Katja uskoo, että ihmiset eläisivät eri tavalla, jos he muistaisivat kuolevaisuutensa. Isän kuoleman jälkeen Katja vaihtoi röntgenhoitajan työt elokuvakouluun ”Aloin tehdä sitä, mitä haluan.” Kuvat: Milka Alanen ja Juha Salminen

Miksi omasta kuolemasta päättäminen on niin tärkeää? Katja Niemestä tuli eutanasian kannattaja, kun hänen isänsä ja äitinsä kuolivat viisikymppisinä syöpään.

Jos Katja Niemi, 36, saisi päättää, hän kuolisi katsoen tähtitaivasta. Metsä humisisi huojentavasti, joku läheinen pitäisi kädestä.

– Universumi rauhoittaisi ja pistäisi asiat mittasuhteisiin. Olisi ihanaa, jos siihen voisi vain nukahtaa, Katja sanoo.

Hän tietää, että oikeasti se ei ole mahdollista. Suurin osa vuoteen omana kuolevista katsoo viimeiseksi laitoksen tai oman makuuhuoneen kattoa.

– Ei sinua viedä metsään tähtien alle. Ei voi kuin maata sängyssä, katsoa huonetta ja kestää epätietoisuutta.

Katja on ajatellut kuolemaa paljon, koska hänen vanhempansa menehtyivät viisikymppisinä syöpään: isä leukemiaan, äiti aggressiiviseen keuhkosyöpään.

Kun Katja seurasi vanhempiensa viimeisiä hetkiä, hän alkoi pohtia myös omaa kuolemaansa. Mitä jos sairastuisi itsekin niin pahasti, että viimeiset hetket olisivat vain hidasta kitumista?

Miltä tuntuisi joutua muiden armoille? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi? Tarjottaisiinko hautajaisissa mojitoja ja juustokakkua?

– Välillä kuolema pelottaa tosi paljon, välillä ei ollenkaan. Pelkään vain sitä, että joudun olemaan muiden armoilla enkä saa tahtoani läpi.

”Pelkään vain sitä, että joudun olemaan muiden armoilla enkä saa tahtoani läpi.”

Peiton paino

Isä makasi sairaalasängyssä hiestä märkänä. Lääke rauhoitti viideksi minuutiksi. Sitten isä heräsi taas ja huusi apua. Katja yritti halata, mutta isä ei antanut. Jo pelkän lakanan paino sattui.

Kun ilta hämärtyi, Katja käveli sairaalan pihalle soittamaan poikaystävälleen. Kun hän puolen tunnin päästä palasi huoneeseen, isä oli kuollut.

Huone oli hiljainen, Katja näki isän hahmon pedissä samassa asennossa kuin vain hetkeä aiemmin. Yhä hiestä märkänä, silmät auki.

– Kumarruin suutelemaan isää otsalle hyvästiksi, mutta otsa olikin niin hiestä nihkeä, etten voinut.

– Halusin nopeasti pois, koska ei isäkään enää ollut siellä, Katja sanoo.

Katja oli 20-vuotias, sisaruskatraan vanhin, ja kohtasi kuolleen ensimmäistä kertaa. Siinä oli käsittelemistä, vaikka isä oli ollut viimeisinä vuosina aika etäinen. Katjan vanhemmat olivat eronneet, ja isä asui eri kaupungissa uuden naisystävänsä kanssa.

– Hän oli juuri rakastunut ja jäänyt eläkkeelle, aloittamassa uutta elämää, kun uutinen syövästä tuli.

Isä oli tuolloin viisikymppinen, ja diagnoosi oli heti toivoton. Kantasoluluovuttaja olisi voinut pelastaa hänet, mutta sellaista ei löytynyt.

– Kun leukemia todettiin, aikaa annettiin kahdesta kuukaudesta kahteen vuoteen. Miten sellaisen kanssa elää, kun ei tiedä varmasti?

Järjellä isä hyväksyi kohtalonsa. Antoi neuvoja raha-asioihin, kertoi, millaiset hautajaiset haluaa.

– Meillä ei ollut sellaista suhdetta, että olisimme puhuneet kuolemasta. Kerran isä kysyi, minkähänlainen se loppu tulee olemaan. Onkohan se tukehtuminen? Sanoin vain, etten tiedä.

”Kerran isä kysyi, minkähänlainen se loppu tulee olemaan. Onkohan se tukehtuminen?”

Katja käsitteli asiaa lukemalla paljon kuolemaa käsitteleviä kirjoja, myös brutaaleja kuvauksia parantumattomasti sairaiden viimeisistä hetkistä.

Katjan mieleen jäi Kuolevan kipu ja kärsimys -kirjasta tarina kolmekymppisestä naisesta, joka sairasti kurkkusyöpää. Sairaus teki märkiviä kasvaimia nieluun, kunnes hengitystiet kasvoivat umpeen.

– Se tuntui epäinhimilliseltä.


Katja Niemi ei usko, että eutanasian laillistaminen heikentäisi saattohoitoa. ”Eivät kaikki halua eutanasiaa. Suurin osa saa varmaan ihan hyvän lopun.”


Viimeiset juhlat

Kuusitoista vuotta isän kuoleman jälkeen, helmikuussa 2017 eduskunnalle jätettiin eutanasian laillistamista kannattava lakialoite. Aloite ajaa eutanasian sallimista sellaisissa tapauksissa, joissa parantumattomasti sairaan, kuolemaa odottavan potilaan kivut ja kärsimykset ovat niin sietämättömiä, ettei niitä pystytä saattohoidon tai lääketieteen keinoin lievittämään.

Katja on yksi aloitteen kannattajista.

– Jos eutanasia sallittaisiin minun elinaikanani, en joutuisi ainakaan pelkäämään, millainen loppuni on. Olisi kiva pitää vaikka juhlat, hyvästellä ja mennä sitten nukkumaan jonkun rakkaan viereen.

