Katja uskoo, että ihmiset eläisivät eri tavalla, jos he muistaisivat kuolevaisuutensa. Isän kuoleman jälkeen Katja vaihtoi röntgenhoitajan työt elokuvakouluun ”Aloin tehdä sitä, mitä haluan.” Kuvat: Milka Alanen ja Juha Salminen

Miksi omasta kuolemasta päättäminen on niin tärkeää? Katja Niemestä tuli eutanasian kannattaja, kun hänen isänsä ja äitinsä kuolivat viisikymppisinä syöpään.

Jos Katja Niemi, 36, saisi päättää, hän kuolisi katsoen tähtitaivasta. Metsä humisisi huojentavasti, joku läheinen pitäisi kädestä.

– Universumi rauhoittaisi ja pistäisi asiat mittasuhteisiin. Olisi ihanaa, jos siihen voisi vain nukahtaa, Katja sanoo.

Hän tietää, että oikeasti se ei ole mahdollista. Suurin osa vuoteen omana kuolevista katsoo viimeiseksi laitoksen tai oman makuuhuoneen kattoa.

– Ei sinua viedä metsään tähtien alle. Ei voi kuin maata sängyssä, katsoa huonetta ja kestää epätietoisuutta.

Katja on ajatellut kuolemaa paljon, koska hänen vanhempansa menehtyivät viisikymppisinä syöpään: isä leukemiaan, äiti aggressiiviseen keuhkosyöpään.

Kun Katja seurasi vanhempiensa viimeisiä hetkiä, hän alkoi pohtia myös omaa kuolemaansa. Mitä jos sairastuisi itsekin niin pahasti, että viimeiset hetket olisivat vain hidasta kitumista?

Miltä tuntuisi joutua muiden armoille? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi? Tarjottaisiinko hautajaisissa mojitoja ja juustokakkua?

– Välillä kuolema pelottaa tosi paljon, välillä ei ollenkaan. Pelkään vain sitä, että joudun olemaan muiden armoilla enkä saa tahtoani läpi.

”Pelkään vain sitä, että joudun olemaan muiden armoilla enkä saa tahtoani läpi.”

Peiton paino

Isä makasi sairaalasängyssä hiestä märkänä. Lääke rauhoitti viideksi minuutiksi. Sitten isä heräsi taas ja huusi apua. Katja yritti halata, mutta isä ei antanut. Jo pelkän lakanan paino sattui.

Kun ilta hämärtyi, Katja käveli sairaalan pihalle soittamaan poikaystävälleen. Kun hän puolen tunnin päästä palasi huoneeseen, isä oli kuollut.

Huone oli hiljainen, Katja näki isän hahmon pedissä samassa asennossa kuin vain hetkeä aiemmin. Yhä hiestä märkänä, silmät auki.

– Kumarruin suutelemaan isää otsalle hyvästiksi, mutta otsa olikin niin hiestä nihkeä, etten voinut.

– Halusin nopeasti pois, koska ei isäkään enää ollut siellä, Katja sanoo.

Katja oli 20-vuotias, sisaruskatraan vanhin, ja kohtasi kuolleen ensimmäistä kertaa. Siinä oli käsittelemistä, vaikka isä oli ollut viimeisinä vuosina aika etäinen. Katjan vanhemmat olivat eronneet, ja isä asui eri kaupungissa uuden naisystävänsä kanssa.

– Hän oli juuri rakastunut ja jäänyt eläkkeelle, aloittamassa uutta elämää, kun uutinen syövästä tuli.

Isä oli tuolloin viisikymppinen, ja diagnoosi oli heti toivoton. Kantasoluluovuttaja olisi voinut pelastaa hänet, mutta sellaista ei löytynyt.

– Kun leukemia todettiin, aikaa annettiin kahdesta kuukaudesta kahteen vuoteen. Miten sellaisen kanssa elää, kun ei tiedä varmasti?

Järjellä isä hyväksyi kohtalonsa. Antoi neuvoja raha-asioihin, kertoi, millaiset hautajaiset haluaa.

