Minä ekana, minä ekana”, huutaa tyttölauma kuorossa, kun juhlissa ryhdytään laulamaan karaokea.

”Tämä sukupolvi ei ainakaan kärsi esiintymiskammosta tai turhasta itsekriittisyydestä”, kuiskaan vieruskaverilleni.

Muistan omilta koulun musiikkitunneiltani lähinnä hädissään punastelevia luokkakavereita. Vain harva suostui vapaaehtoisesti astumaan muiden eteen laulamaan. Äänensä avasivat ne, jotka osasivat. Nyt laulavat lähes kaikki – ja ottavat siitä ilon irti.

Olen melkein kateellinen.

Itse hoilasin vuosikaudet peilin edessä hyppynaruun, säästin viikkorahat pikkuruisiin Toivelaulu-vihkosiin ja kasvoin aikana, jolloin Levyraati ja Rockradio olivat suurin piirtein ainoat musiikkiohjelmat. Millaista elämä olisikaan ollut, jos olisi saanut pienestä pitäen tarttua mikkiin, kuunnella kuorosotaa, kilpailla biisien tunnistamisessa, fanittaa omaa idolia ja nauttia nykyisestä radion musatarjonnasta! Ei sillä, että kaikki tämä olisi aina suurta musiikillista ilotulitusta, mutta hauskaa se on. Nostalgista ja mukaansatempaavaa. Ja ennen kaikkea yllättävää.

On aina yhtä suuri ihme, kun ihminen avaa suunsa ja alkaa laulaa. Koskaan ei voi arvata, millainen ääni kenestäkin lähtee. Vaatimaton vanhapiika Susan Boyle hämmästytti Britannian Talentissa ja sai koko maailman liikuttumaan.

Minä olen kuunnellut Hopeista kuuta yksitoikkoisena kahden sävelen versiona mutta vaikuttunut siitä palosta, joka esittäjästä lähti. Olen katsonut ystävääni, joka ei pidä itsestään melua, mutta alkaessaan laulaa hänestä puhkeaa itsevarma, upea nainen, jota vangitsee katseet ja korvat.

Hurmaavinta on juuri se muodonmuutos, joka ihmisissä laulaessa tapahtuu. On aivan sama minkä näköisiä, kokoisia tai oloisia he ovat. Mutta kun he astuvat lavalle ja syttyvät lauluun, kaikki näyttävät komeilta ja viehättäviltä. Voisin loputtomiin katsella heidän ilmeitään ja energiaansa. Ja samalla fiilistellä menneitä, haaveilla vähän tulevasta. Yllättyä tunteista, jotka nousevat musiikin mukana pintaan. Nauraa ja hoilottaa mukana. Olla onnellinen kuten he.