Henkisyydeltä toivotaan nyt tunteita, kokemuksia ja valinnanvaraa. Kuva: Shutterstock
Henkisyydeltä toivotaan nyt tunteita, kokemuksia ja valinnanvaraa. Kuva: Shutterstock

Yhä useampia kiinnostaa uusi henkisyys, joka tarjoaa stressinlievitystä ja itsetuntemusta. Monelle kirkko ei anna tarpeeksi elämyksiä ja henkistä kasvua.

Janoamme elämyksiä, kokemuksia ja tunteita. Toisaalta kaipaamme myös helpotusta stressiin, hiljentymistä ja henkisyyttä. Varsinkin vaikeassa elämänvaiheessa mielenrauhan ja itsetuntemuksen löytäminen tuntuu tärkeältä.

Kun istuu kovassa kirkon penkissä ja kuuntelee saarnaa, joka ei aivan tavoita omaa elämänpiiriä, ovat elämykset ja henkinen kasvu kaukana. Siksi omaa tietä etsitään muualta, esimerkiksi meditaation, joogan ja muiden itämaisten perinteiden luota.

– Uskonto moninaistuu, ja kirkko on monopoliasemansa menettänyt. Yllättävän monet ovat kuitenkin kiinnostuneita henkisistä asioista, väitöskirjatutkija Johanna Jylhä Turun yliopistosta sanoo.

Jylhä on tutkinut erityisesti suomalaisia äiti Amman seuraajia. Moni heistä kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja arvostaa kirkon tekemää sosiaalista työtä, mutta ei koe saavansa kirkosta henkisesti riittävästi.

– Yksi haastateltavistani sanoi, että ihmisillä on henkisyyden kaipuu, mutta kirkossa ei tunnu mikään Jumalan läsnäolo.

Äiti Amman vierailuilla sen sijaan piisaa tunnettavaa ja aistittavaa: suitsukkeet tuoksuvat, intensiivinen musiikki soi ja Amma halaa seuraajiaan henkilökohtaisesti. Sellaisesta saa elämyksiä ja huippukohtia, jotka auttavat jaksamaan nykyistä suorituskeskeistä arkea. Samalla etsitään tietä henkiseen kehitykseen.

”Ihmisillä on henkisyyden kaipuu, mutta kirkossa ei tunnu mikään Jumalan läsnäolo.”

– Haastateltavieni mukaan kirkon piirissä ei ole henkisiä harjoituksia. Kaivataan jotain, mitä voi itse tehdä kehittääkseen itseään, Jylhä sanoo.

Itsensä kehittäminen ja oman hengellisen näkemyksen etsiminen ovat länsimaisia nykyilmiöitä, mutta ne sattuvat sopimaan ikivanhoihin aasialaisiin harjoitteisiin, kuten joogaan ja meditaatioon.

Rikkaampi sisäinen elämä

Kun Taloustutkimus vuosi sitten haastatteli 4 000 suomalaista kirkon nelivuotiskertomusta varten, yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että jokaisen tulisi löytää oma tiensä omaan sisimpäänsä luottaen.

Ihmiset haluavat poimia uskontojen ja filosofioiden kirjosta itseään eniten puhuttelevat maailmankatsomukset.

– Halutaan luottaa omaan kokemukseen, eikä kukaan saa sanella, mihin pitää uskoa, Johanna Jylhä sanoo.

Itse koottuja hengellisiä näkemyksiä kutsutaan uushenkisyydeksi.

– Uushenkisyys ammentaa monenlaisista perinteistä: Aasiasta, länsimaista sekä terapeuttisista ja psykologisista koulukunnista, Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg sanoo.

Yksi osa uushenkisyyttä on jo 1960-luvulla Suomeen tullut new age -liikehdintä. New ageen kuuluu yliluonnollisuus: edelliset elämät, henkioppaat, energioiden kanavointi ja enkelihoidot. Toisaalta nykyinen uushenkisyys tarkoittaa myös meditaatiota, joogaa ja muita ikivanhoihin itämaisiin perinteisiin nojaavia harjoituksia.

