7
Elokuussa 2005 oululainen Tarja Matila kirjoittaa päiväkirjaansa: "Mieleen juolahti sievä tytön nimi: Aava."
Vuotta aiemmin Tarja ja hänen miehensä Markus ovat tehneet adoptiohakemuksen Pelastakaa Lapset ry:lle, ja Tarja on alkanut pitää päiväkirjaa prosessista.
Pariskunta on vaihtanut vanhan puutaloasuntonsa isompaan, sellaiseen lapsiperheelle sopivaan, jossa ei ole vaarallisia portaita. Tarja on on käynyt ostelemassa pienenpieniä vaatteita, söpön nallekarhun, tuttipullon ja muuta tarpeellista. Tarja tietää, että vielä on varmasti liian aikaista, mutta hän ei malta odottaa, koska on niin täpinöissään. Ihan pian heillä voi olla vauva! Hän kutsuu tavaroiden hankkimista ostosterapiaksi.
Tarja ei osaa aavistaa, millainen kasa tavaroita ehtii kertyä ennen kuin niillä on käyttäjä. Tai sitä, että tavarat ehtivät jo pölyttyä tyhjässä lastenhuoneessa. Ja että parisuhdekin joutuu vielä kovalle koetukselle.
Vielä Tarja on täynnä odotusta. Elokuun lopussa hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Vastasin ensimmäisen kerran Vauva-lehden keskustelupalstan viestiin, jossa aviopari oli aloittamassa kotimaan adoptioprosessia. Kun oma olo on niin hyvä tämän asian tiimoilta, oli kiva toivotella voimia myös toisille."
Ensimetrejä
Kevättalvella 2012 pikkutyttö tapailee varovaisesti ensiaskeliaan oululaisen rivitalokodin olohuoneessa. Hän on
Aava Matila, ikää vasta kymmenen kuukautta mutta halu tutkia maailmaa jo kova. Tarja, 38, ja Markus, 34, seuraavat silmä kovana tyttärensä menoa.
– Vieläkin tuntuu välillä epätodelliselta, että meillä on vauva. Että tämä tyttö on oikeasti meidän, eikä kukaan tule hakemaan häntä pois, Tarja sanoo.
Puoliso Markus näyttää mietteliäältä, punnitsee hetken ja sanoo vasta sitten.
– Minulta on kysytty, miltä tuntuu kasvattaa vieraan miehen lasta. Mutta sehän on vain joku verijuttu. Meidän tyttöhän Aava on.
Aava oli kaksi kuukautta tullessaan kotiin. Elämänsä kaksi ensimmäistä kuukautta hän vietti lastenkodissa. Sen verran Suomessa annetaan biologiselle äidille synnytyksen jälkeen aikaa muuttaa mielensä. Aavan äiti oli jo raskausaikana päättänyt antaa lapsensa adoptoitavaksi. Raskaus oli ollut yllätys, ja nuori äiti olisi jäänyt yksin vauvansa kanssa.
– Aavan biologisella äidillä ei ollut muita vaatimuksia adoptioperheen suhteen kuin että tyttö saisi vanhemmat, jotka tosissaan tahtoivat lapsen, Tarja kertoo.
Tarja ja Markus tahtoivat. Eivät he muuten olisi jaksaneet odottaa seitsemää pitkää vuotta.
Työpaikkaromanssi
Tarja oli 26-vuotias saadessaan tietää, ettei voisi koskaan saada biologisia lapsia. Hän oli juuri palannut lomamatkalta Malesiasta, kun hän sai kovan kuumeen. Kuume nousi ja laski. Kun sahauksesta ei tullut loppua, Tarja lähti lääkäriin.
Hänellä epäiltiin aluksi malariaa, kunnes selvisi, että kuume johtui häntä jo aiemmin vaivanneesta endometrioosista. Tarja piti leikata, mutta siinä ei pitänyt olla mitään ihmeellistä. Hänet oli leikattu samasta syystä jo useita kertoja.
Ennen leikkausta lääkäri varoitti, että toinen munasarja pitäisi mahdollisesti poistaa. Mikäs siinä, kai sitä nyt yhdelläkin pärjää, Tarja ajatteli.
Leikkauksen lopputulos oli hänelle täysi yllätys.
– Lääketokkurassa minulla kesti hetken ymmärtää, että kohtu, munasarjat, koko höskä, oli ollut yhtä tulehtunutta kimppua, ja kaikki oli jouduttu poistamaan. Muita vaihtoehtoja ei ollut enää ollut, Tarja kertaa.
Uutinen oli järkytys. Tieto siitä, että hän ei tulisi koskaan saamaan lapsia, tuntui Tarjasta hirveältä. Vielä ikävämmän asiasta teki se, että Tarja ja Markus olivat alkaneet vasta seurustella.
