620x0 kohtalonatitanic

Korpikylän riippakoivu muistuttaa Titanicin mukana matkanneesta Nikolaista.

Kuvat perhealbumi, Lehtikuva

Sitä päätöstä isoäitini isoäiti Aurora ei olisi halunnut tehdä. Mutta kun koti oli menossa pakkohuutokauppaan, eikä kylällä ollut tarjolla kuin rengin ja piian töitä, vaihtoehtoja ei ollut. Hänen oli lähetettävä 17-vuotias Nikolai-poika, perheen viimeinen mies ja toivo, yli Atlantin paremman elämän perässä. Auroran aviomies ja pojan isä Erland oli jo muuttanut Pohjois-Amerikkaan yli kymmenen vuotta aiemmin. Uudessa maailmassa Nikolaillakin olisi paremmat mahdollisuudet ansaita rahaa, ja kenties kotitila saataisiin vielä takaisin.

Isoäitini isovanhemmat Aurora ja Erland Kallio olivat rakentaneet pienen torppansa Kauhajoen Korpikylään Pohjanmaalla vuonna 1893. Parin suhde oli alkanut työpaikkaromanssina, kun Erland, 20, oli tullut kyselemään töitä talosta, jossa Aurora, 19, oli piikomassa.

Pohjalainen hätähousu kun oli, Erland sujautti pian Auroran nimettömään tuohisormuksen. Se sai kelvata, sillä jokainen markka meni Kallio-nimisen tilan etumaksuun. Palstatilan nimestä tuli myös heidän yhteinen sukunimensä, kuten siihen aikaan oli tapana.

Torpan elämä sai pian tummia sävyjä. Sadonkorjuun aikaan syntynyt esikoinen, heiveröinen tyttövauva kuoli vain parin kuukauden ikäisenä. Onneksi seuraavana vuonna syntynyttä poikaa, Nikolaita, kätilö piti reippaana ja vahvana. Auroran ja Erlandin viittä tulevaa lasta ei siunattu samoilla voimilla: he kaikki kuolivat alle vuoden ikäisinä. Nikolain lisäksi henkiin jäi yksi sitkeä tyttö, isomummuni Auli.

Kallion palstasta ei kuitenkaan ollut elättämään edes neljän hengen perhettä.

Kanadaan ja takaisin

Erlandin elämä Kanadassa oli alkanut lupaavasti. Kaivostöissä tienasi hulppeammin kuin renkinä Korpikylässä, ja pian nuorimies perusti matkustajakodin Port Arthuriin, nykyiseen Thunder Bayn satamakaupunkiin Ontariossa.

Erland pystyi lähettämään rahaa niin, että jo vuoden päästä Aurora ja lapset seurasivat perässä. Perhe ei pysynyt koossa pitkään: Erland menetti matkustajakotinsa mentyään takaamaan ystävänsä lainan ja joutui palaamaan kaivoksille. Auroraa taas kalvoi niin kova koti-ikävä, että hän päätti matkustaa kahden lapsensa kanssa takaisin Korpikylään.

Matkat olivat vieneet kaikki säästöt, eikä Erland kyennyt enää auttamaan rahallisesti. Aurora sinnitteli lasten kanssa, mutta parin vuoden kuluttua kotia uhkasi pakkohuutokauppa. Aurora puhui sisarensa miehen ostamaan tilan, joten se ei mennyt aivan vieraisiin käsiin, mutta oma se ei enää ollut.

Jälleen kerran alkoi ankara säästäminen, nyt Nikolaita varten. Seitsemän puntaa eli nykyrahassa yli 450 euroa maksanut matkalippu Titanicille tarkoitti tuona aikana useiden kuukausien palkkaa.

Kolmannen luokan suomalaiset

Titanicin oli määrä lähteä Englannista keskiviikkona 10. huhtikuuta 1912. Nikolain matka Korpikylästä alkoi jo maaliskuun lopulla, ensin junalla Hankoon, sitten laivalla Southamptoniin. Ilmassa oli sekä iloa että hermostuneisuutta. Nikolaille merimatka Atlantin yli oli toki  jo tuttu, ja satamassa odottaisi isä. Eikä matkalaisia kuljettaisi mikä tahansa paatti vaan maailman suurin laiva!

Mielialaa nosti varmasti myös se, että matkaseurana oli kolme vanhempaa miestä kotikylältä. Siirtolaisuus oli noina vuosina huipussaan, ja yli puolet Pohjois-Amerikkaan lähteneistä suomalaisista tuli Pohjanmaalta. Nikolain kumppanit matkasivat kaivoksille Kanadaan.

Southamptonin satamassa 270-metrinen R.M.S. Titanic oli epäilemättä vatsaa kouraiseva näky. Nikolai ohjattiin laivaan kolmannen luokan sisäänkäynnistä. Kello oli 12.15, kun piiput puhalsivat lähdön merkiksi ja Titanic puski hitaasti matkaan kohti New Yorkia.

Toisessa maailmassa

Kolmaskin luokka oli suomalaissiirtolaisille kuin toisesta maailmasta. Hytit olivat puhtaita ja lämmitettyjä, niissä oli juokseva vesi ja rautasängyt. Parasta oli kuitenkin ruoka. Kellon kilkutus kutsui aamiaiselle, lounaalle ja iltapalalle ruokasaliin. Poissa olivat puiset pirtin penkit, jokainen sai nauttia ateriansa omassa tuolissa valkoisella liinalla peitetyn pöydän ääressä. Paahtopaistit ja vanukkaat peittosivat mennen tullen Korpikylän ainaisen ruisvellin. 

