Sisarukset Eveliina ja Joonas Helin treenaavat yhdessä. Kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Ei peilejä, ei vaakoja, ei timmejä fitnessmimmejä. Kuopiolaiselle kuntosalille ovat tervetulleita vain ylipainoiset. Mutta miksi he tarvitsevat oman salin?

Mikä ihme tämä on ja kuinka tätä oikein käytetään? Miten päin tähän pitäisi itsensä ängetä?

Pirjo Niskanen tutkii monitoimiprässiä hämmentyneen näköisenä kuopiolaisella kuntosalilla.

– Kokeillaanko aluksi ihan vain kävelyä, kuntosalin johtaja Janne Sallinen ehdottaa ja ohjaa Pirjon juoksumatolle lämmittelemään.

– No kävellä sentään osaan! Pirjoa naurattaa. Hän on kuusikymmentä, mutta elämänsä ensimmäistä kertaa kuntosalilla. Laitoshuoltajana työskentelevällä Pirjolla on kuitenkin tavoite: päästä hyvässä kunnossa eläkkeelle.

”You can do it!” kannustaa seinälle teipattu mainosjuliste. Julisteessa jumppa-asuun pukeutunut malli näyttää habaansa ja hymyilee leveästi. Malli on ylipainoinen. Mutta niin on iso osa kuntosali Alfidon asiakkaistakin.

Tosin kuntosalin johtaja Janne Sallinen kutsuu asiakkaitaan mieluiten ”suurenmoisiksi”. Yhtä kaikki, sali on kuitenkin tarkoitettu kuntoilijoille, joiden painoindeksi on yli 25. Naisilta vaaditaan vähintään 80 sentin vyötärönympärystä.

Mutta miksi ylipainoiset tarvitsevat oman salinsa?

Liikunnan aloittaminen on aina vaikeaa, mutta ylipainoisille se voi olla supervaikeaa? Totta!

”Meillä ylipainoisilla naisilla on ongelma: kaikki eivät halua olla salilla timmien selfiemimmien kanssa”, kirjoitti nimimerkki Yksi ujo ylipainoinen syksyllä Helsingin Sanomien yleisönosastossa. Kirjoittaja peräänkuulutti paikkaa, jossa voisi ähistä ja puhista samankokoisten kanssa.

No, Alfido on juuri tällainen paikka; matalan kynnyksen kuntosali, kuitenkin toistaiseksi ainoa laatuaan Suomessa. Alfidossa ei pyöri fitnesskisamimmejä, eikä tarvitse pyllistellä näyteikkunassa kuten monilla saleilla nykyään. Ylipainoisten lisäksi Alfidoon ovat tervetulleita ikäihmiset ja kaikenlaiset kuntoutujat. Eikä haittaa, vaikkei olisi ikinä nähnytkään edes kuntopyörää. Alkuun opastetaan kädestä pitäen.

Tietenkin hoikkaakin voi nolottaa: kunto voi olla huono, itsetunto maassa, laitteet voivat näyttää pelottavilta. Mutta heidän on silti ehkä helpompi mennä tavalliselle salille.

– Hoikatkin saavat tulla tukijoukoissa, mutta haluamme pitää paikan sellaisena, että kenenkään ei tarvitsisi potea ulkonäkö- tai suorituspaineita, Janne Sallinen sanoo.

On kaunis ajatus, että kaikki voisivat jumpata yhdessä tai että aikuisena ei enää tarvitsisi piitata arvostelevista katseista, mutta eihän se niin mene. Aikuisuus ei poista ulkonäköpaineita tai epäonnistumisen pelkoa, vaikka todellisuudessa itse olisikin itsensä ankarin – tai jopa ainoa – arvostelija. Siksi Alfidossa ei myöskään ole peilejä. Ei sitten tarvitse katsella itseään ähertämässä epäedullisissa asennoissa.

Maanantaiaamuna salilla pauhaa ysärihitti Coco Jamboo, ja iso mies mustissa verkkareissa heiluttaa kahvakuulaa hiestä märkänä. Kuula on pieni, pinkki ja söpö. Miehilläkin on paineensa, mutta täällä ei pyöri hunkseja kyttäämässä, paljonko penkistä nousee.

– Monella voi oikeasti olla mielikuva, että kunto­saleilla käy vain nuoria, terveitä ja hyväkuntoisia, ja jättää siksi tulematta. Saliharjoittelu on kuitenkin simppeliä liikuntaa, joka sopii mainiosti ihan kaikenkokoisille ja -kuntoisille, Janne Sallinen sanoo.

Ja eniten kuntosalitreenistä hyötyisivät ylipainoiset. Ylipaino on riskitekijä on monissa sairauksissa, ja pienikin painonpudotus voisi riskiä laskea.

60-vuotias Pirjo Niskanen aikoo olla elämänsä kunnossa, kun muutaman vuoden päästä jää eläkkeelle.

Motivaatiota on vaikea pitää yllä, jos ei ole koskaan edes löytänyt liikunnan riemua? Totta!

Liikuntafysiologiasta tohtoriksi väitellyt Janne pyörittää salia yhdessä vaimonsa, ravitsemusterapeutti Maare Kauppisen kanssa. Maare opettaa asiakkaille muun muassa tietoista syömistä, mutta laihduttaminen ei kuulu Alfidon ideologiaan. Siksi pukuhuoneesta on turha etsiä vaakoja. Sen sijaan pukkarin seinältä löytyy sympaattinen lappu, johon saa jättää yhteys­tietonsa, jos kaipaa treenikaveria.

