Sieltä ne nyt tulevat ja vievät meitsin. Kuva: Shutterstock
Sieltä ne nyt tulevat ja vievät meitsin. Kuva: Shutterstock

Nyt niitä osaa jo muistella lämmöllä, mutta voi sitä pelkoa, joka sai sydämen hakkaamaan täysillä. Vieläkö muistat?

Moni pelkäsi lapsena Nasse-setää, kenties joulupukkiakin. Sitten oli pelkoja, jotka kumpusivat suoraan arjesta ja uutisista – milloin kriiseistä maailmalla, milloin paljon lähempää.

Moni lienee pelännyt lapsena tulipaloa, mutta osa lapsuuden peloista on myös sukupolvikokemuksia: 70-luvulla kauhistutti esimerkiksi kylmä sota, 80-luvulla aids.

Naiset muistelivat lapsuuden kauhujaan. Pelkäsitkö sinäkin jotakin näistä?

"Lapsuudessani 80-luvun lopulla kysyin joka ilta ennen nukkumaanmenoa äidiltä tai isältä, eihän tänä yönä tule tulipaloa tai murtovarkaita. Joka ilta äiti vastasi kärsivällisesti, että ei tule. Jos vastaus jäi saamatta, en saanut unta. Paha sanoa, mistä tämä sinnikäs pelko kumpusi."

"Pelkäsin maailmanloppua. Isoisäni luki minulle Raamatun Ilmestyskirjasta seitsenpäisestä hirviöstä ja tulenlieskoissa kituvista syntisistä. Aloin pelätä, milloin maailmanloppu tulee. Toisaalta pelkäsin hirveästi, että pääsisin Taivaaseen, koska sitten pitäisi elää ikuisesti, ja millaista se sitten olisi: mitä siellä olisi tekemistä?"

"Elin lapsena kylmän sodan aikaa, ja Neuvostoliiton uhka leijui vahvasti päällä. Muistan, että pienenä olin päättänyt, että jos sota syttyy, niin pommisuojaan otan mukaani Leena-nukkeni ja oman tyynyn."

"Pelkäsin namusetiä. Meidän kylällämme niitä todistetusti liikkui ysärillä, Poliisi-TV:kin kertoi siitä. Kaikki epäilyttävät autot olivat tietenkin aina namusetien autoja, ja sitten juostiin tyttökavereiden kanssa kintut maitohapoilla ensimmäisen kaverin kotiin piiloon ja kanneltiin vanhemmille namusedistä. Erityinen suosikkipelottelunaihe olivat Jammu-tarinat."

"Pelkäsin aidsia, kun Sunnuntairaportissa kerrottiin, että hammaslääkärit tunnistavat hiv-potilaat valkoisesta kielestä. Seisoin peilin edessä kieli pitkällä varmana siitä, että kuolen aidsiin. Silloinhan uskottiin, että sen voi saada vaikka linja-autoaseman vessasta, jota en tietenkään käyttänyt."

"Olin aivan varma, että oksentamiseen voi tukehtua, joten pelkästin vatsatautia. Pelkäsin sitä niin hysteerisesti, että jokaisen iltarukouksen yhteydessä rukoilin, etten oksenna. Olin myös taikauskoinen: minun piti kolmesti kysyä äidiltä, että eihän yöllä tule paha olo ja oksennus. Kun perheessä joku sai vatsataudin, linnoittauduin huoneeseeni ja istuin koko illan avoinna olevan tuuletusikkunan edessä, etten hengittäisi 'vatsatauti-ilmaa'."

"Pelkäsin ufosieppauksia. 1990-luvulla oli valtava ufo-villitys. Televisiosta tuijotettiin iltaisin Juhan af Grannin ja Rauni-Leena Luukasen vetämiä ufo-ohjelmia, ja lehdissä oli juttuja 'selittämättömistä valoilmiöistä'. Silloin puhuttiin myös paljon ufosieppauksista. Pyöräilin usein iltaisin sydän pamppaillen soittotunnilta kotiin, koska pelkäsin koko ajan hetkeä, jolloin kuusikon takaa kohoaa minut mukaansa nappaava avaruusalus."

"Olin kai tokaluokkalainen, kun saimme poliorokotteen sokeripalassa. Niihin aikoihin kehitin yhden elämäni suurimmista peloista. Jotenkin päädyin käsitykseen, että polio eli lapsihalvaus jäykistyttää uhrinsa loppuiäksi, joten joka ilta käydessäni nukkumaan mietin, millaisessa asennossa haluaisin viettää loppuelämäni. Asettelin itseni huolellisesti kylkiasentoon niin, että polvet olivat koukussa. Jos polio yöllä iskisi, asento olisi kätevä: siinä pystyisin nukkumaan mutta siitä minut olisi aamulla myös helppo nostaa tuolille istumaan. Hienosti lähestyin siis pelkoani ratkaisukeskeisesti!"