Katja ei ajattele, että hänen vanhemmilleen olisi pitänyt tehdä eutanasia. Mutta viimeisten hetkien seuraaminen sai hänet miettimään, mitä hän itse tekisi, jos sairastuisi parantumattomasti.

– En ole itsekään varma, haluaisinko eutanasian. Eihän sitä voi tietää vielä terveenä. Mutta on ihmisiä, jotka sen haluavat, enkä ymmärrä, miksi se pitäisi heiltä kieltää.

Katjasta tärkein peruste eutanasialle on itsemääräämisoikeus: jokaisella on oikeus päättää kuolemastaan.

Hänelle ei riitä vastalauseeksi, että nykysysteemillä on aina menty, loppuun asti.

– Vedotaan esimerkiksi tuhansia vuosia vanhaan lääkärinvalaan. Ehkä sitä voisi tarkastaa ja miettiä uudelleen. Onko se nykyajan mukainen? Ihan kuin kerran vannottua ei voisi joskus korjata. Asiat ja tilanteet muuttuvat, Katja sanoo.

– Ketään ei saa pakottaa antamaan eutanasiaa, mutta aina löytyy ihmisiä, jotka näkevät sen auttamiseksi.

”Se, että saa päättää, antaa rauhan, turvallisuuden tunteen. Eutanasia auttaisi myös pelkoon.”

Katja vertaa eutanasiaa itsemurhaan: siihen vain tarvitsee muiden apua.

– Mikä tahansa itsemurhatapa kuulostaa minusta epämiellyttävältä. Eivät itsemurhan tekijätkään halua kuolla, he eivät vain jaksa enää kärsiä.

Osa eutanasian vastustajista perustelee kantaansa uskonnolla, sillä, että elämä on pyhää. Katja on ateisti eikä usko, että vain Jumalalla on oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Kontrolloimmehan elämää muutenkin.

– Minunkin mielestäni elämä on pyhä ja sitä pitää kunnioittaa, mutta kärsimys ei ole enää pyhää, Katja sanoo.

– Ei synnytystä pelkäävälle, keisarileikkauksen haluavalle naisellekaan sanota, että Jumala päättää, miten lapsi syntyy. Se, että saa päättää, antaa rauhan, turvallisuuden tunteen. Eutanasia auttaisi myös pelkoon.

sietämätön kipeys

Eutanasian vastustajat vetoavat myös siihen, että onnistunut saattohoito riittää. Jotkut uskovat, että jos eutanasia laillistettaisiin, saattohoitoon ei enää panostettaisi.

Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen ei pidä saattohoidon laiminlyömistä realistisena pelkona.

– Kaikissa niissä maissa, joissa eutanasia on laillistettu, on tapahtunut täysin päinvastoin.

Hänninen törmää työssään silloin tällöin ihmisiin, jotka toivoisivat, että eutanasian saaminen olisi mahdollista. Kovin yleinen toive se ei ole.

– Ihmisiä eivät aja siihen kipu ja kolotus vaan toivottomuus. Edessä ei ole kuin kuolema, ja sekin kivulias.

Hänninen muistuttaa, että eutanasiaa voitaisiin harkita vain kuolemaan johtavissa sairauksissa, joissa odotettavissa oleva elinikä on alle puoli vuotta ja kärsimys fyysisesti tai psyykkisesti kestämätöntä. Toiveen olisi aina lähdettävä potilaasta itsestään: hänen on itse pidettävä kärsimystään sietämättömänä.

Hännisestä on tärkeää, että eutanasialaki säädetään niin, että virheiden mahdollisuus on mahdollisimman pieni.

– Kaikkea voidaan käyttää väärin. Mutta jos lähdetään pelkäämään, ei voida tehdä mitään ratkaisuja.


Ajatus eutanasian olemassaolosta toisi Katjalle turvallisuuden tunteen. ”Saisin itse päättää, milloin kärsimys riittää.”


Pelkoa ja päiväunia

Kun Katja oli 31-vuotias, hän istui jälleen sairaalasängyn laidalla. Saattohoitokodin ikkunasta näkyi heinää, mäntyjä, auringonkukkakimppu kuistin pöydällä.

Keuhkosyöpä oli vallannut äidin toisen keuhkon ja levinnyt aivoihin. Äiti oli päässyt hyvään saattohoitokotiin, mutta epäili, että häntä pidetään siellä väkisin. Välillä hän huusi poliisia, välillä luuli saattohoitokotia Utöhön matkaavaksi laivaksi.

Katjasta se tuntui hirveältä.

– Kun kasvain levisi aivoihin, elämä ei ollut enää nautinnollista äidille. Hän ei tajunnut, että hänellä on syöpä ja että hän on kuolemassa. Oli kauheaa seurata vierestä, kun ei voinut auttaa.

Vaikka he eivät puhuneet kuolemasta, Katja tiesi, että äiti pelkäsi. Äiti oli sairastuessaan vasta viisikymppinen ja pitkään varma, että selviäisi. Suvun naiset olivat tavanneet elää satavuotiaiksi.

Myös Katja pelkäsi. Äiti oli hänelle niin läheinen, että menetystä oli vaikeaa kestää.

– En usko kohtaloon, mutta kun kuulin, että äiti kuolee, ajattelin: Ai tämän takia isäni kuoli. Että tästä selviäisin. Olisin harjoitellut.

– Äiti oli elämäni läheisin ihminen. Luulin että kuolen, kun äiti kuolee.

Kerran Katja kysyi, millaiset hautajaiset äiti haluaisi. Äiti alkoi itkeä eikä osannut vastata.

– Sanoin, ettei hänen tarvitse ajatella sitä, koska nyt hän on elossa. Voimme keskittyä elämiseen. Jälkeenpäin ajateltuna en olisi osannut silloin puhua kuolemasta enempää.

Kun syöpä eteni, järkevä keskustelu ei enää onnistunut. Katja työnsi äitiä pyörätuolissa, syötti, nukkui joskus päiväunet vierellä. Välillä vain itkettiin yhdessä.