Jannen ja Maaren mielestä laihduttaminen ei edes yksin riitä kuntoilun motivaatioksi, ainakaan pidemmän päälle. Pariskunnan tavoitteena onkin painon­pudotuksen sijasta kannustaa kaikenkokoisia kuntoilemaan ja löytämään liikunnan riemu – ja tekemään siitä vielä pysyvä osa elämää. Sillä useinhan käy niin, että kun ihminen innostuu liikkumaan, ruokavaliokin rukkautuu kuin itsestään terveellisemmäksi.

”Mullakin olisi kyllä päässä kaikki maailman tieto, mutta kun ei vain jaksa.”

– Pysyvä laihtuminenhan tulee usein elämänmuutoksen sivutuotteena, Janne sanoo.

Mutta miten liikunnasta tehdään pysyvä osa elämää, jos on aina karttanut sitä? Tai jos sohvalla makoilu tuntuu itselle luontevimmalta puuhalta? Sen haluaisi nyt tietää Seija Tuovinenkin, 54, joka on tullut sopimaan tutustumiskäynnistä Alfidoon.

– Mullakin olisi kyllä päässä kaikki maailman tieto, mutta kun ei vain jaksa, Seija huokaa.

Kaikki tietävät jo, että istuminen tappaa ja liikkua pitäisi. Viime vuosien fitness- ja kuntoilubuumin myötä terveystietoisuus on vain kasvanut, ja itsestä huolehtimisesta on tullut lähes kansalaisvelvollisuus. Seijallakin on hiukan huono omatunto liikkumattomuudestaan, vaikka hänellä on ollut ihan hyvä syy ottaa rauhallisesti. Molempiin polviin laitettiin hiljattain tekonivelet, ranne operoitiin jo aiemmin.

– Painoa pitäisi nyt saada alas. Kaappi olisi täynnä ihania vaatteita, mutta mihinkään en enää mahdu! Aika pohjalla on oltu, mutta eikö sitä sanota, että sieltä on vain yksi suunta: ylöspäin, Seija sanoo.

”Henkilökohtaisesti minua ei kiinnosta tehdä terveistä vieläkin terveempiä. Tärkeämpää olisi saada ne sohvalle jämähtäneetkin liikkeelle.”

Kaikesta tiedosta huolimatta on yhä monia, joiden elämään liikunta ei vain kuulu. Jannekin myöntää, että asiakkaita voisi olla enemmän ihan bisneksen kannattavuuden takia. Mutta ongelma ei ole se, että asiakkaat valuisivat muille saleille. Ongelma on se, että he eivät käy millään salilla.

Vielä Janne ei silti ole luovuttamassa ja avaamassa ovia myös niille timmeille mimmeille.

– Henkilökohtaisesti minua ei kiinnosta tehdä terveistä vieläkin terveempiä. Tärkeämpää olisi saada ne sohvalle jämähtäneetkin liikkeelle.


Sirkku Jänis on koukuttunut muutamassa kuukaudessa liikuntaan.
Sirkku Jänis on koukuttunut muutamassa kuukaudessa liikuntaan.

Liikuntatraumat ovat syvällä ja sitkeässä? Totta!

Ihminen voi myös inhota liikuntaa. Alfidon aulassa liittymiskaavaketta täyttävä Katariina Jurvanenkin, 26, luuli pitkään, että liikunta ei ole, eikä tule ikinä olemaan, hänen juttunsa. Kokemukset liikunnasta aina koulun jumppatunneilta lähtien olivat ikäviä. Ylipainoisena häntä kiusattiin koulussa.

– Jos olet seitsenvuotiaasta lähtien saanut kuulla, että olet ruma, lihava ja kömpelö, niin kyllä se jättää jäljen. Jossain vaiheessa aloin uskoa siihen itsekin, Katariina sanoo.

Omaan kehoon ja liikkumiseen liittyvät ikävät tunteet voivat olla vielä aikuisenakin este liikkumiselle, sanoo psykologi Pia Charpentier.

– Kehollinen identiteetti muodostuu lapsuudessa ja nuoruudessa, ja sen muuttaminen voi olla vaikeaa, Charpentier sanoo. Hän on työskennellyt paljon muun muassa syömishäiriötä sairastavien kanssa.

Charpentierin mukaan huonot, jopa nöyryyttävät kokemukset liikunnasta juontavat juurensa hyvin usein koululiikuntaan, jossa on varhain tehty tiukka jako superurheilullisten ja niiden muiden välille.

– Jotta liikunnasta voisi sitten aikuisena tulla osa elämää, ihmisen pitäisi alkaa ajatella itseään ihan uudella tavalla. Ensimmäinen askel muutokseen on tiedostaa, että se on vain ajatus itsestä, ei totuus.

Pia Charpentierista vain ylipainoisille tarkoitettu sali kuulostaa ”ihanalta idealta”, sillä vertaisryhmän löytäminen on tärkeää siksikin, että motivaatio säilyisi. Sillä jotta voisi alkaa tykätä liikunnasta, täytyy saada onnistumisen kokemuksia. Mutta jos joutuu koko ajan vertaamaan itseään muihin tai tuntemaan itsensä muita huonommaksi, niitä ei tule.

