Kaappikello oli iso ja painava. Sen kellotaulu tuijotti pakettiauton sisätilan hämärästä kuin vihaisen kykloopin silmä.

<!-- /* Font Definitions */ @font-face {font-family:Verdana; panose-1:2 11 6 4 3 5 4 4 2 4; mso-font-charset:0; mso-generic-font-family:swiss; mso-font-pitch:variable; mso-font-signature:536871559 0 0 0 415 0;} /* Style Definitions */ p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal {mso-style-parent:""; margin:0cm; margin-bottom:.0001pt; mso-pagination:widow-orphan; font-size:10.0pt; mso-bidi-font-size:12.0pt; font-family:Verdana; mso-fareast-font-family:"Times New Roman"; mso-bidi-font-family:"Times New Roman"; mso-fareast-language:EN-US;} p.MsoHeader, li.MsoHeader, div.MsoHeader {mso-style-link:" Char Char"; margin:0cm; margin-bottom:.0001pt; mso-pagination:widow-orphan; font-size:10.0pt; mso-bidi-font-size:12.0pt; font-family:Verdana; mso-fareast-font-family:"Times New Roman"; mso-bidi-font-family:"Times New Roman"; mso-fareast-language:EN-US;} p.MsoFooter, li.MsoFooter, div.MsoFooter {margin:0cm; margin-bottom:.0001pt; mso-pagination:widow-orphan; tab-stops:center 216.0pt right 432.0pt; font-size:7.5pt; mso-bidi-font-size:12.0pt; font-family:Verdana; mso-fareast-font-family:"Times New Roman"; mso-bidi-font-family:"Times New Roman"; mso-fareast-language:EN-US;} span.CharChar {mso-style-name:" Char Char"; mso-style-locked:yes; mso-style-link:Ylätunniste; mso-bidi-font-size:12.0pt; font-family:Verdana; mso-ascii-font-family:Verdana; mso-hansi-font-family:Verdana; mso-ansi-language:FI; mso-fareast-language:EN-US; mso-bidi-language:AR-SA;} @page Section1 {size:21.0cm 842.0pt; margin:2.0cm 1.0cm 1.0cm 53.85pt; mso-header-margin:26.95pt; mso-footer-margin:14.2pt; mso-paper-source:0;} div.Section1 {page:Section1;} -->

Jukka yritti jälleen kerran soittaa Antille, mutta ei saanut vieläkään vastausta. Hän oli melkein venäyttänyt selkänsä kantaessaan kaappikelloa alas pakettiautoon eikä ajatus sen kantamisesta yksin ylös hissittömän talon kolmanteen kerrokseen ollut miellyttävä.

 

Kaiken lisäksi kaupunki paistui helleaallon alla. Jo pelkkä kävely kuumilla kaduilla sai hikoilemaan puhumattakaan kaappikellon kantamisen vaatimasta fyysisestä ponnistuksesta.

 

Jukka huokaisi ja laittoi kännykän taskuun. Hän nousi pakettiautoon ja sai venkoiltua kaappikellon jalkakäytävälle. Suljettuaan ja lukittuaan pakettiauton ovet Jukka otti kaappikellosta halaavan otteen ja ryhtyi raahaamaan sitä kohti ovea. Hänen T-paitansa selkämys oli hiestä märkä jo muutaman askelen jälkeen. Puolimatkassa Jukka huomasi keski-ikäisen miehen seisovan jalkakäytävällä ja tuijottavan hänen aherrustaan silmät suurina.

 

– Mitä sinä siinä tuijotat? Jukka ärähti.

 

– Onpahan vaan hieno kaappikello, mies sanoi.

 

– Mihin sinä olet sitä viemässä?

 

– Tuonne sisälle. Kolmanteen kerrokseen pitäisi raahata.

 

– Näyttää melko raskaalta kapistukselta. Tarvitsetko apua?

 

– En panisi pahakseni. Kaveri lupasi tulla auttamaan, mutta ei vastaa puhelimeen. On varmaan unohtanut koko jutun.

 

Mies avasi kerrostalon ulko-oven ja napsautti alas pienen hakasen, joka esti ovea sulkeutumasta.

 

– Jos vaikka kallistat ja minä otan kiinni yläpäästä, mies ehdotti.

 

Jukka kallisti kaappikelloa ja mies otti sen vastaan hellävaroin. Kaappikelloa oli paljon

helpompi kantaa kyljellään.

 

– Minä menen edeltä, mies sanoi ja lähti kapuamaan portaita selkä edellä.

 

 

 

Rappukäytävässä ei ollut juurikaan sen viileämpää kuin pihalla. Aurinko paistoi rappukäytävän ikkunoista sisään eikä hiostavassa ilmassa tuntunut minkäänlaista vilvoittavaa ilmavirtaa.

