Elli säpsähti ja pudotti vanhan kahvikupin, jota hän juuri oli tiskaamassa. – Aivan kuin ovi olisi narahtanut. Senhän ei pitäisi olla mahdollista, hän ajatteli.

– Olen tainnut viettää aivan liikaa aikaa television ääressä viime aikoina. Taisi olla optimaalinen idea lähteä kesäksi pois pääkaupunkiseudulta ja kokeilla elämää ilman nykyajan mukavuuksia, vaikka tämä isän suvun vanha metsästyskämppä tuntuukin välillä askeettisuuden huipentumalta.

Elli alkoi koota posliinisirpaleita lattialta, kunnes narahdus kuului uudelleen. Hän tiputti jo keränneensä palaset kädestään. Hänen sykkeensä kiihtyi ja kädet vapisivat.

– Nyt Elli lopetat! hän sätti itseään.

– Älä päästä mielikuvitustasi laukkaamaan. Se on vain tuuli.

Hän lähti ulos hengähtämään ja huomasi unohtaneensa laittaa ulkohuussin oven hakaseen, minkä vuoksi tuuli heilutteli vanhoista saranoistaan ääntelevää ovea. Elli huokasi helpotuksesta ja päätti ensi töikseen hakea palan voita rasvatakseen saranat.

Lähimpään taloon oli viisi kilometriä matkaa, kirkonkylään 25. Kerran viikossa Elli otti auton ja ajoi kirkonkylään hoitamaan asioitaan ja suorittamaan viikon ruokaostokset. Hän oli tehnyt kovasti töitä saadakseen taivuteltua päätoimittajan suostumaan ideaansa reportterista luonnonhelmassa, paluusta menneisyyteen.

Hän lupautui lähettämään kolumnin kerran viikossa. Se oli yksi syy lisää käydä viikoittain kirkonkylässä, sillä hänen piti lähettää kirjoituksensa perinteisesti paperiversiona postin välityksellä, koska tietokoneen käyttö ei ollut mahdollista metsästyskämpän sähköttömyyden vuoksi. Kannettavaa ei voinut ladata eikä siis kännykkääkään. Jääkaapin sijasta käytettiin kylmälaukkuja ja vanhaa maakellaria. Radio toimi pattereilla, joita ahkeran musiikinkuuntelun vuoksi täytyi ehdottomasti muistaa ostaa joka kauppareissulla. Lämmitys hoitui takan avulla, vaikkakaan näin kesällä siihen ei ollut suurta tarvetta. Ruoanvalmistukseen oli ihastuttava perinteinen puuhella.

Ajaessaan takaisin Elli kiersi aina kaivon kautta, jotta saisi täytettyä kaksi isoa vesikanisteriaan, sillä metsäkämpässä ei ollut juoksevaa vettä. Mökin takana kulki pieni joki, josta sai sen verran vettä, että peseytyminen saunassa ja tiskaus padassa lämmitetyllä vedellä onnistuivat.

Elli oli hirveän väsynyt. Päivä oli kulunut askareita hoidellen. Hän oli siivonnut mökkiä, tiskannut ja hakannut halkoja monen päivän tarpeiksi. Hänellä oli tapana viedä hommien jälkeen kirves auton takaluukkuun ja lukita se. Pihalla lojuva kirves tuntui hänestä jotenkin niin karmivalta, että sen piilottaminen loi hänelle mielenrauhaa.

Lapsuuden perhetraditioiden mukaisesti Elli oli saunoessaan lämmittänyt kiukaalla lenkkimakkaraa folion sisässä. Hän oli myös kerännyt metsästä koivunoksia, jotta saisi vihtoa ja nauttia koivuntuoksusta. Saunomisen jälkeen Elli oli istunut verannalla syöden sinapilla kuorrutettua makkaraa smurffilimsan kera. Kaupungissa makkara ei kuulunut hänen ruokavalikoimiinsa, mutta nyt se oli maistunut tajuttoman hyvältä. Päivä oli siis ollut kaiken kaikkiaan onnistunut.
Huomenna hän viimein aloittaisi romaaninsa kirjoittamisen. Tähän mennessä äidiltä lainattua kirjoituskonetta oli käytetty vain kahden kolumnin tekoon. Mutta sitä ennen hän nukkuisi pitkät yöunet.

Askeleet kuuluivat yhä lähempää ja lähempää. Joku hengitti hänen niskaansa. Elli heräsi huutoonsa kesken painajaisen ja huuto vain yltyi hänen tuijottaessaan suoraan jättimäisiin hirven silmiin. Hän oli yltä päältä hiessä ja sydän tykytti jälleen kerran.

