2
Kuvat Andreas Janett
Vuonna 2007 Radioteatteri tilasi Leena Landerilta, Hannu Raittilalta sekä kirjailija Juha Seppälältä 21-osaisen kuunnelman Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiasta.
– Olin nähnyt Hannua kirjailijatapahtumissa varmaan viidentoista vuoden ajan, mutta hän on luonteeltaan niin hiljainen, ettei tullut koskaan kunnolla juteltua. Vasta kun rupesimme tekemään töitä yhdessä, niin tuon oli pakko aukaista suunsa, Leena kertoo.
Sanahanojen auetessa keskusteluille ei sitten tahtonutkaan tulla loppua. Kaksikko jaksoi väitellä loputtomasti Suomen sotahistoriaan liittyvistä yksityiskohdista tai siteerata kirjallisuuden klassikoita. Pohjantähteä Leena ja Hannu työstivät välillä tekstiviestein, toisinaan Helsingin patikkapoluilla retkeillen.
– Leenan yleissivistys löi ällikältä. Hän hämää vetäytymällä hupakon roolin taakse mutta pystyy keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta. Ja pakko myöntää, että ihastuin minä siihen hupakkoonkin. Leenassa on lämpöä ja iloisuutta, joka tarttuu, Hannu kehaisee.
Leenakin kiinnostui Hannusta, jolla oli kyky saada hänet nauramaan terävillä ja humoristisilla analyyseillään.
Silti tunteiden sulattelu vei hiljattain eronneelta naiselta aikaa.
– Olin jo varautunut liukumaan hiljaa kohti auvoista vanhuutta, mutta elämäni muuttuikin pyörremyrskyksi. Pelkästään lasten kotoamuutto tuntui oudolta. Minä kun ryhdyin aikoinaan kirjailijaksikin sen takia, että saisin olla mahdollisimman paljon poikien kanssa.
Hannukin muistaa ruuhkavuodet. Hän erosi kolmen lapsensa äidistä vuonna 1994 ja sukkuloi kahden kodin välillä voidakseen viettää mahdollisimman paljon aikaa lastensa luona.
– Nuorena ajatellaan perheen perustamista ja lasten kasvattamista. Keski-iässä tätä painetta ei enää ole, mikä tuntuu vapauttavalta. Olemme Leenan kanssa melkein koko ajan yhdessä, mutta minulle ei ole tullut oman tilan tarvetta.
Leena on samaa mieltä.
– En yhtään ihmettele, että pienten lasten vanhemmat kadottavat keskinäisen intohimon. Ruuhkavuosien tohinassa vanhemmat elävät helposti vain lasten tarpeita varten. Meidän iässämme lähtökohta suhteelle on erilainen.
Leena ja Hannu eivät jääneet odottelemaan, miten käy rakkauden roihun. Taiteilijapari meni naimisiin maistraatissa vuonna 2008.
– Emme halunneet tehdä häistä mitään numeroa, vaan kutsuimme mukaan lähimmät perheenjäsenet. Tilaisuus oli lyhyt ja koruton mutta silti meille koskettava ja tärkeä, pariskunta muistelee.
Jatkojohdoista palaveri
Hannulle elämä Leenan rinnalla on tarkoittanut myös taloudellista investointia. Vuosi sitten hän lunasti Leenan ex-miehen osuuden talosta, Piikkiössä sijaitsevasta 90-vuotiaasta huvilasta.
– Ei se minua häiritse, että täällä on osa Leenan entistä elämää. Enemmän mietin talon ikää ja kuntoa. Se on vähän sama juttu kuin vanhan purjelaivan ostaisi: ikinä ei tule valmista, Hannu miettii ja silmäilee ruokailuhuonetta.
Keittiön puoli on jo remontoitu, mutta seinät kaipaisivat ehostusta – samoin talon 250 pientä ikkunaruutua, joiden maalipinta halkeilee jo sisäpuolellakin.
– Ja sitten on tietenkin tekninen puoli. Tuosta jatkojohtohelvetistä pitäisi päästä eroon, Hannu suunnittelee.
– Ai, minun mielestäni johdot ovat ihan kivoja, Leena naurahtaa mutta vakavoituu puolison paloturvallisuusluennon jälkeen.