– Meillä ei ollut sellaista suhdetta, että olisimme puhuneet kuolemasta. Kerran isä kysyi, minkähänlainen se loppu tulee olemaan. Onkohan se tukehtuminen? Sanoin vain, etten tiedä.

”Kerran isä kysyi, minkähänlainen se loppu tulee olemaan. Onkohan se tukehtuminen?”

Katja käsitteli asiaa lukemalla paljon kuolemaa käsitteleviä kirjoja, myös brutaaleja kuvauksia parantumattomasti sairaiden viimeisistä hetkistä.

Katjan mieleen jäi Kuolevan kipu ja kärsimys -kirjasta tarina kolmekymppisestä naisesta, joka sairasti kurkkusyöpää. Sairaus teki märkiviä kasvaimia nieluun, kunnes hengitystiet kasvoivat umpeen.

– Se tuntui epäinhimilliseltä.

Katja Niemi ei usko, että eutanasian laillistaminen heikentäisi saattohoitoa. ”Eivät kaikki halua eutanasiaa. Suurin osa saa varmaan ihan hyvän lopun.”

Viimeiset juhlat

Kuusitoista vuotta isän kuoleman jälkeen, helmikuussa 2017 eduskunnalle jätettiin eutanasian laillistamista kannattava lakialoite. Aloite ajaa eutanasian sallimista sellaisissa tapauksissa, joissa parantumattomasti sairaan, kuolemaa odottavan potilaan kivut ja kärsimykset ovat niin sietämättömiä, ettei niitä pystytä saattohoidon tai lääketieteen keinoin lievittämään.

Katja on yksi aloitteen kannattajista.

– Jos eutanasia sallittaisiin minun elinaikanani, en joutuisi ainakaan pelkäämään, millainen loppuni on. Olisi kiva pitää vaikka juhlat, hyvästellä ja mennä sitten nukkumaan jonkun rakkaan viereen.

Katja ei ajattele, että hänen vanhemmilleen olisi pitänyt tehdä eutanasia. Mutta viimeisten hetkien seuraaminen sai hänet miettimään, mitä hän itse tekisi, jos sairastuisi parantumattomasti.

– En ole itsekään varma, haluaisinko eutanasian. Eihän sitä voi tietää vielä terveenä. Mutta on ihmisiä, jotka sen haluavat, enkä ymmärrä, miksi se pitäisi heiltä kieltää.

Katjasta tärkein peruste eutanasialle on itsemääräämisoikeus: jokaisella on oikeus päättää kuolemastaan.

Hänelle ei riitä vastalauseeksi, että nykysysteemillä on aina menty, loppuun asti.

– Vedotaan esimerkiksi tuhansia vuosia vanhaan lääkärinvalaan. Ehkä sitä voisi tarkastaa ja miettiä uudelleen. Onko se nykyajan mukainen? Ihan kuin kerran vannottua ei voisi joskus korjata. Asiat ja tilanteet muuttuvat, Katja sanoo.

– Ketään ei saa pakottaa antamaan eutanasiaa, mutta aina löytyy ihmisiä, jotka näkevät sen auttamiseksi.

”Se, että saa päättää, antaa rauhan, turvallisuuden tunteen. Eutanasia auttaisi myös pelkoon.”

Katja vertaa eutanasiaa itsemurhaan: siihen vain tarvitsee muiden apua.

– Mikä tahansa itsemurhatapa kuulostaa minusta epämiellyttävältä. Eivät itsemurhan tekijätkään halua kuolla, he eivät vain jaksa enää kärsiä.

Osa eutanasian vastustajista perustelee kantaansa uskonnolla, sillä, että elämä on pyhää. Katja on ateisti eikä usko, että vain Jumalalla on oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Kontrolloimmehan elämää muutenkin.

– Minunkin mielestäni elämä on pyhä ja sitä pitää kunnioittaa, mutta kärsimys ei ole enää pyhää, Katja sanoo.