"Pelkäsin ydinsotaa, kuten varmaan joka toinen 1980-luvun lapsi. Rukoilin aina iltarukouksessa maailmanrauhaa. Kerran juhannuksena keräsin ne seitsemän kukkaa tyynyn alle, koska luulin, että niidenkin avulla voisi heilan sijaan toivoa rauhaa."

"Pelkäsin, että jokin planeetta nyrjähtää radaltaan. Olin päätynyt käsitykseen, että silloin maasta loppuu elämä. Pelkäsin myös auringon sammumista."

"Äitini nuoruuden tuttu oli kuollut ilmeisesti aivoinfarktiin, joten pelkästin, että äidiltäni tai isältäni katkeaa verisuoni päästä."

"1980-luvulla pelottivat happosateet ja saasteet yleensä. Jälkimmäistä lievitti joka ikinen pienikin havainto naavasta puissa, koska naavahan on puhtaan ilman merkki. Että jos sittenkin olisi toivoa."

Kokonaan uuden sukunimen ottaminen vaatii aikaa, paperityötä, rahaa ja kekseliäisyyttä – mutta kannattaa.

Kun menin naimisiin, yksi tärkeimmistä mietinnän kohteista oli sukunimi. Nimi on erittäin henkilökohtainen juttu, mutta henkilökohtainen tuppaa olemaan poliittista, ja siksi en halunnut tehdä nimivalintaa kepein perustein.

Minulla oli ihan kiva sukunimi aiemmin, samoin mieheni nimi oli ihan okei. Kumpikaan meistä ei ollut mitenkään poikkeuksellisen kiintynyt nimeensä. Halusimme tulevaisuutta varten yhteisen, yksiosaisen nimen. 

Kumpi siis ottaisi toisen nimen, pohdimme. Mieheni lähipiirissä vaimon nimen ottaminen olisi luultavasti aiheuttanut kevyttä ihmettelyä. Olisihan ihmettelyyn jaksanut vastata, jos olisi aidosti halunnut ottaa vaimon nimen. Mieheni ei halunnut. 

Minäkään en halunnut ottaa mieheni nimeä. Jos miehelläni olisi ollut todella kaunis ja etunimeeni sopiva sukunimi, asiasta ei olisi tarvinnut edes keskustella, mutta oman ihan kivan nimeni vaihtaminen toiseen ihan kivaan ei houkutellut.

Olen feministi ja ajattelen, että sukunimellään saa tehdä mitä haluaa – paino sanalla haluaa. Jos ei halua ottaa miehen nimeä, sitä ei pidä ottaa vain siksi, että niin on ollut tapana. Minäkin olisin varmaan saanut perustella ystävilleni puolison nimen ottamista, ja ”en jaksanut alkaa säätää” tuntui huonolta perustelulta.

Yhä useampi ajattelee samalla tavalla: Savon Sanomien mukaan miehen sukunimen suosio on ennätyksellisen alhaalla.

Nimi Viralliseen lehteen

Kun kumpikaan ei halunnut toisen nimeä, yhdistelmänimi ei tullut kysymykseen, kummankaan suvusta ei löytynyt molempia miellyttävää vanhaa nimeä ja halusimme yhteisen nimen, vaihtoehdoksi jäi enää kokonaan uuden sukunimen ottaminen. Uusien sukunimien ottaminen avioliiton yhteydessä vaikuttaa yleistyneen, ja muun muassa Hussingit, Kurkipotkut ja Koivulinnut ovat kertoneet uuden nimensä tarinan julkisuudessa. 

Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntija Sirkka Paikkala kertoi kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomissa, että nimihakemuksia on sadellut erityisesti viimeisen viiden vuoden aikana – siis noin vuodesta 2012. Hakemusten määrä tuskin on laantunut viimeisen kahden vuoden aikana. 

Nimen täytyy olla sellainen, jota kenelläkään suomalaisella ei koskaan ole ollut.

