Kuvitus Jussi Kaakinen
Kello kilahti soimaan puoli kahdeksalta. Avasin toisen silmäni, Pete pomppasi sängystä ylös kuin ohjelmoituna. Hänellä ei ollut paitaa eikä boksereita, ei sukkia eikä suuntavaistoa. Hän harhaili ympäri huonetta ja etsi farkkujaan, yrittäen muistaa missä oli.
– Huomenta, hän sanoi ja vetäisi farkut futiksen vahvistamiin jalkoihinsa. Oli positiivinen yllätys, että hän ylipäätään yhä oli paikalla. Tavallisesti miehet pakenivat hyvissä ajoin ennen sarastusta.
– Mä kävin yöllä vessassa ja törmäsin sun äitiin, hän sanoi ja suukotti otsaani.
Äiti oli sytyttänyt valot käytävään, Pete oli nostanut kädet ylös kuin rysän päältä yllätetty rikollinen. – Vai sellaasta pataa, äiti oli myhäillyt. Sitten hän oli toivottanut hyvää yötä ja hipsinyt takaisin tupaan.
Pete havainnollisti tilanteen pienoisnäytelmänä. Kannustin häntä koomikon uralle, hän naurahti ja lupasi harkita asiaa. Hän sanoi, että näin hauskasti hänen työpäivänsä ei ollut pitkään aikaan alkanut.
– Meinaatko sä tänäänkin tehdä töitä?
– Tottakai. Nyt on torstai.
Puurokattila kökötti keskellä pöytää. Äiti kauhoi Peten lautaselle miehekkään annoksen, katseli hyvillään kuinka Pete pisteli puuroa poskeensa työmiehen innolla.
Könninkello löi kahdeksan, tuuli riuhtoi puutarhan puita. Tupa tuoksui hiljaisuudelta ja häkeltyneeltä tunnelmalta, sanoilta jotka nieltiin maidon mukana.
– Saas nähärä, tulooko tänään ukkoonen niinku luvattihin.
– On kyllä painostava ilma, mutisin myslipaketin takaa.
Samassa Peten kännykkä alkoi laulaa James Hetfieldin äänellä. Hän nousi helpottuneena pöydästä ja käveli eteiseen.
– Huomenta kulta.
Äiti kohotti kulmiaan, tarkkaili jokaista nielaisuani. Kuulimme vain hajanaisia sanoja sieltä täältä: mumma, pelikengät, lapsenvahti, päälläseisonta, temppukoulu.
– Mumma ei pääsekään lapsenvahiksi, Pete sanoi tullessaan tupaan. – Taitaa jäädä mun jalkapallotreenit väliin.
Äiti katsahti minua ja kohotti kulmiaan.
– Kyllä me sun likkaas voirahan sen aikaa haltioora. Saarankin on hyvä vähä irtaantua siitä näytelmästä ja teherä jotaki hyäryllistä.
– Mun nimi on Sara.
– Mikä liä.
Pete katsoi meitä vuorotellen kuin kahta tennispelaajaa.
– No, jos siitä ei oo liikaa vaivaa.
– Eisukaan siitä ny vaivaa oo. Ja kyllähän Saarallakin menöö pari tuntia vaikka päällänsä seisten.
Istuin keinutuolissa ja tankkasin repliikkejäni. Mietin mitä sanoisin Annikalle, kun Pete toisi hänet tupaan, suunnittelin mitä muuta me voisimme leikkiä kuin piilosta. Minun tuurillani tyttö kidnapattaisiin sillä välin, kun laskisin sataan.
Äiti hääräsi ympäri tupaa ja tarkisti, että kaapeissa oli limsaa ja keksejä. Hän pukeutui mustaan takkiinsa ja painoi päähänsä haudanharmaan baskerin.
– Onko joku kuollut vai?
Äiti istahti isän nikkaroimalle jakkaralle ja yritti sitoa kengännauhat mahansa yli. Hän hikosi jo pelkästä ajatuksesta.
– Mä viän hauroolle pari kynttilää.
Polvistuin hänen eteensä, sidoin nauhat kahdelle rusetille.
– Eikö ne kuolleet voi hetken odottaa? Annikakin tuloo kohta.
– Tuloo, äiti toisti suu hymyssä. – Ei kepartti näköjään pilikuustansa pääse.
Kello kumahteli kohtalokkaat lyöntinsä. Puolen tunnin päästä Pete toisi Annikan, eikä minulla ollut vielä yhtäkään valmista vuorosanaa.