”Stressinpoisto on aika stressaava lähtökohta meditaatiolle.”

– Uushenkisyydessä korostuu tämänpuoleisuus, kokemuksellisuus ja rikkaamman sisäisen kokemuksen etsiminen, Sohlberg sanoo.

Sohlbergin mukaan vetovoimaisia ovat erityisesti ne henkiset liikkeet, jotka hyödyttävät ihmisiä tässä elämässä eivätkä vasta kuoleman jälkeen. Esimerkiksi keskittymiskyvyn ja vastustuskyvyn parantuminen houkuttelevat enemmän kuin pohdinta taivaspaikasta.

Kuka minä olinkaan?

Osa harrastajista näkee joogan polkuna valaistumiseen, osa stressiä lievittävänä jumppatuntina. Samoin meditaatio on yksille mahdollisuus hiljentymiseen sekä itsetutkiskeluun, toisille aivotreeni, joka auttaa laskemaan sykettä, parantamaan muistia ja lisäämään myötätuntoa.

– Meditaatio ei ole ihmelääke. Stressinpoisto on aika stressaava lähtökohta meditaatiolle, zen-pappi Mitra Virtaperko sanoo.

”Tämä on paras asia, johon voin pienen, rajallisen elämäni käyttää.”

Virtaperko on ohjattua meditaatiota järjestävän Helsinki Zen Centerin toinen johtaja. Zen-papin ammatti tarkoittaa, että Virtaperkon päätehtävä elämässä on harjoittaa zeniä ja auttaa muita harjoittamaan sitä. Pappeuteen valmistautuessaan hän on viettänyt neljä vuotta retriittikeskuksessa.

– Tämä on paras asia, johon voin pienen, rajallisen elämäni käyttää, sanoo Virtaperko, joka on koulutukseltaan klassinen muusikko.

Hän ajautui Zen Centeriin 12 vuotta sitten.

– Oli syvä halu tehdä töitä sellaisen pikku pikku kysymyksen kanssa, että kuka minä olen. Näytti siltä, että yhteiskunnassa ei haluta kiinnittää huomiota tähän kysymykseen. Zen Centerissä sen pohtiminen on kaikkien mielestä ihan okei. Kukaan ei sano, että tuhlaat aikaasi.

Zen Centerissä harjoitetaan yhdessä zazenia eli zen-meditaatiota. Meditaatioon tulijat asettuvat hiljaisuudessa saliin niin, että jokainen voi tuijottaa rauhoittavan väristä seinää. Kellon kilistyksestä he tietävät, milloin on tarkoitus mietiskellä istuen ja milloin hiljaa kävellen. Jälkikäteen juodaan teetä ja keskustellaan. Säännöllinen harjoitus on Virtaperkon mukaan välttämätöntä, jos haluaa nähdä positiivisia vaikutuksia elämään.

Meditaatiota ei tulisi suorittaa, eikä sillä pitäisi tavoitella asioita. Helsinki Zen Centerin verkkosivuilla kuitenkin kuvaillaan, mitä zen-meditaatiosta voi seurata: ”omakohtainen kosketus meissä kaikissa asuvaan viisauteen ja myötätuntoon”.

Ruuhkaa henkisillä markkinoilla

Vaikka Mitra Virtaperko on päättänyt käyttää elämänsä zeniin, hänellä ei ole missiona käännyttää muita ihmisiä sen pariin. Henkisillä markkinoilla riittää ruuhkaa ilmankin.

– Uushenkisyys on osa kulutuskulttuuria. Menetelmät, kuten mindfulness, ovat länsimaisille ihmisille muokattuja ja markkinoituja kulutustuotteita, Jussi Sohlberg sanoo.

