Jotta lopullinen totuus Holmin kuolemasta vihdoinkin paljastuisi, katson velvollisuudekseni kertoa viikonlopun tapahtumista kaiken.

Kirjailija Markku Holmin traaginen hukkuminen ystäviensä kesämökillä elokuun lopulla vuonna 2008 pysyi iltapäivälehtien lööpeissä vain yhden päivän ajan. Sen jälkeen etusivun valtasivat uudet tärkeät aiheet, kuten Big Brother -kilpailijan poistaminen talosta sopimusrikkeen takia ja maailmoja järisyttävä tieto huippumalli Kate Mossista, joka oli viisitoistavuotiaana halunnut suurentaa rintansa.                                      

Toimittajien mielenkiintoa pitänyt yllä myöskään meidän muiden mökillä olleiden versio illan tapahtumista. Mehän emme olleet ”ketään”, vain sattumalta mukana olleita.­ Mutta jotta lopullinen totuus Holmin kuolemasta vihdoinkin paljastuisi, katson velvollisuudekseni kertoa sen viikonlopun tapahtumista kaiken niin tarkasti kuin vain voin muistaa.
 
Jotta pääsisimme itse kohtalokkaan illan tapahtumiin, minun täytyy hieman valottaa taustoja tapausta edeltäneestä ajasta. Minä olen siis Emma Niemi, ihan tavallinen nuori neiti, normaalimittainen, ruskeahiuksinen ja 20 vuotta vanha. Vuoden 2008 keväällä olin läpäissyt ylioppilaskirjoitukseni ja päättänyt pitää välivuoden ennen yliopistoon pyrkimistäni. Tällä välin haeskelin työpaikkaa tienatakseni opiskelurahaa. Vihdoin pieni ilmoitus paikallislehdessä kiinnitti huomioni.
                                         
Haetaan sihteeriä CrazyCraft Oy:n.
Palkka huono, kokemusta ei tarvita.
Tule keskustelemaan kanssamme ma klo 8.00 alkaen, ei ennakkoaikoja.
Olli, Lotta ja Perttu
Norpantie 14

Minua ilmoitus huvitti mutta samalla kiinnosti, joten hyvissä ajoin maanantaina ennen kello kahdeksaa seisoin Norpantie 14:n edessä. Ison tiilisen omakotitalon päädyssä oli kyltti, jossa luki CrazyCraft Oy. Kyltti osoitti talossa sijaitsevaan kellarikerrokseen.

Tasan kello kahdeksan ovi avautui, ja huomasin tuijottavani kasvoihin noin kolmikymppistä miestä, jolla oli päässään kirjava, Pelle Miljoonan tyylinen villamyssy. Myssyn alta tursui kihara hiuspilvi ja tummien, vahvojen pokien takaa katsoivat harmaat, nauravat silmät. Yllään miehellä oli virttynyt vaaleansininen t-paita ja jalassa kuluneet farkut, joiden toisessa polvessa oli iso reikä. Hän pyysi minut sisälle tilavaan, työtilaksi remontoituun entiseen varastohuoneeseen ja viittoili epämääräisesti huoneen seinustalla olevien sekavien työpöytien suuntaan.

– Hei, minä olen Olli Mikkonen, graafikko kuin myös nuo työpöytiensä ääressä raatavat Lotta ja Perttu. Yleensä teemme töitä mainostoimistoille mutta viime aikoina olemme saaneet paljon alihankintatöitä myös kirjojen kustantajilta. Nyt töitä alkaa olla niin paljon, että tarvitsemme tänne yhteyshenkilön hoitamaan töiden vastaanottoa ja yhteyksiä painoihin ja mainostoimistoihin. Ja tuo mieshenkilö tuolla nurkassa on itse Herra Kirjailija Markku Holm, hänestä varmaan olet kuulutkin.

