästyy juuri sen verran, että näen nurkkapöydän loosissa ystäväni Reetan pyöristyneet silmät.
Hikkaan yhä, hikkaan ja itken, itken ja hikkaan. Mekko on makkaralla ja astun korkokengät nurin, kun yritän äkäisesti puskea raskaasta messinkikahvaisesta ovesta, jota merituuli painaa kiinni kuin rautaisen ivallinen käsi. Vitun Krunikka, minä mietin. Vitun Janne, vitun ylennys, vitun mekko ja vitun Reetta.
Nyt minun on pakko kertoa Reetalle. Ja minä tiedän jo, mitä hän sanoo, koska hän on sanonut niin jo monta vuotta. Enkä minä halua kuulla sitä.
Jätä se, Reetta sanoo kuin hänen suunsa pyörisi öljytyillä rattailla, joiden öljy valuu minun epätoivoni tankista.
Reetta kaataa Muumi-kuppiin viiniä ja minä juon sitä, vaikka se karvastelee suussa ja tuo hikkauksen muiston niin lähelle, että on vaikea niellä. Hän juottaa minua humalaan saadakseen mieleni höttöiseksi, taipuisaksi. Jätä se, jätä se, jätä se, voin lukea anomuksen, pyynnön, mielenilmauksen joka hänen liikkeestään.
– Se on itsekäs paska, eikä se koskaan tule muuttamaan mieltään. Kyllä sä sen tiedät. Onhan sillä ollut jo kuusi vuotta aikaa, Reetta katsoo minua tiukasti silmiin ja lisää:
– Se on kohta nelkyt.
Sieppaa, kun kuulee sen toisen suusta. Istumme Reetan ja Markon keittiössä, jonka työtasoilla makaa murolaatikoita, lusikoita, avaimet, pehmoeläin ja lieden tuuletusritilän päällä pienenpieni vaaleanpunainen lenkkari, jonka nauhat matelevat pitkin levyjen hiilenmustaa pintaa. Se on Aavan kenkä.
Aava on Reetan 4-vuotias tytär, joka tuli vahingossa, kun Reetta ja Marko olivat vasta alkaneet tapailla. Aava tuhisee nyt onnellisesti vaatekomerossa, josta tehtiin pienen tytön makuuhuone, kun Marko kyllästyi kaksion yksityisyyden puutteeseen.
Hörppään viiniä, enkä tiedä, onko se halpa viini vai tämä kauhea päivä, joka saa puistatuksen värisyttämään minua. Minä keskeytin Markon ja Reetan treffit kohtauksellani. Reetta ryntäsi perääni kadulle, tilasi taksin ja järjesti minut heidän keittiöönsä äitinsä valvovan silmän alle niin nopeasti, etten ehtinyt edes pyyhkiä poskille vuolunutta ripsiväriä kämmeniini. Reetan äiti keräsi tilanteen todettuaan takkinsa ja avaimensa niin kuin vain äidit osaavat, ja minä kuulin Reetan kiitosten sopottelut ovenraosta, kun painoin pääni hanan ja metallinkylmän vesisuihkun alle.
Vaikka olenkin täällä, paossa Jannea ja sanoja, jotka hän sanoi, en voi vielä päästää toivon kulmasta irti. Minun on pakko asettua puolustukseen Reettaa vastaan. Niinhän sitä tehdään, kun loppujen lopuksi halutaan kuitenkin palata tuttuun ja turvalliseen. Kun ei olla valmiita muutokseen, sillä muutos on aina pelottavampi, vaikka nykytilanne olisi miten kamala. Kun ei haluta loppujen lopuksi muuttaa mitään, koska. No koska entäjos.
Tiedän jo nyt palaavani kotiin, jos en tänään, sitten huomenna. En minä tosin sitä asuntoa ole koskaan kodiksi tuntenut, ajattelen äkäpäisesti ja hörppään lisää punaviiniä. Kaikki kalusteet ovat Jannen. Minä myin omani, kun muutin hänen luokseen. Siellä ei ollut kirppissohvalleni ja Lundialleni tilaa. Kirjat sain sentään jakaa Jannen teollisiin metallihyllyihin. Tuli oikea vaikutelma. Silti puolustan Jannea, suu mustikanpunaisena, vaikka omakin uskoni hapertuu kulmista.
– Enhän mäkään aluksi halunnut lapsia, sanon.
Se on refleksi. Sillä tavoin ystävien totuuksilta suojaudutaan. Reetta tuntee tämän taiston, ehkä siksi, että on tanssinut peitsi kilpeäni vasten ennenkin. Ennen hänellä ei vain ole ollut näin raskauttavia todisteita siitä, miten jylhästi Janne minua kohtelee.