Kolmas luokka sai pysyä visusti omalla kannellaan, eikä sille ollut tarjolla ensimmäisen luokan huvituksia orkestereineen ja turkkilaisine kylpylöineen. Ilo osattiin ottaa silti irti. Miehet ja naiset kokoontuivat salonkiin, jostain löytyi aina alkoholia nostattamaan tunnelmaa, ja pianon avulla saatiin tanssit pystyyn. Kukaties Nikolaikin rohkaistui vanhempien miesten usuttamana hakemaan jotain siirtolaistyttöä tanssimaan.

Sunnuntaina 14. huhtikuuta laivalla järjestettiin jumalanpalvelus. Ilma oli viilentynyt, mutta yöstä oli tulossa poikkeuksellisen kaunis. Meri oli tyyni ja taivas kirkas. Nikolai saattoi katsella peräkannella Pohjantähteä, joka kotikylässä oli kimmeltänyt aina metsänrajassa. Enää kaksi yötä ja hän näkisi taas isänsä.

Rytinä herätti kolmannen luokan matkustajat kello 23.40. Yläkansilla jäävuoren runnontaa tuskin huomattiin, mutta alhaalla keulassa se todella tuntui. Vettä alkoi tulvia laivaan ja ihmiset lähtivät kohti kolmannen luokan peräosaa tai ylempiä kansia. Mutta monet kannelle johtavista käytäväporteista olivat kiinni ja miehistö esti ketään kolmannesta luokasta nousemasta ylös pelastusveneille, joita oli jo alettu laskea puolityhjinä mereen.

Kello 2.20 Titanic oli uponnut. Nikolain ruumista ei koskaan löydetty.

Viimeinen viesti

Isä odotti poikaansa New Yorkissa kolme viikkoa. Vasta sitten hän uskoi todeksi, että Nikolai oli kuollut. Suru-uutinen saavutti myös Korpikylän. Aurora oli menettänyt jo seitsemännen lapsensa.

– Äiti aivan romahti, kun sai tietää Nikolain kuolemasta, isomummuni Auli oli kertonut ja alkanut tässä kohdin tarinaa aina itkeä itsekin.

Kallion tilan kahdelle naiselle huhtikuu oli vanhan sanonnan mukaan kuukausista julmin. Suruun ei tosin ollut aikaa, sillä aamuisin oli yhä noustava piikomaan. Iltaisin Aurora teki yhden lehmänsä maidosta voita ja juustoa ja kehräsi lankaa myytäväksi. Rahat auttoivat selviytymään seuraavaan päivään, mutta tilan velkaa niillä ei hoidettu. Erland ja Aurora kirjoittelivat vielä, mutta he eivät enää suunnitelleet yhteistä elämää.

Kesällä 1913 Aurora istutti viimeisen poikansa muistoksi talon viereen puolitoistametrisen riippakoivun. Seuraavan vuoden huhtikuussa, kun koivu oli kasvanut jo kaksimetriseksi, posti kantoi kotiin kirjeen: "...saan minä käskystä, kunnioittaen kehoittaa teitä Waltionkonttorista nostamaan Teille poikanne Nikolai Erland Kallion hukkumisen johdosta myönnetyt 50 puntaa, joka Suomen rahassa tarkoittaa 1 263 markkaa 54 penniä."

Kirje oli kuin viimeinen viesti Nikolailta. Hän oli sittenkin onnistunut turvaamaan äitinsä ja pikkusiskonsa elämän pienellä tilalla Pohjanmaalla.

Muistokoivun alla

Auroran istuttama satavuotias koivu on nyt kasvanut 25-metriseksi. Viime tapaninpäivän myrskyssä Kallion tilalla kaatui kaksi kuusta, mutta jykevä koivu ei antanut tuulelle periksi.

Syvälle hiekkaiseen maahan juurtuneen riippakoivun alla on vuosikymmenten aikana tapahtunut paljon. Sitä koivua mummuni paimentama lehmälauma puski, sen alla tanssittiin äitini ja isäni juhannushäitä, ja siihen minä ja veljeni ripustimme lapsina voimistelurenkaat.

Koivu muistuttaa Nikolaista, kotimme hinnasta ja sukumme juurista.

Kommentit

1/2

Kirjoita tähän kommenttisi
Tama artikkeli on maaiman historiaa, joka viela koskettaa kertojaansa henkilokohtaisesti. Surullinen, mutta satuttava tarina siirtolaisuudesta tuona aikana.
Kertomus on tayden 10 arvoinen.

[quote author="Vierailija" time="25.04.2012 klo 05:38"]

Kirjoita tähän kommenttisi
Tama artikkeli on maaiman historiaa, joka viela koskettaa kertojaansa henkilokohtaisesti. Surullinen, mutta satuttava tarina siirtolaisuudesta tuona aikana.
Kertomus on tayden 10 arvoinen.

[/quote]
"Lainaa" Ilmoita asiaton sisältö
0 0
2/2

Aivan ihana juttu, koskettava ja hienosti kirjitettu.

[quote author="Vierailija" time="26.04.2012 klo 03:55"]

Aivan ihana juttu, koskettava ja hienosti kirjitettu.

[/quote]
"Lainaa" Ilmoita asiaton sisältö
0 0
Tähdellä merkityt ovat pakollisia kenttiä

Me Naisten uusimmat jutut