Keinot kipuun

Katjan mielestä kuolevan ihmisen hoidossa olisi paljon kehitettävää. Sairaalassa äiti ei saanut ahdistukseensa lääkettä, vaikka pyysi. Kipulääkettäkin säännösteltiin. Katjalle ei koskaan perusteltu, miksi niin tehtiin.

– Äiti sai lääkettä aina vasta, kun alkoi uudestaan sattua. Vaikka sitä pitäisi saada etukäteen, koko ajan. En ymmärrä, että kitsastellaan lääkkeissä, jos on arvioitu, että ihminen elää alle neljä kuukautta. Se suututtaa.

Saattohoitokodissa kipulääkettä annettiin tarpeeksi, mutta äkillisiin läpilyöntikipuihin sitä annosteltiin piikillä, vaikka äiti kammosi neuloja.

– Miksei hän saanut suonensisäistä lääkettä, vaikka hänellä oli jo kanyyli? Sekin on itsemääräämisoikeutta. Kysyin asiasta, mutta minulle sanottiin vain, että näin se nyt on.

Katjan äiti vietti viimeiset hetkensä suuren kaupungin saattohoitokodissa, isä keskussairaalassa Hämeessä. Isä viimeisinä hetkinä paikalla ei edes ollut lääkäriä, joka olisi voinut nostaa lääkkeen annostusta.

– Olin aivan järkyttynyt siitä. Ajattelin, että minun pitäisi tehdä valitus, mutta olin 20-vuotias ja minun piti ottaa vastuu hautajaisjärjestelyistä, koska vanhempani olivat eronneet. Oli muutakin mietittävää.

”Kuolema on ahdistavaa ja ikävää puuhaa myös hoitaville ihmisille.”

Juuri alueellinen epätasa-arvo on saattohoitolääkäri Juha Hännisen mielestä hoidon suurin ongelma.

– Riippuu paikkakunnasta, onko hoitopaikassa lääkäreitä ja hoitajia, jotka osaavat homman.

Hännisen mielestä hyvässä saattohoidossa viedään potilaan kivut pois ja tehdään olo turvalliseksi. Ahdistukseen ja pelkoonkin pitäisi saada lievitystä.

Hän uskoo, että saattohoidon epäkohdat voivat johtua asiantuntemuksen puutteesta.

– Saattohoitoa ei välttämättä pidetä niin tärkeänä, että hoidettaisiin asia kuntoon. Ei paneuduta siihen. Kuolema on ahdistavaa ja ikävää puuhaa myös hoitaville ihmisille. Siihen liittyviä asioita pelätään.

Ammattitaidon puute ei silti ole selitys.

– On olemassa paikkoja, joihin voi soittaa ja kysyä. Huonon hoidon selitys ei voi koskaan olla se, ettei paikalla ole ihmistä, joka osaisi.


Äiti sairaalassa ennen saattohoitokotiin siirtymistä. Viikkoa ennen kuolemaa Katja ja siskot veivät äidin pizzalle ja katsomaan merta.


Arkisia unelmia

Viimeisinä päivinään Katjan äiti ei pystynyt enää puhumaan tai liikkumaan. Katja istui vierellä, äiti makasi sängyssä ja pelkäsi tukehtuvansa.

Katjan mieleen tuli brutaali ajatus.

– Katsoin sitä kuolevaa ihmistä ja mietin, että koiraakaan ei tuossa tilanteessa pidettäisi enää hengissä. Siinä mielessä eläimet saavat inhimillisempää kohtelua. Eutanasian pitäisi tietenkin olla ihmisen oma tahto, toisin kuin eläimillä, Katja sanoo.

– Jos olisin itse tilanteessa, jossa syöpä leviää aivoihin, minua rauhoittaisi ajatus, että voisin sanoa, että huomenna haluan nukahtaa enkä herätä enää. Kuolemassa pelottaa eniten, että sitä ei voi hallita.

Juha Hännisen mielestä hyvä kuolema on oman näköinen, kivuton ja nopea.

– Osa haluaa kuolla yksin, valtaosa läheisten kanssa. Melkein kaikkia pelottaa. Kuoleman prosessi ei saa kestää liian kauan. Kun on kuoltava, kuolee. Ei ole välitilassa monta viikkoa.

”Osa haluaa kuolla yksin, valtaosa läheisten kanssa. Melkein kaikkia pelottaa.”

Eniten kuolemassa pelottaa sen arvaamattomuus, lopullisuus ja joskus kipu. Kun viimeiset hetket lähestyvät, on usein muiden armoilla. Se voi tuntua ahdistavalta.

– Ihmisiä pelottaa se, ettei tiedä, tapahtuuko kuoleman jälkeen mitään. Onko se loppu? Hänninen kertoo.

Hän on nähnyt, miten moni toivoo viimeisiltä hetkiltä läheisten läsnäoloa, ihan arkisia asioita. Niitä, jotka tavallisena maanantai-iltana joskus pitkästyttävät. Lasten leikkien katselua, hetkiä keittiön pöydän ääressä.

– Sitä, kun tulet töistä kotiin, katsot hetken telkkaria ja pelkäät, että sinulla on hirveän tylsä elämä. Sellaista kaipaa, kun on kuolemassa.

Tuhkaa vain

Krematorion lattialla oli rikkaharja ja metallisaavi. Katja oli tullut seuraamaan äitinsä tuhkausta, mutta paikan päällä selvisi, että ruumis oli poltettu vahingossa jo edellisenä iltana. Äidin luut olivat saavissa, matkalla myllyyn, joka jauhaisi ne hienoksi tuhkaksi.

Katja otti palan käteensä. Sangosta nousi pölyä, luu tuntui vielä lämpimältä.

– Näin, että tässä on kylkiluu, tässä selkänikama, Katja sanoo.

– Se tuntui käsittämättömältä, mutta samalla tosi terveeltä. Emme näe sairaita tai kuolevia, ennen kuin joku läheinen menee.