– Kyllä sä olet jo tehnyt tarpeesi selväksi pitkän aikaa sitten, Reetta sanoo ja työntää tähdillä leimatun pinkin sukan pöydänreunalta lattialle omalla viinimukillaan. Sitten hän siemaisee viiniä ja irvistää.
– Tää on kaameeta litkua, mutta halpaa boksissa. Ja tätähän kuluu.
Mietin, onkohan Reetallakin jotain kerrottavaa minulle. Miksi hän hyökkää niin nopeasti – ennen kuin puolustukseni on löyhtynyt viinin ja paijailun ansiosta? Miksi hän heti heittää erokortin peliin?
Katson tarkemmin ympärilleni. Joka puolella on vaatekasoja. Lattialla on hiekkaa. Keittiön kaapinoviin on roiskunut ruokaräiskeitä, eikä niitä ole pyyhitty. Nurkassa makaa kasa tyhjiä viinilaatikoita isona, epämääräisenä kekona.
– Mitä täällä oikein tapahtuu? kysyn terävästi. – Mihin Marko meni?
Reetta vilkaisee kännykkäänsä, sipaisee sen pintaa ja selailee hetken.
– Se meni kaljalle Jannen kanssa, koska mä ilmeisesti haluan hoitaa Aavaa ihan yksin kerran pilasin meidän treffit.
Sitten Reetta purskahtaa itkuun. Itku pusertuu hänen sisältään haukahduksina, jotka hän peittää käsiinsä. Ne kuulostavat sellaisen eläimen haukunnalta, joka ei oikeastaan saisi haukkua ja se tietää sen itsekin. Siitä saa rangaistuksen. Reetan pää vaipuu pöydän tasalle.
– Mä en jaksa, hän turauttaa kämmentensä välistä. – Mä en jaksa tätä kaikkea yksin.
– Mitä on tapahtunut? Justhan te olitte Markon kanssa treffeillä, sanon.
– Me ei olla harrastettu seksiä vuoteen. Vuoteen! Reetta paukauttaa.
Se saa minutkin hiljaiseksi.
– Mä luulin, että tää helpottais, kun Aava kasvaa, sanoo Reetta ja nostaa katseensa minuun.
–Näyttää vähän siltä, että tää menee vaan paskempaan suuntaan, Reetta purskahtaa itkunaurun seasta.
Nyökyttelen, koska en tiedä lapsiperhearjesta mitään. Minä luulin, että on ihan normaalia väsähtää taakan alla. Lapsiperheissä on sotkuista. Nuoret äidit itkevät ilosta, jos leikit lapsen kanssa sen aikaa, että he ehtivät tiskata. Se on ihan normaalia. Mutta ystäväni hätä, se pohjaton väsymys, joka hänen kasvoiltaan nyt paistaa tässä pallolampun valossa, se kertoo minulle, että olen sulkenut silmäni itsekkäistä syistä.
Olen ollut kateellinen Reetalle lapsesta ja sormuksesta ja yhteisestä kodista, jonka lainanlyhennyksiä he vuorotellen maksavat. Olisin itse halunnut saman. Siksi en ole voinut antaa Reetalle anteeksi hänen väsymystään, sitä myrkkyä, joka valui hänen suoniinsa, kun Marko lähti futisharkkoihin tai kavereiden kanssa Leville laskettelemaan. Ajattelin, että pitäähän sitä välillä olla vapaallakin. Pitäähän sitä tosiaan.
Miksi en koskaan ajatellut, että myös Reetan pitäisi päästä vapaalle? Miksi langetin hänelle mielessäni kaiken koossa pitämisen taakan? Aivan kuin pelkän lapsen pitäisi riittää hänelle koko elämäksi.
Reetan väsymyksestä lattea ääni jatkaa ajatusteni taustalla rattaiden pyöritystä.
– Mä kuvittelin, että Marko ottaisi enemmän vastuuta, kun mä en enää imetä. Sit mä kuvittelin, että niin käy, kun mä en enää ole kotona, kun mä palaan töihin. Mutta kato nyt, Reetan kädet levähtävät pyyhkäisemään sisälleen kaikki ne vaatekasat ja hiekkaliirrot lattioilla.
– Jos mä en siivoa, kukaan ei siivoa. Jos mä en hoida Aavaa, pitää soittaa äitille, koska Marko ei ainakaan tee niin.
– Sä voit soittaa mulle, sanon avuttomasti ja hapuilen Reetan kättä omaani.
Kaiken tämän epäreiluuden ja väsymyksen hän on padonnut sisälleen, vaikka minä olen tässä, ihan vieressä. Reetta hymyilee minulle kyynelten läpi, särkyneen hymyn.
– Sulla on sun oma elämä, hän sanoo. Niin hän antaa minulle anteeksi sokeuteni. Sen, että en ole pystynyt näkemään häntä ja hänen tuskaansa.