– Ei synnytystä pelkäävälle, keisarileikkauksen haluavalle naisellekaan sanota, että Jumala päättää, miten lapsi syntyy. Se, että saa päättää, antaa rauhan, turvallisuuden tunteen. Eutanasia auttaisi myös pelkoon.

sietämätön kipeys

Eutanasian vastustajat vetoavat myös siihen, että onnistunut saattohoito riittää. Jotkut uskovat, että jos eutanasia laillistettaisiin, saattohoitoon ei enää panostettaisi.

Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen ei pidä saattohoidon laiminlyömistä realistisena pelkona.

– Kaikissa niissä maissa, joissa eutanasia on laillistettu, on tapahtunut täysin päinvastoin.

Hänninen törmää työssään silloin tällöin ihmisiin, jotka toivoisivat, että eutanasian saaminen olisi mahdollista. Kovin yleinen toive se ei ole.

– Ihmisiä eivät aja siihen kipu ja kolotus vaan toivottomuus. Edessä ei ole kuin kuolema, ja sekin kivulias.

Hänninen muistuttaa, että eutanasiaa voitaisiin harkita vain kuolemaan johtavissa sairauksissa, joissa odotettavissa oleva elinikä on alle puoli vuotta ja kärsimys fyysisesti tai psyykkisesti kestämätöntä. Toiveen olisi aina lähdettävä potilaasta itsestään: hänen on itse pidettävä kärsimystään sietämättömänä.

Hännisestä on tärkeää, että eutanasialaki säädetään niin, että virheiden mahdollisuus on mahdollisimman pieni.

– Kaikkea voidaan käyttää väärin. Mutta jos lähdetään pelkäämään, ei voida tehdä mitään ratkaisuja.

Ajatus eutanasian olemassaolosta toisi Katjalle turvallisuuden tunteen. ”Saisin itse päättää, milloin kärsimys riittää.”

Pelkoa ja päiväunia

Kun Katja oli 31-vuotias, hän istui jälleen sairaalasängyn laidalla. Saattohoitokodin ikkunasta näkyi heinää, mäntyjä, auringonkukkakimppu kuistin pöydällä.

Keuhkosyöpä oli vallannut äidin toisen keuhkon ja levinnyt aivoihin. Äiti oli päässyt hyvään saattohoitokotiin, mutta epäili, että häntä pidetään siellä väkisin. Välillä hän huusi poliisia, välillä luuli saattohoitokotia Utöhön matkaavaksi laivaksi.

Katjasta se tuntui hirveältä.

– Kun kasvain levisi aivoihin, elämä ei ollut enää nautinnollista äidille. Hän ei tajunnut, että hänellä on syöpä ja että hän on kuolemassa. Oli kauheaa seurata vierestä, kun ei voinut auttaa.

Vaikka he eivät puhuneet kuolemasta, Katja tiesi, että äiti pelkäsi. Äiti oli sairastuessaan vasta viisikymppinen ja pitkään varma, että selviäisi. Suvun naiset olivat tavanneet elää satavuotiaiksi.

Myös Katja pelkäsi. Äiti oli hänelle niin läheinen, että menetystä oli vaikeaa kestää.

– En usko kohtaloon, mutta kun kuulin, että äiti kuolee, ajattelin: Ai tämän takia isäni kuoli. Että tästä selviäisin. Olisin harjoitellut.

– Äiti oli elämäni läheisin ihminen. Luulin että kuolen, kun äiti kuolee.

Kerran Katja kysyi, millaiset hautajaiset äiti haluaisi. Äiti alkoi itkeä eikä osannut vastata.

– Sanoin, ettei hänen tarvitse ajatella sitä, koska nyt hän on elossa. Voimme keskittyä elämiseen. Jälkeenpäin ajateltuna en olisi osannut silloin puhua kuolemasta enempää.

Kun syöpä eteni, järkevä keskustelu ei enää onnistunut. Katja työnsi äitiä pyörätuolissa, syötti, nukkui joskus päiväunet vierellä. Välillä vain itkettiin yhdessä.

Keinot kipuun

Katjan mielestä kuolevan ihmisen hoidossa olisi paljon kehitettävää. Sairaalassa äiti ei saanut ahdistukseensa lääkettä, vaikka pyysi. Kipulääkettäkin säännösteltiin. Katjalle ei koskaan perusteltu, miksi niin tehtiin.

