Raakel silmäilee puutarhaa. Katse liukuu pitkin omenapuun runkoa ja siirottavia ruusupensaan oksia kohti takapihan kukkapenkkiä, mitähän sieltä nousisi kesällä.

Valkoinen aita aaltoilee talven jälkeen. Köynnöskuusaman vaaleanvihreät versot heiluvat kevättuulessa, niiden kärjissä törröttävät kalpeat nuput.  – Ihmeellistä, että tämä on minun, Raakel ottaa kiinni terassin rosoisesta kaiteesta. 

Puu käden alla tuntuu lämpimältä. Kaikki on niin kevyttä, oudon kevyttä, että tekee mieli ottaa tanssiaskeleita pihamaalla. Mitä naapurit ajattelisivat, vanha höperö nainen. Varovasti hän astuu puutarhaan, potkaisee sandaalit jalasta ja tunnustelee maata. Hänen. Nurmikko tuntuu kylmältä jalkojen alla, hyvä että routa on sulanut. Kesä tuli tänä vuonna myöhään, mutta ei se haitannut, sillä nyt hän saisi kokea sen kokonaan. 

Aurinko paistaa hädin tuskin aidan yli. Puutarhaan kasvavat varjot, vastavalossa sinivuokon piparkakkumaiset lehdet hohtavat ja sen suonet pullistelevat täynnä voimaa. Yö uudessa talossa. 

Raakel hakee keittiöstä kuohuviinipullon ja valuttaa viiniä kertakäyttömukiin. Vulgaaria, olisi mies sanonut, mutta hän ei edes ehtinyt ostaa astioita. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Se, että hän palasi, palasi niin. Tämä kieli, ihmisten hidastetut katseet, kyllä ne huomasivat että hän oli uusi, vieras tällä alueella. Hän tapaili sanaa Fremdling, muukalainen. Alkoi jo saksakin jäädä taka-alalle. Uniin oli kolmenkymmenen vuoden aikana tunkenut oma kieli, itsepintaisesti yli saksankielisten arkipäivien, vieläkin hän palasi mummolan lämpimälle kalliolle, kasasi kivistä oman keittiön, paistoi kynsisammaleen paloista leipää ja repi päivänkakkaroista terälehtiä, tykkääkö se vai ei. 

Hänen oli pakko tulla. Yht’äkkiä rahaa oli paljon, niin paljon että saattoi palata. 

Raakel tähyilee aidan yli uutta kotikatuaan ja ajattelee pikkukaupunkia, sen laitoja ja keskustaa. Kaikki on niin selkeää, täällä hän olisi omillaan, hän tuntee tämän kielen, erottaa sen murteen, joka polun ja virtauksen. Hän ymmärtäisi kaiken, se tulisi olemaan läpinäkyvää kuin lasi. Raakelin katse pysähtyy kasvihuoneen lasiseinään, se tummenee auringon laskiessa, mitähän siihen laittaisi. Ei ainakaan kurkkua tai tomaattia, niitä hän ei alkaisi kasvattamaan. Kasvihuoneen multa näyttää muhevalta.

Huvimaja, se hänen pitää saada. Jostain sellaisesta oli myyjäkin höpöttänyt, teatterin entinen lavastaja, joka nosti kytkintä paikkakunnalta. Yhden onni, toisen tuska, ei mies kyllä surulliselta näyttänyt. Raakel sulkee oven, hän on ollut liian kauan vähissä vaatteissa ulkona. Ei passaisi vilustua. 

Talo alkoi tulla tutuksi, sen nurkat ääntelehtivät hiljaa, ja ovet nitisivät, mutta sellaisia vanhat talot ovat. Talossa näkyy eletty elämä ja ehkä teatterilaisten hurjat juhlat, pohti Raakel hangatessaan keittiön pöydän tahroja. Mikään huone ei ollut vieras, vaan ne henkivät jotain sellaista yhteenkuuluvuutta mitä Raakel kodiltaan toivoi. Salin hän maalasi keltaiseksi, keittiön valkoiseksi ja makuuhuoneen turkoosiksi levollisia unia odottamaan. Kerrankin hän sai määrätä ja päättää ihan itse, Raakel jäi miettimään mikä oli hänen värinsä. Hän katsoi eteisen peilistä harmaata kumaraista hahmoaan. 