– Joskus mä toivoisin, että ne vaan katoaisi. Että mä jotenkin maagisesti vapautuisin tästä, eikä tarttis tehdä mitään sen eteen, Reetta sanoo uupuneesti.
– Koska en mä jaksa tehdä mitään. Niin kuin huomaat.
Taas hän levittää käsiään.
– Äiti järkkäsi noi meidän treffit, jotta saataisiin puhua vähän asioista. Ja kato, miten kävi. Siellä se Marko kittaa kaljaa, kun mä olen taas turvallisesti neljän seinän sisällä. Tää tuntuu vankilalta, Reetta sanoo ja kaataa viinimukinsa rouhevalla kaarella.
Muki vierii lattialle, viini liruu nopeasti pitkin pöytää. Ärhäkästi se leviää lattialla kuin veri.
Äkkiä olen hyvin hereillä. Näen kaiken terävästi. Näen mielessäni Jannen ja Markon. He istuvat ikkunapöydässämme, jatkavat kaljalla ja viskipaukuilla siitä, mihin me jäimme. He voivat aivan hyvin tehdä niin, vaikka me istumme täällä rähjäisessä ja likaisessa keittiössä dokaamassa halvinta viiniä, jota Suomessa saa laatikossa. Maksaakohan Janne koko laskun lopulta suurieleisesti, huomauttaakohan siitä mattakultaista korttia vilauttaessaan niin kuin aina minulle? Juokohan Marko itsensä yhtä iloiseen känniin kuin Janne, huojuuko heidän olkkariinsa rojauttamaan rokit täysille aamuyöstä?
Minä saan sen vielä selville, sillä Reetta heittää peittomöttyrän sohvalle ja toivottaa minut tervetulleeksi helvetin esikartanoon.
– Mä luulin, että me ollaan Itäkeskuksessa, sanon vitsikkäästi, sillä ylidramaattisuuteen vastataan niin.
Vedän peiton leukaani asti. Juuri silloin unesta sikkurainen tyttö tallustaa oviaukkoon. Aava painautuu äitiään vasten, ja hetken minä joudun pidättelemään kyyneliä, jotka nousevat silmiin valmiina tulvahtamaan.
Tuon minä haluan. Tuota minä en saa. Ne kaksi ajatusta töytäisevät toisiaan ja töytäillessään järkyttävät minussa jotain.
– Entä jos me vaan lähdettäis? sanon Reetalle, joka silittää Aavan pellavahiuksia ja suputtelee tälle, että kaikki on ihan hyvin.
Hän kokoaa itsensä nopeammin kuin minä ehdin vetäistä henkeä, kun Aava tapsuttaa olohuoneeseen. Lapsen edessä hän ei itke. Lapsen ei tarvitse kantaa hänen suruaan. Minä ymmärrän heidät nähdessäni, miksi Reetan sisällä on niin paksu kivinen pato. Hänen on oltava vahva Aavalle. Mutta minulla ei ole ketään, kenen vuoksi minun olisi oltava vahva. Minun ei tarvitsisi pitää tästä kiinni.
Reetta kohottaa minulle kulmiaan sellaisella aikuisella tavalla, jota en itse osaa. Hän viittaa Aavaan. Lapsen edessä ei voi heitellä tällaisia hulluja ajatuksia. Lapsi ottaa ne tosissaan. Minä levitän käteni Aavalle.
– Tuutko halaamaan? kysyn.
Aava katsoo minua ujosti ruskeilla silmillään, painuu vähän syvemmälle äitinsä kainaloon. Näen Reetan silittävän käden hidastuvan. Hän antaa minulle tilaa. Avaan peiton kuin pienen tiipiin.
– Tuutko mun kanssa telttaan? kysyn ja siihen Aava vastaa.
Hän tulla tepsuttaa luokseni sohvaan ja painautuu kainalooni koko siron vartensa voimalla. Hänen pullea poskensa on kuuma käsivarttani vasten. Tunnen lapaluiden liikahtavan kämmeneni alla.
– Oot sä mun kulta? kysyn, enkä voi sille mitään, että kyynelet nuljauttavat kieleni nurin, kun sanon niin.
Aava nyökyttää päätään peittojen sisuksissa ja kysyy sitten sen, mikä häntä jäi vaivaamaan.
– Minne me lähdetään?
Katson Reettaa, joka painaa käden suulleen, ettei haukahtaisi nauruun. Hänen silmänsä ovat väsymyksestä mustat.
– Me mennään mökille. Sinä, minä ja äiti.
– Pääseekö siellä uimaan?
– Kyllä pääsee. Ja saunomaan kanssa.
Lopulta minä menen kotiin. Minne muualle minä menisin? En halua jäädä odottamaan tuomiota pidemmäksi aikaa. Aamuöiset suunnitelmat mökille karkaamisesta tuntuvat lapsellisilta – etenkin, kun kauan odottamani Italian-matka on enää viikon päässä. Lapsellinen riidanjano on laantunut yön tunteina silkaksi melankoliaksi. Minun on pakko selvittää tämä asia.