– Äiti sai lääkettä aina vasta, kun alkoi uudestaan sattua. Vaikka sitä pitäisi saada etukäteen, koko ajan. En ymmärrä, että kitsastellaan lääkkeissä, jos on arvioitu, että ihminen elää alle neljä kuukautta. Se suututtaa.

Saattohoitokodissa kipulääkettä annettiin tarpeeksi, mutta äkillisiin läpilyöntikipuihin sitä annosteltiin piikillä, vaikka äiti kammosi neuloja.

– Miksei hän saanut suonensisäistä lääkettä, vaikka hänellä oli jo kanyyli? Sekin on itsemääräämisoikeutta. Kysyin asiasta, mutta minulle sanottiin vain, että näin se nyt on.

Katjan äiti vietti viimeiset hetkensä suuren kaupungin saattohoitokodissa, isä keskussairaalassa Hämeessä. Isä viimeisinä hetkinä paikalla ei edes ollut lääkäriä, joka olisi voinut nostaa lääkkeen annostusta.

– Olin aivan järkyttynyt siitä. Ajattelin, että minun pitäisi tehdä valitus, mutta olin 20-vuotias ja minun piti ottaa vastuu hautajaisjärjestelyistä, koska vanhempani olivat eronneet. Oli muutakin mietittävää.

”Kuolema on ahdistavaa ja ikävää puuhaa myös hoitaville ihmisille.”

Juuri alueellinen epätasa-arvo on saattohoitolääkäri Juha Hännisen mielestä hoidon suurin ongelma.

– Riippuu paikkakunnasta, onko hoitopaikassa lääkäreitä ja hoitajia, jotka osaavat homman.

Hännisen mielestä hyvässä saattohoidossa viedään potilaan kivut pois ja tehdään olo turvalliseksi. Ahdistukseen ja pelkoonkin pitäisi saada lievitystä.

Hän uskoo, että saattohoidon epäkohdat voivat johtua asiantuntemuksen puutteesta.

– Saattohoitoa ei välttämättä pidetä niin tärkeänä, että hoidettaisiin asia kuntoon. Ei paneuduta siihen. Kuolema on ahdistavaa ja ikävää puuhaa myös hoitaville ihmisille. Siihen liittyviä asioita pelätään.

Ammattitaidon puute ei silti ole selitys.

– On olemassa paikkoja, joihin voi soittaa ja kysyä. Huonon hoidon selitys ei voi koskaan olla se, ettei paikalla ole ihmistä, joka osaisi.

Äiti sairaalassa ennen saattohoitokotiin siirtymistä. Viikkoa ennen kuolemaa Katja ja siskot veivät äidin pizzalle ja katsomaan merta.

Arkisia unelmia

Viimeisinä päivinään Katjan äiti ei pystynyt enää puhumaan tai liikkumaan. Katja istui vierellä, äiti makasi sängyssä ja pelkäsi tukehtuvansa.

Katjan mieleen tuli brutaali ajatus.

– Katsoin sitä kuolevaa ihmistä ja mietin, että koiraakaan ei tuossa tilanteessa pidettäisi enää hengissä. Siinä mielessä eläimet saavat inhimillisempää kohtelua. Eutanasian pitäisi tietenkin olla ihmisen oma tahto, toisin kuin eläimillä, Katja sanoo.

– Jos olisin itse tilanteessa, jossa syöpä leviää aivoihin, minua rauhoittaisi ajatus, että voisin sanoa, että huomenna haluan nukahtaa enkä herätä enää. Kuolemassa pelottaa eniten, että sitä ei voi hallita.

Juha Hännisen mielestä hyvä kuolema on oman näköinen, kivuton ja nopea.

– Osa haluaa kuolla yksin, valtaosa läheisten kanssa. Melkein kaikkia pelottaa. Kuoleman prosessi ei saa kestää liian kauan. Kun on kuoltava, kuolee. Ei ole välitilassa monta viikkoa.

”Osa haluaa kuolla yksin, valtaosa läheisten kanssa. Melkein kaikkia pelottaa.”