”Osa ihmisistä kysyy, onko henkisyys valjastettu kapitalismin eteen, jotta ihmiset jaksaisivat vain suorittaa enemmän.”

Mindfulnessia, meditaatiota ja joogaa voi harjoittaa yksin ja ihan ilmaiseksi, mutta niitä voi myös ostaa.

– Ihmiset hakevat mindfulnessista helpotusta työstressiin ja paineisiin, ja samaan aikaan mindfulnessia markkinoidaan firmoille sillä, että se parantaa työtehoa ja lisää suorituskykyä, Sohlberg toteaa.

– Osa ihmisistä kysyy, onko henkisyys valjastettu kapitalismin eteen, jotta ihmiset jaksaisivat vain suorittaa enemmän, Johanna Jylhä komppaa.

Toisaalta Jylhä pitää kaupallisuutta luonnollisena.

– On jännä, ettei henkisyys saisi olla missään kosketuksissa rahaan tai kaupallisuuteen. Totta kai jooga-opettajatkin tarvitsevat palkan työstään.

Mitra Virtaperkon mukaan Zen Centerin opettajat eivät saa palkkaa, mutta yhteisö maksaa heidän yksiöidensä vuokrat. Zen Centerin noin 90 jäsentä maksavat 30 euron kuukausimaksua.

– Itämaisten henkisten liikkeiden, kuten vaikka Hare Krishnan, kannattajamäärät ovat varsin pieniä, mutta niiden välillinen vaikutus on suuri. Meditaatiosta ja joogasta taas on tullut valtavirran käytäntöjä, Jylhä sanoo.

”On jännä, ettei henkisyys saisi olla missään kosketuksissa rahaan tai kaupallisuuteen.”

Koska ihmiset kerran näyttävät haluavan mietiskellä ja joogata, myös luterilainen kirkko on päättänyt vastata tarpeeseen.

– Jotkut seurakunnat järjestävät joogakursseja, kirkolla on hiljaisuuden retriittejä ja kirkon perhetyössä käytetään mindfulnessia menetelmänä, Jussi Sohlberg luettelee.

Vaikka uushenkisyys on näkyvä ilmiö, jäsenmäärissä uushenkiset liikkeet eivät kilpaile samassa sarjassa valtauskontojen kanssa. Yli 70 prosenttia suomalaisista kuuluu yhä luterilaiseen kirkkoon. Johanna Jylhän mukaan harva pitää uushenkisyyttä uskontona, joten kirkkoon kuuluminen ja itämaiset henkiset harjoitteet eivät välttämättä ole ristiriidassa.

– Ihmiset haluavat luoda oman henkisen polkunsa.

Kokonaan uuden sukunimen ottaminen vaatii aikaa, paperityötä, rahaa ja kekseliäisyyttä – mutta kannattaa.

Kun menin naimisiin, yksi tärkeimmistä mietinnän kohteista oli sukunimi. Nimi on erittäin henkilökohtainen juttu, mutta henkilökohtainen tuppaa olemaan poliittista, ja siksi en halunnut tehdä nimivalintaa kepein perustein.

Minulla oli ihan kiva sukunimi aiemmin, samoin mieheni nimi oli ihan okei. Kumpikaan meistä ei ollut mitenkään poikkeuksellisen kiintynyt nimeensä. Halusimme tulevaisuutta varten yhteisen, yksiosaisen nimen. 

Kumpi siis ottaisi toisen nimen, pohdimme. Mieheni lähipiirissä vaimon nimen ottaminen olisi luultavasti aiheuttanut kevyttä ihmettelyä. Olisihan ihmettelyyn jaksanut vastata, jos olisi aidosti halunnut ottaa vaimon nimen. Mieheni ei halunnut. 

Minäkään en halunnut ottaa mieheni nimeä. Jos miehelläni olisi ollut todella kaunis ja etunimeeni sopiva sukunimi, asiasta ei olisi tarvinnut edes keskustella, mutta oman ihan kivan nimeni vaihtaminen toiseen ihan kivaan ei houkutellut.