– Minun olisi pitänyt jäädä alakerran sohvalle eikä tulla nukkumaan tänne ylös. Arvasin, että seinällä riippuva hirvenpää tuottaisi minulle ahdistuksen hetkiä, Elli pohdiskeli ääneen.

Hänellä oli jano ja niinpä hän kömpi pois natisevasta hetekasta ja laskeutui varovaisesti jyrkät puurappuset alakertaan. Hän lorotti kanisterista vettä lasiinsa. Samalla hän kiinnitti huomiota leipäpussiin. Se tuntui olevan väärässä paikassa.

– Jos en tietäisi, että olen täällä yksin, niin väittäisin jonkun siirtäneen pussia. Muistin myös pyyhkineeni muruset pöydältä, Elli ajatteli.

Hän tarttui vanhaan vilttiin ja käpertyi alakerran sohvalle nukahtaen heti.

Oli jo lähes keskipäivä, kun Elli havahtui hereille jonkun koputtaessa oveen. Ennen kuin hän ehti edes reagoida, noin kolmekymppinen poliisipukuinen mies astui mökkiin sisälle.

– Päivää taloon, hän sanoi.

– Moon konstaapeli Lauri Ylönen.

Elli pomppasi pystyyn ja kietoi viltin tiukasti ympärilleen peittääkseen pienen yöpaitansa.

– En kai häiritse? konstaapeli jatkoi.

– Huomenta. Ei, ette… Minä vain…

– Heräsitte juuri, konstaapeli keskeytti Ellin soperruksen.

– Tulin kysymään, onko täälläpäin liikuskellut outoja ihmisiä. Kirkonkylän kultasepänliike ryöstettiin eilen eikä varasta ole saatu kiinni. Pakoauto löytyi läheiseltä maantieltä, joten haravoimme vähän lähialueita. Varas voi olla vaarallinen. Hän oli uhannut tappaa liikkeen omistajan ja pitänyt veistä tämän kurkulla.

Ellille tuli kylmä ja hän kietoi viltin entistäkin tiukempaan.

– Ei täällä ole ketään tai mitään poikkeavaa näkynyt. Olen täällä aivan erakoituneena, Elli vastasi.

– No, ettehän te nyt erakoitunut oo. Eihän lähimpiin naapureihin ole kuin noin viiden kilometrin matka! konstaapeli naurahti.

– Jos ette muuten ole vielä juonut aamukahvia, niin minullekin voisi maistua, konstaapeli vihjaisi ja iski silmää.

– Liian tuttavallisia nämä poliisit täällä, Elli ajatteli ja lähti laittamaan kahvipannua tulelle.

Ihanan tuikkivat ja iloiset silmät, Elli ajatteli lumoutuneena. Konstaapeli oli erityisen puheliasta sorttia, mutta huomatessaan hänen säihkyvät silmänsä Elli ei tiennyt enää puoliakaan siitä, mitä mies puhui. Alkuärsytyskin tuntui unohtuneen.

– Onpahan kello jo paljon! konstaapeli huudahti yhtäkkiä.

– Kiitoksia vaan kahvista. Olisin mielelläni istunut pidempäänkin, mutta minulle on tulossa rattijuoppo kuulusteltavaksi, joten ei tässä auta muu kuin lähteä.

– Ole hyvä, Elli vastasi, mutta ”en minäkään olisi halunnut sinun vielä lähtevän” jäi sanomatta ääneen.

– Harmittaa kyllä vietävästi, että pitää lähteä näin kiireellä. Minun olisi vähintäänkin pitänyt tiskata kupit korvaukseksi. Paappani puhui aina tasavertaisuudesta ja auttoi mammaa keittiössäkin, vaikka sitä ei varmaankaan tuollainen kaupunkilaisnainen pohjalaismiehistä uskoisi.

– Ei se mitään, Elli sanoi.

– Kiirehdi vain töihisi. Itse asiassa pidän tiskaamisesta.
Konstaapeli muuttui yllättäen virallisemmaksi ja kätteli Elliä.

– Oli hauska tutustua.

– Kiitos samoin, Elli sanoi ja punastui omaksi hämmästyksekseen.

– Ja kiitos sinulle varoituksesta.