Never heard, ajattelin mielessäni, mutta nyökkäsin ja koetin näyttää siltä kuin olisin lukenut koko hänen tuotantonsa. Vilkaisin tarkemmin kyseistä Herra Kirjailijaa. Käytän kertomuksessani hänestä tätä nimeä, koska toisetkin kutsuivat häntä sillä nimellä. Hän oli varmaankin jo nelikymppinen, mutta jollakin tapaa ihan nuorekkaan oloinen. Tummat jäykät hiukset sojottivat kampaamattoman näköisinä ylöspäin, joten arvelin hänen käyttäneen lopputuloksen aikaansaamiseksi aamuisin pitkän tovin.

Ja suurinpiirtein siltä seisomalta minä olin CrazyCraft Oy:n alipalkattu sihteeri.  

Ensimmäinen työni oli hakea lähikaupasta sämpylöitä ja juustoa ja keittää kahvit koko porukalle. Palatessani Lotta tuli näyttämään sen pienen tilan, joka toimitti sekä kahvi- että ja ruokahuoneen virkaa. Lotta oli minua muutaman vuoden vanhempi, hyväntuulinen vaaleaverikkö, taitava graafikko ja kuvittaja.      

– Miksi Hra Kirjailija työskentelee täällä teidän kanssanne, hänhän ei ole graafikko? utelin Lotalta samalla kun laitoin kahviveden valumaan.

– Oikeastaan hän ajautui tänne ihan vahingossa. Hän tuli muutama kuukausi sitten tilaamaan Pertulta kantta seuraavaa kirjaansa varten. Siis vain mainostarkoituksiin, kirjahan ei ole vieläkään valmis. No, samalla kun hän keskusteli kansitoivomuksistaan, hän huomasi tuon pienen vapaan tilaan. Hän halusi vuokrata sen, koska ei kuulemma saanut kotona kunnon työrauhaa. Puolivuotiaalla tytöllä oli kuulemma koliikki, hampaitakin koko ajan tulossa eikä itkun määrällä mitään rajaa. Ja siitä lähtien hän on istunut tuolla syvennyksessään.

– Minkälaisia kirjoja hän oikein kirjoittaa? kysyin Lotalta uskaltaen paljastaa hänelle tietämättömyyteni Herra Kirjailijan tuotannosta.

– No, jonkinlaisia nuorten seikkailuromaaneja 1700-luvulta. En ole lukenut kuin otteita hänen kirjoistaan, mutta minulle jäi sellainen vaikutelma, kuin hän olisi siirtänyt itse Robin Hoodin iloisine veikkoineen muutaman sata vuotta myöhemmin tänne Suomen aarniometsiin.

Iltapäivän kahvitunnilla olin viimein kasvokkain itse Herra Kirjailijan kanssa. Hän istahti huokaisten seuraamme ja rypisteli otsaansa niin voimakkaasti, että otsien syvät uurteet peittyivät vahvojen, tummien kulmakarvojen väliin. Mutta kun hän lopulta puhui, hänen äänensä oli yllättävän lempeä ja pienet naururypyt ilmestyivät hänen silmäkulmiinsa.

– On tämä perkeleellistä, hän huokaisi päätään pudistaen. Pohjattomaksi uskomani tajunnanvirtani on tällä hetkellä totaalisen ehtynyt. Mats Henrikinpoika joukkoineen on juuttunut Savon sydänmaille venäläisten piirittämäksi, eikä tarina ole edennyt siitä kahteen vuorokauteen riviäkään.

Hetken kuluttua Herra Kirjailija poistui koneensa ääreen ja näin hänen tuijottavan ruutua haastavasti, ikään kuin sieltä hypähtäisi valmista tekstiä ratkaisuksi Mats Henrikinpojan ahdinkoon. Vilkaisin Lottaa ja meidän oli vaikeaa olla hymyilemättä Herra Kirjailijan vaikeuksille löytää kadonnutta inspiraatiotaan.