Alfidossa puhutaan ”ihmisen kokoisista askelista”. Jo kuntosalin esperantosta johdettu nimikin tarkoittaa vapaasti suomennettuna voimaantumista.

– Tavoitteet pitää asettaa realistisiksi eli yhdessä asiakkaan kanssa mietitään, montako kertaa viikossa aikatauluun on oikeasti mahdollista sovittaa liikuntaa. Kertakin on aina parempi kuin ei yhtään. Eikä tuloksia pidä odottaa liian nopeasti tai helposti. Alku on aina kaikilla hankalaa. Kunnon kasvaessa rimaa voidaan nostaa, Janne Sallinen sanoo.

Muutama vuosi sitten avopuoliso houkutteli Katariinan kanssaan salille, sellaiselle ihan tavalliselle. Ja kas, Katariina huomasi, ettei ehkä vihaakaan urheilua, alkoi jopa nauttia siitä. Töiden jälkeen iltaisin olo oli virkeä, enää ei tehnytkään mieli vain kuukahtaa television ääreen ja jäädä siihen. Mutta sitten kävi niin kuin tottumattomille voi käydä: selkä pamahti.

– Ehkä aloitin liian innokkaasti.

Jotain ehti kuitenkin muuttua; muutos ei ollut näkyvä, mutta se oli peruuttamaton.

– Siihen asti olin aina ajatellut, että en ole tippaakaan urheilullinen, eikä minulla tule ikinä olemaan urheilullista kroppaa. Nyt tiedän, että se on kuitenkin ihan mahdollista.

Katariina Jurvanen luuli pitkään inhoavansa liikuntaa. Onneksi huonot lapsuudenkokemukset liikunnasta eivät lopulta estäneet innostumasta treenaamisesta.

Ylipainoiset ovat laiskoja, sairaita ja huonokuntoisia? Väärin!

Nyt Katariina saisi taas aloittaa liikunnan. Tällä kertaa hän aikoo ottaa rauhallisemmin, kilpailla vain itsensä kanssa. Vaakaa hän ei aio edes vilkuilla. Yksi tärkeä oivallus Katariinalle nimittäin oli, että urheilullinen kroppa ei välttämättä tarkoita laihaa kroppaa.

Janne Sallinen haluaa myös kumota myytin, että ylipainoiset olisivat automaattisesti huonokuntoisia. Vaikka olisi pikkasen pläskiä, sen alla voi olla vahvat lihakset.

– Jos tuohon jalkaprässiin pannaan vierekkäin laiha ja vähän suurempi nainen, niin luulenpa, että suurikokoisempi voittaa. Voit olla ”fat but fit”, kuten amerikkalaiset sanovat.

Yhdysvalloista löytyy ylipainoisille tarkoitettu Downsize Fitness -kuntosaliketju, mutta se on ideo­logialtaan varsin erilainen kuin Alfido, koska sen jäseniä suorastaan kannustetaan kilpailemaan painonpudotuksessa.

Myös 35-vuotias Eveliina Helin on hyvässä kunnossa, sillä hän liikkunut aina; pyöräillyt, lenkkeillyt, ravannut salilla ja jumpissa. Nyt hän vemputtaa vatsalaitteessa sellaista tahtia, että heikompaa hirvittää. Mutta silti Eveliina on ollut laihdutuskuurilla niin kauan kuin muistaa.

– Ne on ne kahvipullat ja -kakut! Tiedän kyllä, että jos jättäisin kaikki makeat herkut pois, painokin varmasti tippuisi.

Eveliina käy kuntoilemassa Alfidossa pikkuveljensä Joonaksen kanssa. Joonaksellakin on ollut aina ylipainoa, mutta hän ei ole niin kiinnostunut laihduttamisesta kuin siskonsa. Hän käy salilla, koska töissä olisi kiva jaksaa paremmin; suurtalouskokin koulutuksen saanut Joonas työskentelee isossa laitoskeittiössä, ja työ on fyysisesti raskasta.

Huonon kunnon lisäksi lihaviin liitetään tutkimustenkin mukaan monia muitakin mielikuvia: laiska, mukavuudenhaluinen, huono itsekuri, sairaalloinen, vähintään kakkostyypin diabeetikko. Näistä leimoista Joonaksella on kokemusta.

– Armeijasta sain suoraan vapautuksen ylipainon takia. Tuntui pahalta, ettei annettu edes yrittää. Olin juuri ennen ollut isän firmassa töissä ja kärrännyt päivästä toiseen raksalla kottikärryillä isoja lasteja. Olen aina myös ollut terve, ikinä ei ole ollut ongelmia vaikkapa kolesterolin kanssa.

Ylipainoisten on vaikea löytää urheiluvaatteita? Totta!

Mutta milläs liikut, jos sinulla ei ole siihen vaatteita? Urheiluvaatteiden puute voi olla monelle ylipainoiselle ihan oikea ongelma, jota ei ymmärrä, jos ei ole seisonut kaupan rekkien edessä turhaan etsimässä oman koon vaatteita.

Kuntokuuristaan kertonut muusikko-juontaja Raakel Lignellkin kirjoitti hiljan blogissaan siitä, kuinka isokokoisen naisen on todella vaikea löytää kivoja urheiluvaatteita. Mutta jos nyt löytäisi edes vähemmän kivoja! Katariina Jurvasen mukaan monessa merkissä koot loppuvat kesken.