Sillä hetkellä kuolemasta tuli konkreettinen. Äiti oli tässä, enää hän ei ole. Katjasta alkoi tuntua, että on vain ruumis, ei erillistä sielua.

– Ajatukset ja mieli asuvat sinun vartalossasi. Yhtäkkiä olet vain luuranko, ja se kaikki muu on kokonaan poissa. Ei ole enää sitä ihmistä. Se todella vain häviää, tuhka tuuleen.

Vierailija

Vanhempien kivulias kuolema teki Katjasta eutanasian kannattajan: ”Eläimet saavat inhimillisempää kohtelua”

Ihana ja koskettava juttu. Moni viimeinen vaihe on niin tuskainen, että toivon todella Suomeen saatavan armokuoleman. Päivi Räsänen kehui Suomessa olevan hyvän palliatiivinen hoito ja kivunlievitys, mutta eihän se asia ihan näin taida olla. Viimeisessä vaiheessa ei pitäisi enää kipulääkitystä pihistellä, vaan tuottaa mahdollisimman hyvä olo kuolevalle. Kaikki eivät koe ihanteellista äkkikuolemaa.
Lue kommentti

Tälle sukupolvelle muutos on mahdollisuus eikä uhka. Mitä opittavaa meillä on Netalta, Essiltä ja Pertulta?

Spotit valaisevat Nukketeatteri Sammon lavan. Puolikaaren muotoon asetelluilla tuoleilla istuu kymmenen pari-kolmekymppistä nuorta ja konsulttifirma D11:n toimitusjohtaja Heikki Leskinen. Jokainen on napannut sivupöydältä limsan tai vesilasin, ja tilan täyttää puheensorina.

Pari minuuttia yli neljän sisään astelee S-Pankin toimitusjohtaja Pekka Ylihurula.

– Otatko kahvia? Heikki huikkaa.

– Ei, ei, vettä vain, Pekka sanoo.

– Ai Pekalle tarjotaan kahviakin. Tässä on aina tämä hierarkia, joku nuorista huikkaa ja huoneen täyttää kepeä nauru.

No mutta tänään hierarkia unohdetaan. Tavallisesti Pekka Ylihurula luotsaa satoja alaisia työssään toimitusjohtajana, tänään häntä luotsaavat milleniaalit. Meneillään on Millenial Board, jossa yritysjohtajille kerrotaan, miten bisnestä oikeasti kannattaisi pyörittää.

Monissa firmoissa on nimittäin hätä. Perinteisillä aloilla etsitään kiivaasti uusia tapoja tehdä rahaa, kun vanhat ansaintamallit katoavat alta. Jotta firmat eivät putoaisi digimurroksen ja globalisaation kelkasta, tarvitaan uusia ideoita, ajatuksia tulevaisuuden kuluttajilta. Ja keltäpä muulta niitä kysyisi kuin milleniaaleilta?

Miksi heiltä kysytään?

Milleniaaleja ovat kaikki vuosina 1981–1996 syntyneet. Tutkimusten mukaan he ovat suvaitsevaisia ja kokeilunhaluisia maailmankansalaisia, netin ja sosiaalisen median aikakaudella kasvaneita diginatiiveja. He arvostavat vapautta, puhuvat tunteista ja heille rahaa tärkeämpää on se, että työnantajalla on samat arvot kuin itsellä.

Tosin milleniaali itse ei halua, että häntä kutsutaan milleniaaliksi. Tämä sukupolvi tavoittelee yksilöllisyyttä.

Otetaanpa esimerkiksi Essi Horppila, 25, Netta Lehtonen, 27, ja Perttu Pölönen, 22. Essi on Finnairin eCommerce Manager ja pian valmistuva kauppatieteiden maisteri, Netta positiivisen psykologian valmentaja ja Joylla-yrityksen perustaja. Perttu on start up -yrittäjä, joka on opiskellut Kalifornian tulevaisuusyliopistossa ja valittu vuoden luovimmaksi suomalaiseksi vuonna 2014.

– Milleniaali on kulahtanut ja vähän leimaava sana, ainakin liike-elämässä. Tarvittaisiin jokin muu, vaikka aspiration, Essi ehdottaa.

Pitää ihan tarkistaa sanakirjasta, mitä aspiration tarkoittaa: pyrkimystä tai tavoitetta. Essin, Netan ja Pertun puheessa vilahtelee muutenkin sanoja, joita olemme tottuneet kuulemaan korkeintaan amerikkalaisissa motivaatiopuheissa.

”Milleniaali on kulahtanut ja vähän leimaava sana.”

Mutta milleniaalit eivät vain puhu, he myös tekevät. Perttu kehitti 15-vuotiaana sellonsoitonopiskelijana Sävelkellon, keksinnön, jossa sävelet on asetettu kellotaulun muotoon. Kellon avulla hankala musiikin teorian hahmottaminen on helppoa kenelle tahansa. Sittemmin Sävelkello on tuonut Pertulle pääsyn Piilaakson tulevaisuusyliopistoon ja voiton EU:n Young Scientists -kilpailussa.

Eipä ihme, että näille harteille sovitellaan Suomen pelastajan viittaa. Voisiko Millenial Boardista päätellä, että keski-ikäisten miesten yksinvalta on murenemassa?

– On hyvä, että firmoja pyörittävät vanhat parrat eivät vain katso arrogantisti ongelman yli kuin heillä olisi kaikki vastaukset. Olemme oikeasti tekemisissä isomman murroksen kanssa kuin ennen, Perttu sanoo.


Netta, Essi ja Perttu  toisivat työelämään lisää positiivista palautetta. ”Jo kouluaineisiin merkittiin vain virheet punakynällä. En muista yhtään merkintää siitä, että oletpa ollut luova tässä kohdassa”, Netta sanoo.
Netta, Essi ja Perttu toisivat työelämään lisää positiivista palautetta. ”Jo kouluaineisiin merkittiin vain virheet punakynällä. En muista yhtään merkintää siitä, että oletpa ollut luova tässä kohdassa”, Netta sanoo.