Vaikka Herra Kirjailijan ahdinko huvittikin Lottaa ja minua, en voinut olla tuntematta hienoista uteliaisuutta kirjan tekstiä kohtaan. Kun sitten näin hänen printtaavan tekstiään paperille, kysyin hieman arastellen, voisinko saada lukea sen. Ihmeekseni hän jopa yllättävän innokkaasti työnsi tekstinsä minulle, ja käytin iltani lukemiseen. Ei se huonoa tekstiä ollut, jos nyt ei niin kovin kiinnostavakaan. Mielenkiinnosta hain netistä tietoja kirjan tapahtuma-ajoista aina isostavihasta pikkuvihaan saakka. Printtasin tiedot ja palautin ne käsikirjoituksen mukana. En oikein ymmärrä itsekään, miksi kehuin kirjaa turhankin innokkaasti. Herra Kirjailijan kasvoille nousi itseensä tyytyväinen ilme, ja hän otti tarjoamani tiedot mielihyvin vastaan. Olin hieman imarreltukin, kun hän pyysi minua etsimään lisätietoja kyseisiltä ajanjaksoilta.

Niinpä sitten vietimme useita iltoja työpaikalla, minä siirtäen hänelle löytämiäni tiedonmurusia, ja hän yrittäen sovittaa ne kirjan juonen ympärille.

Kevään kuluessa työtilauksia alkoi tulla melkein päivittäin. Ollin ilme alkoi vaikuttaa huolestuneelta hänen pähkäillessään, ehtisivätkö he saada kaikki ajallaan valmiiksi. Mutta toisaalta heillä ei ollut varaa kieltäytyäkään. Nyt piti ansaita rahaa ajatellen niitä päiviä, jolloin töitä olisi vähemmän. Jokainen unohti ajatuksen viisipäiväisestä työviikosta, ja koko kesän puursimme melkein kaikki viikonloputkin. Ja sitten kuin taikaiskusta, elokuun puoleen väliin mennessä olimme selvittäneet pahimmat ruuhkat pois.

– Helvetinmoinen rupeama tässä on ollut takana, totesi Olli kun pitkästä aikaa istuimme oikein kunnon kahvitauolla. Kahvikupista näppäimistön vieressä oli jo tullut tapa.

– Miten olisi, sopisiko teille virkistysviikonloppu ensi lauantaina vanhempieni kesämökillä? He lupasivat pysytellä viikonlopun kaupungissa.

Viikonloppu mökillä merenrannalla kuulosti enemmän kuin houkuttelevalta raskaiden viikkojen jälkeen, jopa Hra Kirjailija lupasi lähteä mukaan.                                    

Olli oli luvannut järjestää kuljetuksen. Kokoonnuimme lauantaiaamuna sovittuun aikaan CrazyCraft Oy:n eteen, josta tilataksin piti noutaa meidät. Kun auto saapui, Ollin lisäksi autossa oli minulle tuntematon naishenkilö. Hän oli noin nelikymppinen, pitkä, tummahiuksinen ja hienotunteisesti sanottuna erittäin runsasmuotoinen. Olli esitteli hänet ystäväkseen kokkaavaksi runoilijaksi Helena Mantereeksi. Helena osoittautui räiskyväksi, huumorintajuiseksi persoonaksi ja kahden tunnin ajomatkamme hiekkatietä pitkin mökille taittui hetkessä.

– Vaude, huokasin hämmästyneenä, kun saavuimme perille.

Ei se mikään mökki ollut, vaan luksushuvila kallion päällä, korkeiden mäntyjen keskellä. Suuret lasi-ikkunat antoivat merelle päin ja rannassa oli saunarakennus, joka sekin oli pienen kaksion kokoinen.

Muistin hieman häpeillen, kuinka oli ajatellut säälien Olli-paran virttynyttä t-paitaa ja risoja farkkuja aavistamatta, että hänellä oli näin varakkaat vanhemmat.