– Välillä käy kyllä sääliksi Hannua. Voin vain kuvitella, minkälaista hänen insinööriluonteellaan on muuttaa tällaiseen työleiriin, Leena sanoo.
Leena on viime aikoina itsekin pohtinut suhdettaan taloon, joka on elänyt mukana monissa käännekohdissa. Täällä on vietetty perhejuhlia, surtu lähimmäisten menetyksiä, eletty lasten uhmaiät ja murrosiän kuohut sekä toivotettu tervetulleeksi miniät ja lapsenlapset. Silti Leena katsoo taloa nyt eri silmin.
– Minulla ei ole minkäänlaista tarvetta roikkua jääräpäisesti vanhassa. Tiedän, että täällä on tehtävä iso remontti, jotta koti voi jatkaa kunniallisesti elämäänsä. Olemme hankkineet uusia huonekaluja ja yrittäneet tehdä talosta kaikin tavoin meidän näköistämme.
Uudenlaista suhtautumista tilanne on vaatinut myös Leenan lapsilta.
– Olen muistuttanut poikia, että tämä on nyt Hannun ja minun koti, ei mikään lapsuusajan museo. Pojat ja heidän puolisonsa anoppeja ja appiukkoja myöten ovatkin auttaneet meitä tosi paljon paikkojen kunnostamisessa.
Yksi sisustuselementti sentään on ja pysyy: eteisestä lähtevät, olohuoneen seiniä kiertävät ja yläkertaan asti jatkuvat kirjahyllyt. Lisääkin tilaa tarvittaisiin, sillä tuhannet opukset odottavat pahvilaatikoissa yhä loppusijoitusta.
– Ei näitä mihinkään saa. Antikvariaatteja ei enää ole, eivätkä kirpparitkaan kirjoja loputtomasti huoli. Hyvä jos kaatopaikalle saa viedä. Ja ajattele, minkälaisia klassikoita noissa laatikoissa pölyttyy, Leena huokaa.
– Saati että tuolta löytäisi jotain. Helpompaa on melkein käydä kirjastosta lainaamassa kirja kuin lähteä etsimään sitä tästä kaaoksesta, lisää Hannu.
Häät jäivät surun jalkoihin
Viime kuukausina taustamateriaalille on ollut tarvetta, sillä Leena kirjoittaa 1960-luvulle sijoittuvaa romaania ja työstää siitä elokuvakäsikirjoitusta yhdessä Hannun ja elokuvatuottajaksi valmistuneen poikansa Jirkan kanssa.
– Kun romaaneihini Tummien perhosten koti ja Käsky ostettiin elokuvaoikeudet, mietin, että olisi itse kiva joskus tehdä leffakäsikirjoitus ja vaikuttaa näin enemmän lopputulokseen. Nyt käsiksen toinen versio on loppusuoralla ja etsimme produktiolle ohjaajaa ja tuottajaa.
Tarinaan Leena on ammentanut aineksia lapsuudestaan, jota väritti hänen isänsä kutsumus helluntaisaarnaajana.
– Haluan näyttää hymynä kyynelten läpi, miltä voimakas uskonnollisuus tuntuu lapsen näkökulmasta ja miten se vaikuttaa koko elämän ajan. Minuun uskonto on jättänyt ikuisen syyllisyydentunteen, josta olen aikuisiällä yrittänyt ravistella itseäni irti, Leena tunnustaa.
Erityisesti hänen mieleensä ovat jääneet helluntailaisten telttakokoukset. Mahtipontisissa saarnoissa puhuttiin kyllä armosta, mutta yhtä usein helvetin tulesta ja ikuisesta kadotuksesta.
– Huomaan vieläkin ajattelevani, että jos teen syntiä, salama iskee lapsiini, tai perheenjäseniäni kuljettava lentokone putoaa. Puhumattakaan niistä lentokoneen muista matkustajista, jotka hekin kärsisivät tietysti minun takiani.
Hannua harmittaa, ettei hän koskaan ehtinyt tavata Leenan isää.
