Tia, 28, Kirkkonummi
”Minut on adoptoitu vauvana. Kasvoin ainoana lapsena ja elin onnellisen lapsuuden. Tiesin aina, että olin adoptiolapsi, mutta en pohtinut alkuperääni sen enempää.
23-vuotiaana otin yhteyttä Pelastakaa lapset ry:hyn, joka oli järjestänyt adoption. Sain tietää biologisen äitini nimen ja yhteystiedot. Hänelle lähti virallinen kirje, johon laitoin mukaan henkilökohtaisen viestin. Seuraavana päivänä tuli tekstiviesti: Hei Tia! Olen aina tiennyt, että otat jonakin päivänä yhteyttä. Sinulla on täällä veli ja kaksi siskoa.
Olin yllättynyt siitä, että biologinen äitini Sirpa otti niin mutkattomasti kontaktia. Muutaman kuukauden viestittelimme ja kirjoitimme kirjeitä. Ja sitten lähdin tapaamaan heitä.
Vaasan-junassa jännitti. Mietin, pitäisikö kätellä vai halata. Kaikki sisarukseni olivat asemalla vastassa, ja kyllä me sitten halasimme. Vanhin, Tero, oli parikymppinen, sitten oli Taru, joka oli 12 ja Riikka, 5. Aluksi tunnelma oli hermostunut, mutta kyllä se vapautui. Kaikille oli selvää, että en ollut hakemassa uutta perhettä tai toista äitiä.
Sirpa selitti adoptioasian hirveän nätisti ja mukavasti. Hän oli 17-vuotias tullessaan raskaaksi, lapsen isä ei ollut kuvioissa, opiskelut olivat kesken ja niin edelleen. Sirpa antoi minun itse päättää, mitä asiasta ajattelisin. Ajattelen, että se oli rohkea päätös häneltä. En ole katkera siitä, mitä hän teki, minulle kävi hyvin.
Asuimme jokin aika sitten mieheni opiskelun takia puolitoista vuotta Vaasassa. Siellä pystyin tutustumaan sisaruksiin paremmin. Veljeni Teron kanssa ehdin tulla läheisimmäksi.
Tarua en vielä tunne kovin hyvin. Hän on ujompi, ja aika loppui hänen kanssaan kesken, kun muutimme takaisin Helsinkiin. Nyt, kun Tarukin on aikuinen eikä ikäero enää merkitse niin paljon, olisi ehkä uusi tilaisuus tutustua kunnolla. Haaveilen siitä, että meillä olisi avoimet välit ja voisimme olla rennosti yhdessä.”
<MN kuva wide/>
Taru, 19, Vaasa
”Aika nopeasti sen jälkeen, kun Tia oli ottanut äitiin yhteyttä, äiti kertoi, että minulla on isosisko. Olin varmaan jotain kaksitoista. Olin innoissani. Pikkusisko minulla oli, ja isoveli, mutta isosisko oli puuttunut. Odotin hirveästi sitä, että näkisin hänet ensimmäisen kerran.
Menimme Tiaa vastaan asemalle. Katselin, että ei hän hirveästi ollut kenenkään meidän näköinen. Äitikin sanoi jälkeenpäin, että Tialla on aika paljon isänsä piirteitä. En tiedä Tian isästä paljoakaan. Hän on kuollut jo aikaa sitten, ja minulla on eri isä kuin Tialla.
Tia on mukava ja rento. Äiti sanoi, että meissä on Tian kanssa paljon samaa, puheliaisuudessa. Kun tutustun, rupean höpöttämään paljon. Muuten olen kyllä ujo ja arka.
Adoptioasiasta haluaisin tietää vähän enemmän. Mutta en ole viitsinyt hirveästi kysellä äidiltä, ne ovat aika arkoja asioita, eikä äiti ole hirveästi kailottanut niistä. Ymmärrän aika hyvin sen, mitä hän siitä tilanteesta on kertonut. Sitä olen miettinyt, miltä on tuntunut antaa lapsi pois.
Ehkä Tiasta on tullut pikemminkin tuttu kuin sisko. Kun emme ole olleet kovin paljon tekemisissä, emmekä ole kasvaneet samassa paikassa.
On vaikea kuvitella, millaista olisi ollut kasvaa ilman sisaruksia kuten Tia. Meillä on perheessä tosi läheiset välit ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Mutta olen ymmärtänyt, että Tia pääsi hyvään perheeseen eikä minun käy häntä mitenkään sääliksi.
Haluaisin olla enemmän tekemisissä Tian kanssa. Pitäisi vain saada järjestettyä kunnolla aikaa ja lähteä käymään Tian luona.”
Kommentoi 0