– Salille nyt voi aina mennä tavallisessa paidassa ja verkkareissa, mutta ulkoiluvaatteita sain oikeasti etsiä todella kauan.

Alfidon aulassa roikkuu rekissä sentään värikkäitä teknisiä paitoja – mutta kaikki ovat mallia puolijoukkueteltta. Housut ovat kaikki löpöverkkareita. Ylipainoisen naisen on nähtävästi turha haaveilla kivoista treenivaatteista motivaation kohottajina.

– Vähän se niin taitaa olla. Tämän kummempia ei ole valmistajilla tarjolla, Maare Kauppinen myöntää.

Aivan kuin valmistajat ajattelisivat, että ylipainoiset eivät mitenkään voi kaivata ylleen muodikkaita tiukkoja trikoita. Jos nyt edes urheilevat ollenkaan.

Joukko mielenterveyskuntoutujia treenaa Alfidossa kerran viikossa yhdessä. Circuitista on tullut monelle viikon kohokohta.

Ei se kiloja katso, kun innostuu? Totta!

Mutta kun he kuitenkin urheilevat ja nauttivat siitä! Otetaan esimerkiksi Juho Pöllänen, joka on nyt ihan hurahtanut circuit-treeniin. Juho käy kerran viikossa Alfidossa päihde- ja mielenterveyskuntoutujille tarkoitetussa Mahtavien miesten porukassa. Vielä muutama kuukausi sitten hän ei olisi uskonut, että treenaaminen voisi olla hänelle viikon kohokohta. Eikä Juho ole porukan ainoa; noin kymmen­henkisen ryhmän miehet tulevat salille usein jo hyvissä ajoin ennen tuntia ihan vain rupattelemaan. Into ja motivaatio treenaamiseen ovat olleet miehillä niin korkealla, että Janne Sallinen on joutunut välillä ihan toppuuttelemaan, ettei kenellekään synny rasitusvammoja.

Kunto on kohonnut ja uusia ystäviä löytynyt. Lisäksi Juhosta tuntuu aivan kuin verkkareiden nyöriäkin saisi jo kiriä tiukemmalle.

– Ainakin läski on jotenkin tiivistynyt! Ja tuntuuhan se mahtavalta, kun se endorfiinipiikki tulloo, Juho hyrisee tyytyväisenä hikeä pyyhkien.

Mutta apua, mitä sitten, jos hoikistuukin liikaa? Joutuuko sitten jättämään tutun mukavan porukan ja siirtymään joukkoon tavalliselle salille?

– Tietenkään ketään ei pullauteta pois. Hänhän on sitten vain hyvä esimerkki muille, Janne Sallinen lupaa.

Onnistumisen kokemukset syntyvät siitä, ettei tavoitteita aseta heti kättelyssä liian korkeiksi. Kunnon kasvaessa rimaa nostetaan.

Bruce Oreck, 64, haluaa vielä voittaa Yhdysvaltojen mestaruuden kehonrakennuksessa. – Kenenkään ei ole helppo katsoa omaa vanhenemistaan.

Täydet painot kolahtavat paikalleen. Bruce Oreck asettuu laitteeseen, tekee puhisten kuusi raskasta hauistoistoa ja jatkaa sitten tyynesti keskustelua.

– Aion luultavasti kilpailla vielä kerran, Yhdysvaltain entinen Suomen-suurlähettiläs ilmoittaa.

Brucella on tähtäimessään Yhdysvaltain mestaruus 65-vuotiaiden kehonrakennuksessa. Treenimotivaatiota ylläpitääkseen hän kertoo mielellään, että on menossa kisoihin.

Edellisistä kilpailuista on vuosia, sillä suurlähettiläänä Bruce ei kilpaillut.

– Kisaaminen on liian rankkaa, ja harjoitteleminen vie liian paljon aikaa.

Nyt hän opettaa Aalto-yliopistossa, joten aikaa on enemmän. Ajanpuute tosin merkitsee Bruce Oreckille hieman eri asioita kuin muille. Esimerkiksi haastatteluun ja kuvaukseen menee hänen kanssaan puolet siitä ajasta kuin vastaavaan hommaan yleensä. Eikä siinä vielä kaikki: keskustelun ja kuvausten lomassa Bruce tekee täyden hauis- ja ojentajatreenin.

Bruce treenaa viidestä kuuteen kertaan viikossa, eikä ajan löytyminen ole mikään ongelma.

– Treeni kestää tunnin. Jokaisella on tunti aikaa – pelaavathan ihmiset golfiakin, vaikka siinä menee koko päivä.

Hullu, rakas kehonrakennus

Kehonrakennus on Brucen intohimo, vaikka hän myöntää, ettei touhussa ole ulkopuolisen silmin mitään järkeä.

– Syöt kuin hullu, treenaat kuin hullu ja sitten dieettaat niin, että kehon rasvaprosentti on 4–5 ja olet nääntymäisilläsi nälkään. Olet kauhealla tuulella ja kärttyisä kaikille läheisillesi, Bruce kuvailee kisoihin valmistautumista.

Lavalle nouseminen on oma juttunsa.