– Äiti, mä en pärjää sen kanssa yksin.
Hän pukkasi baskerinsa ojennukseen ja sitoi kaulaansa Pariisista tuomani silkkihuivin. Yleensä hän ei näin hienoksi pynttäytynyt vainajia varten.
– Tottahan sä ny sen kans pärjäät. Tenava se vaan on eikä mikään Kiinan keisari!
Oveen koputettiin kolme kepeää kertaa. Pete kuljetti Annikan käsi kädessä tupaan. Tyttö katsoi arasti vihreää mekkoani, New Yorkin alennusmyyntien löytöä.
– Menepä sanomaan Sara-tädille hei.
Yritin hymyillä. Elämä oli jo tarpeeksi rankkaa ilman, että joku vielä haukkuisi tädiksi.
– Hei, Annika sanoi ja tutkaili mekkoni helmaa. – Ooksä lähärös joihinki juhulihin?
Kunpa olisinkin.
– En. Musta on vaan mukavaa pukeutua nätisti.
Annika nyökkäsi ja katsoi omaa oloasuaan. Hänen housunsa olivat polvista kuluneet ja paidassa karjui leijonakuningas. Hän tarkkaili tuvan takkaa ja tauluja, rekisteröi sivusta vedettävän sängyn ja nurkkakaapin täynnä mykkiä lautasia.
Pete kehotti tytärtään olemaan kiltti "Sara-tädille". Kun hän heitti meille hymyn ja lähti, tuntui kuin minut olisi heitetty leijonan häkkiin. Annika katsoi minua pää kenossa, hänen silmänsä sädehtivät yhtä sinisinä kuin hänen isällään.
– Mitä tehtäis, hän kysyi ja hypisteli paitaansa.
– Leikitäänkö piilosta?
Sinä iltana kiitin luojaani siitä, että olin käynyt Teatterikorkeakoulun. Siellä meille oli jankutettu, että näytteleminen oli parhaillaan leikkiä. Olin oppinut heittäytymään, huutamaan, konttaamaan ja esittämään vaikka rakastunutta marsua.
Leikimme kauppaa, prinsessaa, merenneitoa ja sirkusta. Piirsimme toisistamme kuvia ja annoimme niille arvosanoja.
Annika ei huomannut kaikkia ryppyjäni, hän arveli minun olevan 31-vuotias. Olin siitä niin kiitollinen, että silmiini kihosivat liikutuksen kyyneleet.
Tunnin päästä alkoi ukkonen riehua, tummat pilvet tömistivät taivaalla, puiden lehdet vapisivat likomärkinä. Äiti oli viipynyt hautausmaalla jo tunnin.
Kahdeksan maissa Armani tepsutteli tupaan, käveli keimaillen Annikaa kohti.
– Ihana kissa, Annika huudahti ja otti Armanin syliinsä. – Onko tämä sun?
Kerroin, että olin ostanut kissan 25-vuotiaana Pariisista. Annikalle Montmartre ei sanonut mitään, mutta minä muistin vieläkin tuoksuvat hedelmäkojut ja hälisevät kahvilat, auringon paisteessa parkkiintuneet katusoittajat.
– Onko teillä lemmikkejä?
– Ei, Annika vastasi. Hänen hymynsä katosi yhtä nopeasti kuin Armani pöydän alle. – Äiti vei meidän kissan, kun se lähti.
Yritin nyökätä kuin tavalliselle asialle. Maikki oli kertonut minulle, että yhtenä kesänä Ahtalaan oli eksynyt ranskalainen valokuvaaja nimeltä Philippe Delecour. Philippe oli valmistellut näyttelyä suomalaisista kylistä ja kuvannut pohjalaisia naisia riippakoivujen alla. Peten silloinen vaimo oli erityisesti miellyttänyt hänen silmäänsä.
Annoin Annikalle karkkipussin, jotta hän olisi saanut muuta ajateltavaa. Lopun ajan me leikimme ravintolaa, söimme näkymättömiä perunoita, leikkasimme leipää jota ei ollut olemassakaan.
Kun Annika lahjoitti minulle viimeisen karkkinsa, arvelin tehneeni jotakin oikein.
Yhdeksän maissa oveen koputettiin. Pete oli kastunut yltä päältä, verkkarit liimautuivat ihoa vasten ja hiuksista putoili pisaroita.
– Isi, Annika huudahti ja juoksi Peten syliin. – Saralla on kissa!