 

Porrastasanteella kaappikelloa piti nostaa olkapään korkeudelle, jotta sen sai käännettyä. Jukan kädet olivat hikiset ja kaappikello oli vähällä lipsahtaa hänen otteestaan.

 

– Varo, ettei kello osuu kaiteeseen tai seinään, mies sanoi.

 

– Tällaisen kellon entisöinti on kallista puuhaa ja naarmut alentavat arvoa. Näyttää olevankin oikein könninkello. Mistä noin nuori mies on tällaisen antiikkiesineen saanut?

 

– Mistäkö? Niin, tuota... Vaari kuoli ja sain tämän perinnöksi. Mikä se könninkello on?

 

– Könnit olivat ilmajokelainen suku, joka valmisti kelloja 1800-luvulla. Heidän tekemiään kaappikelloja kutsutaan könninkelloiksi.

 

– Ai, ovatko ne arvokkaita?

 

– Kyllä näiden hinnat tuhansissa euroissa lasketaan. Olen tavallaan antiikkiesineiden ja niiden arvon asiantuntija. Eikö kellon arvo tullut esille isoisäsi perunkirjoituksessa?

 

– Perunkirjoitus... Joo, kyllä kai. Faija hoiti paperihommat ja perintöverot. Tuhansia euroja siis?

 

Jukan ote muuttui tiukemmaksi. Hän vilkuili kaappikellon ja seinän välistä rakoa entistä tarkemmin, ettei kelloon vaan tulisi naarmuja. Kaappikello saatiin viimein laskettua kolmannen kerroksen tasanteelle. Jukka puuskutti ja pyyhki hikeä otsaltaan.

 

– Mikä näistä on sinun asuntosi? mies kysyi.

 

– Tuo vasemmanpuoleisin, jonka ovessa lukee Rantanen.

 

Jukka avasi oven ja mies auttoi kantamaan kaappikellon asuntoon.

 

– Jätetään se vaan tähän olohuoneeseen. Siirrän sen sitten myöhemmin paikalleen, Jukka sanoi.

 

 

 

Mies katseli ympärilleen olohuoneessa, jossa oli kaikenlaista tavaraa. Kalliin näköisiä huonekaluja, suuri televisio, pari pelikonsolia, tauluja, muutama tietokone sekä muuta elektroniikkaa. Seinään nojasi uuden näköinen maastopyörä.

 

– On vähän sekaista vielä, Jukka sanoi.

 

– Muutin vasta äsken enkä ole ehtinyt järjestää paikkoja. Toin pyörän tänne, ettei sitä varastettaisi pyörävarastosta.

 

– Kannattaakin olla varovainen, mies totesi.

 

– Sitä on maailmassa kaikenlaisia rosvoja.

 

– Joo, kriminaaleja on pilvin pimein. Tarjoaisin kahvia kiitokseksi, mutta kahvinkeitin on vielä jossain laatikossa.

 

– Ei tässä mitään, mies sanoi.

 

– Pitääkin tästä lähteä, täytyy hoitaa tänään vielä asioita ennen kuin virastoaika loppuu.

 

Miehen lähdettyä Jukka yritti jälleen soittaa Antille. Jukka pohdiskeli, pitäisikö jemma siirtää jonnekin muualle. Siinä olisi hirveä homma, mutta koskaan ei voisi olla liian varovainen.

 

Kaappikelloa kantanut mies oli vaikuttanut hyväuskoiselta hölmöltä, mutta hänen epäilyksensä saattaisivat herätä myöhemmin. Jukka suuntasi keittiöön, jonka lattialle oli pinottu viisi mikroaaltouunia. Niiden vieressä oli pari uutuuttaan kiiltävää espressokeitintä.

 

Jukka otti jääkaapista palan eilistä pizzaa ja oluttölkin. Pizzan lämmitykseen hän valitsi valikoimasta teräksenharmaan mikroaaltouunin, jonka nosti lattialta tiskipöydälle ja kytki pistorasiaan. Kylmä olut maistui taivaalliselta. Kun Jukka oli saanut pizzan syötyä, ovikello soi. Se oli varmaankin Antti.

 

– Suvaittiinhan sitä viimeinkin saapua, Jukka murahti samalla kun avasi oven.

 

 


Oven takana ei ollutkaan Antti vaan kaksi virkapukuista poliisia ja kaappikellon kantamisessa auttanut mies.

 

– Olisi vähän asiaa, vanhempi poliisi sanoi.

 

Poliisit tunkivat sisään ennen kuin Jukka ehti sanoa mitään. Kaappikellon kantaja seurasi perässä. Nuorempi poliisi sulki oven. Vanhempi poliisi laski kätensä Jukan olkapäälle. Puristus oli jämerä ja viestitti, ettei kannattanut yrittää luikerrella pakoon.

 

– Mennäänpäs tuonne olohuoneeseen, vanhempi poliisi sanoi ja ohjasi Jukan haluamaansa suuntaan.