– Teet tämän kaiken, jotta voit mennä lavalle käytännössä nakuna tuhannen ihmisen eteen ja he arvostelevat ulkonäköäsi.

Bruce on kilpaillut kehonrakennuksessa niin kauan, että lavalle nouseminen ei enää mietitytä – jollakin tavalla hän jopa nauttii siitä. Sekä painajaisunet että unettomat yöt kuuluvat kuitenkin kuvioon.

– Joka kehonrakentajalla on painajainen, jossa menee kisoihin, valmistautuu, katsoo peiliin ja huomaa painavansa viisi kiloa liikaa.

Brucella on tavoitteena mestaruuskisat.

Ikääntyminen mietityttää

Brucen olkapää on leikattu viidesti, ja lääkäri on kieltänyt häntä vetämästä leukoja. Bruce ei kieltoa tottele.

Lihakset pitävät olkapään toimintakykyisenä, vaikka olkanivel on huonossa kunnossa.

– Jos minulla ei olisi näitä lihaksia, en voisi kättä nostaa, Bruce uskoo.

Brucelle salilla pumppaaminen on myös terveysteko. Hän kertoo näkevänsä kadulla ikäisiään ihmisiä, jotka köpöttelevät eteenpäin rollaattorilla.

– Niin kauan kuin elän, haluan olla mahdollisimman terve, elinvoimainen ja hyväkuntoinen.

Kehonrakennus on yhtäältä keino pysyä kunnossa, toisaalta armoton mittari.

– Kenenkään ei ole helppo katsoa omaa vanhenemistaan. Kaikista maailman lajeista kehonrakennus on vielä sellainen, että kun katson kuvaa itsestäni kymmenen vuotta sitten, tiedän, etten tule enää olemaan yhtä hyvä.

Terveyttä ei kukaan saa hautaan mukaan, Bruce lopulta myöntää.

– Jokainen meistä sairastuu ja kuolee joskus, se diili tehdään jo syntyessä. Täytyy tehdä rauha vanhenemisen kanssa.

Bruce treenaa tunnin päivässä, 5–6 kertaa viikossa.

Näin liikun

Käyn eri kuntosaleilla, koska kyllästyn välillä. Kun matkustan, valitsen hotellin, jossa on kunnollinen sali tai joka on ihan salin vieressä. Hotellihuoneessa on vain sänky, joten kuntosali on hotellin valinnassa tärkeämpi kuin huone.

Asenteeni on sellainen, että jes, saan mennä salille. Moni treenaa sillä mielellä, että on pakko lähteä salille ja voi minua, kun en saa syödä samaa kuin muut. Kannattaa ajatella palkitsevansa itsensä – eikä palkinto ole se, että saa syödä pullan, vaan se, että saa syödä tuoreita vihanneksia.

Collegessa nyrkkeilin, miekkailin, patikoin ja soudin. Harrastin myös laskettelua – siinä en ollut kovin hyvä, vaikka olinkin vauhdikas. Myöhemmin aikuisena harrastin juoksua.

Oikea silmäni on suureksi osaksi sokea, joten minulla ei ole syvyysnäköä. Sen takia palloilulajit ovat minulle hyvin vaikeita. On ihan okei, etten ole koskaan oikein pelannut niitä. Eihän minusta tule ballerinaakaan koskaan, ja voin elää sen kanssa.

Maratoneja tai triathloneja en harrasta. Puolimaraton sujuu helposti, mutta täydestä maratonista en tykkää. Siitä pitäisi olla intohimoisen innostunut.

Olen joogannut jonkin verran. Tulevaisuudessa haluaisin viedä joogaharrastukseni seuraavalle tasolle, harjoitella joitakin todella edistyneitä asanoita.

Näin syön

Olen aina ollut lihansyöjä, mutta vuoden alusta olen pikkuhiljaa siirtynyt kasvisruokavalioon. En ole mitenkään uskonnollisen tarkka, mutta syön nyt paljon vähemmän lihaa kuin ennen. Ihmiset muuttavat yleensä ruokavaliotaan teininä ja parikymppisenä, mutta syövät loppuelämänsä samaa ruokaa kuin kolmekymppisenä. Minusta ei ole järkeä syödä nyt 64-vuotiaana samalla tavalla kuin 34-vuotiaana.

Lempilajini

Kehonrakennus Hullu laji, jota ei voi selittää tai oikeuttaa millään. Pidän kehonrakennuksesta, koska se vaatii rohkeutta.

Soutu Talvet vietän lämpimässä ja harrastan vesiurheilua. Soutua harrastin jo collegessa, ja minulla on vene Suomessakin.

Suppaus Aloitin suppauksen noin seitsemän vuotta sitten, kun laji kehitettiin. Suomessa näen ihmisten suppaavan tyynissä järvissä. Minä suppaan meressä, jolloin vesi liikkuu enemmän. Meksikossa voi suppailla kilometrikaupalla, kunnes päätyy valaiden seuraan.

Valmennuksessa vai itsenäisesti?

Uskon valmentajan kanssa treenaamiseen. Kaikki huiput lajista riippumatta harjoittelevat valmentajan kanssa. Valmentaja saa keskittymään harjoitukseen, korjaa virheet ja miettii, mitä tehdään seuraavaksi.

Bruce Oreck

64-vuotias diplomaatti, juristi ja liikemies on alun perin New Yorkista kotoisin.