 Eniten Raakel piti puutarhasta. Aamulla hän käveli sitä ympäri ja venytteli, veti aamun kosteaa ilmaa sisäänsä. Omenapuun terälehdet olivat sataneet maahan, punaisten tulppaanien kukinta lakastunut ja kukkapenkistä nousi kilvan kaikenlaisia sykkyräisiä versoja, joita hän ei tunnistanut. Ei tullut kysyttyä lavastajalta, mitä kaikkea penkeissä kasvoi. Ties vaikka päivänliljaa, ainakin pioneja hän hankkisi. 

Mutta mitä ihmettä, miten lapio ja harava ja kuokka ja kaikki muutkin työvälineet, mitä hän oli siististi pinonnut illalla päivän pihatyön jälkeen kasvihuonetta vasten, makasivat hujan hajan pitkin nurmikkoa. Siilikö se, tai kissa, joku karkukoira, hyi tihulaista, miten ne näin raskaita työvälineitä saavat kumoon.  Tai joku, joka ei pitänyt siitä että hän muutti tänne. 

Kotoisa olo oli kerralla hävinnyt. Pitikö joku häntä vähän erilaisena, kun hän puhui suomea vähän eri korostuksella, pitäisi kuunnella tarkemmin tätä murretta, että sulautuisi paremmin. Olisi niin kuin muut, ei Fremdling omassa maassaan. Voi hyvänen aika, Raakel hätääntyi, jos joku haluaa tehdä kiusaa, on vihamielinen, keneen minä turvaannun, sukulaisia tuskin on elossakaan, jotka minua muistaisivat, eikä Sveitsiin voi soittaa miehelle, suuhun tulvehti hapan maku. Pitäisi tehdä itseään enemmän tykö naapureiden kanssa.  Miten sitä ollaan kunnon suomalainen? Verryttelyhousut ja huppari, Raakel katsoi korkokenkiään. Paistetaan pullaa ja kutsutaan päiväkahville? Sitten pitäisi kertoa miksi on täällä ja itsestä, koko bitter elämäntarina, ja sille hän oli laittamassa uutta alkua. Jotain on kehitettävä.

Iltapäivällä Raakel marssii naapurin ovelle. ”Laitinen” lukee keltaisen talon ovessa. Millaisia oven takana asuu? Ovikelloa ei löydy mistään. Hän koputtaa varovasti, ketään ei kuulu. Koputtaa kovempaa ja kovempaa. Askeleet pysähtyvät oven taakse ja se avautuu hitaasti.  

Raakelia tuijottaa uninen mies. Raakel katsoo miehen virttynyttä t-paitaa, joka selvästi kiristää vatsan kohdalta ja tennissukan kärjestä paistaa varvas. Herranjestas, hän kun on tottunut kauluspaitoihin ja kravattimiehiin, miten näiden kanssa ollaan. Raakelia huippaa ja sanat häviävät.

–  Joo, oliks sulla jotain asiaa? Mies kysyy.

–  Olen uusi naapuri ja ajattelin… ajattelin kysäistä, Raakel unohtaa kaiken. 

–  Tervetuloa näille kulmille, mies ojentaa kätensä. –  Seppo vaan. Nukutti niin, kun yö meni sukeltaessa.

–  Ai, oletteko te sukeltaja? Ihan oikeasti sellainen, jolla on kumipuku ja happinaamari?

–  Se on mun työtä, Seppo nauraa. –  Ootko muuttanut kauempaakin?

–  Voi kyllä, olen juuri palannut Sveitsistä vuosien jälkeen, enkä tunne täältä ketään. Ihastuin taloon.

–  Nätti se on, vaan ei sen entistä omistajaa paljon kyllä näkynyt, intohimoinen puutarhuri se oli. Mutta tuu nyt sisälle, voisin vaikka kahvit keittää, niin herään itsekin paremmin, Seppo avaa ovea.

Pörröinen merikarhu, tulvahtaa Raakelin mieleen ja hän astuu sisään uteliaana. Eteisestä näkyy olohuoneen ruskea nahkasohva ja lasipöytä. Mies johdattaa hänet keittiöön.

–  No, miltäs Suomi näyttää ulkomaan vuosien jälkeen, tämä sanoo ladatessaan kahvinkeitintä. 

