Shutterstock
Kolmekymppinen ystäväni sai jokin aika sitten diagnoosin vaikeasta masennuksesta. Ensimmäisellä vastaanottokäynnillä psykiatri kysyi:
– Minkä ikäinen olit, kun äitisi palasi äitiyslomalta töihin?
Ystäväni ihmetteli kysymystä, mutta kohteliaana naisena vastasi, että noin kahdeksan kuukautta.
– No sehän selittääkin, psykiatri innostui.
Ystäväni ei mennyt sen lääkärin vastaanotolle toiste.
Hänellä oli ollut turvallinen lapsuus ja rakastavat vanhemmat. Äidin töihinmenon syyttäminen aikuisen tyttären masennuksesta oli hänestä tunkkainen tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä, samaa sarjaa kuin Sigmund Freudin teoria siitä, että homoseksuaalisuus johtui hallitsevasta äidistä. Tai Bruno Bettelheimin sittemmin hölynpölyksi todistettu väite, että autismi oli tunnekylmien "jääkaappiäitien" syytä.
Ainahan äiti tekee jonkun mielestä väärin. Imettää liikaa tai liian vähän. Pitää sylissä liikaa tai liian vähän. Jos äiti menee töihin, hän on kylmä ja itsekäs. Jos hoitaa lasta kotona, on laiska ja itsekäs. Lopputulos on joka tapauksessa sama: lapsella elinikäinen trauma.
Tehdäänpä oikein lista. Nykyään ajatellaan, että on äidin syy, jos:
- Lapsi on lihava.
(Tästä on julkaistu juuri väitöskirja. Nimettömissä nettikeskusteluissa pulskien lasten äidit tuomittiin laiskoiksi, vastuuttomiksi ja tunnevammaisiksi.)
- Lapsesta tulee psykopaattitappaja.
- Lapsella on reikiä hampaissaan.
(Tutkimuksissa on löydetty yhteys: äidillä matala koulutus, lapsella enemmän kariesta.)
- Lapsi ei menesty koulussa.
(Sama perustelu kuin edellä.)
Ihminen ei ole apina
Ei kai kaikki oikeasti voi olla äidin syytä. Vai voiko?
– Äidin merkityksestä on eri aikoina ollut erilainen tieteellinen ymmärrys, aloittaa Väestöntutkimuslaitoksen johtaja, naisten ja perheiden kysymyksiin perehtynyt Anna Rotkirch.
Soitan hänelle siinä toivossa, että hän julistaisi arvovaltaisen synninpäästön kaikille äideille, mutta ainakaan heti sellaista ei tule.
– Hyvä tiede ei ole sidoksissa maailmankatsomukseen. Et voi hylätä jotain tutkimusta vain siksi, ettei se ihan istu omiin käsityksiisi. Opiskeluaikoinani 1980-luvulla puhuttiin, että kiintymyssuhdeteoria on vain keino saada naiset luopumaan haaveistaan, mutta nykynäkemyksen valossa siinä on paljonkin varteenotettavaa. En vähättele yhtään pienen lapsen kohtelun merkitystä.
1960-luvulla luodun kiintymyssuhdeteorian mukaan varhaislapsuuden hoiva vaikuttaa ihmisen henkiseen hyvinvointiin läpi elämän. Pieni ihminen tarvitsee paljon syliä ja varmuuden siitä, että tuttu hoitaja on lähellä. Tällä perusteella on sitten tulkittu, että äidin paikka on vauvan luona.
Mutta onhan useimmilla lapsilla myös isä, isovanhempia, kummeja tai muita läheisiä hoivaajia. Miksi syyttävä sormi osoittaa vain äitiin?
Anna Rotkirch arvelee, että yhtenä syynä ovat simpanssikokeet.
Jos olit hereillä koulun psykologian tunneilla, muistat ehkä Harlowin apinakokeet, joissa emosta erotetulle apinavauvalle annettiin kaksi keinoemoa, toinen metallinen, josta sai maitoa, ja toinen karvainen, josta ei saanut maitoa. Poikanen kiintyi karvaiseen.
Tutkimuksen ansio oli se, että ymmärrettiin läheisyyden merkitys, mutta yksi asia meni pieleen: ei tiedetty, että apina ja ihminen ovat erilaisia hoivaajia. Apina tosiaan on omistautuva äiti, se ei koskaan hylkää poikastaan eikä anna toisten koskea siihen. Ihmiset taas ovat yhteisöllisiä kasvattajia – se on meille lajityypillinen ominaisuus.
– Kaikissa kulttuureissa ja yhteisöissä ihmiset pyrkivät kasvattamaan lapsia yhdessä. Ei vain äiti, vaan myös isä, isovanhemmat, sisarukset, naapurit. Ihmislapsi tarvitsee paljon hoivaa, ja siksi ihmisyhteisöissä on monta eri hahmoa, jotka voivat sitä tarjota.