Muistetaan Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläänä vuosilta 2009–2015.

Asuu nykyään noin puolet vuodesta Suomessa ja luennoi Aalto-yliopistossa. Suomen lisäksi Brucella on kodit Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Meksikossa. Luennoimisen lisäksi hän valmentaa ja konsultoi yrityksiä sekä toimii start up -sijoittajana.

Elää kaksin koiransa kanssa.

Ammattivalmentajan mukaan rauhallinen kävelylenkki on usein terveydelle parempi kuin rankka juoksutreeni.

Niin paljon kuin terveyttä edistävästä liikunnasta puhutaankin, iso osa suomalaisista on hakoteillä terveysliikunnan määrän ja laadun suhteen. Ammattivalmentaja ja Suomen urheiluopiston hyvinvointipalvelujen johtaja Matti Heikkilä kertoo Helsingin Sanomissa, että jopa puolet säännöllisesti liikkuvista treenaa liian lujaa.

– Suurella osalla suomalaisista tuntuu olevan täysin hukassa, mikä on se liikkumisen tapa ja määrä, joka edistää terveyttä, Heikkilä toteaa HS:n jutussa. 

Kuntotestejä asiakkaille tehdessään Heikkilä on huomannut, että heikot testitulokset eivät välttämättä johdu harjoittelun vähyydestä vaan liiasta kuormituksesta. Kuormitusta kertyy, kun tekee vaativaa työtä ja ryntää työpäivän jälkeen hikilenkille tai muun vaativan liikunnan pariin. 

Pari treeniä viikossa

Heikkilällä on kuntoilijoille simppelit neuvot liikunnan määrään, ja tässä ne tulevat:

  1. Kerran tai kahdesti viikossa liikuntasuoritus, joka on selvästi arkiliikuntaa rankempi.
  2. Kahdesti tai kolmesti viikossa rauhallinen iltakävely, jonka aikana ei edes tule hiki.

Kuulostaa varsin mahdolliselta suoritukselta myös työssä käyvälle, jolla on muutakin tekemistä kuin ravata salilla. Heikkilän mukaan tällainen liikuntatahti riittää kiitettävän kunnon saavuttamiseen. 

Kävelyllä on sitä paitsi lukuisia terveysvaikutuksia.

Aina ei tarvitse hikoilla

Heikkilän ohjeet ovat itse asiassa aivan linjassa UKK-instituutin liikuntasuosituksen kanssa. UKK-instituutti suosittelee, että aikuiset treenaisivat lihaskuntoa ja liikehallintaa kahdesti viikossa. Sen lisäksi pitäisi harrastaa reipasta kestävyysliikuntaa – kuten kävelyä – kaksi ja puoli tuntia viikossa tai rasittavaa kestävyysliikuntaa tunti ja vartti viikossa. 

Matti Heikkilän mukaan rankkaa treeniä ihannoidaan, vaikka terveys ja kestävyyskunto eivät rääkkiurheilulla useinkaan parane. Syy on kokonaiskuormituksen: työelämän ja liikuntatavoitteiden puristuksessa ei saada tarpeeksi lepoa.

Myös fysiikkavalmentaja Marko Yrjövuori puhui palautumisen merkityksestä Me Naisten haastattelussa hiljattain.

– Urheilijoillekin määrään pari päivää lepoa viikossa. Jos haluaa aloittaa kuntoilun, lähtisin liikkumaan kolme kertaa viikossa, Yrjövuori suositteli. 

 

HekaP

Asiantuntija HS:ssa: kaksi treeniä ja muutama iltakävely riittävät viikon liikunnaksi – enemmän voi olla jo liikaa

Vierailija kirjoitti: Puhumassa 'asiantuntija' täyttä paskaa. Ensinnäkin, watch your language ! Sitten , otahan selvää, mitä mistä hyvinvoinnissa on kyse, miksi yksi jaksaa ja toinen ei, mikä on leposykkeesi, painoindeksisi ja verenpaineesi? Tarvitsetko / käytätkö lääkkeitä vai et? Sitten vasta on pohjaa rakentavalle keskustelulle.
Lue kommentti

Vatsalihasliikkeet ovat personal trainerin mukaan huono keino polttaa rasvaa.

Istumaannousu, tuo lihaskuntoliikkeiden klassikko, on viime vuosina joutunut huonoon valoon. Viimeisin naula istumaannousujen arkkuun oli Helsingin Sanomien artikkeli, jossa kerrottiin, että satamäärin vatsalihasliikkeitä tekemällä ei saavuta kuin ulkonäköseikkoja ja selkäkipuja.

Vatsalihaksistaan kuuluisa jalkapalloilija Cristiano Ronaldokaan ei kuulemma ole saavuttanut sixpackiaan tekemällä 3 000:ta vatsalihasliikettä joka päivä, kuten tarina on kuulunut.

Monipuolisuutta ja vaihtelua

Keskivartalonhallinta on silti erittäin tärkeä asia, joten millä keinolla keskivartaloa oikein pitäisi vahvistaa, jos ei kerran istumaannousuilla? Personal trainer Tauno Poutanen vastaa: 

– Vatsalihaksia kannattaa treenata mahdollisimman monipuolisesti: suoria, vinoja ja syviä vatsalihaksia.

Monipuolisuuden lisäksi vaihtelu on tärkeää.