Eniten kuolemassa pelottaa sen arvaamattomuus, lopullisuus ja joskus kipu. Kun viimeiset hetket lähestyvät, on usein muiden armoilla. Se voi tuntua ahdistavalta.

– Ihmisiä pelottaa se, ettei tiedä, tapahtuuko kuoleman jälkeen mitään. Onko se loppu? Hänninen kertoo.

Hän on nähnyt, miten moni toivoo viimeisiltä hetkiltä läheisten läsnäoloa, ihan arkisia asioita. Niitä, jotka tavallisena maanantai-iltana joskus pitkästyttävät. Lasten leikkien katselua, hetkiä keittiön pöydän ääressä.

– Sitä, kun tulet töistä kotiin, katsot hetken telkkaria ja pelkäät, että sinulla on hirveän tylsä elämä. Sellaista kaipaa, kun on kuolemassa.

Tuhkaa vain

Krematorion lattialla oli rikkaharja ja metallisaavi. Katja oli tullut seuraamaan äitinsä tuhkausta, mutta paikan päällä selvisi, että ruumis oli poltettu vahingossa jo edellisenä iltana. Äidin luut olivat saavissa, matkalla myllyyn, joka jauhaisi ne hienoksi tuhkaksi.

Katja otti palan käteensä. Sangosta nousi pölyä, luu tuntui vielä lämpimältä.

– Näin, että tässä on kylkiluu, tässä selkänikama, Katja sanoo.

– Se tuntui käsittämättömältä, mutta samalla tosi terveeltä. Emme näe sairaita tai kuolevia, ennen kuin joku läheinen menee.

Sillä hetkellä kuolemasta tuli konkreettinen. Äiti oli tässä, enää hän ei ole. Katjasta alkoi tuntua, että on vain ruumis, ei erillistä sielua.

– Ajatukset ja mieli asuvat sinun vartalossasi. Yhtäkkiä olet vain luuranko, ja se kaikki muu on kokonaan poissa. Ei ole enää sitä ihmistä. Se todella vain häviää, tuhka tuuleen.

Vierailija

Vanhempien kivulias kuolema teki Katjasta eutanasian kannattajan: ”Eläimet saavat inhimillisempää kohtelua”

Ihana ja koskettava juttu. Moni viimeinen vaihe on niin tuskainen, että toivon todella Suomeen saatavan armokuoleman. Päivi Räsänen kehui Suomessa olevan hyvän palliatiivinen hoito ja kivunlievitys, mutta eihän se asia ihan näin taida olla. Viimeisessä vaiheessa ei pitäisi enää kipulääkitystä pihistellä, vaan tuottaa mahdollisimman hyvä olo kuolevalle. Kaikki eivät koe ihanteellista äkkikuolemaa.
Lue kommentti

– Pari viikkoa häiden jälkeen meidän suhde räjähti ihan täysin. Tuli niin isot ongelmat, että olimme eroamassa ihan oikeasti, golfari kertoo Supertähdet-ohjelmassa.

Suomen kaikkien aikojen menestynein naisgolfari Minea Blomqvist-Kakko, 32, kertoo Supertähdet-ohjelmassa, että hänen parisuhteensa ajautui pahaan kriisiin lähes heti häiden jälkeen. Minea on naimisissa toisen golfarin, Roope Kakon, 35, kanssa.

– Pari viikkoa häiden jälkeen meidän suhde räjähti ihan täysin. Tuli niin isot ongelmat, että olimme eroamassa ihan oikeasti, Minea kertoo ohjelmassa ja puhkeaa kyyneliin.

”Se on vieläkin vähä katkera paikka mulle.”

Parisuhdekriisi vaikutti kielteisesti myös Minean uraan. Hänen olisi pitänyt jaksaa keskittyä peleihin, mutta parisuhteen ongelmat valtasivat kaikki ajatukset.

– Mä en nukkunut sekuntiakaan niinä öinä, hän kuvailee.

Kriisin jälkeen golf ei enää sujunut entiseen tapaan. Raskaan tilanteen takia Minean oli pakko jättää kilpailuja väliin, eivätkä lyönnitkään kulkeneet entiseen malliin – ei edes sen jälkeen, kun asiat korjaantuivat Roopen kanssa.