–  Jännittävältä, Raakel henkäisee, ja vetäisee käden suulleen. 

–  Kun ei aina oikein tiedä miten tekisi asiat, tulee niin paljon uusia asioita, hän selventää. 

–  Asuksää yksin taloas?

–  Kyllä, Raakel miettii kuumeisesti. Sitten hän keksii. –  Niin mieheni, professori jäi Sveitsiin, sanoo eleettömästi.

–  Ai, minkä alan professori, Seppo innostuu.

– Öö, mitenkäs se suomeksi menisi oppiaine…  merilittorinaa… jotain sellaista. 

–  Enpä tienny että Sveitsissäkin voi opiskella meribiologiaa, eikös se ole aika  kaukana merestä. 

–  Jotain sellaista se oli, en minä mieheni työtä niin tarkasti tuntenut, vieraalla kielellä kun kaikki oli. 

Seppo katsoo häntä pitkään. Ei hän voisi kertoa olleensa vain Hausfrau, joka seurasi joka aamu kun toinen lähti ja illalla palasi. Viikkasi päivät pyykkiä, katsoi televisiota ja haaveili kunnon puutarhasta rivitalon kapean nurmikkoläntin sijasta. Joskus tehtiin pääsiäismatkoja Ticinoon, jossa rodorendronien kukat tulvivat vuoren rinteillä, miljoonat tulppaanit sojottivat vasten kirkkaan sinisiä alppijärviä ja suihkulähteet solisivat. Niillä kuvilla hän eli pitkään. Kunnes tuli stoppi, hän pakkasi matkalaukun ja lähti. Piste. Nukkekodissa asui ihmisen kuoria, ja hän halusi tulla eläväksi.

Raakel kiittää kahvista ja tekee lähtöä. 

–  Olihan tuo mukava tutustua, sanoo mies.  –  Jos tarvitset apua, niin sen kuin tulet käymään. 

Hän palaa omaan pihaansa ja talo näyttää lämpimältä, kyllä hän tänne tottuisi. Hän ottaa haravan ja alkaa tehdä puutarhatöitä. Napsauttelee kuivuneita kukkia ja suunnittelee yrttipenkkiä, salviaa, rosmariinia, laventelia, hetkinen, kukkisiko laventeli näillä korkeuksilla, täytyipä tarkistaa, oregaanoa, timjamia, kaikkea ihanaa. Yrttipenkin voisi laittaa kasvihuoneen aurinkoiselle seinustalle, sen lämmössä taimilla olisi hyvä kasvaa.

Raakel lähestyy kasvihuonetta. Kasvihuoneen mutterimainen pyöreä katto on omiaan kattokruunulle ja lampun kristallit kilahtelevat ja heijastavat laskevan auringon valoa. Raakel leikkaa valkoisesta kankaasta kapeita nauhoja ja ripustaa ne katosta kuin juhlasalon heiluvat nauhat. Ne antaisivat kesäkuumuudessa pientä vilvoitusta. Tämähän on kuin juhlahuone, ilmava ja valoisa, tänne kannan vielä aamukahvipöydän ja tuolin.  Raakel nukahtaa onnellisiin uniin, vastapestyn puhtaana kuin lapsi.  Avoimesta ikkunasta kulkee lempeä kesätuuli. 

Puolen yön jälkeen hän herää. Sammakot kurnuttavat puutarhassa, kuinka ne huutavat niin kovaa. Raakel vetää ikkunan kiinni, mokomatkin ruipelot. Hän nukahtaa uudelleen, mutta pyörii levottomasti. Unissa kilisee ja kalisee, pyörii ja niiailee, ja hän juoksee sen perässä. Ei saa millään kiinni. 

Aamulla Raakel katsoo itseään peilistä. Vastaan tuijottavat totiset silmät ja mustat silmänaluset. Hän yrittää saada sojottavia hiuksiaan kiinni. Tarvitseeko niitä edes kiinni laittaa, lentäkööt auki.