 

– Onko tämä teidän kaappikellonne? vanhempi poliisi kysyi.

 

– Kyllä minä omani tunnen! mies huudahti.

 

– Isovaarin perintö. Murtovarkaat veivät kaappikellon ja luulin sen kadonneen lopullisesti. Sitten törmään kadulla tuohon juippiin, joka kantaa sitä pakettiautosta juuri kun olen menossa tekemään rikosilmoitusta. Päätin avun varjolla ottaa selville, mihin hän sitä vie. Tulin poliisiasemalle heti kun tiesin, missä tuo lurjus asuu.

 

– Lähdetäänpäs sitten kamarille, vanhempi poliisi sanoi.

 

– Saat selvittää, mistä nämä kaikki tavarat ovat peräisin.

 

– Entä kaappikello? mies kysyi.

 

– Saatte sen heti rikostutkinnan jälkeen. Siihen voi mennä muutamia päiviä, on aika paljon juttuja kesken.

 

Jukka tuijotti putkan kattoa ja manasi mielessään huonoa tuuriaan sekä typeryyttään. Kuinka moni murtovaras törmäsi uhriinsa keskellä päivää? Hänen olisi pitänyt epäillä jotain. Ei kukaan nykypäivänä tarjoa apuaan niin auliisti ilman taka-ajatuksia. Anttikin oli pidätetty hänen mokansa

vuoksi. Siitä tulisi sanomista, ellei jopa turpaan. Ainut hyvä puoli tapahtuneessa oli, että putkassa oli viileää eikä tarvinnut hikoilla koko ajan. Putkan ovi kolahti ja Jukka käskettiin ulos.

 

 

 

Jukka vietiin kuulusteluhuoneeseen, jossa hänet pidättäneet poliisit istuivat pahantuulisen näköisinä.

 

– Mitä vielä? Jukka kysyi.

 

– Enkö jo kertonut teille kaiken?

 

Vanhempi poliisi rykäisi.

 

– Tämä teitä auttanut mies, vanhempi poliisi sanoi.

 

– Kertoiko hän teille nimeään?

 

– Eipä tainnut kertoa. En kyllä kysynytkään. Miksi?

 

Poliisit vilkaisivat toisiaan.

 

– Meidän pitäisi saada hänet jollain lailla kiinni. Kaappikellon omistaja haluaisi omansa takaisin.

 

Jukka tuijotti poliiseja ymmärtämättä mitään.

 

– Eikö teillä ole hänen osoitetietonsa? Hänhän teki rikosilmoituksen.

 

– Ei siinä itse asiassa ehditty papereita tekemään. Lähdettiin heti sinne sinun asunnollesi.

 

– No kyllä hän varmaan ottaa teihin yhteyttä ja kyselee kellonsa perään.

 

Vanhempi poliisi meni aivan punaiseksi kasvoiltaan.

 

– En usko, että hän ottaa meihin yhteyttä, vanhempi poliisi sanoi.

 

– Kun tekniikan pojat menivät asunnolle, niin se oli jo tyhjä.

 

– Miten niin tyhjä?

 

– Se sinun auttajasi ei ilmeisesti ollutkaan kaappikellon oikea omistaja. Asunnon ovi oli murrettu auki ammattilaisen ottein ja kaikki arvotavara oli viety sillä aikaa kun sinua kuulusteltiin. Naapurien mukaan tavarat kannettiin kadun viereen pysäköityyn vanhaan siniseen Toyota Hiaceen, joka löydettiin myöhemmin tyhjänä ja poltettuna Ämmässuolta.

 

– Sininen Hiace? Se oli minun autoni! Se äijä varasti ja poltti minun autoni!

 

– Voithan tehdä asiasta rikosilmoituksen, mutta ei kannata odottaa nopeaa ratkaisua. Autovarkauksiin ei oikein riitä resursseja. On tässä asiassa sentään jotain sinun kannaltasi positiivistakin.

 

– Mitä muka?

 

– Nyt kun murtovarkauksien todistusaineisto on kadonnut, joudumme päästämään sinut ja kaverisi vapaiksi. Ette siltikään ole vielä selvillä vesillä. Jos löydämme sen avuliaan kellonkantajan, raahaamme teidätkin uudestaan tänne kamarille.

 

Kun Jukka astui ulos poliisiaseman ovesta hänen oli pakko hymyillä. Hän oli oikeastaan selvinnyt melko vähällä. Vähän aikaa pitäisi jäähdytellä, mutta sitten hän voisi jatkaa keikkojen tekemistä Antin kanssa. Vakuutusyhtiö maksaisi jotain Hiacesta ja uuden saisi parilla tonnilla. Oli kaunis ja lämmin kesäilta ja hänellä oli pari hunttia terassilla istumisen kustantamiseksi. Jukka sytytti tupakan ja lähti kävelemään kohti keskustaa.