Pitsi kallis, sifonki vähän halvempi. Hääpukuostoksilla tuhat euroa on normibudjetti. Alexxandra Furuhjelm (oik.) ihmettelee, miten pukurivistöstä löytäisi sen itselle tarkoitetun. Kiri Korvenoja on saanut kaason kunniatehtävän.

Kun ensin on löydetty se oikea, pitää vielä löytää Se toinen: unelmien morsiuspuku. Päivä hääpukuliikkeessä paljastaa, millaisin odotuksin nykynainen lähtee miehelään.

Tulevat morsiamet aloittavat matkansa alttarille fleecetohvelit jalassa. Hääpukua hankkiessa kengät on jätettävä eteiseen, koska kura ja katupöly eivät ole tervetulleita morsiuspukuliike Niinattaren lattialle, jota hipoo kilometritolkulla norsunluunväristä satiinia, tylliä ja sifonkia. Jostain kangaskäytävien varrelta pitäisi etsiä unelmien hääpuku.

– Miten ihmeessä voisi löytää sen täydellisen, kun kaikki on niin hienoa? kuuluu huokaus rekkien välistä.

Alexandra Furuhjelm, syyskuun morsian, tonkii määrätietoisesti rekkejä kaasonsa Kiri Korvenojan kanssa. Pitsikoristeinen, selästä avoin luomus kerää varovaisen hyväksyviä katseita sekä Alexandralta­ että Kiriltä, mutta naiset ovat vasta ensimmäisellä­ tunnustelukierroksellaan morsiuspukuliikkeissä. Vielä ei tehdä päätöksiä. Jokin aavistus morsiamella kuitenkin on siitä, mitä hän haluaa.

– Klassinen, täyspitkä, valkoinen. Ei tuubiyläosaa vaan olkaimet, Alexandra latelee kriteerejä.

Rappusten yläpuolella, koko seinän peittävän peilin edessä, on käynnissä täysi tohina, kun naiset pyörähtelevät valkoisissaan ja yrittävät saada käsityksen siitä, miltä hääpuvut heidän yllään näyttävät.

– Jos mun äiti ois täällä, niin me oltais jo kassalla. Mutta minä olen tämmöinen empijä, Minerva Sironen tuumii peilin edessä.

Hurmioituneita huudahduksia ei morsioiden eikä heidän tukijoukkojensakaan suusta kuulu. Mekkometsällä liikutaan varovaisen tunnustelevasti, ikään kuin saalis saattaisi pelästyä ja vetäytyä­ takaisin tyllivuoren uumeniin. Tässä tehtävässä ei parane epäonnistua.

Niinattaren omistaja Niina Kuhta on huomannut, että mitä lähemmäksi hääpäivä tulee, sitä suuremmaksi kasvaa puvun­ ja kaikkien pikkuasioiden merkitys.

– Omia häitäni järjestäessäni tein vääränlaisista lautasliinoista suuren numeron. Mutta sitten kun lasissa oli vähänkin samppanjaa, huolet unohtuivat.

Takaisin yhteen ja naimisiin

Kaisa Rautasalo, 29, matkusti Laukaasta Helsinkiin etsimään hääpukua.

”Olemme olleet miesystäväni kanssa yhdessä kohta seitsemän vuotta, joista kihloissa kuusi. Haluamme mennä naimisiin, koska se ikään kuin kuuluu asiaan. Elämämme on seesteistä, vaikka 9-, 5- ja 3-vuotiaiden lasten kanssa riittääkin touhuamista. Olen nuoresta saakka toivonut, että minulla olisi monta lasta ja vilinää ympärilläni. Aikalailla sellaista elämäni nyt onkin.

Arvostan sitä, että lapsilla on ehjä perhe. Olen eroperheen lapsi ja kaipasin isääni, kun jäin äidin luokse asumaan. Olin myös itse vähän aikaa yksinhuoltajana, kun erosin vanhimman lapseni isästä. Yksin on raskasta hoitaa kaikki asiat. Jokainen kaipaa vierelleen jonkun.