Olen feministi ja ajattelen, että sukunimellään saa tehdä mitä haluaa – paino sanalla haluaa. Jos ei halua ottaa miehen nimeä, sitä ei pidä ottaa vain siksi, että niin on ollut tapana. Minäkin olisin varmaan saanut perustella ystävilleni puolison nimen ottamista, ja ”en jaksanut alkaa säätää” tuntui huonolta perustelulta.

Yhä useampi ajattelee samalla tavalla: Savon Sanomien mukaan miehen sukunimen suosio on ennätyksellisen alhaalla.

Nimi Viralliseen lehteen

Kun kumpikaan ei halunnut toisen nimeä, yhdistelmänimi ei tullut kysymykseen, kummankaan suvusta ei löytynyt molempia miellyttävää vanhaa nimeä ja halusimme yhteisen nimen, vaihtoehdoksi jäi enää kokonaan uuden sukunimen ottaminen. Uusien sukunimien ottaminen avioliiton yhteydessä vaikuttaa yleistyneen, ja muun muassa Hussingit, Kurkipotkut ja Koivulinnut ovat kertoneet uuden nimensä tarinan julkisuudessa. 

Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Sirkka Paikkala kertoi kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomissa, että nimihakemuksia on sadellut erityisesti viimeisen viiden vuoden aikana – siis noin vuodesta 2012. Hakemusten määrä tuskin on laantunut viimeisen kahden vuoden aikana. 

Nimen täytyy olla sellainen, jota kenelläkään suomalaisella ei koskaan ole ollut.

Kun avioituva pari haluaa kokonaan uuden nimen, prosessi on yleensä suurin piirtein tällainen: Nimestä tehdään hakemus toiselle tulevista puolisoista. Hakemussa kertoillaan seikkaperäisesti, miksi uusi nimi pitäisi saada. Sitten odotetaan monta kuukautta, että nimilautakunta tekee päätöksensä. Jos nimilautakunta puoltaa nimeä, julkaistaan nimi Virallisessa lehdessä, joka on siis ihan oikea Suomessa ilmestyvä lehti, jonka nimi oikeasti on Virallinen lehti. Sen jälkeen odotellaan, tuleeko valituksia. Jos valituksia ei tule, toinen tulevista puolisoista saa uuden nimen ennen häitä ja toinen ottaa sen häissä.

Näin nimenvaihto maksaa vajaat 200 euroa. Jos haluaa vaihtaa nimen molemmille kerralla, hintalappu on suurempi.

Ennen kuin tähän ryhtyy, täytyy tietysti keksiä uusi nimi, ja sehän se varsinainen työ on. Nimen täytyy nimittäin olla sellainen, jota kenelläkään suomalaisella ei koskaan ole ollut.

Sukunimihaku, uusi paras ystäväni

Minulla ja puolisollani oli Väestörekisterikeskuksen sukunimihaku auki kaikilla päätelaitteilla monen kuukauden ajan. Meillä oli nimelle joitakin kriteerejä, muttei mitään selkeää ideaa. Toimiva nimi-idea saattoi tulla mieleen milloin vain, ja silloin oli pakko päästä sydän tykyttäen varmistamaan, onko nimi jo varattu. Muistan naputelleeni sukunimihakua kuumeisesti esimerkiksi baarissa keskellä yötä.

Joulupöydässä kahdeksan kuukautta ennen hääpäivää esittelimme yhden mieleemme tulleen vaihtoehdon, mutta se sai pöytäseurueessa aikaan lähinnä huvittueita tyrskähdyksiä ja epäuskoa. Vaihtoon!