Pete silitti Armanin turkkia kömpelösti kuin nuken hiuksia.
Mieleni teki siteerata Petri Tammisen novellia: "Kissaa mies silittää luontevasti vasta, kun se on kuollut."
– Mites täällä on mennyt?
Kerroin, että olimme ehtineet kokeilla ainakin kymmentä eri ammattia. Annika ilmoitti, että hän haluisi muuttaa isona Pariisiin ja ruveta tarjoilijaksi. Pete naurahti, että kymmenessä vuodessa mieli ehtisi muuttua monta kertaa.
– Laitas kengät jalkaan, Pete sanoi ja auttoi takin Annikan ylle.
Armani nuoli haikeana tassujaan kuin olisi arvannut, että sen pitäisi kohta naukua hyvästit.
– Isi, mä en halua lähtiä.
– Etköhän sä vielä tänne pääse. Voitte sitten taas leikkiä, Pete sanoi ja pöllytti Annikan hiukset sähköisiksi. – Sulla on vielä läksytkin tekemättä.
Pete taputti tyttöä olalle ja laittoi hupun tämän päähän. Annika silitti Armania ja pussasi sitä viiksien väliin. Sillä hetkellä päässäni versoi ajatus, joka kasvoi muutamassa sekunnissa täyteen kukoistukseensa. Päätin ottaa asian puheeksi, kun olisin kahdestaan Peten kanssa.
– Nähdään huomenna, hän sanoi ja kuiskasi korvaani kiitoksen.
Äidin vaatteet nokkuivat vettä, kun hän tuli kotiin. Hän riisui takkinsa hitaasti ja lässähti jakkaralle. Jo kenkien riisuminen oli hänelle suuri ponnistus.
– Haluatko sä kahvia?
Äiti riisui baskerinsa ja huokasi syvään.
– Mä haluan, että mun hautajaasis lauletahan virret 77, 338 ja 499.
Annostelin kahvin enkä ollut kuulevinani.
– Kukkalaittehes pitää olla neilikoota ja valakoosia liljoja. Ja mä haluan eherottomasti tammiarkun. Muaviarkut ei oo mistään kotoosin.
Sanoin, että kuulosti siltä kuin hän olisi saanut kuolemanrangaistuksen. Äiti köpötteli keinutuoliin ja otti kutimet käteensä.
– Mä oon seittämänkymmentäkuus, se on meikälääsen rangaastus.
– Sä oot seitkytviis.
Myöhemmin toivoin, että olisin puhunut äidin kanssa kunnolla sinä iltapäivänä, kysynyt, miksi hän mietti arkkuja ja hautaseppeleitä, mistä hän oli saanut päähänsä surulliset virret. Yritin kertoa hänelle Annikasta, kuinka sutjakkaasti tunnit olivat sujuneet ja kuinka nuorelta olin näyttänyt hänen piirroksessaan, mutta äiti oli uponnut syvälle omiin ajatuksiinsa. Sieltä häntä oli turha naarata, hän hyräili haikeana Siionin virsiä ja katseli puutarhan märkiä puita.
– Seitttämänkymmentäviis eri vuatta, hän mutisi itsekseen.
Talo piileskeli vaahteroiden varjossa ja näytti ujostelevan minua. Se oli keltaiseksi maalattu rintamamiestalo, sen lempeä ilme toi mieleen kesäkuun kuumat tuulet ja lämpimät illat verannalla. Nurmikko oli leikattu ja pari pelargoniaa punasteli saviruukussa.
Ovessa luki "Rantala". Sara Rantala. Se kuulosti melkein yhtä hyvältä kuin Sara Koskela.
Ovikello sanoi pimpom, Armani naukaisi Gucci-korissaan. Kun Pete avasi oven, pizzan tuoksu tulvahti nenään. Hänen toisessa kädessään oli patakinnas, toisessa päätön barbi-nukke. Hän oli pukeutunut nuorekkaisiin farkkuihin, sellaisiin joita viisikymppiset miehet eivät enää voineet käyttää.
– Annika! Tuus kattomaan, mitä täällä on.
Annika juoksi eteiseen ja katsoi koria silmät selällään. Armani nuolaisi tytön kättä kuin tunnistaen ystävänsä. Kerroin hänelle, mitä olimme Peten kanssa sopineet: hän saisi hoitaa Armania jonkin aikaa, vaihtelu tekisi kaikille hyvää, Armani saisi leikkiseuraa ja äiti pääsisi eroon allergialääkkeistään. Annika pomppi tasajalkaa, aurinko kurkkasi pilven takaa ja valaisi koko huoneen. Tuskin olin koskaan tehnyt ketään niin onnelliseksi.