 

Essistä on hassua, että johtoryhmissä istuvat vuosissa mitattuina kokeneimmat työtekijät – varsinkin nyt, kun maailma muuttuu nopeasti.

– Muutoksen ja innovaatioiden pahin uhka ovat taustoiltaan liian samankaltaiset päätöksentekijät saman pöydän ääressä. Me Millennial Boardissa rikomme sitä kuplaa, Essi sanoo.

– Ajatusmaailma, trendit ja elämäntyylit muuttuvat paljon meidän ikäistemme ehdoilla. Jokaisessa hallituksessa pitäisi olla vähintään yksi alle kolmekymppinen.

Se lahjakkuus

Diplomaatti. Viihdyttäjä. Kampanjoija. Innostaja. Illan Millennial Board -istunnossa on meneillään esittelykierros. Jokainen lavalla istuva nuori sanoo ensin nimensä, sitten tittelin, joka kuvaa hänen rooliaan ryhmässä.

Tänään keskustellaan lahjakkuudesta, koska nuorten mielestä omien lahjojen löytäminen olisi Suomen tulevaisuudelle elintärkeää.

– Stereotypiat kahlitsevat meitä. Esimerkiksi astronautti ei ole vain astronautti vaan henkilö, joka tykkää seikkailla ja mennä uusiin paikkoihin, Perttu sanoo.

S-Pankin Pekka Ylihurula nyökyttelee ja kirjoittaa muistiinpanoja vieressä. Myöhemmin hän myöntää olevansa entinen milleniaaliskeptikko.

– Minua vähän ärsyttikin, kun kaikki puhuivat milleniaaleista. Milleniaalit sitä, milleniaalit tätä.

”Minua vähän ärsyttikin, kun kaikki puhuivat milleniaaleista.”

Pekka sai idean Millennial Boardin järjestämisestä syksyllä 2015 pohtiessaan pankkialan muutosta. Tuntui mahdottomalta ennustaa, millaisessa maailmassa kymmenen vuoden päästä eletään ja miten siihen pitäisi varautua.

– Ajattelin, että okei, milleniaalit ovat tärkeä juttu, mutta miten niihin pitäisi suhtautua. Pitäisikö ottaa muutama milleniaali töihin ja olla isällinen? Vai pitäisikö heidät ottaa mukaan yrityksen kehittämiseen?

Pekka päätyi jälkimmäiseen. Hän ajatteli, että olisi hauskaa, jos nuoret sparraisivat kerrankin johtoa. Samalla selviäisi, mitä he maailmasta ajattelevat – miten he suhtautuvat pankkeihin ja mitä he odottavat työelämältä.

– Halusin oikeasti tutustua tähän uuteen sukupolveen, Pekka sanoo.

– Minusta on vähän naurettavaa, kun keski-ikäiset yritysjohtajat pistävät hupparit päälle, lähtevät Slushiin ja ovat olevinaan hemmetin kovia digityyppejä. Se on päälleliimattua.


S-pankin palkkalistoilla on omiakin milleniaaleja, mutta toimitusjohtaja Pekka Ylihurula arvostaa Boardilta saamaansa suoraa palautetta. ”Heidän ei tarvitse ajatella, että toimitusjohtajan kanssa pitää käyttäytyä tietyllä tavalla.”
S-pankin palkkalistoilla on omiakin milleniaaleja, mutta toimitusjohtaja Pekka Ylihurula arvostaa Boardilta saamaansa suoraa palautetta. ”Heidän ei tarvitse ajatella, että toimitusjohtajan kanssa pitää käyttäytyä tietyllä tavalla.”


Miten voi vaikuttaa yksin?

Mitä milleniaalit itse ajattelevat siitä, että heistä odotetaan yritysten pelastajaa? Essi, Perttu ja Netta eivät myönnä ottavansa roolista paineita.

– Se tuntuu hirveän luonnolliselta. Better late than never, Essi sanoo.

– Olemme sukupolvea, jolle muutos on mahdollisuus eikä uhka. Ennemmin odotan malttamattomana tulevaisuutta ja sitä, että saan omassa työssäni olla mukana hahmottelemassa suurempia suuntaviivoja.

Isossa pörssiyhtiössä asioiden muuttaminen ei ole aina niin yksinkertaista. Netta tietää kokemuksesta, että vaikuttaminen on huomattavasti helpompaa, jos työpaikalla suhtaudutaan muutoksiin myönteisesti.

– Isoissa yrityksissä on edelleen paljon sitä, että sinulla ei ole kokemusta, älä tule sanomaan, meillä on aina tehty näin, Netta sanoo.

– Olen kohdannut töissä tilanteita, joissa ideani eivät ole saaneet juuri ollenkaan palautetta tai kiitosta. Se tuntui todella turhauttavalta ja sai minut vaihtamaan työpaikkaa ja myöhemmin perustamaan oman yrityksen.

Perttu uskoo, että teknologian kehitys on kasvattanut yksilön vaikutusmahdollisuuksia ja ymmärrystä maailmasta.

– Joku voi omasta autotallistaan käsin muuttaa miljoonan ihmisen elämän. Ennen ei pystynyt tekemään mitään merkittävää, ellei ollut valtaapitävä.


Perttu kannustaa kääntämään virheet vahvuudeksi. ”Kriisi kertoo jotain, mitä ei muuten näkisi.”
Perttu kannustaa kääntämään virheet vahvuudeksi. ”Kriisi kertoo jotain, mitä ei muuten näkisi.”


Unelmien työelämää

Pertun, Essin ja Netan mielestä suomalaisessa työelämässä pelätään liikaa epäonnistumisia eikä oteta tarpeeksi riskejä. Johtoryhmissä pyöritellään numeroita ja strategioita, mutta unohdetaan tunteet.