Vaikka iltapäivälehdet myöhemmin hekumoivat meidän viikonlopun rankalla ryyppyputkellamme, voin puhtaalla omallatunnolla vakuuttaa, että kysymys ei ollut mistään juopottelusta. Meillä oli korillinen sekä siideriä että olutta, kaksi pulloa punaviiniä ruoan kanssa ja kaksi hanapakkausta valkoviiniä. Vain Herra Kirjailijalla oli oma taskumatti, josta hän naukkaili pitkin päivää. Hänellä oli luultavasti jossakin pohjaton jemmapullo, josta hän haki täydennystä.

Iltapäivä alkoi tavallisella työnjaolla. Me naiset jäimme valmistamaan illallista ja miehet lähtivät lämmittämään saunaa. Miesten saunottua vietimme rattoisan illan Helenan valmistaman herkullisen illallisen parissa. Oli rentouttavaa, kun koko kesän kiireiden jälkeen meillä oli vihdoinkin aikaa nauttia ruoasta ja juomasta rauhassa. Herra Kirjailijan käytös oli melkein liioitellun hilpeä. Hänen katseensa siirtyi vuoronperään naisesta toiseen, ja hänen kasvoillaan oli arvosteleva ilme kuin Eino Makusella missituomaristossa.

– Arvatkaapa mitä, arvon naiset. Te kaikki olette niin viehättäviä, että olen päättänyt perustaa haaremin, jonne te kaikki pääsette mukaan. Päävaimon nimeän sitten myöhemmin ansioiden perusteella.

– Ja mistä sinä muka päättelet, että yksikään meistä edes lähtisi sinun haaremiisi? heitti Helena vastaan.

Aiheesta sulkeutui vilkas keskustelu, ja kun lopulta maltoimme lopettaa, kello lähenteli jo yhtätoista.

Lähdimme Lotan kanssa saunaan Helenan jäädessä vielä valmistelemaan huikopalaa yötä varten.

Olimme istuneen Lotan kanssa pehmeissä jälkilöylyissä jo puolisen tuntia, ennen kuin Helena saapui.

– Ette ikinä arvaa, mitä tapahtui tänne tullessani, hän sanoi nauraen. Itse Herra Kirjailija pysäytti minut tuolla kalliolla ja kysyi saisiko hieman kurkistaa kaivooni.

– No, annoitko kurkata? kysyi Lotta.

– Olisin voinut antaakin, mutta se oli niin kännissä, että sammui ennen kuin sai housujensa vetoketjun auki.

– Tunnetko sinä sen ennestään, vai olisiko se ollut sellainen ex tempore -juttu? kysyi Lotta hieman uteliaana.

– Joo, tunnenhan minä, myönsi Helena. Eronsa jälkeen se on punkannut silloin tällöin minun luonani, kun ei ole vielä löytänyt itselleen uutta asuntoa.

– Hassua, nauroi Lotta. Sama minun kanssani, aina silloin tällöin hän on yöpynyt minunkin luonani. Mutta olen kyllä uhannut, että jos ei kuukauden kuluttua löydä uutta kämppää, saa minun puolestani nukkua vaikka työhuoneessaan. Ja on kai se siellä joskus nukkunutkin.

– En tiennytkään, että hän on eronnut, puutuin minä puheeseen. Etkö sinä Lotta sanonut silloin työhöntulopäivänäni, että hän vain sen kotihäiriön, lapsen itkun, takia vuokrasi oman tilan.

– Kyllähän hän sanoi niin, mutta luulen että vaimo oli jo silloin heittänyt sen pihalle. Sillä nyt vaan sattuu olemaan niin iso ego, että ei kehtaa tunnustaa vaimon jättäneen sen.