Kun avioituva pari haluaa kokonaan uuden nimen, prosessi on yleensä suurin piirtein tällainen: Nimestä tehdään hakemus toiselle tulevista puolisoista. Hakemussa kertoillaan seikkaperäisesti, miksi uusi nimi pitäisi saada. Sitten odotetaan monta kuukautta, että nimilautakunta tekee päätöksensä. Jos nimilautakunta puoltaa nimeä, julkaistaan nimi Virallisessa lehdessä, joka on siis ihan oikea Suomessa ilmestyvä lehti, jonka nimi oikeasti on Virallinen lehti. Sen jälkeen odotellaan, tuleeko valituksia. Jos valituksia ei tule, toinen tulevista puolisoista saa uuden nimen ennen häitä ja toinen ottaa sen häissä.

Näin nimenvaihto maksaa vajaat 200 euroa. Jos haluaa vaihtaa nimen molemmille kerralla, hintalappu on suurempi.

Ennen kuin tähän ryhtyy, täytyy tietysti keksiä uusi nimi, ja sehän se varsinainen työ on. Nimen täytyy nimittäin olla sellainen, jota kenelläkään suomalaisella ei koskaan ole ollut.

Sukunimihaku, uusi paras ystäväni

Minulla ja puolisollani oli Väestörekisterikeskuksen sukunimihaku auki kaikilla päätelaitteilla monen kuukauden ajan. Meillä oli nimelle joitakin kriteerejä, muttei mitään selkeää ideaa. Toimiva nimi-idea saattoi tulla mieleen milloin vain, ja silloin oli pakko päästä sydän tykyttäen varmistamaan, onko nimi jo varattu. Muistan naputelleeni sukunimihakua kuumeisesti esimerkiksi baarissa keskellä yötä.

Joulupöydässä kahdeksan kuukautta ennen hääpäivää esittelimme yhden mieleemme tulleen vaihtoehdon, mutta se sai pöytäseurueessa aikaan lähinnä huvittueita tyrskähdyksiä ja epäuskoa. Vaihtoon!

Lopulta, kun häihin oli enää runsaat puoli vuotta, istuimme eräänä iltana kotisohvalla, ja nimi Aaltovesi tuli jostakin mieleeni. Se sopi miehelleni ja oli vapaana. Niin meistä tuli, edellä kuvaillun prosessin kautta, Aaltovesiä. Sen verran annoin periksi patriarkaatille, että nimi haettiin virallisesti ensin miehelleni, ja minä sain sen häissä. 

Nimi tuntuu omalta ja ihanalta. Upouuden nimen ottamisen voi tietysti nähdä turhanamaisena erikoisuudentavoitteluna, ja ehkä se on sitäkin. Olen silti todella ylpeä nimestäni.

Kukaan ei ole kommentoinut uutta nimeämme negatiivisesti. Muutamia kohteliaisuuksia on kyllä tullut tutuilta ja tuntemattomilta. Vain kerran olen malttanut vastata pelkästään ”kiitos” sen sijaan että olisin sanonut ”kiitos, keksin sen itse”.

Hanna Kinnusta on haukuttu netissä lihavaksi ja rumaksi, mutta hän on päättänyt rakastaa itseään. – Katkeroitumisen sijaan olen valinnut, etten anna epävarmuuden tunteelle valtaa.

Entinen Salattujen Elämien näyttelijä, nykyinen Radio Aallon juontaja Hanna Kinnunen (o.s. Karjalainen), 37, joutui Salkkari-aikoinaan nettikriitikoiden ruodittavaksi ulkonäkönsä takia. Tänään ilmestyvässä Valtavan ihana – kokemuksia naisen kehosta ja kiloista -kirjassaan Hanna paljastaa, että häntä arvosteltiin tv-näkyvyyden myötä muun muassa syöttöporsaaksi.

Kun negatiivista palautetta alkoi tulla, Hanna hätkähti. Hetken hän jopa uskoi arvostelijoita.

– Kun minua haukuttiin netissä rumaksi ja lihavaksi, ajattelin ensin, että haukkujat ovat oikeassa. Se vahvisti ajatustani siitä, että olen arvoton, Hanna kertoo.

Nyt Hanna ja Valtavan ihana -kirjan toinen tekijä, artistipromoottori Aino-Kuutamo Uusitorppa haluavat lopettaa, tai ainakin vaimentaa, tuollaiset puheet alkuunsa.

– Nykyään ajattelen, että jokaisen keho kuuluu ihmiselle itselleen eikä kenelläkään ole oikeutta arvottaa tai arvostella sitä. Toisen ulkonäön arvostelu on pelkästään huonoa käytöstä, Hanna näpäyttää.

”Toisen ulkonäön arvostelu on pelkästään huonoa käytöstä.”