– Kuinka kauan Armani saa olla meillä?
– Ainakin elokuun loppuun asti, lupasin viikkoja laskien.
Pete katsahti minua kuin olisi yhtäkkiä muistanut, että minulla oli omakin koti Helsingissä, se ottaisi minut avosylin vastaan, kun näytökset loppuisivat. En halunnut ajatella sitä vielä. Halusin mieluummin ajatella Peteä, sitä miten hän oli vaivannut pitsataikinan minua varten ja miten hellästi hän oli riisunut takkini ja asetellut sen naulakkoon omansa viereen.
Me leikimme piilosta, pelasimme lasten Trivial Pursuitia, esitimme pantomiimia ja katsoimme Leijonakuningasta. Talossa ei näkynyt jälkeäkään Annikan äidistä. Vain yhdessä valokuvassa nuori nainen piti kastemekkoon puettua vauvaa sylissään, hymyili niin kuin nuoret äidit tapaavat hymyillä, hämillään siitä, että elämä oli iäksi muuttunut.
Pete johti iltaa kuin kapellimestari orkesteriaan. Hän ei hätkähtänyt yhtään riitasointua, hän jakoi paistamansa pizzan veitsellä neliönmuotoisiin paloihin. Kun Annika uteli, menisimmekö me jonakin päivänä naimisiin, Pete sanoi: – Syödään nyt ensin.
Iltasaduksi Annika valitsi Peppi Pitkätossun. Minä ilmestyin ovelle juuri silloin, kun Peppi oli nostamassa hevosensa kaksin käsin ilmaan.
– Hyvää yötä kulta, Pete sanoi.
Annika risti kädet isänsä kaulan ympäri. Pete kuiskasi hänen korvaansa jotakin, ehkä rukouksen. Hän peitteli tytön muumilakanoiden alle ja vannoi, ettei sängyn alla majailisi mörköjä.
Annikan siniset silmät hymyilivät peiton alta.
– Hyvää yötä Sara.
Hän katsoi minua kuin olisi odot- tanut halausta. Lähetin hänelle vauhdikkaan lentosuukon ja toivotin hyvää yötä. Hän ei varmaankaan kaivannut uutta äitiä, ei ainakaan vielä. Edellinen oli lähtenyt lipettiin vasta kolme vuotta sitten.
Olohuoneessa Pete kuiskasi, että minulla oli uusi fani.
– Annika on aivan haltioissaan susta.
Hän kiersi katseensa ympärilleni ja hymyili.
– Pian sä jo huomaat, että sä kirjoittelet nimikirjoitustas matematiikan kokeeseen.
Äiti kykki kukkapenkin äärellä ja rankaisi rikkaruohoja. Hän veti ne juurineen maasta ja kuopsutti multaa. Pihakeinu liikahteli tuulessa, toi mieleen vasta leikatun nurmikon tuoksun ja lapsuuden huolettomat heinäkuut. Kesä oli pölähtänyt Ahtalaan kuin yllätysvieras.
Äiti katsoi minua olkihattunsa alta ja pyyhkäisi nenäänsä. Siihen tarttui ripaus multaa.
– Mihinä sä oot luuhannu koko yän?
– Peten luona.
Äiti ravisteli multaa puutarhahanskoistaan. Hän oli käyttänyt samoja hanskoja niin kauan kuin muistin.
– Olisit ilamoottanu ittestäs. Mä jo luulin, että sä makaat hengetöönnä johonaki ojan pohojalla.
– Tää on Ahtala eikä mikään Kova laki.
Äiti kääntyi krookusten puoleen. Juuri kun olin kävelemässä ovelle, hän sanoi nimeni kahdella a:lla. Olin jo oppinut, että se ei tiennyt hyvää.
– Muista sitte ajatella sen tenavan parasta.
Äiti piti yhä katseensa kukissa.
– Tenavat kiintyy heleposti uutehen ihimisehen. Pirä varas, ettei se pikkulikka jouru pettymähän.
Katsoin äidin selkää, päättäväistä niskaa. Avasin oven ja ajattelin, että äiti ei tuntenut minua, ei nähnyt millainen minä oikeasti olin. Jonakin päivänä hänen silmänsä avautuisivat, ja hän ymmärtäisi.