– Sitten taas sen jälkeen se (golf) ei oo enää lähtenyt siitä... Se on vieläkin vähä katkera paikka mulle. Sellaista se elämä on.

2973708

Onko sinun parisuhteesi ajautunut vakavaan kriisiin heti avo- tai avioliiton solmimisen jälkeen? Kerro tarinasi jutun lopussa olevassa lomakkeessa.

Supertähdet nähdään Nelosella vappuviikolla poikkeuksellisesti jo perjantaina 28. huhtikuuta klo 21.00 ja uusintana normaaliin esitysaikaan sunnuntaina klo 20.00.

Me Naiset ja Nelonen kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Katso videolta, mitkä 10 suomen kielen sanaa ovat niitä kaikkein ihanimpia.

Suomen suurimmassa sanakirjassa on yli 200 000 sanaa. Tähän kun lasketaan mukaan vielä murresanat, nousee määrä jo 400 000. Tämän huiman sanamäärän joukosta pyysimme ihmisiä valitsemaan heidän mielestään kauneimman.

Katso lopputulos videolta!

Mikä sinun mielestäsi on suomen kielen kaunein sana? Kommentoi alle.

Kuulemma ennen oli kaikki paremmin, mutta silloin ei osattu arvostaa työn pieniä etuja, sanoo milleniaali.

Ihmetteletkö vai tunnistatko? Tämä on milleniaalin elämää:

Olen laman lapsi ja taantuman teini-ikäinen. Viimeistään siitä lähtien, kun menin lukioon vuonna 2008, minulle ja muille ikäisilleni on jankattu, että työelämä on murroksessa.

Vuonna 2008 paasattiin vielä siitä, että suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja jättävät jälkeensä valtavan työvoimapulan. Aika äkkiä selvisi, ettei tulekaan työvoimapulaa: tulee taantuma, yt-suma ja paljon työttömyyttä. Ryhdyttiin tolkuttamaan, ettei kukaan voi olla eläkeikään asti samassa työssä, jos nyt ylipäätään saa mitään työtä – ellei siis kouluttaudu lähihoitajaksi (koska kaikki ongelmat ratkeaisivat, jos olisimme kaikki lähihoitajia).

Kun pikkuhiljaa pääsin työelämään kiinni, selvisi, ettei töissä olekaan ihan sellaista kuin koulussa annettiin ymmärtää. Samalla ilmeni, että minun ja kaltaisteni milleniaalien käsitys työelämästä on varsin erilainen kuin aiempien sukupolvien. Kun oli opetellut ajattelemaan, ettei kenellekään mitään töitä ole tarjolla, määräaikaisenkin työn saaminen tuntui luksukselta.

Toisaalta jotkin luutuneet työelämän käytännöt jaksavat hämmästyttää. Kuten:

1. Työterveyshuolto = käsittämätöntä vip-kohtelua

Kun tavallisella kuolevaisella on virtsatieinfektio, hän istuu päivystyksessä odottamassa, että joku ehtii todeta, että verisessä pissassa ei ole kaikki ok. Kun työterveyden asiakkaalla on virtsatieinfektio, hän käväisee työterveydessä – työajalla ja jonottamatta! Ensimmäinen antibioottipilleri annetaan suuhun, ettei tuntuisi niin pahalta. Ihanaa, mutta ei kovin tasa-arvoista.

2. Milloin on taas yt-neuvottelut?

Milleniaali ei yhteistoimintaneuvotteluja pelkää. Eihän hänellä ole vakituista työpaikkaakaan! Hän on oppinut, että on ihan normaalia, jos joka toinen vuosi on yt-neuvottelut, ja välivuodet käytetään edellisistä irtisanomisista toipumiseen. Lomautus on lottovoitto, koska se ei ole irtisanominen.

