Laura ja Olli Malmivaara ovat hauskannäköinen kaksikko. Toinen lähes kaksimetrinen pastaa tankkaava jääkiekkoilija, toinen siro kasvisruokaa napsiva näyttelijä.
Niin paljon samaa piirteissä kuitenkin on, ettei sisaruudesta voi erehtyä. Myös sanailu kielii, että yhdessä on vietetty tovi jos toinenkin.
Kun pikkuveli miettii, onko sisaruksia koskaan vertailtu koulussa, isosisko hämmästelee, onko pikkuveli joskus käynyt koulujakin, lukiokin kun jäi kesken.
Tai kun 35-vuotias isosisko huokailee, miten vanhalta hän toisinaan näyttää valokuvissa, yhdeksän vuotta nuorempi pikkuveli arvelee sen johtuvan siitä, että sisko on vanha.
– Kuittailua riittää, mutta aina meillä on kivaa yhdessä. Pahastumiselle ei jää sijaa, kun molemmat sanovat mielipiteensä suoraan, Laura kertoo.
Ilopilleri ja sen sisko
Laura oli alakoulun kolmannella, kun Olli syntyi. Sisaruskateuteen ei ollut syytä, koska oma paikka äidin ja isän silmissä oli lunastettu vuosia aiemmin.
Lauran ja Ollin hammashoitaja-äiti ja ostopäällikkö-isä eivät uskoneet ehdottomiin sääntöihin. Lasten kanssa tekeminen ja eläminen oli heidän mielestään varsinaista kasvattamista tärkeämpää.
Jossain vaiheessa Ollista tuli niin villi, ettei kukaan ulkopuolinen suostunut hoitamaan häntä. Laura oli ainoa, joka sai Ollin pysymään jotenkuten aisoissa.
– Olimme kaikki lapset aika eläväisiä ja touhusimme paljon kolmistaan, mutta Olli oli selvästi vilkkain. Ei hän kiusannut eikä ollut ilkeä. Hirveän energinen ja hyväntuulinen vain.
Suurimmillaan sisarusten ikäero oli Lauran lähestyessä aikuisuutta ja Ollin ollessa vielä koululainen. Monta vuotta sisarukset näkivät vain kun Laura joskus viikonloppuisin kävi kotona.
– Nyt olemme olleet jo pitkään tasavertaisia ja pikemminkin kavereita, kun isosiskon velvollisuuksia ja vastuuta ei enää ole.
Ammatit yhdistävät
Laura uskoo, että ammatinvalinnat ovat yhdistäneet heitä. Sisarukset osaavat kannustaa toisiaan, kun tietävät täsmälleen, miltä toisesta tuntuu hävityn pelin tai epäonnistuneen esityksen jälkeen. Ei kulttuuria ja urheilua turhaan niputeta usein yhteen.
– Niissä on samaa kiihkeyttä, loputonta kaikkensa antamista henkeen ja vereen. Taistelua, jota ihmiset ovat aina janonneet.
Oma ammatti on sekä Lauralle että Ollille parasta mitä elämässä on. Sitä on itse halunnut ja tavoitellut, mutta todellisuus kulissien takana on usein arkista puurtamista. Lenkille mennään joka aamu oli fiilis mikä tahansa, vuorosanat opetellaan huvitti tai ei.
– Molemmat joutuvat lataamaan itsensä aina uudestaan, minä peleihin ja Laura näytöksiin. Työmoraalin on oltava kova.
Kommentoi 0
