Istahdan sohvalle ja ryhdyn virkkaamaan isoäidin neliöistä torkkupeittoa.

Olen asetellut kynttilät sievästi ikkunalaudalle, ja teemuki höyryää vieressä.

Kotoilu-idyllin pitäisi olla täydellinen: näin sitä käperrytään trendikkäästi kotiin maanläheisten askareiden pariin ja nautitaan. En sentään ole leiponut leipää juureen, mutta olen kyllä vaihdellut netissä maa-artisokkakeiton reseptejä ja kuvia sienisaaliista.

Virkkaan ja oikein odotan, kuinka päälleni kohta laskeutuu jumalinen rauha ja tyyneys. Ei ole kiire mihinkään, minä se osaan elää täysillä hetkessä.

Todellisuudessa mieleni harhailee: Olisiko pitänyt kutsua joku kylään tai lähteä lenkille? Mitä tulee telkkarista? Pitäisikö laittaa pyykkiä koneeseen? Virkkaussormeakin pakottaa.

Muodikkaaksi toiminnaksi tämä kotoisa askarointi on tosi tylsää.

Tykkään kyllä virkkaamisesta ja kynttilöistä, mutta kotoilu-intoilu on tehnyt näistä puuhista liian merkityksellisiä. Niiden alleviivattu ihanuus on nostanut odotukset epärealistisiksi. Korvapuustejakin leipoessani kuulostelen itseäni – mikä on, kun ei tunnu seestyneeltä? Innostuksen puuskassa aloittamani keittiö­tuolien maalausurakka on pettymys: kuinka työlästä ja puuduttavaa hommaa!

Selväähän se on, että haaveilemme siitä, mistä on puute. Maailma on täynnä tavaraa, halpalentoyhtiöitä ja tietoliikenneyhteyksiä, joten alamme havitella takaisin mummolaan. Mutta kun on lapsena pakkokyykkinyt perunamaalla ja pukeutunut itse tehtyihin vaatteisiin rahasyistä, on vaikea vakuuttaa itselleen, että toiveiden täyttymys on puuhellalla poriseva retrokattilallinen siskonmakkarasoppaa. Tosi hyvää, mutta että oikein luksusta?

Ja kun sohvalla pötkötellessä alkaa pohtia, pitäisikö kuitenkin huovuttaa tai applikoida keittiöpyyhkeitä, on kotoilu mennyt liian pitkälle. Rentoutuahan tässä piti, eikä rakentaa väkisin koti-Strömsötä.

Se onnistuu parhaiten ihan perinteisesti röhnöttämällä, turvallisen välimatkan päässä bambusukkapuikoista ja sienikuivureista.