Menimme vielä kolmisin löylyyn, ja kävimme pitkään ja hartaasti läpi kaikki muistamamme tärkeät julkkisjuorut. Kello lähenteli jo puolta yhtä, ennen kuin olimme valmiit palaamaan huvilalle. Minä kuitenkin huomasin takkahuoneen vieressä pienen huoneen, joka oli sisustettu vierashuoneeksi. Silmäni iskeytyivät huoneessa olevaan sinivalkoruudulliseen sänkyyn, Hästensiin. En ollut koskaan edes testannut, miltä tuntuisi maata tuollaisessa ylellisessä sängyssä. Heittäydyin vuoteelle pitkäkseni. Se oli juuri niin mukava kuin mainoksista olin lukenut. Suljin silmäni, ja äkkiä tunsin väsymyksen painavan silmäluomiani.

– Hei, menkää te vain takaisin. Jään tänne vielä hetkeksi lepäämään, huusin Lotalle ja Helenalle ja hetken kuluttua he poistuivatkin.

Nukahdin varmaan saman tien. Joskus aamuyöstä heräsin tuntien itseni aivan virkeäksi. Vilkaisin ulos ikkunasta. Meri oli tyyni, ja taivaalla paistava puolikuu teki siihen kauniin kuunsillan. Näky oli niin kaunis, että hetken mielijohteesta päätin lähteä yökävelylle rannassa olevan laiturille. Puin kylpytakin ylleni ja astelin aivan laiturin päähän saakka. Istuuduin ja nautin täydellisestä hiljaisuudesta ja
aamuyön kauneudesta.

Äkkiä tunsin laiturilautojen hieman liikahtavan ja käännyin ärtyneenä katsomaan, kuka häiritsi rauhaani. Kun henkilö läheni, tunnistin hänet Herra Kirjailijaksi. Hän asteli minua kohti hieman horjuvin, hitain askelin. Hän pääsi noin kahden metrin päähän minusta ennen kuin tajusi, ettei ollutkaan yksin. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja tuijotti minua hetken ennen kuin hänen humalaiset aivonsa rekisteröivät, kuka hänen edessään istui. Hänen suunsa avautui ja haparoiden hän yritti hyräillä vanhan tutun laulun sanoja:

– Oi muistatkos Emma...oi Emma Emma...sinä lupasit olla minun omani...oi Emma Emma...minä omistin sinut...

Sitten hän jatkoi:

– Voi pikku Emmani, minulla ollut niin saatanan ikävä sinua ja niitä iltoja toimistolla. Uskothan, että heti kun vaimoni suostuu avioeroon, me muutamme yhteen. Mutta lapsen takia hän ei...

– Totta kai minä uskon sinua, vastasin kevyesti.

– Sinähän et koskaan valehtelisi minulle, ethän? kysyin ja yritin pitää ääneni vakaana mutta outo ahdistus kurkussani sai puheeni kuulostamaan pesästään pudonneen linnun piipitykseltä.

Näin, kuinka hän yritti keskittää ajatuksiaan vastatakseen kysymykseeni.

– No mutta kulta pieni. En koskaan enkä milloinkaan, tiedäthän sinä sen. Ja arvaapa mitä, olen valinnut sinut haaremini päävaimoksi, hän sanoi nauraen.

Hänen naurunsa kuulosti korvissani teennäiseltä.

– Tulehan tänne niin halitaan kunnolla, hän jatkoi ja astui kädet levällään minua kohti.

Minä väistin hieman ja hän horjahti, huitoi hetken käsillään saavuttaakseen tasapainon ja putosi sitten kasvoilleen mereen. Seisoin laiturin reunalla ja katsoin, kuinka hän teki muutamia hätäisiä uintiliikkeitä ja yritti kääntyä kohti laituria. Lopulta hänen liikkeensä pysähtyivät ja hän jäi kellumaan veden pinnalle.

Katselin häntä vielä hetken, käännyin ja palasin takaisin pehmeään Hästens-sänkyyni.

P.S. Markku Holmin kuoleman johdosta suoritetussa poliisin kuolemansyyntutkimuksissa ei ilmennyt mitään rikokseen viittaavaa, vaan hänen todettiin alkoholin vaikutuksen alaisena horjahtaneen laiturilta ja hukkuneen tapaturmaisesti.