Sain Peten kanssa monta onnellista päivää. Me kokkasimme yhdessä, nukuimme lusikassa, nuolimme kermavaahdon toistemme vatsoilta. Ahtalan teatterissa me olimme yhtä iso uutinen kuin Victorian ja Danielin häät. Karita oli nähnyt meidän suutelevan torilla hanurinsoittajan takana, ja sen jälkeen me olimme ykköspuheenaihe kahvipöydissä ja kauppajonoissa.
Yhtenä sunnuntaina Pete vei minut Ahtalanjärven rantaan. Olimme juuri saaneet lavastettua Ahtalankosken näyttämön ensi-iltaa varten, pystytelleet seiniä ja kantaneet pöytiä pitkin pellon viertä. Karita ei ollut koko aikana edes katsonut meihin päin, hän oli kiertänyt meidät kaukaa kuin olisimme levittäneet jotakin tarttuvaa tautia.
Rannalla ei näkynyt muita ihmisiä. Tuuli kuiskaili lehvistöissä, järvi oli tyyni ja rauhallinen; vain silloin tällöin jokunen moottorivene murisi ja työnsi aaltoja rantaa kohden.
Pete levitti iholleni aurinkorasvaa, jokaisella kosketuksella hän oppi tuntemaan minut paremmin. Ohi purjehti joutsenpariskunta, kaksi vaitonaista vaeltajaa. Pete arveli, että isompi niistä oli naaras.
– Tiesitkö, että joutsenet viettää koko elämänsä saman kumppanin kanssa, hän kysyi.
– Mikähän niiden salaisuus on?
– Ne ei käy firman pikkujouluissa.
Pete nousi ja otti minua kädestä, sanoi, että nyt juostaisiin järveen ja riisuttaisiin talviturkki; näillä säillä tarkenisi kyllä ilmankin.
Keksin lukuisia tekosyitä. Järvessä oli levää, vesi oli kylmää, kurittomat kalat näykkisivät kantapohjia. Pete otti minut syliinsä ja kantoi järveen kuin morsiamen kynnyksen yli. Oli pakko sanoa totuus ennen kuin joutuisin hengenvaaraan.
– Mä en osaa uida.
Pete näytti siltä kuin olisin sanonut vitsin.
– Miten niin et osaa?
– En mä tiedä. En vaan saa pidettyä päätäni pinnalla.
Hän lupasi opettaa minua. Minä sanoin, että siinä ei ollut onnistunut edes Ahtalan liikuntaseuran uimamestari. Pete hymähti ja tarttui minua kädestä, vesiraja hiipi yhä ylemmäksi ja jalkapohjat upposivat lapsuudentuoksuiseen mutaan.
Matkin hänen käsiensä ja jalkojensa liikkeitä, hän opetti minulle perusasioita ja näytti miten vettä kauhottiin. Hän kannatteli minua kuin lasta, minä uin hänen sylissään rintaa ja koiraa ja kissaa, luotin ettei hän päästäisi minusta irti.
Kun olin oppinut potkimaan, pidimme tauon. Pete sieppasi minut syliinsä, painoi suunsa huulilleni ja antoi kielensä leikkiä kieleni kanssa. Vesipisarat välkkyivät hänen silmäkulmissaan, kun hän yhtäkkiä lakkasi suutelemasta.
– Jää tänne, hän sanoi.
Hän näytti yllättyneen omista sanoistaan, sai niistä voimaa ja katsoi minua suoraan silmiin. – Muuta mun ja Annikan luokse.
Mielessäni vilahti kotimaisen elokuvan traileri: työtön tähtinäyttelijä Sara Koskela joutuu nöyrtymään kotikylänsä näyttämölle, löytää komean puusepän jonka kanssa muodostaa perheen, mutta onko nainen valmis tähän kaikkeen, onko hän valmis jättämään Helsingin ja kaikki vanhat unelmansa?
– Ootko sä tosissasi?
– Näin tosissani mä en ole koskaan ollut.
En tiennyt mitä sanoa. Painoin pääni hänen olkapäätään vasten, jotta hän ei näkisi silmiäni; äiti aina tapasi sanoa, että silmät olivat sielun peili.
Halasimme toisiamme niin kauan, että alkoi paleltaa. Silti toivoin, että olisimme voineet jäädä siihen ainiaaksi, että meidän ei olisi koskaan tarvinnut kahlata takaisin rantaan ja pukeutua.