Elli jäi seisomaan metsästyskämpän oviaukkoon ja katseli konstaapelin kaartavan Saabillaan metsätielle. Eikä hän edes tajunnut olevansa yhä yöpaitasillaan vilttiin käärittynä.

Kirjoituskoneen naputusta ei juurikaan kuulunut, vaikka Elli oli istunut sen ääressä jo useita tunteja. Hän sai aikaan vain lauseen tai pari, minkä jälkeen hän taas upposi ajatuksiinsa yhä uudelleen ja uudelleen. Hän ei saanut konstaapelia mielestään. Konstaapelin silmät, hymyilevä suu ja eloisuus eivät jättäneet Elliä rauhaan. Vaikka romaani ei edennytkään, Elli tunsi itsensä vieläkin onnellisemmaksi kuin eilen ja hänenkin huulensa vääntyivät koko ajan hymyyn.

Huomattuaan kellon lähentelevän seitsemää Elli päätti lähteä sytyttämään saunan. Hän vetäisi lenkkarit jalkaansa ja suuntasi puuliiteriin, johon hän oli pinonnut eilen hakkaamiaan klapeja valmiiksi.

Lähestyessään saunaa Elli kuuli takaansa askelia. Ennen kuin hän ehti kääntyä, joku riuhtaisi häntä olkapäästä.

– Missä ne ovat?

Elli säikähti ja tiputti sylillisen klapeja maahan.

– Missä ne ovat? tuntematon mies sanoi aggressiivisemmin.

– Mitkä? Elli vastasi peloissaan.

Hänen edessään seisovan miehen silmissä ei näkynyt yhtään lempeyttä, ne olivat täysin jäätävät. Tukka oli värjätty pikimustaksi ja kasvot olivat kalpeat. Elli tunsi itsensä niin pieneksi ja avuttomaksi kuin vain mahdollista.

– Autonavaimesi! mies huusi.

– Tarvitsen autonavaimesi!

– Ne ovat sisällä, Elli sopersi.

– En löytänyt niitä sieltä! mies karjui ja alkoi repiä Elliä käsivarresta kohti mökkiä.

Elli koki parhaimmaksi vain seurata miestä rimpuilematta. Ehkä mies päästäisi hänet lähtemään saatuaan autonavaimet.

– Ne avaimet! mies vaati heidän päästyään sisään.
Mies oli riuhtonut Elliä niin, että tämä löi nilkkansa verannan rappuun. Elliä sattui ja hän nyyhkytti: – Ne ovat käsilaukussani.

– Eikä sitten mitään temppuja! mies huusi siirtyessään kohti sohvan kulmassa olevaa laukkua.

Samalla hän kaivoi taskustaan puukon, joka hohti terävyyttään auringon kajossa. Miehen kääntyessä laukkua kohti Elli otti pari askelta taaksepäin, lähemmäs ovea, mutta horjahti vahingossa kaatuen lattialle.

– Mitä helvettiä sinä yrität? mies karjui ja lähestyi Elliä puukko ojossa.

Elli oli varma loppunsa koittaneen. Siinä samassa Ellin takaa kuului konstaapelin ääni.

– Pudota se!

Lauri Ylönen seisoi ovella pistooli kädessään tähdäten Elliä uhkaavaa miestä.

– Pudota se minä sanoin! Lauri huusi uudelleen.

Mies tiputti puukon lattialle. Lauri harppasi hänen luokseen ja laittoi hänet käsirautoihin. Lauri vei miehen poliisiauton takapenkille. Mies ei sanonut sanaakaan tai tehnyt vastarintaa.
Lyötyään takaoven kiinni Lauri palasi mökkiin.

– Oletko kunnossa? hän kysyi Elliltä, joka yhä tärisi lattialla, ja kyykistyi tämän viereen.

Elli purskahti itkuun ja halasi Lauria puristaen häntä niin lujaa kuin pystyi. Elli ei kyennyt puhumaan. Hän vain itki.

– Luojan kiitos, että olen saanut näin kunnollisen kasvatuksen, Lauri sanoi.

– Halusin tuoda sinulle tuoretta ruisleipää kirkonkylän parhaasta leipomosta ja kutunjuustoa naapuritilalta kiitokseksi parhaasta koskaan saamastani kaupunkilaisen keittämästä pannukahvista. Eikä se seurakaan ollut hassumpaa.

Elliä alkoi jo hieman naurattaa. Kyyneliin sekoittui myös iloa. Elli löysäsi otettaan, mutta ei kuitenkaan päästänyt kokonaan irti. Tässä hänen oli hyvä olla.