Olin kahdeksan, toisella luokalla ja pahaa-aavistamaton, kun se tapahtui. Ensin opettaja käski minun laulaa, sitten poimi mukaan joukkoon, eikä varmasti ymmärtänyt mitä elämälleni teki.

Meille tytöille ommeltiin samanlaiset siniset, pilkulliset hameet. Pojat saivat käyttää housuja. Paidanrintamuksessa luki Unicef, ja harjoitukset olivat keskiviikkoisin.

On kee-sän ki-ir-kas huo-men, ja suu-vi-suun-nuntai, veisasimme kevätjuhlassa keuhkot pinkeinä, ja isät ja äidit kaivoivat laukuistaan nenäliinoja. Silloin en vielä tajunnut, mitä oli tapahtunut.
Olin koukussa.

Kuorolaulu on tehnyt elämästäni välillä todella hankalaa. Kymmeniä tenttejä jäi rästiin, kun tihrustin opiskelijaboksissani kirjojen sijaan stemmoja ja karkasin luennoilta treeneihin. Pomo repi hiuksiaan, kun työvuoroihin piti saada muutoksia. Äiti huokaili, olenko järjissäni, kun tuuppasin ovesta kaksikuisen vauvan, perään tuttipullon ja juoksin joululauluja nauhoittamaan. Mies tuijotti silmät pyöreinä, että tosissasiko meinaat täältä muuton keskeltä lähteä, neljäksi tunniksi vain?

Eihän siinä järkeä olekaan. Istua tuntitolkulla vetoisassa keikkabussissa kuuntelemassa sopraanojen kinaa sukkahousujen väristä. Repiä kolttua niskaan viiden neliön takahuoneessa kylki kuuden hikisen tenorin kyljessä. Sulkeutua aurinkoiseksi viikonlopuksi sisälle pohtimaan, mitä tunnetta 500 vuotta sitten kuollut tyyppi halusi tälläkin teoksellaan ilmaista.

Aika paljon kertoo kuitenkin se tilinteko, jonka eräs basso pudotteli kuoromme täyttäessä 15 vuotta: yhdessä oli kahlattu läpi 877 harjoitusta, 246 keikkaa, kahdeksan kiertuetta ja viisi levyä.  Yhdessä oli saatu aikaan muutakin: 19 pariskuntaa ja 17 lasta, yhdessä koettu yhdeksät häät – ja yhdet hautajaiset.

Kuorolaulu on saanut minut tajuamaan, miten paljon enemmän yhdessä voi saada aikaan kuin yksin yrittämällä. Sooloon minulla ei olisi rohkeutta, mutta yhdessä muiden kanssa uskallan laulaa niin, että kuulijat liikuttuvat kyyneliin.