1
Sopraano Laura Pyrrö, 31, on aina ollut tarkka kodistaan. Jokaisen yksityiskohdan on pitänyt sointua huolella harkittuun kokonaisuuteen. Nyt perfektionismi on saanut väistyä käytännöllisyyden tieltä. Uusi asuinkumppani Arto kun ei kalliitakaan mattoja kumartele, vaan pissaa surutta niiden päälle.
Arto on puolivuotias italianvinttikoira, joka muutti Lauran luo pari kuukautta sitten. Nyt eletään pennun ehdoilla.
– Edes vessanovea ei voi laittaa sen edestä kiinni ilman, että alkaa kuulua kauhea uikutus. Mutta on Artosta paljon iloa. Yksin asuessa olo tuntuu helposti orvolta, ja siinä Artosta on ollut iso apu.
Vailla paineita
Tuusulassa kasvanut Laura on asunut suurimman osan aikuisiästään yksin. Nykyiseen kotiinsa Espoon Saarnilaaksoon Laura muutti Helsingistä puolitoista vuotta sitten.
– Ilmassa oli selvää kolmikymppistymistä. Aloin miettiä elämääni ja kaivata samanlaiseen maisemaan, missä olin lapsuuteni asunut. Halusin oman pihan, kunnolla tilaa ja lenkkipolkuja.
Talvella muuton järkevyys alkoi mietityttää. Mitä hän teki keskellä ei-mitään lapsiperheiden ja pariskuntien joukossa? Mutta kun kevät tuli, espoolaismaisema alkoi jälleen tuntua idylliltä.
– Olen vähän yllättynytkin siitä, miten hyvin olen solahtanut porukkaan, vaikkei minulla ole perhettä kuten kaikilla naapureilla.
Vanhemmat ovat jo vähän vihjailleet lapsenlapsitoiveistaan, mutta Laura ei aio ottaa paineita. Edes pikkutyttönä hän ei ollut häähaaveilija, vaikkei hänellä nykyään olekaan mitään naimisiinmenoa ja lasten saamista vastaan.
– Totta kai haluaisin jossain vaiheessa lapsia. Mutta ainakaan vielä ikäkriisiä tai vauvakuumetta ei ole kuulunut, vaikka tiedän, etten voi odottaa loputtomiin.
Äänettömiä päiviä
Lauran mukaan yksin asumisessa on puolensa: saa itse päättää jokaisen taulun paikan eikä kukaan ole sotkemassa paikkoja tai syömässä herkkuja kaapista. Harjoittelu ja äänen avaaminen sujuvat rennommin, kun ei ole ketään suorituspaineita luomassa.
– Toisaalta hyvät puolet ovat samalla ne huonot. Kaikesta pitää tosiaan huolehtia yksin. Ei ole ketään, kelle nakittaa ikävä imurointiurakka, eikä kukaan muistuta tuomaan talouspaperia.
Välillä tuntuu ikävältä, ettei kukaan muu todellakaan ole käynyt kotona koko päivänä. Tavarat ovat juuri niin kuin ne on itse jättänyt.
– Yksinäisyys iskee useimmiten iltaisin. Päivisin olen yleensä aina menossa, mutta illat ovat otollista aikaa kaihomielisyydelle.
Ikävään auttaa Lauran mukaan parhaiten kirjaan uppoutuminen tai soitto ystävälle.
– Olen hirveän läheisyydentarpeinen ihminen. Parisuhteessakin parasta on arjen jakaminen toisen kanssa. Onneksi minulla on ihania ystäviä, jotka pitävät minut liikkeessä ja joille voin soittaa vaikka keskellä yötä ja sanoa, että nyt on paha mieli, voinko tulla sinne.
Yksin reissuun
Laura oli 17, kun hän alkoi ensimmäisen kerran seurustella. Vaihto-oppilasvuotena Kaliforniassa Laura tapasi pojan, jonka kanssa seurustelu oli periamerikkalaiseen tapaan kevyttä deittailua ja yhdessä kavereiden kanssa hengailua. Lauran palattua Suomeen suhde hiipui nopeasti.
Vuosi ulkomailla itsenäisti niin, ettei Lauraa pelota matkustaa yksin. Joka talvi hän suuntaa kohti jotakin Aasian nurkkaa.
– Ei yksin matkustaminen silti itseisarvo ole. Yleensä kukaan kavereista ei vain ehdi mukaan, kun lähden matkaan parin päivän varoitusajalla.
Laura sanookin olevansa nopea päätöksissään. Suurten askeleiden ottaminen ei ole koskaan pelottanut häntä. Asunnokseen Laura valitsi ensimmäisen, jota kävi katsomassa. Arto taas tuli kotiin kuusi päivää sen jälkeen, kun Laurasta oli alkanut tuntua, että aika voisi olla sopiva koiralle.
– Parisuhteissa olen silti aina ollut varovainen. Ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä skeptisemmäksi olen käynyt. Enää ei viitsi haaskata aikaa turhiin treffeihin. Jos ei kuulu klik, annan olla.
Kommentoi 1