Juuri vähän aikaa sitten mietin, miten helppo minun on olla mieheni kanssa. Tasapainotamme toinen toistamme. Hän on niin suvaitsevainen ja rauhallinen ja rauhoittaa samalla minuakin. Minä­ puolestani saan hieman lisää vauhtia häneen. Puolisoni auttaa minua jaksamaan, sillä häneltä saa henkistä tukea ja ihan käytännön apua.

Tulevan aviomiehenikin kanssa meillä on ollut vaikeat hetkemme: olimme  vuoden verran erossa, kun lapset olivat pieniä. Mietimme kumpikin tahoillamme, haluammeko olla yhdessä ja saada arjen toimimaan. Eron aikana huomasimme, että parisuhteen pitää olla kunnossa, jotta perhearki toimii. Asioista puhuminen on tosi tärkeää.
Parisuhteessamme naimisiinmeno tarkoittaa sitä, että sen jälkeen olemme entistäkin sitoutuneempia toisiimme. Ajattelen, että menen naimisiin vain kerran ja pysyn mieheni kanssa loppu­elämäni.  

"Tuossa mekossa miehellä olisi sukkanauhassa etsimistä", myyjä Dilan Parlar vihjaa Kaisa Rautasalolle.

Olemme säästäneet heinäkuussa pidettäviä­ häitämme varten reilun vuoden. Juhlista tulee aika perinteiset, ja omaa persoonaamme tuomme esiin  musiikin avulla. Sulhanen kysyi minulta, aionko laulaa, mutta pitää vielä miettiä, uskallanko sadan vieraan edessä. Toivon, että hääpäivänä kaikki menee hyvin – musiikkilaitteet toimivat ja ruoka on maukasta. Minulle on tärkeää, että vieraat viihtyvät.

Hääjärjestelyt olen ottanut aika rennosti ja hoitanut asioita vähän kerrallaan, eilenkin löysin kaupasta pitsinauhaa juhlatilan koristeluja varten. Paikka on maalaismainen, joten koristeluissa saa olla maalaisromantiikkaa ja kierrätyshenkeä. Kukkamaljakoiksi valitsin vanhoja hillopurkkeja, ja tuikkulyhdyt teen pilttipurkeista. Voisin valita myös käytetyn hääpuvun, sillä ne ovat monesti vähän­ edullisempia.

En usko, että naimisissa oleminen muuttaa elämäämme. On ihanaa viettää yksi juhlapäivä, joka tuo arkeen hohtoa, mutta olen myös tottunut siihen, ettei elämä ole aina yhtä juhlimista.”

Ensin tehtiin taulukot

Alexandra Furuhjelm, 26, tuli katselemaan morsiuspukuja ja varasi sovitusajan­ seuraavalle viikolle. Puvun hän maksaa omasta pussistaan.

Ei tuubiyläosaa vaan olkaimet. Klassinen, pitkä ja valkoinen. Mielellään pitsiä. Alexandra Furuhjelm on jo miettinyt, millaisen hääpuvun tahtoo. Kaaso Kiri Korvanoja auttaa pukuviidakossa.

”Menimme kihloihin uudenvuoden aattona. Kosinta tuli yllätyksenä, vaikka olisihan jääkaappiin ostetusta samppanjapullosta jotain voinut aavistaakin. Sitä sen sijaan en olisi osannut arvata, että  miesystäväni oli jutellut kihlautumisesta myös isäni kanssa. Tietysti suostuin, mutta kosinnan jälkeen sain mieheltäni sen verran harkinta-aikaa, että samppanja ehtii haihtua.

Aamulla puolisoni heräsi tyhjästä sängystä ja varmaan ihmetteli, että nytkö   käytin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin. Hän kuitenkin löysi minut keittiön pöydän äärestä tietokoneelta, jonka näytöllä pyöri jo pari excel-taulukkoa ja alustava vieraslista häihimme.

Päätimme mennä naimisiin vielä tämän­ vuoden aikana, ja syyshäät olivat kummankin mielestä hyvä idea. Aikaa järjestämiseen jää riittävästi, ja syksyllä sukulaiset ja tuttavat on helpompi saada koolle. Hääpäivänä tulee myös kuluneeksi neljä vuotta ensitreffeistämme.