He olivat tutustuneet yhteisessä työpaikassa. Markus työskenteli kokkina omistamassaan ruokaravintolassa. Tarja oli siellä tarjoilijana. Ihastusta oli kestänyt pitkään, mutta yhdessä olemisesta oli päätetty vasta joitakin kuukausia sitten. Suhde oli vasta alussa.
Tarja ymmärsi, että jos he jatkaisivat seurustelua, Markuskin jäisi lapsettomaksi. Neljä vuotta nuorempi Markus oli vasta 22-vuotias. Tarjasta tuntui, ettei hän voinut vaatia Markusta sitoutumaan häneen tai ylipäätään pyytää parikymppistä miestä tekemään isoja, koko tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä.
– Tuntui, että koko homma kaatuu siihen.
Myös Markuksen äiti sanoi pojalleen, että mieti nyt tarkkaan, sillä lapsettomuus voisi vielä kaduttaa. Että nyt oli vielä mahdollisuus lähteä, myöhemmin se olisi hankalampaa.
Markus mietti.
– Silloin minulle kirkastui, että halusin Tarjan, en mitään kohtua. Rakastin Tarjaa, ja ajatus elämästä ilman häntä tuntui onnettomalta. Muulla ei ollut väliä.
Tyttö neljäntuulenhatussa
Pari päätti, että jos kerta lapsia ei koskaan tule, heillä pitää olla tosi kivaa kahdestaan. Ja olihan heillä: he tekivät kovasti töitä yhdessä, vapaa-ajalla juhlittiin kaksin ja kavereiden kanssa, matkusteltiin ja remontoitiin vanhasta puutalosta yhteistä kotia. Parin vuoden seurustelun jälkeen Tarja ja Markus menivät kihloihin ja alkoivat suunnitella häitä.
Häitä juhlittiin kesällä 2004. Pian sen jälkeen pari laittoi adoptiohakemuksen vireille. Koska Tarja ja Markus tahtoivat vauvan, adoptioviranomaiset suosittelivat heille kotimaan adoptiota. Suomessa adoptiolapset ovat yleensä muutaman kuukauden ikäisiä, kun ulkomailta tulevat ovat lähes poikkeuksetta vanhempia.
Vaikka Suomessa annetaan adoptoitavaksi vain muutama lapsi vuodessa, Tarjalle ja Markukselle sanottiin, että heillä oli hyvät mahdollisuudet, koska he olivat vielä nuoria.
– Aina puhutaan adoptiojonosta, mutta se ei tarkoita sitä, että lapsia jaettaisiin halukkaille vuoronumeron perusteella. Suomessa adoptioon vaikuttavat myös biologisten vanhempien toiveet kasvattivanhempien suhteen, Tarja selittää.
Epätoivo kasvaa
Marraskuussa 2008 Tarja kirjoittaa päiväkirjaansa: "Kolme vauvaa sijoitettu tänä vuonna. Tammikuussa tulee neljä vuotta odotusta täyteen. Epätoivoista hommaa."
Tarja ja Markus saivat tottua säännöllisiin tapaamisiin sosiaalityöntekijän kanssa. Pienimmästäkin elämänmuutoksesta piti ilmoittaa omalle sosiaalityöntekijälle. Istunnot olivat välillä rankkoja. Lastenkasvatuksesta piti olla mielipiteitä, vaikkei lasta vielä edes ollut. Markus joutui toistuvasti todistelemaan, että vaikka hän olikin pitkää päivää tekevä yksityisyrittäjä, kyllä häneltä löytyisi aikaa myös perheelle.
– Välillä sitä tunsi itsensä suorastaan rikolliseksi kuten silloin, kun meiltä kysyttiin, että olisimmeko valmiit ottamaan vammaisen lapsen, Markus muistelee.
Pitkä odotus alkoi masentaa Tarjaa. Oli päiviä, jolloin hän olisi vain halunnut maata sängyssä, itkeä peiton alla. Elämä tuntui merkityksettömältä. Eikä Tarja aina jaksanut Markuksen vakuutteluita, että jos lasta ei saada, heillä on hyvä kaksistaankin. Se rasitti parisuhdetta.
Tarja harmitteli, että jos he olisivat yrittäneet ulkomaan adoptiota, heillä varmasti olisi jo lapsi. Tai jopa lapsia. Molemmissa jonoissa ei kuitenkaan voinut olla yhtä aikaa.
Ei ehkä ikinä
Maaliskuussa 2009 Tarja kirjoittaa: "Nyt meillä on enää vuosi aikaa roikkua adoptiojonossa, jonka jälkeen meidän täytyy miettiä, mille aletaan. Ulkomaan adoptio? Sijaisperheeksi? Vai ollaanko vaan kahdestaan?"