– Toivoisin kannustavampaa kulttuuria, rakentavaa ja positiivista feedbackia. Että epäonnistuminen ei olisi niin hemmetin iso mörkö, Netta sanoo.

Milleniaalien mielestä tunteet eivät ole työelämässä vieläkään itsestäänselvyys: Netta on nähnyt tilanteita, joissa työkaveri on itkenyt ja muut ovat kääntäneet selkänsä.

– Toisaalta yhden työpaikan korkein esimies tuki minua toteuttamaan unelmiani ja itseäni, vaikka se ei ollut kyseisen yrityksen kannalta paras vaihtoehto.

Työntekijöinä Netta, Perttu ja Essi arvostavat vapautta, luottamusta ja hyvää työilmapiiriä. Sitä, että työnantajalla on jokin missio ja se sopii myös omaan missioon. Sitä, että työ tuntuu merkitykselliseltä ja siinä oppii joka päivä jotain uutta.

Perttu ei ole koskaan tehnyt projekteja lukuun ottamatta töitä kellekään muulle. Toisin kuin vanhempiensa sukupolvi, hän, Netta ja Essi pitävät vapautta vakityötä suurempana arvona.

– Sitä, että kukaan ei kontrolloi, mitä teen, vaan minulla on tavoite. Työtavalla ei pitäisi olla väliä, Essi sanoo.

Hän työskentelee ison firman palveluksessa, mutta tuntee vetoa yrittäjyyteen: sen aika on sitten, kun tarpeeksi palava intohimo löytyy.

Netalla on jo oma firma, jonka toimisto sijaitsee milloin kotisohvalla, milloin rantakallioilla.

– Vapaus on merkityksen lisäksi se, mitä yrittäjyydessä rakastan. Se voittaa kummasti rahahuolet.

Toisaalta työelämä pelottaa: Kenelle on töitä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Pysyykö koulutus muutosten perässä?

Ennen firman perustamista Nettakin jännitti, löytääkö hän töitä.

– Pelkäsin myös sitä, että jämähdän tekemään jotain, joka ei ole minulle niin merkityksellistä. Joka päivä pelkään edelleen vähän ja kyseenalaistan omia valintojani. En vain anna pelolle liikaa tilaa.

Sankareita vai roistoja?

Milleniaalien asenne ja uho voivat ärsyttää nöyryyteen oppinutta suomalaista. Milleniaaleja on kritisoitu siitä, että he haluaisivat suoraan koulunpenkiltä asiantuntijatehtäviin, toteuttamaan omaa intohimoaan. Heidän sanotaan välttelevän sitoutumista ja rutiinihommia, valitsevan työelämässä vain rusinat pullasta ja lähtevän Balille surffaamaan, kun asiat käyvät liian raskaiksi.

Mutta milleniaali ajattelee sen näin: Lähes jokaisen valinnan tai teon pitää olla jollakin tapaa kehittävä. Elämältä on oikeus vaatia paljon.

– Tuntuu, että monet milleniaalit ympärilläni optimoivat kaiken aikansa palvelemaan jotain suurempaa tarkoitusta. Sitä, mitä haluan olla tai mikä minusta on tulossa, Essi sanoo.

– Ehkä meidät ja aiemmat sukupolvet erottaa nimenomaan se, että me haluamme tehdä merkityksellistä.

Toisaalta Essi uskoo, että kaikesta ei voi tehdä merkityksellistä.

– Ei kukaan elä pelkästä merkityksestä. Leipä täytyy saada pöytään, vaikka haluaisi seurata intohimojaan.

”Ei kukaan elä pelkästä merkityksestä.”

Viime aikoina Essi on käyttänyt lähes kaiken aikansa ensimmäisen oman kotinsa remonttiin, täysipäiväiseen työhön ja opintoihin. Välillä hän tuntee painetta elää merkityksellisemmin. Kun hän pitkän työpäivän jälkeen rojahtaa sohvalle ja alkaa katsella Gilmoren tyttöjä, saattaa iskeä syyllisyys: Mitä kaikkea tällä ajalla voisikaan tehdä? Meditoida, lukea, verkostoitua tapahtumissa.

– Usein kun olisi aika taputtaa itseään selkään ja levähtää, ajatukset ovat jo seuraavassa asiassa, siinä, mitä pitäisi tehdä tai oppia. Se ei ole hyvä.


Milleniaali haluaa oppia työssään joka päivä jotain uutta. ”Silloin tuntuu, että olen menossa johonkin enkä suorita vain samaa asiaa”, Perttu sanoo.
Milleniaali haluaa oppia työssään joka päivä jotain uutta. ”Silloin tuntuu, että olen menossa johonkin enkä suorita vain samaa asiaa”, Perttu sanoo.


Elämä on riskiä ja tuottoa

Kello lähestyy kuutta, ja Millennial Board -istunto alkaa olla lopuillaan. On aika kertoa, mitä lahjakkuuskeskustelusta on jäänyt käteen.

– Pitää olla rohkeutta pyytää apua ja epäonnistua. Virheistäkin käsin voi työstää omaa lahjakkuuttaan, yksi milleniaaleista sanoo.

– Sanat rohkea ja riippumaton jäivät resonoimaan. Ne laitan post it -lapulle kotona, lisää toinen.

Pekan mielestä milleniaaleilta voi oppia juuri rohkeutta – uskallusta olla sitä, mitä on, ja tehdä sitä, mitä haluaa.

– He eivät ole urautuneita niin, että täytyisi tehdä se tietty polku: opiskella, mennä töihin, hankkia perhe, omakotitalo ja koira.

Milleniaalit ovatkin valmiita ottamaan enemmän riskejä kuin aiemmat sukupolvet.

– Sitoudumme lyhyempiin työsuhteisiin, yritämme elää hetkessä ja käytämme rahaa kokemuksiin sen sijaan, että keräisimme säästöjä pahan päivän varalle, Essi sanoo.