Aamukahvin hän kantaa uuteen huvimajaan. Unenpöpperössä hän on törmätä lasiin silmät polussa kulkiessaan, kummallista että polku menee kohti lasiseinää, eikä suoraan oviaukolle. Oliko se eilen näin, alan tulla hajamieliseksi. Raakel vetäisee kasvihuoneen oven auki ja on tiputtaa kahvikuppinsa. Valkoiset nauhat ovat sotkussa, osa on tippunut kasvihuoneen punaiselle tiilikatteelle. Oliko yöllä kova tuuli? Niin, sammakot olivat äänekkäitä. Raakel katsoo ylös, kattokruunun kristallit pyörivät hiljaa oven raosta tulevasta ilmavirrassa. Jotain outoa tässä on, hän mutisee ja alkaa kärsivällisesti kiinnittää valkoisia nauhoja uudestaan. 

Päivä menee puutarhatöissä, pitää leikata pensaiden oksia, kopsutella kukkapenkkiä sieltä täältä. Välillä hän tuoksuttelee keltapäivänliljan nuppua ja rapsuttaa pionin ympäriltä haralla multaa, että sillä olisi hyvä kasvaa. Kasvuun tarvitaan hyvää multaa, huomenna pitää ostaa lannoitteita. 

Puutarhaan tulevat varjot, Raakelin käsiä kivistää, hän laittaa huolellisesti työvälineet talon seinää vasten ja sulkee kasvihuoneen oven, etteivät eläimet menisi sinne enää mellastamaan. Lasi-ikkunat tummuvat auringon valossa. Raakel menee sänkyyn ja yrittää lukea. Napsauttaa valot pois, mutta uni ei tule. 

Ihan kuin olisi kuulunut hiljaista lasin kilinää, Raakel höristää korviaan.  Sammakot mekkaloivat puutarhassa. Minä häädän ne pihalta pois, hän mutisee ja kömpii sängystään. Hän aukaisee ulko-oven ja astuu kiveykselle. Hän säikähtää, kun iso rupikonnan hyppää kivilaatalta jalkaa hipaisten. Kivi on lämmin jalkojen alla, ehkä ne lämmittelevät liuskekivillä. 

–  Kestää oman aikansa, kun tämän puutarhan tavat oppii. Pitää vain kuunnella sitä, Raakel nostaa nenänpäätään viileässä kesäillassa ja tuoksuttelee ilmaa. 

Lasi kilisee hiljaa, mitä ihmettä. Raakel katsoo pihan perälle. Jokin siellä läikähtelee. Hän katsoo tarkemmin, ja nostaa käden suulleen. Se on kasvihuone. Sen lasit natisevat ja helähtelevät, kun se ottaa askeleita. Kyllä huvimaja aivan oikeasti tanssahtelee, niiailee, vaikka hän kuinka hieroo silmiään. Se on kuin helmojaan nosteleva tyttö, joka keimailee sammakoiden edessä. Kattokruunun kristallit heiluvat avoimista ovista kuin helminauha sen ryntäillä.

Kasvihuone kerää helmansa ja ottaa vauhtia, punaiset korkokengät kipittivät tahtia lasihuoneen alla. Se kipittää puutarhan laidalta laidalle, ihan kuin se olisi etsinyt omaa paikkaansa puutarhassa. Raakel kyykistyy mustaviinimarjapensaiden taakse, sydän pompottaa niin villisti. Miten tässä näin kävi, talokaupan päälle hän on saanut huvimajan, joka otti jalat alleen, mitä se oikein juoksi pakoon.  Tai ei halunnut asettua paikoilleen, antaa kasvien kasvattaa juuria alleen, sitoa multavaan hyvään maahan. Eipä niitä juuria hänelläkään oikein ollut, hänen oli vain pakko palata ja yhtäkkiä rahaa oli niin paljon, niin paljon että se oli mahdollista. 

Rahoilla hän osti vaaleanpunaisen puutalon Omenatien ja Kirsikkakujan risteyksestä. Taakse jäi Heimlichkeit Strasse hiljaisine aamukahveineen ja vielä äänettömämpine Abendesseneineen. Sanomalehdessä oli silloin niin paljon asiaa. Menneisyys, mitä siitä, hän laittaisi pisteen sille. Hän oli nyt uuden talon omistaja, eikä tuntenut ketään täältä, eikä kukaan tuntenut häntä, ei tullut enää kysymyksiä leipomossa ”wie geth es, Frau?” eikä lakonisia vastauksia ”Alles gute” kuin hyvää päivää kirvesvartta. Ei juoruja selän takana, hänen jäykkään selkäänsä, joka käpertyi takin sisällä. Musta takkikangas oli paksua sarkaa. Se piti tunteen kaukana, ettei oikein päässyt kieleen sisälle, vaan jäi palelemaan kylmään eteiseen olohuoneen ulkopuolelle.  