Viiden vuoden odotuksen jälkeen adoptiovanhemmiksi haluavien kanssa käydään keskustelu jatkosta. Tarja oli alkanut ajatella, etteivät he saa lasta ikinä, vaikka Markuksella olikin vielä kutina, että kyllä se vauva sieltä vielä tulee. Viisivuotiskeskustelu tuli ja meni.
Samoihin aikoihin sosiaalityöntekijä, jonka kanssa pariskunta oli asioinut, vaihtoi muihin tehtäviin. Pari säikähti, että nyt heidän hakemuksen unohtuu jonnekin pahnanpohjimmaiseksi. Vaikka odottaminen oli piinaavaa, Tarja ja Markus päättivät kuitenkin jatkaa.
– Sisuunnuimme: hemmetti, mehän roikumme tässä vaikka niin kauan, että meidät heivataan liian vanhoina pois. Mutta oma-aloitteisesti ei lähdetä. Tämä kortti katsotaan loppuun, Tarja sanoo.
Uusia tavaroita Tarja ei kuitenkaan ollut enää hankkinut vauvalle pitkiin aikoihin.
Tarja ja Markus päättivät, että elämään piti saada uutta sisältöä. Tarja lopetti työt ravintolassa ja lähti opiskelemaan lähihoitajaksi. Markus alkoi rakentaa mökkiä. Toivoa yritettiin pitää yllä, mutta saunanlauteilla Tarja puhui Markukselle asunnon vaihtamisesta takaisin pienempään.
Nytkö se tapahtuu?
Heinäkuussa 2011 Tarja on yksin kotona, kun puhelin soi. Markus on lähtenyt töihin, mutta Tarjalla on vielä muutama
lomapäivä. Kaupungissa on iso kesätapahtuma ja Markuksen ravintolalla siellä koju. Ulkona on paahtava helle. Tarja katsoo puhelimen näytöltä vierasta numeroa ja ajattelee, ettei vastaa, kun se on kuitenkin lehtikauppias. Mutta vastaa sittenkin.
Ensimmäiseksi Tarja purskahtaa itkuun. Nytkö se tapahtuu? Sydän hakkaa vimmatusti, kun hän yrittää etsiä kynää ja paperia. Mikä päivä nyt on, keskiviikko? Pää ei tajua, mutta käsi raapustaa lappuun "tyttö, kaksi kuukautta, perjantaina voisi jo hakea".
– Otetaan, otetaan, mutta saadaanko sulatella asiaa viikonlopun yli, hän saa sanottua puhelimeen.
Seuraavaksi Tarja soittaa Markukselle ja käskee tätä istumaan alas. Kun Markus lopettaa puhelun, työkaverit luulevat vakavasta ilmeestä, että on tapahtunut jotakin järkyttävää. Mutta sitten Markus virnistää ja huutaa:
– Meille tulee tyttö!
Viikonloppuna Tarja ja Markus pitävät yhteiset varpajaiset. Kaverit tulevat grillaamaan. Näissä varpajaisissa äitikin saa röyhistellä sikarin kanssa. Jossain vaiheessa iltaa pihaan karauttaa poliisiauto: yhdellä ystävällä on työvuoro kesken, mutta hänkin haluaa tulla onnittelemaan.
Sunnuntaina Tarja ja Markus raivaavat lastenhuoneen ja pyyhkivät pölyt kehdosta. Maanantaina pari ajaa lastenkotiin, jossa pikkuinen tyttövauva odottaa uusia vanhempiaan. Vauva on nukkumassa, mutta hoitaja sanoo, että saisihan hän jo herätä.
Kun Tarja näkee lapsen ensimmäistä kertaa, sydän on pakahtua. Pienokainen on puettu parhaimpiinsa, somaan mekkoon ja valkoiseen paitaan, ja pantu puhtaisiin liinavaatteisiin pötköttömään. Auringonsäteet osuvat nukkuvan vauvan hiuksiin. Hän näyttää maailman kauneimmalta. Ihan Aavalta.
Tiistai-iltana Tarja kaivaa adoptiopäiväkirjansa esille. Edellinen merkintä on yli vuoden takaa. Kun Tarja katsoo merkintää, häntä vähän itkettää.
17.6. 2010 "Vauvan huone olisi suht valmiina, mutta en ole ostellut enää mitään uutta, sillä niin epätoivoiselta tuntuu tämä odotus".
Mutta nyt Tarjalla on pitkästä aikaa asiaa. Ja nyt häntä vasta itkettääkin. Tarja laittaa päivämäärän, miettii hetken ja kirjoittaa sitten: "Nyytti tuli kotiin. Pikaisen vierailun jälkeen (mummot, papat, tädit, setä ja serkut piipahtivat) rauhoitimme kodin ja aloitimme tutustumisen toisiimme. Tästä se lähtee..."
Kommentoi 7
