Kyllä se otti nuorena naisena koville.

Silloinen poikaystäväni veti kesken riidan kengät jalkaansa ja ilmoitti kylmän rauhallisesti: ”Nyt minä lähden kiertämään korttelin.”

”Eihän noin saa tehdä! Riitahan pitää purkaa heti, tässä ja nyt. Et sinä voi noin vain liueta paikalta”, yritin vastustaa. Mutta hän vain avasi tyynesti oven ja meni.

Minä kiersin kehää olohuoneessa. Hän katuja. Kun hän vartin tai puolen tunnin päästä – vuodenajasta riippuen – palasi, pahin terä kinasta oli lauennut. Sopu syntyi kuin itsestään.

Aika viisaita askeleita.

Kävelyä ei pidetä turhaan terapeuttisena touhuna – se on tutkimusten mukaan yksi parhaista mielen hoitoon sopivista lääkkeistä. Reippailu purkaa ahdistusta ja nostaa mielialaa.
Aika moni minunkin pulmani on kutistunut samaa tahtia, kun olen laittanut tossua toisen eteen.

Kävelyn taika on sen yksinkertaisuudessa: siihen ei tarvitse pahemmin keskittyä. Homma on myös hyvin konkreettista. Eteenpäin mennään vääjäämättä, ja maisema vaihtuu. Se vapauttaa ajatukset omille teilleen.

On kätevää, että kävellä voi missä vain. Yksin tai yhdessä. Ja aina tapahtuu sama ihme: pää puhdistuu – ja vielä ilmaiseksi. Yhtä kummallista on, miten sitä iloa ei muista sohvan pohjalle juututtuaan.

Yksin kävellessä en kaipaa musiikkia tai muuta viihdykettä, mutta kaverin kanssa täytyy olla hyvät jutut. Lumous menee pilalle, jos puhuminen on väkinäistä. Tai sitten kumppanin pitää olla sellainen, jonka kanssa on hyvä olla hiljaakin.

Nyt lumen tultua mahdollisuudet sen kuin paranevat: saman mielentilan saavuttaa myös suksilla.

Ladulla en tarvitse pään nollaukseen välttämättä edes seuraa. Viime talvena suihkin suksilla pimeässä menemään ja papatin yksin kovaan ääneen. Johan helpotti. Ja kunto nousi.

Samaa latua aion jatkaa tänäkin vuonna.