Lopulta, kun häihin oli enää runsaat puoli vuotta, istuimme eräänä iltana kotisohvalla, ja nimi Aaltovesi tuli jostakin mieleeni. Se sopi miehelleni ja oli vapaana. Niin meistä tuli, edellä kuvaillun prosessin kautta, Aaltovesiä. Sen verran annoin periksi patriarkaatille, että nimi haettiin virallisesti ensin miehelleni, ja minä sain sen häissä. 

Nimi tuntuu omalta ja ihanalta. Upouuden nimen ottamisen voi tietysti nähdä turhanamaisena erikoisuudentavoitteluna, ja ehkä se on sitäkin. Olen silti todella ylpeä nimestäni.

Kukaan ei ole kommentoinut uutta nimeämme negatiivisesti. Muutamia kohteliaisuuksia on kyllä tullut tutuilta ja tuntemattomilta. Vain kerran olen malttanut vastata pelkästään ”kiitos” sen sijaan että olisin sanonut ”kiitos, keksin sen itse”.

Hanna Kinnusta on haukuttu netissä lihavaksi ja rumaksi, mutta hän on päättänyt rakastaa itseään. – Katkeroitumisen sijaan olen valinnut, etten anna epävarmuuden tunteelle valtaa.

Entinen Salattujen Elämien näyttelijä, nykyinen Radio Aallon juontaja Hanna Kinnunen (o.s. Karjalainen), 37, joutui Salkkari-aikoinaan nettikriitikoiden ruodittavaksi ulkonäkönsä takia. Tänään ilmestyvässä Valtavan ihana – kokemuksia naisen kehosta ja kiloista -kirjassaan Hanna paljastaa, että häntä arvosteltiin tv-näkyvyyden myötä muun muassa syöttöporsaaksi.

Kun negatiivista palautetta alkoi tulla, Hanna hätkähti. Hetken hän jopa uskoi arvostelijoita.

– Kun minua haukuttiin netissä rumaksi ja lihavaksi, ajattelin ensin, että haukkujat ovat oikeassa. Se vahvisti ajatustani siitä, että olen arvoton, Hanna kertoo.

Nyt Hanna ja Valtavan ihana -kirjan toinen tekijä, artistipromoottori Aino-Kuutamo Uusitorppa haluavat lopettaa, tai ainakin vaimentaa, tuollaiset puheet alkuunsa.

– Nykyään ajattelen, että jokaisen keho kuuluu ihmiselle itselleen eikä kenelläkään ole oikeutta arvottaa tai arvostella sitä. Toisen ulkonäön arvostelu on pelkästään huonoa käytöstä, Hanna näpäyttää.

”Toisen ulkonäön arvostelu on pelkästään huonoa käytöstä.”

– Jokaisella naisella on ollut hetki tai hetkiä elämässään, jolloin hän on miettinyt kriittisesti suhdetta omaan kehoonsa. Meidän pitäisi vapautua sellaisesta ajattelusta. Elämä ja aikamme on liian arvokasta käytettäväksi itsensä ja muiden haukkumiseen.

Läskikin voi olla terve

Hanna elää parhaillaan ruuhkavuosiarkea 7- ja 5-vuotiaiden lastensa kanssa. Hän on huomannut, että paras apu jaksamiseen on liikunta. Hanna käy kuntosalilla kolme kertaa viikossa.

Hanna on kuitenkin huomannut, että monet arvostelijat eivät ajattele urheilullisuuden ja pyöreyden liittyvän yhteen. Kun pyöreä ihminen esiintyy julkisesti itseään arvostaen, moni närkästyy ja alkaa luennoida lihavuuden terveysvaaroista.

”Ihminen voi olla ylipainoisena hyväkuntoinen ja liikkua paljonkin.”

– On ihan bullshittiä ajatella, ettei lihava ihminen voisi olla hyväkuntoinen. Ylipaino itsessään ei ole sairaus. Siitä tulee sellainen vasta, jos keho lakkaa sen vuoksi toimimasta. Ihminen voi olla ylipainoisena hyväkuntoinen ja liikkua paljonkin. Arvostelu kertoo enemmän ihmisten stereotypioista kuin arvostelun kohteena olevasta ihmisestä.