Autossa matkalla kotiin oli hiljaista. Pete napsautti radion päälle. Leonard Cohen siellä lauloi, että dance me to the end of love.
Kirkon kohdalla Pete kysyi, tulisinko hänen luokseen yöksi.
Sanoin, että minun pitäisi valmistautua rauhassa ensi-iltaa varten, äitikin varmaan odotteli minua kotiin. Hän oli edellisenä päivänä soilunnut, että mitä ihmisetkin ajattelivat, kun aikuinen nainen hyppäsi yöjalassa.
– Nähään sitten teatterilla, Pete sanoi ja kurvasi pihaan. Hänen suukkonsa kesti alle sekunnin.
– Nähdään.
Ilta-aurinko maalasi kylän vaaleanpunaiseksi, talot hehkuivat kauniina kuin maalauksessa. Koivut huojuivat kahden puolen tietä ja lehmät toljottivat kuin olisivat ensimmäistä kertaa elämässään nähneet ihmisen.
En ollut käynyt yksin kävelyllä pitkään aikaan. Pete oli aina ollut mukana, hänen kätensä kädessäni joka kerta tutumpana.
Hän oli ensimmäinen mies, jonka kanssa saatoin puhua muustakin kuin Jussi-patsaista tai Samuel Beckettin absurdista teatterista. Hän oli ensimmäinen mies, jonka seurassa minun ei tarvinnut näytellä nauravani. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka eleet ja ilmeet minun olisi tehnyt mieli kirjoittaa muistiin.
Juuri kun olin lähettämässä hänelle viestiä, kännykkäni helähti laulamaan. Näytöllä välkkyi vieras numero.
– Moi muru.
Tunnistin Hannu Vaaran äänen heti. Olin poistanut hänen numeronsa silloin, kun hän oli pettänyt luottamukseni ja antanut unelmaroolini nuoremmalle naiselle.
– Mä yritän just ajaa siihen kylään, jossa sä oot. Odotas hetki mä katon kartasta...
– Miten sä tiedät, että mä oon täällä?
– Cherié, mä en koskaan paljasta lähdettäni.
Taustalta kuului rapinaa ja tööttäilyä, yskimistä ja Hectorin laulua. Samassa seksikäs naisen ääni neuvoi, että kolmensadan metrin jälkeen pitäisi kääntyä vasemmalle. Hannu kirosi ja paukautti jotakin.
– Kenen kanssa sä oikein oot liikenteessä?
– Navigaattorin.
Hän kirosi vielä muutaman kerran ja teki äkkijarrutuksen.
– Tää laite ei tiedä mistään mitään.
Näin jo silmissäni, miten hän avasi auton ikkunan ja sytytti tupakan, kahmi keuhkoihinsa murhaavaa katkua. Hän oli liian laiska nousemaan autosta edes levähdyspaikalla.
– Nähäänkö kohta jossain kahvilassa? Mä haluan puhua sun kanssa työasioista.
– Sulle työasiat on aina tarkottanu jotain muuta.
Hän oli hetken hiljaa, mietti strategiaansa.
– Tällä kertaa mulla on sulle täydellinen rooli.
Hannu Vaara oli yhtä luotettava kuin Savon murteella flirttailevat puhelinmyyjät. Aina niillä oli muka mielettömiä tarjouksia, mutta kuitenkin sitä päätyi itse maksamaan kaikki sisustuslehdet.
– Mä oon Ahtalassa tunnin päästä, hän sanoi. – Älä myöhästy.
Kähersin hiukseni, pukeuduin hitaasti valkoiseen kesämekkoon. Olimme sopineet tapaamisen kuudeksi Virven Viineri -nimiseen kahvilaan, mutta varttia vaille minä vielä lakkasin varpaankynsiäni.
Poljin kirkonkylälle ilman kiirettä. Ihailin erikseen jokaista navettaa, katselin tarkoin jokaista luhistunutta latoa. Marilyn Monroestakin tavattiin sanoa, että jotakin niin ihanaa kannatti odottaa.
Kun vihdoin pääsin perille, Hannu istui nurkkapöydässä ja sulloi munkkia suuhunsa. Noin 70 prosenttia asiakkaista oli pukeutunut sinisiin haalareihin. Kahvilan vieressä sijaitsi metallitehdas, joka työllisti puolet Ahtalan kylästä.
