Kuva Teemu Kuusimurto
Miehen tunnistaa jo kaukaa. Muusikko Tuure Kilpeläinen, 41, on pukeutunut samettiseen miestenpukuun ja kietonut kaulaansa punaisen huivin. Klassisen hatun takaa pilkottaa selässä keikkuva kitarakotelo.
Vähän uutta, vähän vanhaa ja vähän lainattua. Sitä on niin Tuure Kilpeläisen musiikissa kuin olemuksessa. Tuuren ja Kaihon Karavaani -bändin toinen levy Erämaa on juuri ilmestynyt, ja ensimmäiset kritiikit ovat olleet ylistäviä.
On helppo käsittää, miksi mies vetoaa naisiin. Tuuren olemuksessa on vanhanajan herrasmiestä eikä lainkaan nuorten rokkikukkojen itsetehostusta. Silti hänen ruskeissa silmissään ja kyömyssä nenässään on sopivasti vaarallista eksotiikkaa.
Parasta Tuuressa on kuitenkin ääni: kun hän näpäyttää ensimmäiset soinnut kitarastaan ja alkaa laulaa matalalla äänellään rakkauden nälkäisistä kerjäläisistä, kuulija ymmärtää pienen hetken ajan kaiken miehistä, naisista, rakkaudesta ja elämästä.
Lapsuuden loppu
"Elämääni on paikoin leimannut alemmuudentunne, joka varmaankin on peräisin jo lapsuuteni kokemuksista. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kouvolassa. Isäni opetti amisjätkiä korjaamaan autoja, äiti oli eläkeikään asti töissä Seppälässä. Vanhempani olivat lähtöisin aika köyhistä oloista, eikä heillä ollut varaa käydä kouluja. Varhaislapsuuteni muistan kuitenkin onnellisena aikana.
Vanhempieni ero oli pumpulisen lapsuuteni loppu, rymähdys maanpinnalle. Eroon liittyi paljon häpeää. En kehdannut tunnustaa sitä kavereillenikaan, kun he kyselivät, miksei meidän
pihassa ole enää autoa.
Isän lähdön jälkeen jouduimme muuttamaan lähiöön, ja lapsuuteni idylli vaihtui hengailuun kerrostalojen kanaverkkokellarikopeissa. Äidilleni ero oli rankka, ja hän oli siitä pitkään palasina. Emmekä me sisareni kanssa varmaan olleet hänelle aina ihan helppoja. Kolme vuotta vanhempi siskoni paiskoi ovia, ja äitini oli helisemässä hänen kanssaan. Ajattelin, että minä en voi enää sekoilla tässä. Varmasti muutenkin olin rauhallisempi ja säyseämpi luonne. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että elämässä on myös raadollinen puoli.
Tiskaten ja haahuillen
Kärsin 24-vuotiaaksi asti paniikkihäiriöstä, jos jouduin vaikkapa lukemaan luokan edessä. Sama tunne muistuu mieleeni vieläkin. Kun lasten päiväkodin vanhempainillassa käydään pikainen esittelykierros, odotan vain hermostuneena, milloin vuoro osuu kohdalleni.
Musiikki oli minulle pitkään pelkästään henkireikä. Lukion jälkeen kävin vuoden kansanopistoa, olin toimitusharjoittelijana ja paiskin töitä Kouvolan Hotelli Vaakunassa ensin tiskarina ja myöhemmin kokkina. En yhtään tiennyt, mitä halusin tehdä.
Kouvolasta käsin Helsinki näyttäytyi valtavana New Yorkina, jonne oli pakko päästä. Sain töitä Ateljee Barin keittiöstä. Urani oli nousujohteinen, mutta työ oli raskasta. Olisi pitänyt hakea jonnekin opiskelemaan, mutta alemmuudentunnoissani ajattelin vain, että minä en ole mitään.
Oli kova itsetuntobuusti päästä Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan kuvisopettajaksi. Pääsykokeet olivat pitkät, ja
viimeisessä vaiheessa piti esiintyä valintaraadin edessä, mitä tietenkin pelkäsin. Ennen esiintymistä menin metsään ja pumppasin itseni turkkalaisin metodein hikeen. Juoksin koepaikalle ja halusin olla ensimmäisenä, jotta tilanne olisi pian ohi. Pääsin sillä hehkulla kirkkaasti sisään, ja kun olin ylittänyt lapsuudenaikaisen esiintymispelkoni, äänessä olemisesta ei ollut tulla loppua.
Naisten keskellä
Isyys on muuttanut minua oleellisesti. Vanhemmaksi tulo avasi ulottuvuuksia, joita en tiennyt olevan olemassakaankaan. Siinä
kokee sellaisen rakkauden muodon, joka ei toteudu missään muussa ihmissuhteessa. Vanhemmuuteen liittyy myös kauheasti huolta. Se on yksi rakkauden ulottuvuus, että olen koko ajan vähän huolissani esimerkiksi siitä, toteutanko isyyttä niin kuin kuuluisi.
Olemme vastikään eronneet tyttärieni äidin kanssa, ja tunnen asiasta välillä syyllisyyttä. On kamalaa tuottaa sellainen pettymys, kun ei tiedä, miten se vaikuttaa nyt 4- ja 7-vuotiaisiin tyttäriini. Toisaalta asiaa ei voi loputtomasti miettiäkään, eihän kukaan voi tarjota täydellisyyttä lapsilleen. Erossa oleminen lapsista on vaikeaa. Jos en näe heitä vaikka kuuteen päivään, alkaa tuntua siltä, että joku raaja on irti.
Olen salaa tyytyväinen, että lapseni ovat tyttöjä, sillä nyt en joudu ottamaan paineita miehen mallina olemisesta. Koska olen enimmäkseen äitini kasvattama ja muutenkin suuntautunut hömpempiin asioihin kuten musiikkiin ja kirjoittamiseen, minusta ei olisi lätkäkaukalon reunalle.
Aina äidin poika
Vaikka lapsuudenkodissani olikin välillä tiukkaa rahasta, äiti kompensoi rakkaudellaan muun niukkuuden. Olen aina ollut tosi voimakkaasti äidin poika, ja olemme viettäneet paljon aikaa kahdestaan. Edelleenkin, jos äiti tulee kylään, meidän ei tarvitse paljon puhua, tiedämme kyllä henkisellä tasolla, missä toinen menee.
Vaatekaupassa työskennelleen äitini vaikutusta on varmasti sekin, että staili on minulle tärkeää. Tykkään vaatteistä, jotka ovat kestäviä ja ajattomia. Olen aina ihaillut Leonard Cohenin tyyliä, ja olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että puku tekee miehen.
Olen aika siisti, se liittyy mielenrauhaan; haluan, että asiat ovat kauniisti. Naiset eivät ole koskaan joutuneet korjailemaan jälkiäni. Sen sijaan naiset ovat opettaneet minulle paljon rakkaudesta, puhumisesta, kirjoista ja kuvataiteista.
Jos jotain kadun, niin varmaan parikymppisenä minulla ei seurustelusuhteissani ollut paukkuja todelliseen läsnäoloon. Kun en jaksanut perehtyä suhteeseen, en myöskään oppinut itsestäni mitään. Siitähän toisen kanssa olemisessa on kyse: nainen lopulta kertoo miehelle, kuka hän on. Eikä se ole aina hyvää kuultavaa."