Hanna uskoo, että ulkonäköpaineista ja itsekritiikistä vapautuminen ovat lopulta oma valinta.

– Kun minua on arvosteltu netissä tai kiusattu koulussa, olisin voinut jäädä märehtimään epäreiluuden tunteessa. Katkeroitumisen sijaan olen valinnut, etten anna epävarmuuden tunteelle valtaa.

"Negatiivisesta ajattelutavasta irtipäästäminen on valinta", Hanna sanoo.
"Negatiivisesta ajattelutavasta irtipäästäminen on valinta", Hanna sanoo.

Naiset samalle puolelle

Sama ajattelutapa pätee myös toisten ihmisten arvosteluun. Hanna toivoo, että haukkumisen sijaan erityisesti naiset pitäisivät enemmän toistensa puolta.

– Naiset sysäävät helposti vastuun ulkonäkökritiikistä miehille, vaikka oikeasti kilpailemme toistemme kanssa. Jos me tukisimme ja kannustaisimme toisiamme äänekkäämmin, tulisimme kaikki onnellisemmiksi. Se ei liity pelkkiin kiloihin, vaan myös naisen euroon, lasikattoihin, ihan kaikkeen.

Hannaa itseään oikeaan suuntaan ovat ohjanneet paitsi iän mukanaan tuoma itsetunto, myös äitiys.

– Omille lapsilleni haluan opettaa, että he arvostavat sekä itseään että muita ennen kaikkea yksilöinä.

Vierailija

Lihavaksi ja rumaksi mollattu ex-salkkaritähti Hanna Kinnunen: Naiset, tukekaa toisianne haukkumisen sijaan

En tiedä miksi minua ärsyttää lihavista ihmisistä puhuttaessa se ettei lihava sanaa juurikaan käytetä..On pyöreitä ,pullukoita , pehmoisia ja kaikkea semmoista mutta lihava sana on useinkin korvattu jollain muulla..Minä olen lihava ihminen ja sillä siisti. Hoikka on hoikka ja lihava on lihava. Eihän se nyt mikään kirosana ole se lihava, mutta sanoppas tuttavallesi jonka näet pitkästä aikaa että oletpas sinä lihonut...On muuten entinen tuttava sen jälkeen..
Lue kommentti
Vierailija

Lihavaksi ja rumaksi mollattu ex-salkkaritähti Hanna Kinnunen: Naiset, tukekaa toisianne haukkumisen sijaan

Vierailija kirjoitti: En tiedä miksi minua ärsyttää lihavista ihmisistä puhuttaessa se ettei lihava sanaa juurikaan käytetä..On pyöreitä ,pullukoita , pehmoisia ja kaikkea semmoista mutta lihava sana on useinkin korvattu jollain muulla..Minä olen lihava ihminen ja sillä siisti. Hoikka on hoikka ja lihava on lihava. Eihän se nyt mikään kirosana ole se lihava, mutta sanoppas tuttavallesi jonka näet pitkästä aikaa että oletpas sinä lihonut...On muuten entinen tuttava sen jälkeen.. Miksi pitää...
Lue kommentti
Paikka auringossa -elokuva on ensimmäinen osa George Stevensin trilogiasta. Kaksi muuta osaa ovat Etäisten laaksojen mies ja Jättiläinen.

Klassikkoelokuvan päärooleissa nähdään Elizabeth Taylor ja Montgomery Clift.

Torstai-illan tv-elokuva Paikka auringossa (A Place in the Sun) on George Stevensin romanttinen mestariteos, jossa 19-vuotias Elizabeth Taylor ja Montgomery Clift tekevät hienot roolisuoritukset.