Hannu nousi seisomaan ja suuteli minua vain toiselle poskelle. Ranskassa hän oli kai oppinut, että niin tehtiin hyvien ystävien kanssa.
– Sä näytät todella upealta.
Tällä kertaa en punastunut mielihyvästä. Hannu Vaaran kohteliaisuudet eivät enää hetkauttaneet.
– No, mikä sut toi tänne asti?
– Sinä, hän sanoi ja hymyili kahvikuppinsa yli; hän ei pystynyt olemaan minuuttiakaan flirttaamatta.
– Kerro nyt, mitä asiaa sulla oli.
Hän nojautui lähemmäksi kuin olisi halunnut jakaa salaisuuden.
– Mä haluan, että sä näyttelet pääroolin mun uudessa tv-sarjassa. Siitä tulee sellanen menestys, että oksat pois.
– Mitä mun pitää tehdä, jotta mä saisin sen roolin? Asua sun haaremissa kahdeksan kuukautta?
Hannu ei ollut kuulevinaan, hän sanoi, että lehdistötilaisuus järjestettäisiin kohta, toimittajat alkaisivat soitella, isot pyörät lähtisivät pyörimään.
– Mä oon pahoillani, mutta mä näyttelen koko kesän Ahtalan teatterissa. Torstaina on ensi-ilta.
Kerroin hänelle roolistani opettajatar Hildana. Hannu alkoi hohottaa teatterikoulussa oppimaansa tekonaurua. Viereisen pöydän miehet toljottivat meitä tuuheiden kulmakarvojensa alta.
– Kuulenko mä oikein? Sä aiot valita jonkun lannanhajuisen korpiteatterin sen sijaan, että näyttelisit mun menestyssarjassa?
Hannu nuuhkaisi ilmaa kuin olisi nytkin haistanut lehmänpaskan. Hän kaivoi salkustaan paperipinkan ja ojensi sen minulle.
– Tässä on käsikirjoitus. Lue se ja kerro, mitä mieltä olet.
Olin selailevinani pinkkaa, mutta en ymmärtänyt sanoja. Kärsin lukihäiriöstä aina, kun joku kyttäsi lukemistani.
– Ja tässä on sopimus, Hannu sanoi ja ojensi minulle virallisen näköisen paperin. – Sun ei tarvi allekirjoittaa sitä nyt. Mieti rauhassa. Mutta älä mieti liian kauan.
Samassa huomasin Karitan tiskillä jonottamassa kahvia. Hän käänsi nopeasti katseensa lasin takana möllötteleviin munkkipossuihin.
Hannun käsi lepäsi minun käteni päällä.
Soitin Lydialle. Hän kertoi olevansa juuri Laura von Fagerholmin taidenäyttelyssä, teokset olivat henkeäsalpaavia, ne olivat minuutissa muuttaneet hänet ihmisenä. Näyttelyn jälkeen hänellä olisi palaveri parin kanavapomon kanssa, illalla olisi salsakurssi, yhdeksältä Marco kokkaisi hänelle.
Pyysin häntä tulemaan Ahtalaan näytelmän ensi-iltaa varten. Mainostin hänelle Ahtalan kesäteatteria siirappisin ylisanoin, kerroin, että tarvitsin nyt tukea.
– Millä sinne edes pääsee? Hevosvaunuilla?
Hän sanoi, ettei ehtisi Pohjanmaalle tähän hätään. Viikonloppuna hänen pitäisi plarata läpi kaksi elokuvakäsikirjoitusta, luennoida Tšehovin Kolmesta sisaresta, tehdä kotiläksyt hepreankurssia varten…
– Mulla on hätätilanne.
Kuulin, kuinka tekosyyt tömistivät hänen pääkopassaan. Lopulta keksin lauseen, joka ratkaisi kaiken.
– Mä olin paikalla, kun sä otit sun ensimmäisen botox-ruiskeen.
Lydia saapui Ahtalan juna-asemalle suuren, pinkin matkalaukun kanssa. Halasimme lujasti kuin emme olisi nähneet vuosikausiin.
Väiskin pubissa kerroin hänelle kaiken. Lydia tilasi meille kolmannet oluttuopit.
– Uskomatonta, että täällä ei myydä viiniä.
– Mitä mä nyt teen?
– Juo, hyvä ihminen.
Sanoin, että seuraavana päivänä olisi ensi-ilta, minun pitäisi olla täydessä terässä, pitäisi kertoa Petelle Hannun tarjouksesta, punnita vaihtoehdot ja tehdä päätös.
