Katselen tyttäreni tyhjää huonetta. Tai ei se ihan tyhjä ole.

Lattialla lojuu pinnejä, sukkia, tyhjä perunalastupussi. Kirjahyllyssä on pino vanhoja koulukirjoja, kaapissa muutama pieneksi jäänyt pusero ja naulakossa pari hylättyä käsilaukkua. Nurkissa pyörii pölypalloja.
Tyhjä se huone kuitenkin on, aiempaan verrattuna. Kengät, korut, valokuvat, vyöt,
piirustustarvikkeet, dvd-levyt, nuotit, lämpörullat, meikit ja vaatteet – ne kaikki ovat nyt muuttaneet emäntänsä mukana pois.
Ennen niillä oli tapana kerääntyä huoneen lattialle ja pöydille valtaviksi röykkiöiksi. Vain kevyesti hengityksen tahtiin kohoileva peitto paljasti, että itse asukas on paikalla ja elossa. 
Joskus yritin saada järjestystä siivoamalla huoneen itse. Luovuin, kun sain aikaiseksi vain huutoa ja sekasortoa hävittämällä roskina tärkeitä asiakirjoja, kuten vanhoja elokuvalippuja. Silloin oli mennä järki.
Nyt autiota huonetta katsellessa tulee itku.
Kuukausi sitten tuo sama nuori muutti ensimmäiseen omaan kotiinsa. Hän hoiti vuokratakuun, sähkösopimukset, osoitteenmuutokset, suoraveloitukset. Järjesti muuttoavun, mittasi seinät, teki valituksen edellisen asukkaan siivousjäljestä ja jynssäsi paikat
itse. Välittäjälle hän totesi olevansa kova leipomaan – siksi pitäisi saada uunikin.
Sisustusostoksilla sävelet ovat myös selvät: tyyli on pariisilaista vintagea,
eivätkä tarjoamani käytöstä poistetut huonekalut sovi siihen ollenkaan.  
 – En ikinä halua kotiini valkoista väriä, hän julisti nuorempana minun värimaailmaani kyllästyneenä.
Nyt hän poimii kärryynsä valkoisia pyyhkeitä, peittoja, mattoja, verhoja. Kun ehdotan punaista reipasta tuolia, hän tuhahtaa, ettei voi millään sotkea sillä valkoista suunnitelmaansa. 
Kassajonossa näen, että kasvatustyö voi mennä hukkaan, mutta esimerkki ei koskaan. Sekä hyvässä että pahassa.
Sen jo tiedän, miltä tuntuu, kun lapsi muuttaa kotoa. Nyt odotan, millaista on mennä ensi kertaa virallisesti oman tyttären luokse kylään.