Taylor esittää varakkaasta teollisuussuvusta olevaa Angela Vickersia. Cliftin hahmo on köyhäliston edustaja George Eastman, joka unelmoi paremmasta elämästä. Shelley Winters näyttelee puolestaan Georgeen rakastunutta tehdastyöläistä Alicea.

Murhenäytelmä syntyy kolmiodraamasta, kun George alkaa seurustella salaa köyhän Alicen kanssa. Alice tulee raskaaksi, mutta Georgella on jo uudet kuviot rikkaan Angelan kanssa.

William Mellorin upea kuvaustyö palkittiin syystä Oscarilla. Kun kuikka huutaa järvellä ja poliisisireenit ulvovat, rakastuneiden Angelan ja Georgen lähikuvat huumaavat kuolemankin edessä. Kuvauksen lisäksi elokuva palkittiin aikoinaan viidessä muussa Oscar-kategoriassa.

Paikka auringossa Yle Teema & Fem to 17.08. klo 21.00

 

”Jotenkin uskon, että kaikelle on aikansa ja kaikki menee aina lopulta jotenkin maaliin”, Rita kuitenkin uskoo. 

Temptation Island -ohjelmasta alun perin tuttu ja Gladiaattorit-sarjassa syksyllä nähtävä pariskunta Aki Manninen, 41, ja Rita Niemi-Manninen, 38, ovat viime aikoina kertoneet useaan otteeseen lapsihaaveistaan.

Kesäkuussa Rita ja Aki kertoivat Me Naisille vaikeuksistaan lapsen saamisen kanssa.

– Kyllä meille tulevaisuudessa mahtuisi juoksemaan sellainen vaaleahiuksinen pieni tyttö, mutta saa nähdä kuinka käy. Vielä emme ole menneet mihinkään hoitoihin, Aki kertoi.

Nyt Rita kertoo lapsihaaveestaan Facebook-sivullaan. Hän myös kertoo miettineensä, alkaako ikä jo painaa liikaa vaakakupissa.

– Ollaan Akin kanssa oltu valmiita vauvalle jo tovin. Putin [pariskunnan koira] on onneksi ihanasti täyttänyt vauvan mentävää rakoa elämässämme. Välillä mietin, että aika on ajanut ohi, kun urheilin ne ”otollisimmat” vuodet tulla äidiksi. Silloin en edes ajatellut lapsien hankintaa, Rita kirjoittaa.

Rita kertoo kuitenkin ajattelevansa, että elämässä kaikella on tarkoituksensa. Voimaa hän saa siitä faktasta, ettei äidiksi tuleminen 38-vuotiaana suinkaan ole mahdotonta.

– Moni ikäiseni ja vielä paljon vanhempi on saanut kokea äitiyden ilon. Jotenkin uskon, että kaikelle on aikansa ja kaikki menee aina lopulta jotenkin maaliin, hän kertoo.

Kirjoituksensa lopuksi hän lähettää halauksia kaikille niille, jotka toivovat lasta.

”Jotenkin uskon, että kaikelle on aikansa ja kaikki menee aina lopulta jotenkin maaliin.”

– Ja teille, joita elämä on siunannut lapsella: olette onnekkaita, Rita muistuttaa.

Kesäkuussa Rita ja Aki kertoivat Me Naisille, että harkitsevat ohjelmaa lapsettomuudesta. 

– Olemme harkinneet jopa tv-ohjelmaa, jossa avaisimme lapsettomuushoitoja ja niihin liittyviä tabuja. Toivomme, että voisimme tarjota vertaistukea tuhansille muille samassa tilanteessa oleville. En ole tämän asian suhteen itsekriittinen. Kun on elämässä menettänyt tarpeeksi, ei osaa pelätä tulevaa. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, Aki kertoi.

Rita julkaisi viikko sitten Instagram-tilillään hymyilevän kuvan puolisonsa kanssa. ”Jos nauru pidentää ikää, me eletään ainakin 100-vuotiaiksi!” hän kirjoittaa.