Hän käytti säästönsä ja opintolainansa ulkomailla.

– Pääosin opiskeluun, mutta tietenkin matkalta tarttui mukaan tärkeitä elämän oppeja. Minulle se oli investointi tulevaisuuteen.

Kun valinnat ovat osa isompaa missiota, niitä myös miettii enemmän. Onko tämä oikea tie? Entä jos olisin valinnut toisin?

On vaikea tyytyä ja elää hetkessä. Mutta jos ei ota riskejä, ei voi valittaakaan, Essi uskoo.

– Mitä suurempi riski, sitä suurempi tuottopoten­tiaali.

Mitä opit, Pekka?

S-pankin toimitusjohtaja Pekka Ylihurula ajattelee, että Millenium Boardissa selkiytyi kuva nuorten ajatusmaailmasta:

Milleniaalit eivät tee töitä rahan takia eivätkä kestä jäykkää yrityskulttuuria, huonoa johtamista ja mikromanagerointia.

Pankin asiakkaina he haluavat tietää, mistä maksavat. Palveluiden on oltava digitaalisia ja toimivia.

He pitävät säästämistä vaikeana ja kaipaavat palvelua, jossa säästämisestä voisi jutella matalalla kynnyksellä vaikka viinilasin äärellä.

Jos olet kyllästynyt perinteiseen saunaan, kokeile vaihteeksi vaikka jääsaunaa!

Oma sauna on usein jokaiselle se rakkain, eikä sen löylyjä voita edes maailman hienoimpien kylpylöiden eksoottiset löylyt aromaterapioineen ja muine hienouksineen. Mutta jos kuitenkin kaipaat jotain uutta, kokeile vaikka näitä: 

1. GROTTO-SAUNA

Tämä italialaisesta grotto-nimisestä saunasta inspiroitunut sauna istuisi loistavasti myös Suomen järvimaisemiin. Sauna on tehty yksityiskäyttöön Kanadaan, ja sen on suunnitellut Partisans.

2. KELLUVA SAUNA

Kelluvat saunat ja mökit sopisivat myös Saimaalle. Tässä Rintala Eggertssonin taidonnäyte kelluvasta saunasta:

Myös tämä Vaasan sisäsataman edustalla seilaava saunalautta on ihan kiva:

3. SAUNAGONDOLI

Tämä hienous löytyy tietysti vain Suomesta! Saunagondolin 20 minuuttia kestävään kyytiin pääsee Ylläksellä.

 

Finnish sauna in the Gondola ❤ I am totally a spa person, to be pampered and rubbed and scrubbed with beautiful products is a perfect Lusso day out for me ❤ Detoxing Lusso Style 😛 So when I came across this sauna experience, it straight went right on top of my wishlist ❤ This is the only sauna gondola in the world in Finland at Ylläs Ski resort. This has a great sauna built in the gondola cabin & is made according to the Finnish sauna culture. There can be 4 people at the time in this Sauna gondola. Sauna takes a roundtrip from top of Ylläs, down to the Gondola station and then up again. This trip takes 20min. With breath taking views down below of scenic trees of Lapland is something to remember always ❤ I definitely wanna do this ❤ What say all @lusso_all_things_luxury #luxury #lussoatl #luxuryexperience #experience #luxuryspa #spa #gondola #gondolasauna #finland #luxuryfinland #finnishspa

A post shared by Lusso All Things Luxury (@lusso_all_things_luxury) on

4. JÄÄSAUNA

Lisää suomalaisia erikoisuuksia. Tämä jääsauna lämpiää Kuusamossa Rukalla.

5. SURFFISAUNA

Meillä Suomessa on toki ollut saunabusseja iät ja ajat. Astetta tyylikkäämpään menoon sopii kuitenkin surffisauna, joka on kehitetty pitämään surffarit lämpöisenä. Tällainen kompakti sauna napsahtaisi mukavasti myös jokaisen autoilevan suomalaisen peräkoukkuun.

 

Sunrise light. #newhampshire #surfing #adventure #surfsauna #waves #surf

A post shared by Surf Sauna (@surfsauna) on

Tiedätkö jotain vielä hauskempaa tapaa saunoa? Jaa kokemuksesi kommenttikentässä!

Rakkaasta Lamby-koirasta luopuminen oli vaikea päätös.

Moni on ihmetellyt, minne rescuekoira Lambyn kuvat ovat kadonneet Girls-tähti Lena Dunhamin Instagram-tililtä.

Lena on koiraihminen koko sydämestään, mutta tuoreessa kirjoituksessaan hän paljastaa tehneensä raskaan päätöksen ja luopuneensa rakkaasta koirastaan. Lenasta on ollut sydäntäsärkevää puhua koko asiasta, mutta hän kirjoittaa Lambyn muuttaneen jo maaliskuussa Los Angelesiin, missä koiraa hoitavat ammattilaiset.

– Käytöshäiriöt ja aggressiivisuus jatkuivat neljä vuotta, emmekä voineet hoitaa niitä koulutuksella, lääkkeillä tai jatkuvalla, rakastavalla koiranomistajuudella, Lena selittää.

 

A lot of you have been asking where Lamby is these days since he's always been the star of my gram and I've been posting pics of my poodle girls. Well, you know honesty is my jam but this one has been really heartbreaking to talk about. But I feel I have to share that last March, after four years of challenging behavior and aggression that could not be treated with training or medication or consistent loving dog ownership, Lamby went to live at an amazing professional facility in Los Angeles @matt_thezendog where an awesome person named @therealdanishay (who is educated in a rescue dog's specific trauma) loves him so hard. Lamby suffered terrible abuse as a pup that made having him in a typical home environment dangerous to him and others- we needed to be responsible to ourselves, our neighbors and especially our beloved boy. Jack and I will miss him forever but sometimes when you love something you have to let it go (especially when it requires tetanus shots and stitches.) Someday I'll really write about the pain and relief of letting Lamby go off and really be Lamby, biting and peeing in his own mouth and all. There were so many lessons in it, about forgiving myself and loving with an open palm and giving in to a larger plan. Shout out to @jennikonner for listening to endless hours of Lamby pain, and especially my partner @jackantonoff for loving him even when he ruined floors and couches and our life. Jack knows what Lamby means to me and he let me come to the decision in my own time even when it made his days challenging. Susan & Karen will never be my first loves, but they are fuzzy and hilarious stuffing for the hole Lamby left and we cherish them deeply ❤️#lamby #thefirstcutisthedeepest #foreverlamb PS If you have a similar situation, please know its possible to responsibly re-home your rescue rather than sending them back into the shelter system. It can require patience, diligence and often a financial contribution but there are solutions that leave everyone happy and safe. You will always have been your dog's first stop outside shelter life and that's beautiful.