Yön Raakel kuuntelee taas sammakoiden ääniä ja lasien kilinää puutarhasta. Aamulla kasvihuone lepää eri kohdassa kuin aikaisemmin, ihan kuin se ei löytäisi paikalleen irtiottojen jälkeen. Raakel asettelee sekaisin menneet tavarat paikalleen, ja selvittelee ja lopulta repii valkoisia kangassuikaleita alas, miten tästä pääsisi eroon. Eniten hän on talossa pitänyt juuri puutarhasta ja sanonut vakaasti ja varmalla äänellä, tämän minä ostan, tehdään kaupat. Eipä tullut kysyttyä lavastajalta mitä kaikkea kukkapenkeissä kasvoi, päivänliljaa tai pioneja, eikä kyllä sitäkään miten puutarha käyttäytyi. Ei hän ikimaailmassa olisi voinut ajatella, että hänestä tulisi levottoman kasvihuoneen omistaja. Raakelia pyörryttää, tämä ei voinut olla totta.  Pelottaa ja ahdistaa, kun kurkkuun tarttuu ajatus. Hän olisi rohkea. 

Raakel päätti että illalla hän marssisi Sepon ovelle ja pyytäisi tätä iltakahville. Huvimajaan hän ei uskaltaisi Seppoa viedä, jos se alkaisi hytkyä juuri silloin kun he ovat sisällä. Vedettyään ulko-oven huolellisesti kiinni, keittiössä hän kertoisi aikansa kaarreltuaan, miten huvimaja käyttäytyy. Seppo ei usko, vaan pyytää että mennään katsomaan. Illan hämärtäessä he kyykistyisivät mustaherukkapensaiden taakse ja tuijottavat kasvihuonetta. 

Ikkunalasit tummenevat auringon laskiessa ja heittävät viimeiset säteensä talon vaaleanpunaiseen seinään. Kohta se alkaa, kuiskaa Raakel. Viluttaa. He katsovat ja katsovat kasvihuonetta. Sammakot ovat hiljaa. Jalkoja alkaa puuduttaa. Usva nousee joelta, ja kietoo taaimmaiset pensaat utuun. Linnut vaikenevat ja vain siili vaeltelee puutarhan nurkissa. Kaikki on tyyntä, ja huvimaja seisoo tiiviisti paikallaan, se ei ota minkäänlaista tanssiaskelta. 

–  Onko sinulla muitakin salaisuuksia, hymyilisi Seppo pilke silmäkulmassa.

–  Ei, sanoo Raakel. Häntä hävettää, että hän on edes saattanut kuvitella, että kasvihuone ihan oikeasti kipittäisi. 

–  Tai on yksi, siitä miehestä…

–  Ai professorista vai? Ei tainnut meribiologian professori olla?

– Ei, vaan ruiskumaalari. Se hävitti ainoan tulppaani- ja narsissipenkkini, sen vähän puutarhan, mikä minulla oli kerrostalojen katveessa. Yhtenä päivänä se oli kaivanut pikkuruiseen pihaan autotallin perustukset, Sveitsissä maa on niin kallista ja tilaa tarvittiin uudelle autolle. Olin hirvittävän vihainen. Itkin raivatessani puutarhatyövälineitä ja lannoitepurkkeja ja kun heittelin niitä pois, sain ajatuksen. 

–  Joka aamu ja ilta pyöräytin sämpylät. Laitoin sekaan ripsauksen sipulikukkien kukituslannoitetta, kesällä lisätyppeä, että paukkui, välillä vähän salpietaria ja nitraattia, ja jos aamulla oli hapan naama, niin lisäsin leikkokukkavirkistettä. Mies sanoi, että Sehr gut. Syksyllä se sai pahan sappikivikohtauksen. Hautajaisten jälkeen möin talon Heimlichkeit-kadulta  ja rahoilla ostin tämän puutarhan. Halusin upottaa sormeni hyvään multaan.