Kun kilautan avaimeni lasiseen avainastiaan, joka odottaa tyhjänä peilipöydällä, minä haistan pölyn, joka leikiskelee ilmassa häiriintymättömänä. Siivooja tulee vasta ensi viikolla, ajattelen ennen kuin tajuan, mitä hiljaisuus todella tarkoittaa.
Janne ei ole kotona. Avainastia on tyhjä. Kävelen kengät jalassa makuuhuoneeseen, vaikka Janne inhoaa hiekkaa lattioilla. Kevyt takkini leehottaa kuin viitta, kun astun kynnyksen yli vain toteamaan sen, minkä jo tiedän. Janne ei ole tullut yöksi kotiin. Sängyssä ei ole nukkunut kukaan.
En tiedä, miten siinä käy niin, mutta huomaan kävelleeni peiliovisille eteisen kaapeille. Liu’utan ovet sivuun ja tartun Jannen takinhihaan, nykäisen takin esiin ryhdikkäästä jonosta ja työnnän käteni sen taskuun. Silkkinen taskunkangas hellii kättäni. Taskun pohjalla viruu pieni kolikko. Nykäisen toisen takin esiin, vuorollaan kuin sotilaan tarkastukseen, ja työnnän käteni senkin taskuun. Taskut ovat tyhjät. Janne on pakkomielteisen siisti mies, minä muistutan itselleni. Minä siis etsin jotain, minkä hän on jättänyt huomaamatta. Mitä minä etsin? Ja missä Janne oikein on?
Kuvittelisi, että mies, jonka tyttöystävä ryntää niiskuttaen treffeiltä, vähintään soittaisi. Tajuan, että painoin raivoisasti kännykkäni pois päältä kipsuttaessani tietä pitkin pakoon ravintolasta, pakoon Jannen kylmyyttä ja omaa typerää haavettani – ja yhtä typerää pettymystäni.
Keskeytän vaatetarkastuksen ja kaivan kännykän käsilaukustani. Painan sen päälle ja odotan. Kävelen keittiöön, avaan jääkaapin, jossa kirkas lasikaadin odottaa täynnä kylmää vettä. Vettä ei pidä valuttaa turhan takia, Jannen mielestä. Lorautan vettä lasiin, istun, juon. Katson kännykkää ja sieltä ne ilmestyvät. Tekstiviestit piippaavat puhelimeen nätissä jonossa.
Ensin Janne ihmettelee, minne menin. Sitten hän käy ärtyisäksi, kun en vastaa. Luuletko sä, että saat mut painostettua joihinkin tekoihin? hän kysyy viestissä numero kolme. Lopulta tulee unohdus, humalan hurma ja pelkkä koordinaattien ilmoittaminen. Tule tänne.
Sydämeni hypähtää, en voi sille mitään. Hetken minut täyttää katumus, että en mennyt, koska en lukenut koko viestiä. Miksi en mennyt hänen luokseen? Miksi en pannut kännykkää vain äänettömälle? Ehkä Janne ei nyt enää kelpuuta minua. Ehkä kaikki on nyt muuttunut, ehkä minä olen hävinnyt. Ja kuin tulitikun liekki komerossa tunne katoaa. Jäljelle jää oudon varma tunne siitä, että jotain on paikoiltaan. Jotain.
Kävelen jälleen eteiseen. Kengät jättävät sievät tomukuviot kivilattialle. Nappaan viimeisen takin hihasta, nykäisen sen puoleeni kuin tanssipartnerin ja pujotan sormeni taskuun. Siellä on paperilappunen, jonka noukin tuskallisen hitaasti esiin.
Se on elokuvalippu. Se on elokuvalippu elokuvaan, jota Janne ei halunnut mennä katsomaan minun kanssani.
– Liian hypetetty, hän sanoi.
– En millään viitsi tuhlata aikaani tollaseen meinstriimiin.
Hän todella sanoi niin, ja minä hyväksyin sen syyksi. Menin Reetan kanssa. Muistan oikein hyvin, kuinka kerroin Jannelle elokuvasta illalla sängyssä. Rasvasin käsiäni ja Janne luki lehteä. Hän mumisi yllätyksen sanoja kertomukselleni ja kääntyi sitten suutelemaan huuliani.
– Kiva, että tykkäsit siitä, hän sanoi. – Sun oli varmaan hauskempi katsoa se Reetan kanssa.
Elokuvalippu on ensi-illasta. Janne oli jo nähnyt elokuvan, kun minä kerroin siitä hänelle.
Miksi ihmeessä hän valehteli? Ja missä hän on viettänyt yönsä?
Kommentoi 0