Henkilön Lena Dunham (@lenadunham) jakama julkaisu

Ennen kuin Lena adoptoi Lambyn, koiranpentu oli kärsinyt pahasta kaltoinkohtelusta. Traumojen vuoksi Lambyn käyttäytyminen oli vaaraksi sille itselleen sekä muille, joten Lenan mukaan ainoa vastuullinen päätös oli sijoittaa koira osaavaan hoitoon. Hän ei halunnut palauttaa sitä takaisin koiratarhaan.

– Tulemme kaipaamaan häntä ikuisesti, mutta joskus kun rakastaa oikein kovasti, pitää päästää irti (etenkin kun se vaatii jäykkäkouristusrokotuksia ja tikkejä).

Lena kiittelee tekstissään myös puolisoaan Jack Antonoffia, joka on antanut Lenan miettiä päätöstä rauhassa ja kestänyt Lambyn oikkuja.

Koirat pysyvät Lenan elämässä yhä, sillä hän otti viime vuonna kaksi pientä villakoiraa, Susanin ja Karenin.

– Ne eivät koskaan tule olemaan ensimmäisiä rakkauksiani, mutta ne ovat pörröisiä ja hupaisia täytteitä aukolle, jonka Lamby jätti.

 

back by popular demand

Henkilön Lena Dunham (@lenadunham) jakama julkaisu

Tekstinsä lopuksi Lena Dunham kannustaa muita samassa tilanteessa olevia miettimään, miten koiran saisi vastuullisesti uuteen kotiin.

– Se saattaa vaatia kärsivällisyyttä, määrätietoisuutta ja usein rahallista panostusta, mutta on olemassa ratkaisuja, joiden ansiosta kaikki ovat onnellisia ja turvassa.

 

❤️❤️❤️ (📸: @robin_schwartz outtake for the New Yorker magazine)

Henkilön Lamby Antonoff-Dunham (@lamby_antonoff) jakama julkaisu

Lambyn elämää voi seurata koiran omalla Instagram-tilillä.

Courteney Cox puhuu avoimesti siitä, kuinka otti niin paljon pistoshoitoja, ettei enää näyttänyt itseltään.

Frendit-sarjasta tunnettu näyttelijä Courteney Cox, 53, myöntää New Beauty-sivuston haastattelussa, että nuoruuden tavoittelu lähti hänellä käsistä. Nyt hän sanoo luopuneensa pistoshoidoista ja antaneensa kasvoihinsa laitettujen täyteaineiden liueta, sillä hän haluaa näyttää jälleen itseltään.

– Hollywood tekee siitä vaikeaa, tämä ala. Kasvoin ajattelemaan, että ulkonäkö on kaikkein tärkein asia. Niin kauan kuin näytin hyvältä, kaikki olisi OK. Se ajoi minut ongelmiin, näyttelijä tilittää.

– Yritin niin kovasti pysyä mukana, mikä vain pahensi asioita. Nyt olen niin luonnollinen kuin voin olla.

Cox kertoo haastattelussa koukuttuneensa pistoshoitoihin, kun lääkärit suosittelivat niitä. Ensimmäinen kerta oli onnistunut, koska kukaan ei hänen mukaansa hoksannut muutosta – Hollywoodissa lääkärin apuun turvautuminen ulkonäköasioissa on edelleen tabu. Sitten hän halusi lisää, ja joku kertoi uudesta huippulääkäristä, jonka tekemät hoidot ovat luonnollisen näköisiä. Kierre oli valmis.

Courteney Cox vuonna 2011. Kuva: Reuters
Courteney Cox vuonna 2011. Kuva: Reuters

– Tapaat heidät ja he sanovat, että sinun tarvitsee ottaa vain tämä. Seuraavaksi huomaat, että kasvoissasi on kerros toisensa jälkeen. Sitä ei tajua, koska kaikki tapahtuu vaihe kerrallaan, kunnes olet siinä pisteessä, että ei p*ska, tämä ei näytä oikealta.

Courteney Coxinkin kasvojen muuttumista on seurattu julkisuudessa, eivätkä ikävät kommentit ole jääneet näyttelijältä huomaamatta. Ensin hän kuitenkin ajatteli, että valokuvat vain saavat hänet näyttämään oudolta. Lopulta myös ystävät alkoivat huomautella, että nyt riittää.

Jo vajaa vuosi sitten Cox kertoi Vanity Fairille katuvansa joitakin asioita, joita hän on tehnyt kasvoilleen. Silloin hän totesi, että onneksi osa niistä liukenee pois. Aiemmin hän on kertonut myös turvautuneensa botoxiin. Nyt aineiden poistuttua kasvoista hän suhtautuu ulkonäköönsä lempeämmin.

– Asiat tulevat muuttumaan ja kaikki valahtaa. Yritin estää valahtamisen, mutta se sai minut näyttämään feikiltä. Kasvoissa pitää olla liikettä, etenkin jos iho on ohut kuten minulla.

Näyttelijä toukokuussa 2017. Kuva: Sansho Scott / BFA / REX / All Over Press
Näyttelijä toukokuussa 2017. Kuva: Sansho Scott / BFA / REX / All Over Press