– Isän suhtautuminen kaikkeen oli hyvin jyrkkää mutta toisaalta huvittavaa. Muistan, kun kerroin isälle, että olen kihlautunut Hannun kanssa ja toivotin hänet tervetulleeksi häihimme. Isä vastasi, että hän ei niihin juhliin tule. Lähes samaan hengenvetoon hän kuitenkin kysyi mielipidettäni siitä, olisiko hänen sininen pukunsa sopiva asu tilaisuutta varten.
Toivottua vierasta ei häihin koskaan saatu, sillä Leenan isä kuoli 80-vuotiaana vain muutamaa kuukautta ennen Leenan ja Hannun vihkimistä.
– Juhlat jäivät muutenkin suruajan jalkoihin, sillä isän kuolema oli minulle hirveä järkytys, Leena sanoo.
Lapsuuden kokemukset ovat hänen mielestään olleet myös voimavara.
– Ainakin ne ovat antaneet kestävän rokotuksen kaikkia joukkoaatteita vastaan, Leena nauraa.
Hannu näki Leenan muistoissa heti elokuvan ainekset. Hänellä itselläänkin on kokemuksia lestadiolaisuudesta.
– Äiti ja isä irrottautuivat siitä tosin jo 60-luvulla, eikä minua koskaan lestadiolaisuuteen painostettu. Luterilainen armo ja anteeksianto on tuntunut luontevammalta valinnalta, Hannu sanoo.
– Minusta on ollut helpottavaa ja usein jopa hauskaa puhua Hannun kanssa omista ja sisarusteni tragikoomisista kokemuksista. Hän on ollut aina aidosti kiinnostunut niistä ja eri uskonnoista ylipäätään, Leena tuumaa.
Raamattu komeileekin keskeisellä paikalla piikkiöläiskodin olohuoneessa.
– Juu, me luemme sitä Hannun kanssa aina iltaisin sängyssä nelikätisesti, Leena vitsailee.
– No älä nyt, onhan se keskeisin länsimaisen historian myyttikokoelma, joka näkyy kaikessa. Jopa Matrix-elokuvassa, vaikkei nuorempi sukupolvi sitä tajuakaan, Hannu kommentoi.
Lorvija nauttii
50-luvulla syntyneitä Hannua ja Leenaa yhdistää samantyylinen lapsuudenmaisema. Leena varttui Turussa, Kakolan vankilan ja sataman kupeessa. Hannu viiletti kavereidensa kanssa Helsingin Katajanokalla, jossa oli telakan lisäksi vankila ja varuskunta.
– Muistamme molemmat, minkälainen ääni lähti laivanvalmistuksessa käytetystä niittivasarasta. Tai miltä satamassa tuoksui, kun hedelmälaiva parkkeerasi laituriin, Hannu sanoo.
Murrosikäisinä molemmat perehtyivät poliittisiin aatteisiin. Kun 15-vuotias Hannu luennoi taistolaisuudesta Valmetin työntekijöille, 16-vuotias Leena osallistui sosiaalidemokraattisen nuorisojärjestön, Nuorten Kotkien tapahtumiin. Isänsä velvoittamana tosin.
– Kaiken lisäksi olemme opiskelleet hyvin samanlaisia aineita, kuten historiaa. On aika jännä ajatella, että olemme eläneet puoli vuosisataa erillämme mutta kulkeneet aika yhteneväisiä polkuja, Leena pohtii.
Nykyään arki kahden kirjailijan kodissa soljuu verkkaisesti narisevien lattialankkujen tahtiin – välillä vanhaa maalia ulkoseinistä rapsuttaen, useimmiten sängyssä maaten ja lueskellen. Aurinkoiset kesäpäivät pariskunta hyödyntää puutarhatöissä tai pihan patiolla grillaten.
Työpäivinä mansardikaton alta kuuluu tasainen tietokoneen naputus.
– Minä tosin olen Hannuun verrattuna toivottoman hidas kirjoittaja. Hän luo täydellisiä lauseita rennosti ja nopeasti. Minä hinkkaan muutamaa sivua edestakaisin ja deletoin niistäkin osan pois seuraavana päivänä, Leena nauraa ja kutsuu itseään laiskaksi lorvijaksi.
– En varmaan tekisi töitä ollenkaan, ellei olisi rahan takia pakko. Osaan nauttia joutenolosta ja katsoa kodin sotkuja sormien läpi. En ole ikinä ollut mikään niuhottaja.
Kommentoi 2