3. Oi, lounasseteli!

Kun olin esiteini, lounassetelin saaminen äidiltä oli juhlava hetki. Koska setelin arvo ylitti hampurilaispaikan lastenaterian arvon, lounassetelillä saattoi tarjota purilaista kaverillekin. Päivä rikkaana kersana! Lienee tarpeetonta sanoa, että kun sain ensimmäiset lounassetelit työn kautta, piilottelin niitä lompakkooni kuin Klonkku sormusta. En edes ala kertoa, millaisia reaktioita liikunta- ja kulttuurisetelien saaminen on ystäväpiirissäni herättänyt.

4. Kosteat työpäivät

Jos työelämän konkareita on uskominen, suomalainen työelämä oli vielä parikymmentä vuotta sitten kuin suoraan Mad Menistä. Ei tietenkään pukeutumistyylin vaan alkoholinkäytön osalta. Luovilla aloilla ryypättiin pitkin viikkoa ja teollisuudessa avattiin tenuhanat perjantaiaamuisin. Rööki tietysti paloi kaikkien suupielessä aamusta iltaan. Nykyään töissä ollaan yleensä selvin päin, eikä missään saa tupakoida.

5. Vakituinen työ, mikä se on?

Pakkoyrittäjyyden konsepti kuulostaa milleniaalin korvaan paljon tutummalta kuin vakityösopimus. Minulta kysyttiin kerran kehityskeskustelussa, mitä ajattelisin vakituisesta työpaikasta. Jäädyin moneksi sekunniksi, koska mielessäni ei ollut sitten yläasteen käväissyt, että voisin joskus saada vakituisen työn paikasta, josta pidän.

Kuvaavin esimerkki on kuitenkin tämä: Olin muutama vuosi sitten naamiaisissa, joiden teemana olivat legendat. Pukukilpailun voitti tyttö, joka oli pukeutunut vakituiseksi työsopimukseksi.

6. Kultakellot, kesäjuhlat ja muut muhkeat edut 

Joka työpaikalla pitää olla joku eläkeikää lähestyvä valittamisen ammattilainen, jonka tehtävä on kertoa nuoremmille, että nykyään on kaikki niin pirskuleen huonosti. Milleniaaliparka ei osaa kaivata hulppeita kesäjuhlia, muhkeita bonuksia tai kultakelloa 50-vuotislahjaksi. Myöskään 20 palvelusvuodesta saatavat lomat eivät lama-ajan lasta paljon kiinnosta, koska hän olettaa, ettei kukaan voi pyöriä 20:ta vuotta samassa työpaikassa.

7. Onko nousukausiakin?

Lamaan ja taantumaan kasvaneena ajattelin pitkään, että tätä tämä nyt on: yt-neuvotteluja yt-neuvottelujen perään, kunnes puolet kansasta on työttömänä. Sitten eräänä kauniina kesäpäivänä vanhempi kollegani totesi, että taloushan on aaltoliikettä, joten pakko kai tässä on pian tulla nousukausi. Mikä se sellainen on?

Lopputulos: Puoli vuotta surffipummina, miksei

Työnantajia harmittaa, että nuoret työntekijät eivät odota kieli pitkällä ylennyksiä ja uusia vastuualueita vaan seuraavaa lomaansa. Milleniaalien päähän on uponnut, että työnantajaan on turha sitoutua, koska työnantaja tuskin sitoutuu takaisin. Niinpä moni käyttää työpaikkaa ainoastaan rahantekovälineenä, joka mahdollistaa oikean elämän Aasian auringossa. 

Miksi kaikkien pitäisi uskaltaa puhua palkasta työkaverien kanssa? Suomalaisen Vincit-yritys repäisi ja päätti julkaista kaikkien työntekijöidensä palkat.

Toisten ihmisten raha-asioista uteleminen on epäkohteliasta, se oppi meihin on iskostunut tiukasti – liiankin tiukasti. Ajatuskin avoimesta palkkojen pohtimisesta saa monen meistä muistuttamaan seiskaluokkalaista, joka yrittää pitää luokan edessä puhetta seksistä.

Aika monessakin tilanteessa rahasta puhuminen olisi kuitenkin hyödyllistä ja helpottavaa. Erityisesti suu kannattaisi avata työpaikalla, koska rahapuheen lisääntyminen saattaa hyvinkin johtaa rahan, siis palkan, lisääntymiseen. 