Väestöliitto julkaisi muutama vuosi sitten kirjan nimeltä Äidin kielletyt tunteet, jossa äidit kertovat yksinäisyydestä, kiukusta, turhautumisesta ja syyllisyydestä. Se on ollut myyntihitti, ja Anna Rotkirch arvioi, minkä takia.
– Naiset haluavat kuulla, että on normaalia kaivata yhteisöä ja että äiti ei ole yksin vastuussa. Jos vanhempi jää pienen vauvan kanssa ihan yksin, hän yleensä ei voi kovin hyvin. Silloin kaipaa puolison, ystävien, sukulaisten tukea.
Montako nappia napitit?
Äitienpäivänä kolme vuotta sitten paistoi aurinko. Pieni tyttäreni oli askarrellut minulle päiväkodissa kortin. Siinä luki: "ÄITI – neljä kirjainta sinulle, koko maailma minulle."
Se oli viilto suoraan sydämeen. Istuin kevätvaloa tulvivan kotimme lattialla lapsi sylissäni ja pinnistin kaikki voimani, että itkisin ääneen vasta myöhemmin.
Olin juuri saanut toisen lapseni ja tunsin itseni maailman kelvottomimmaksi äidiksi, koska en ollut ottanut alle kolmevuotiasta esikoista kokonaan pois tarhasta. Siellä hän kävi ikävöimässä minua sillä välin, kun lepäsin kotona vauvan kanssa.
Ehkä tämä on yksi niistä asioista, joita tyttäreni pui terapiassa kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Joka tapauksessa poden siitä syyllisyyttä lopun ikääni.
– Syyllisyyden tunne on luonnollinen osa äitiyttä, eräänlainen lapsen asianajaja vanhemman mielessä, mutta joskus äidit syyllistyvät turhaan. Äidin kielletyt tunteet -kirjassa eräs nainen kertoi tuntevansa syyllisyyttä siitä, ettei jaksanut napittaa vauvan bodyn kolmesta napista kuin yhden. Miksiköhän suomalaisäidit ovat niin haavoittuvia? Meillä on kuitenkin harvinaisen vapaa yhteiskunta, jossa monenlaiset valinnat ovat hyväksyttyjä niin miehille kuin naisillekin, Anna Rotkirch pohtii.
No, kai sitä haluaa napittaa bodyn kunnolla, ettei lapsesta tule ylipainoista, huonohampaista massamurhaajaa.
Hyvää ja huonoa syyllisyyttä
Syyllisyys on hyödyllinen tunne, koska se saa ponnistelemaan kohti parempaa – olemaan kärsivällisempi, leikkimään vielä hetken barbeilla. Joskus se kuitenkin estää rakentavan keskustelun.
Kenties juuri syyllisyys saa äidin haukkumaan toista äitiä. Miksi kukaan kirjoittaisi nettikeskustelussa tuntemattomasta ihmisestä, että tämä on laiska ja vastuuton, telkkarin ääressä mässäilevä sohvaperuna, ellei lääkitäkseen omaa ahdistustaan?
Kenties juuri syyllisyys jäykistää keskustelun lasten päivähoidosta väittelyksi siitä, onko äitien paikka töissä vai kotona, vaikka oikeasti pitäisi puhua siitä, miten päivähoitoa kehitettäisiin niin, että lapsilla olisi siellä parempi olla.
Kukin kehittää omat keinonsa, miten nenän saa pidettyä pinnalla syyllisyyden meressä. Minun keinoni on tämä:
Ukkini äidillä – minun isomummollani – oli monta lasta ja pienipalkkainen työ piikana. Kun hänen miehensä hukkui, isomummo ei pystynyt raapimaan kokoon elantoa lapsilleen. Ukista tuli nelivuotiaana huutolaispoika, eli halvimman tarjouksen tehnyt perhe otti hänet elätettäväkseen kunnan maksamaa korvausta vastaan. Uusi huutokauppa pidettiin joka vuosi, aina viattomien lasten päivänä. Niinpä ukkia heiteltiin talosta toiseen, yhteensä seitsemän vuoden ajan.
Kun itse poden riittämättömyyttä äitinä – kun lapsi jää itkevänä päiväkotiin, kun d-vitamiini unohtuu, kun väsyneenä menetän malttini pikkuasiasta – pakotan itseni pysähtymään ja mietin isomummoa. Millaista riittämättömyyttä hän mahtoi tuntea? Miten paljon hän pelkäsi pienen poikansa puolesta, millaista syyllisyyttä hän kantoi?
Ukista kasvoi hyvä mies.
Kommentoi 0