Lydia siemaisi kaljaa hienosti kuin kalleinta vuosikertaviiniä.
– Totta kai sä otat sen roolin. Ootsä hullu?
Järjen ääni alkoi huutaa päässäni ja haastoi tunteen kaksintaisteluun. Ei ollut epäilystäkään, kumman puolella Lydia oli.
– Mitä mä Petelle sanon?
– Sano, että tää on sun elämäsi tilaisuus saada sun ura uuteen nousuun. Kyllä Pete ymmärtää. Ja eihän tässä ole kysymys mistään vuosisadan rakkaustarinasta.
Katsoin oluttuoppiani kuin sen pohjalla olisi ollut harvinainen arkeologinen löytö. Jukeboksi lauloi haikeana rakkauden haudasta, Lydia kulautti tuoppinsa tyhjäksi.
– Voi hyvä jumala. Sä oot rakastunut siihen.
Huojuimme kotikujalla kuin heinänkorret ja hoilasimme taistolaislauluja. Ne kuulostivat Lydian nuoruudelta, ajalta jolloin hän oli laulanut kovaan ääneen opiskelijoiden teattereissa, halunnut pelastaa taiteen avulla koko maailman.
Yritimme mennä hiljaa kotiin, ja silti jokainen liike oli katastrofi. Milloin ovi kolahti, milloin kukkaruukku kumahti lattialle. Jos olisimme puhaltaneet alkometriin, mittari olisi näyttänyt yli kahta promillea.
Äiti avasi makuuhuoneen oven orvokinsinisessä yöpaidassaan.
– Mitä helevettiä täälä tapahtuu?
Lydia tirskui kuin teinityttö, minä tunsin itseni seitsemäntoistavuotiaaksi kapinalliseksi, äiti löytäisi taskustani tupakat ja määräisi vintille kahden viikon arestiin.
– Nyt nukkumahan siitä niinku olis jo! Täshän saa sivullinenki hävetä silimät päästänsä.
Äidin silmät sumenivat pettymyksestä.
– Huamenna on ensi-ilta ja päätähti on juavuksis niinku mettoo.
Hän otti pöydästä tukea ja hengitti syvään, tuijotti liinaa lasittunein silmin.
– Ooksä kunnossa?
– Paremmas kunnos ku sä!
Äiti meni makuuhuoneeseen ja paukautti oven kiinni. Tupa huojui silmissä, ikkunat aaltoilivat, aamu alkoi hiljalleen valjeta. Isä katseli minua seinältä ankarilla silmillään.
Heräsin kimakkaan koputukseen. Äiti huusi, että teatterista oli soitettu, kello oli jo puoli yksi ja minua oli odotettu monta tuntia. Kävin pikasuihkussa ja heitin ylleni jotkut vaatteet.
Pyöräilin Ahtalankoskelle niin kovaa kuin kintuistani pääsin.
Näyttämö oli tyhjä. Pukuhuoneessa Karita ja Pete juttelivat hiljaisella äänellä, Karitan kädet kiristivät tottuneesti Peten kravattia.
– Mitä te teette?
– Mitä sä teet? Sä oot kolme tuntia myöhässä, Pete sanoi.
– Mä kyllä selviän yhdestä ensi-illasta ilman läpimenoa. Mä oon ammattilainen.
Karita ymmärsi poistua huoneesta. Hänen jäljiltään ilma tuoksui mentholtupakalta ja parfyymiltä.
– Missä sä olit eilen, Pete kysyi. Hän näytti niin komealta, että oli vaikeaa olla koskettamatta häntä.
– Tapasin vanhan ystävän.
– Ai sen saman, jonka kanssa sä olit treffeillä Virven Viinerissä?
– Mikä Columbo susta on tullut?
Kaivoin kaapista roolivaatteeni ja riisuin t-paitani. Pete käänsi katseensa pois.
– Mua vaan kiinnostaa, mitä sun elämässä tapahtuu.
Hänen silmänsä sinersivät surullisina. Olin jo sanomassa hänelle jotakin kaunista, jotakin joka pyyhkisi pois kaikki ilkeät sanani, mutta juuri silloin kännykkäni pärähti soimaan taskussa. Hannu Vaara värähteli vaativana reittäni vasten.
– Puhutaan näytöksen jälkeen, sanoin ja lähdin huoneesta.
Olin päätökseni tehnyt.
Kommentoi 0