– Liikkeitä kannattaa vaihdella säännöllisesti, jotta kroppa saa erilaista ärsykettä ja kehitys pysyy nousujohteisena, Poutanen sanoo.

Istumaannousuissa tekniikka ratkaisee

Poutanen ei suhtaudu istumaannousuihin jyrkän kielteisesti, mutta tekniikalla on väliä.

– Mikäli istumaannousu tai vatsarutistus tehdään niin, että ylävartalo irtoaa maasta alaselkää myöten, se voi olla joillekin aloittelijoille turhan raskas liike. Kun liikkeen tekee näin, myös etureidet tekevät työtä vatsojen lisäksi, Poutanen kertoo.

Parempi vaihtoehto on tehdä liike niin, että alaselkä pysyy maassa koko ajan ja vain yläselkä irtoaa maasta. Vatsa rutistetaan niin kasaan, että kämmenet yltävät polvien kohdalle. 

”Moni tekee sen virheen, että pyrkii polttamaan keskivartalon rasvaa vatsalihasliikkeillä.”

Vatsarutistus ja istumaannousut kohdistuvat suoriin vatsalihaksiin. Vinojen vatsalihasten treenaamiseen sopivat Poutasen mukaan liikkeet, joissa vartaloa kierretään eri suuntiin. Lisätehoa vartalonkiertoihin saa levypainosta tai kahvakuulasta.

Syvät vatsalihakset kunniaan

Istumaannousujen sijaan nykyään korostetaan syvien vatsalihasten merkitystä. Keskivartalon syviin lihaksiin tehoavat Poutasen mukaan parhaiten staattiset pidot, kuten lankutus. 

– Lankutuksen voi tehdä myös kyljellään, jolloin yläkropan kylki on maassa ja molemmat jalat pidetään taivutettuna yläviistoon.

Hyvät uutiset ovat, että syvät lihakset joutuvat hommiin yllättävän monessa liikkeessä.

– Syvät vatsat tekevät töitä silloin, kun jotain asentoa pidetään hallinnassa. Muun muassa kyykyt vaativat hieman työtä keskivartalolta, jotta tekniikka pysyy kasassa, Poutanen toteaa.

Entä se sixpack?

Perinteiset vatsalihasliikkeet eivät ole paras ase edes sixpackin luomiseen. Tauno Poutasen mukaan näyttävä vatsalihaspatteri on ennen kaikkea ruokavalion ansiota.

– Pitää olla kalorivaje. Silloin vatsalihasten päällä oleva rasvaa, ja samalla muutakin kehon rasvaa, saadaan poltettua niin, että vatsalihakset lopulta tulevat näkyviin.

Istumaannousut ja muut vatsalihasliikkeet ovat Poutasen mukaan huono keino polttaa rasvaa. Vatsalihakset ovat pieniä lihaksia verrattuna vaikkapa reisi- tai selkälihaksiin. Siksi rasva palaa paremmin kyykkäämällä tai tekemällä punnertamalla kuin vatsarutistuksilla.

– Moni tekee sen virheen, että pyrkii polttamaan keskivartalon rasvaa vatsalihasliikkeillä. Rasvaa ei kuitenkaan ole mahdollista polttaa kohdistetusti, Poutanen muistuttaa.

Oletko ikuinen vitosen hölkkääjä? Nyt loppui junnaus! Asiantuntija kertoo, miten saat lisää tehoa, tempoa ja kilometrejä lenkkeihisi.

Moni lenkkeilijä elää tietämättään yhtä pitkää päivää kuntomurmelina. Viiden kilometrin hölkyttely kolmesti viikossa kuulostaa reippaalta, mutta lenkki rullaa liiankin tutuilla urilla. Samat maisemat, sama soittolista, sama aika – ja sama kunto vuodesta toiseen.

Omat rutiinit on uskallettava rikkoa, jotta kunto ei junnaisi paikallaan. Eikä se tarkoita pelkästään vauhdin lisäämistä – päinvastoin!

Juoksuvalmentaja Tero Knuutila muistuttaa perusfaktasta: jotta kunto kohoaa, kropan on saatava erilaisia ärsykkeitä.

– Jos juoksee viiden kilometrin lenkin kolmesti viikossa, se olisi vedettävä kolmella eri tavalla: kerran tavallista vauhtia, kerran kiihdyttäen loppua kohti ja kerran ylihiljaa.

Etenkin viimeksi mainittu eli liioitellun hidas lenkki kannattaa kirjata heti omaan viikko-ohjelmaan. Parhaisiin tuloksiin pääsee tehokkaimmin hidastamalla.

Syke alas, kunto ylös

Suomalaiset perushölkkääjät lähtevät lenkille yleensä vauhdikkaammin kuin maailman huippumaratoonarit. Tämä kostautuu huonona juoksutekniikkana ja rasitusvammoina, kun kroppa ei ehdi lämmitä kunnolla.

Lähes kahtatuhatta juoksuharrastajaa valmentanut Knuutila tuntee yleisimmät virheet.

– Moni vetää kumarassa liian pitkällä askeleella. Se rikkoo polvia ja alaselkää – ja näyttää hiihtojuoksulta.

”Jos syke huitelee aina 140–170:n välillä, kehittyminen on hidasta ja kunto junnaa.”

Knuutila muistuttaa, että jokainen lenkki tulisi aloittaa aina hyvin hitaasti.