– Jokaisella naisella on ollut hetki tai hetkiä elämässään, jolloin hän on miettinyt kriittisesti suhdetta omaan kehoonsa. Meidän pitäisi vapautua sellaisesta ajattelusta. Elämä ja aikamme on liian arvokasta käytettäväksi itsensä ja muiden haukkumiseen.

Läskikin voi olla terve

Hanna elää parhaillaan ruuhkavuosiarkea 7- ja 5-vuotiaiden lastensa kanssa. Hän on huomannut, että paras apu jaksamiseen on liikunta. Hanna käy kuntosalilla kolme kertaa viikossa.

Hanna on kuitenkin huomannut, että monet arvostelijat eivät ajattele urheilullisuuden ja pyöreyden liittyvän yhteen. Kun pyöreä ihminen esiintyy julkisesti itseään arvostaen, moni närkästyy ja alkaa luennoida lihavuuden terveysvaaroista.

”Ihminen voi olla ylipainoisena hyväkuntoinen ja liikkua paljonkin.”

– On ihan bullshittiä ajatella, ettei lihava ihminen voisi olla hyväkuntoinen. Ylipaino itsessään ei ole sairaus. Siitä tulee sellainen vasta, jos keho lakkaa sen vuoksi toimimasta. Ihminen voi olla ylipainoisena hyväkuntoinen ja liikkua paljonkin. Arvostelu kertoo enemmän ihmisten stereotypioista kuin arvostelun kohteena olevasta ihmisestä.

Hanna uskoo, että ulkonäköpaineista ja itsekritiikistä vapautuminen ovat lopulta oma valinta.

– Kun minua on arvosteltu netissä tai kiusattu koulussa, olisin voinut jäädä märehtimään epäreiluuden tunteessa. Katkeroitumisen sijaan olen valinnut, etten anna epävarmuuden tunteelle valtaa.

"Negatiivisesta ajattelutavasta irtipäästäminen on valinta", Hanna sanoo.
"Negatiivisesta ajattelutavasta irtipäästäminen on valinta", Hanna sanoo.

Naiset samalle puolelle

Sama ajattelutapa pätee myös toisten ihmisten arvosteluun. Hanna toivoo, että haukkumisen sijaan erityisesti naiset pitäisivät enemmän toistensa puolta.

– Naiset sysäävät helposti vastuun ulkonäkökritiikistä miehille, vaikka oikeasti kilpailemme toistemme kanssa. Jos me tukisimme ja kannustaisimme toisiamme äänekkäämmin, tulisimme kaikki onnellisemmiksi. Se ei liity pelkkiin kiloihin, vaan myös naisen euroon, lasikattoihin, ihan kaikkeen.

Hannaa itseään oikeaan suuntaan ovat ohjanneet paitsi iän mukanaan tuoma itsetunto, myös äitiys.

– Omille lapsilleni haluan opettaa, että he arvostavat sekä itseään että muita ennen kaikkea yksilöinä.

Vierailija

Lihavaksi ja rumaksi mollattu ex-salkkaritähti Hanna Kinnunen: Naiset, tukekaa toisianne haukkumisen sijaan

En tiedä miksi minua ärsyttää lihavista ihmisistä puhuttaessa se ettei lihava sanaa juurikaan käytetä..On pyöreitä ,pullukoita , pehmoisia ja kaikkea semmoista mutta lihava sana on useinkin korvattu jollain muulla..Minä olen lihava ihminen ja sillä siisti. Hoikka on hoikka ja lihava on lihava. Eihän se nyt mikään kirosana ole se lihava, mutta sanoppas tuttavallesi jonka näet pitkästä aikaa että oletpas sinä lihonut...On muuten entinen tuttava sen jälkeen..
Lue kommentti
Vierailija

Lihavaksi ja rumaksi mollattu ex-salkkaritähti Hanna Kinnunen: Naiset, tukekaa toisianne haukkumisen sijaan

Vierailija kirjoitti: En tiedä miksi minua ärsyttää lihavista ihmisistä puhuttaessa se ettei lihava sanaa juurikaan käytetä..On pyöreitä ,pullukoita , pehmoisia ja kaikkea semmoista mutta lihava sana on useinkin korvattu jollain muulla..Minä olen lihava ihminen ja sillä siisti. Hoikka on hoikka ja lihava on lihava. Eihän se nyt mikään kirosana ole se lihava, mutta sanoppas tuttavallesi jonka näet pitkästä aikaa että oletpas sinä lihonut...On muuten entinen tuttava sen jälkeen.. Miksi pitää...
Lue kommentti
Paikka auringossa -elokuva on ensimmäinen osa George Stevensin trilogiasta. Kaksi muuta osaa ovat Etäisten laaksojen mies ja Jättiläinen.