Monella suomalaisella työpaikalla palkkaus on lähes valtionsalaisuus, mutta joukossa on poikkeuksiakin. Esimerkiksi ohjelmistokehitysyritys Vincit on tullut tunnetuksi siitä, että siellä työntekijät tietävät toistensa palkat. Vincitin henkilöstöjohtaja Johanna Pystynen kertoo, että Vincitissä palkka-avoimuus on lisännyt työntekijöiden ymmärrystä siitä, mikä on kullekin oikeudenmukainen palkka. 

– Kun palkat on avattu, ihmiset alkavat ajatella enemmän sitä, mistä palkan pitäisi tulla, Pystynen kertoo. 

Palkka kertoo arvostuksista

Palkoista puhuminen työkavereiden kesken antaa osviittaa siitä, mitä missäkin työpaikassa arvostetaan. Sen perusteella uraansa voi kehittää suuntaan, joka tietää lisää liksaa – tai hankkiutua kokonaan toiseen työpaikkaan. Palkoista jutellessahan voi käydä niinkin, että saa tietää kokeneempien ja enemmän vastuualueita hallitsevien työkaverien palkkojen junnaavan paikallaan korotuspyynnöistä huolimatta. Kaikille se ei ole motivoiva tulevaisuudennäkymä.

”Palkkaan liittyy paljon tunteita ja statuksen arvostelemisen pelkoa.”

VIncitillä palkkojen avaaminen aloitettiin pienellä kokeilulla, jossa yksi tiimi jakoi palkkatietonsa keskenään. Kaikissa yrityksissä ei ole halua palkkatietojen avaamiseen, mutta avoimuutta voi lisätä työkavereiden kesken. 

– Kannattaa ottaa avoimesti esiin se keskustelu, että millä tavalla ihmiset olisivat valmiita avaamaan palkkojaan. Palkkoja voi kuvata vaikka 500 euron välein olevissa kategorioissa, jolloin vähän hahmotetaan, kuka tienaa mitäkin, Johanna Pystynen ehdottaa.

Palkkaan liittyy pelkoja

Miksi kaikki yritykset eivät toimi niin kuin Vincit, ja miksi oman palkan kertominen tuntuu niin ahdistavalta? 

– Palkkaan liittyy paljon tunteita ja statuksen arvostelemisen pelkoa, Pystynen sanoo.

– Jos palkka on pienempi kuin muilla, ajatellaan, ettei ole taitava tai tuo yritykselle lisäarvoa. Jos taas palkka on suurempi kuin muilla, sekin on ongelma. 

Pystynen toteaa, ettei mikään yritys voi avata palkkoja tuosta vain, vaan taustalla täytyy olla yrityskulttuuri, jossa työntekijöillä on luottamusta ja uskallusta kyseenalaistaa ja johto pystyy ottamaan palkkoja koskevan kritiikin vastaan. 

Palkkatasa-arvo ei ole avoimuuden tae

Rahasta vaikenemista pidetään toisinaan suomalaiskansallisena erityispiirteenä, mutta ainakin Glamourin tuoreen jutun mukaan palkkapuhe ujostuttaa Yhdysvalloissa siinä missä Suomessakin.

”Suomessa ollaan paljon tasa-arvoisempia, eikä suuria palkkaeroja haluta tuoda esiin.”

Johanna Pystynen huomauttaa, että jossakin määrin Yhdysvalloissa ollaan palkoissa avoimempia. 

– Siellä palkat kerrotaan jo työnhakuilmoituksissa eikä ole muodostunut sellaista kulttuuria, että niitä pidetään salassa.

Pystysen mukaan syy on ainakin osittain siinä, että amerikkalaisessa työelämässä kannustetaan yrittäjyyteen ja nähdään palkan määrä suorana seurauksena omasta onnistumisesta. Jokainen on oman onnensa ja palkkansa seppä. 

– Suomessa ollaan paljon tasa-arvoisempia, eikä suuria palkkaeroja haluta tuoda esiin.