– Ensimmäiset kymmenen minuuttia tulisi mennä hissutteluhölkkää kävelyvauhdilla (syke alle 135). Näin kroppa lämpenee kunnolla, hengitys alkaa kulkea ja askellus pysyy tarpeeksi lyhyenä, jolloin juoksutekniikka pysyy hyvänä.

Viikko-ohjelmaan olisi hyvä lisätä vähintään yksi kokonaan hidas lenkki. Sykemittarin pitäisi näyttää alle 130:n lukemia koko lenkin ajan. Hyväkuntoisilla tämä tarkoittaa usein reipasta kävelyvauhtia.

Jos on tottunut porhaltamaan korkeilla sykkeillä, liioitellun hitaasti vedetty lenkki voi tuottaa vaikeuksia. Onko hissuttelussa järkeä, jos ei tule edes hiki? Kyllä vain.

– Kun keskisyke pysyy 65 prosentissa maksimisykkeestä eli 120–140:n välillä, aerobinen energiantuotto ja rasva-aineenvaihdunta kehittyvät, hitaat lihassolut aktivoituvat ja lihasten maitohappopitoisuus pysyy alhaisena, Knuutila listaa.

Silti moni laiminlyö alimmat liikuntasykkeet kuvitellen, että tuloksia tulee vain täysillä painamalla.

Sykemittari auttaa paljastamaan omat treenitottumukset ja pitämään sykkeen aisoissa.

– Jos syke huitelee aina 140–170:n välillä, kehittyminen on hidasta ja kunto junnaa, vaikka treenaisi ahkerasti. Itsestä on myös vaikea saada irti yhtä kovempaa treeniä viikossa, jos on junnannut samalla sykkeellä liian pitkään.

Ratkaisuna Knuutila suosittelee reippaita kävelylenkkejä ja lepopäiviä, jotta jaksaa vetää myös kovempitahtisen lenkin kerran viikossa. Jos siis haluaa kehittyä, juoksuvauhteja on vaihdeltava reippaasta kävelystä spurtteihin.

Spurttaa parempi tekniikka

Kun treenaa eri vauhdeilla ja sykkeillä, kunto kohoaa väistämättä.

– Lenkkien kilometrivauhdin tulisi vaihdella 2½–3 minuuttia saman viikonkin sisällä. Kuntolenkillä hyvä vauhti on 7 min/km, kovemmissa treeneissä vauhtia saa olla 4 min/km, Knuutila sanoo.

”Yksi kovempi treeni viikossa riittää kohottamaan kuntoa, hapenottoa ja jalkojen iskukestävyyttä.”

Eri juoksuvauhdit kehittävät eri ominaisuuksia. Hidas liikunta parantaa etenkin hapenkuljetusta. Spurtit taas valmistavat kehoa kovempien vauhtien lenkkeihin, ovat lihaskuntotreeniä ja kehittävät juoksutekniikkaa.

– Spurtissa juoksusta tulee rullaavampaa, askelkontaktista voimakkaampi, polvi nousee korkeammalle, kädet käyvät terävästi eteen ja taakse…

Knuutila suosittelee vetämään peruslenkin lopuksi 20 sekunnin spurtin 2–3 kertaa. Pienet pyrähdykset riittävät.

– Jos juoksee kaksi tuntia viikossa, tästä ajasta noin 1 tunti 40 minuuttia tulisi olla kevyttä ja vain 20 minuuttia kovempaa treeniä. Yksi kovempi treeni viikossa riittää kohottamaan kuntoa, hapenottoa ja jalkojen iskukestävyyttä.

8 x tekniikka kuntoon

1. Muista ryhti! Kuvittele, että joku vetää sinua piposta ylöspäin ja lantiotasi vyönsoljesta ylös. (Voit tarkistaa ryhdin vaikka näyteikkunan heijastuksesta.)

2. Pidä askel lyhyenä. Löydät oikean askelrytmin eli frekvenssin, kun aloitat lenkin tarpeeksi hitaasti eli kävelyvauhdilla juoksuaskeleilla. Näin askel pysyy tarpeeksi lyhyenä ja jalka koskettaa maata suoraan lantion alla.

3. Juokse oikeilla lihaksilla. Juoksun tulisi lähteä takareisistä ja pakaroista, ei etureisistä. Ylämäkispurtit auttavat löytämään oikeat juoksulihakset.

4. Pidä keskivartalon tuki eli corelihakset aktivoituina eli kevyesti jännittyneinä juostessa.

5. Juokse, älä pompi. Kun juoksu rullaa hyvin, pää ei pompi ylös alas, vaan pysyy samalla tasolla.

6. Pidä katse suoraan eteen. Nosta leukaa hieman ylös ja suuntaa katse eteenpäin. Näin niska pysyy suorana.

7. Napa eteen, kädet sivuilla. Älä ylitä käsillä takin vetoketjulinjaa vaan rytmitä niillä juoksua sivuilla eteen taakse. Napa osoittaa eteenpäin koko ajan.

8. Pyydä kaveria kuvaamaan juoksuasi videolle. Juoksutekniikka ei ole vain teknistä osaamista vaan tietoisuutta omasta juoksusta. Kun pyydät kaveriasi kuvaamaan juoksuasi, tiedät, mihin asioihin pitää kiinnittää huomiota.