Klassikkoelokuvan päärooleissa nähdään Elizabeth Taylor ja Montgomery Clift.

Torstai-illan tv-elokuva Paikka auringossa (A Place in the Sun) on George Stevensin romanttinen mestariteos, jossa 19-vuotias Elizabeth Taylor ja Montgomery Clift tekevät hienot roolisuoritukset.

Taylor esittää varakkaasta teollisuussuvusta olevaa Angela Vickersia. Cliftin hahmo on köyhäliston edustaja George Eastman, joka unelmoi paremmasta elämästä. Shelley Winters näyttelee puolestaan Georgeen rakastunutta tehdastyöläistä Alicea.

Murhenäytelmä syntyy kolmiodraamasta, kun George alkaa seurustella salaa köyhän Alicen kanssa. Alice tulee raskaaksi, mutta Georgella on jo uudet kuviot rikkaan Angelan kanssa.

William Mellorin upea kuvaustyö palkittiin syystä Oscarilla. Kun kuikka huutaa järvellä ja poliisisireenit ulvovat, rakastuneiden Angelan ja Georgen lähikuvat huumaavat kuolemankin edessä. Kuvauksen lisäksi elokuva palkittiin aikoinaan viidessä muussa Oscar-kategoriassa.

Paikka auringossa Yle Teema & Fem to 17.08. klo 21.00

 

”Jotenkin uskon, että kaikelle on aikansa ja kaikki menee aina lopulta jotenkin maaliin”, Rita kuitenkin uskoo. 

Temptation Island -ohjelmasta alun perin tuttu ja Gladiaattorit-sarjassa syksyllä nähtävä pariskunta Aki Manninen, 41, ja Rita Niemi-Manninen, 38, ovat viime aikoina kertoneet useaan otteeseen lapsihaaveistaan.

Kesäkuussa Rita ja Aki kertoivat Me Naisille vaikeuksistaan lapsen saamisen kanssa.

– Kyllä meille tulevaisuudessa mahtuisi juoksemaan sellainen vaaleahiuksinen pieni tyttö, mutta saa nähdä kuinka käy. Vielä emme ole menneet mihinkään hoitoihin, Aki kertoi.

Nyt Rita kertoo lapsihaaveestaan Facebook-sivullaan. Hän myös kertoo miettineensä, alkaako ikä jo painaa liikaa vaakakupissa.

– Ollaan Akin kanssa oltu valmiita vauvalle jo tovin. Putin [pariskunnan koira] on onneksi ihanasti täyttänyt vauvan mentävää rakoa elämässämme. Välillä mietin, että aika on ajanut ohi, kun urheilin ne ”otollisimmat” vuodet tulla äidiksi. Silloin en edes ajatellut lapsien hankintaa, Rita kirjoittaa.

Rita kertoo kuitenkin ajattelevansa, että elämässä kaikella on tarkoituksensa. Voimaa hän saa siitä faktasta, ettei äidiksi tuleminen 38-vuotiaana suinkaan ole mahdotonta.

– Moni ikäiseni ja vielä paljon vanhempi on saanut kokea äitiyden ilon. Jotenkin uskon, että kaikelle on aikansa ja kaikki menee aina lopulta jotenkin maaliin, hän kertoo.

Kirjoituksensa lopuksi hän lähettää halauksia kaikille niille, jotka toivovat lasta.

”Jotenkin uskon, että kaikelle on aikansa ja kaikki menee aina lopulta jotenkin maaliin.”

– Ja teille, joita elämä on siunannut lapsella: olette onnekkaita, Rita muistuttaa.

Kesäkuussa Rita ja Aki kertoivat Me Naisille, että harkitsevat ohjelmaa lapsettomuudesta. 

– Olemme harkinneet jopa tv-ohjelmaa, jossa avaisimme lapsettomuushoitoja ja niihin liittyviä tabuja. Toivomme, että voisimme tarjota vertaistukea tuhansille muille samassa tilanteessa oleville. En ole tämän asian suhteen itsekriittinen. Kun on elämässä menettänyt tarpeeksi, ei osaa pelätä tulevaa. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, Aki kertoi.

Rita julkaisi viikko sitten Instagram-tilillään hymyilevän kuvan puolisonsa kanssa. ”Jos nauru pidentää ikää, me eletään ainakin 100-vuotiaiksi!” hän kirjoittaa.