Naimisiinmeno on luonnollinen jatkumo suhteellemme. Tiedämme molemmat, että se on nyt tässä, eikä kummankaan tarvitse miettiä, mitä voisi vielä kokea jonkun muun kanssa.

En usko, että suhteemme muuttuu, kun meistä tulee aviopari, sillä asumme jo yhdessä ja jaamme kodin laskut. Omaisuusasioita pitää tietysti naimisiinmennessä miettiä, ja avioehto on meidän molempien mielestä hyvä juttu.

Häiden jälkeen alamme ehkä säästää omaa asuntoa varten, mutta mitään tarkkaa suunnitelmaa minulla ei ole siitä, mitä vuoden tai parin päästä tapahtuu. Jos saisin päättää, haluaisin nauttia avioelämästä jonkin aikaa kahdestaan ja keskittyä töihini, mutta lapsiakin tahtoisin mielelläni ennen kuin täytän kolmekymmentä.

Suunnittelen tapahtumia työkseni, mistä on ehkä apua myös omien häiden järjestämisessä. Moni varoitteli, ettei yhdeksän­ kuukautta välttämättä riitä häiden järjestämiseen Helsingissä. Kaikki on kuitenkin mennyt hyvin, vaikka suunnitelmakin ehti vaihtua kertaalleen. Alun perin ajatuksissa oli valtava juhlatila ja 120 nimeä vieraslistalla. Meistä alkoi kuitenkin tuntua siltä, ettei häistä tule meidän näköisemme, joten vieraslista karsittiin puoleen ja hääpaikka sekä kirkko vaihtuivat pienempiin. Suurista häistä olisi tullut liian hektiset, emmekä olisi ehtineet jutella kaikkien vieraiden kanssa. Haluamme viettää rauhallista ja intiimiä iltaa perheen ja lähimpien ystävien kanssa.

 

Tällä kertaa vain katseltiin, mutta seuraavaksi viikoksi Alexandra varasi tunnin sovitusajan. Siinä ehtii yleensä kokeilla 6-9 pukua. Varauksen ottaa ylös liikkeen omistaja Niina Kuhta.

Olen lukenut paljon hääblogeja ja perustin­ sellaisen myös itse. Jotkut morsiamet tuntuvat unohtavan, miksi häitä järjestetään. Tärkeintähän on kuitenkin se, että puolisot haluavat viettää tulevaisuutemme yhdessä.
Kutsut häihimme lähtevät vanhempiemme nimissä, ja he myös avustavat meitä taloudellisesti häidemme järjestämisessä. Olen perheemme ainoa tytär, joten isälleni merkitsee paljon, että hän saa olla juhlien isäntänä. Hääpuvun, kengät ja meikin haluan maksaa omasta pussistani, sillä minusta tuntuu hyvältä, että saan osallistua kustannuksiin myös itse.”

Sulhanen kirjaa kaiken ylös

Lotta Kekäläinen, 28, juhlii häitään elokuussa. Simppelistä tyylistä pitävä morsian veti yllättäen ylleen kermakakun.

Lotta Kekäläinen sai pukuvalinnassa apua miehensä serkulta Anna Granfeltilta ja morsiuspukuliikkeen Niina Kuhdalta (vas.).

”Minun ja mieheni tarina alkoi kaksi vuotta sitten. Meillä klikkasi heti hyvin yhteen. Olimme tunteneet vasta kolme kuukautta ja kolme päivää, kun istuimme jo hakemassa yhteistä asuntolainaa. Kummallakaan ei siinä vaiheessa ollut oikein mitään sopivaa asumisratkaisua, joten päätimme, että yhteinen koti olisi kiva.

Hauskanpito ja yhdessä harrastaminen ovat meille tärkeitä. Olemme aloittaneet vähän aikaa sitten yhdessä thaiboxingin. Se on mahtava tapa ratkoa välejä, koska siinä pääsee lyömään toista turpaan ihan luvan kanssa. Joudun myöntämään, että mies on oman nyrkkeilytaustansa takia lajissa vähän parempi. Toisaalta minä olen telonut häntä enemmän. Joskus ehkä ihan vahingossakin.

Mieheni kosi minua aivan tavallisena lauantaiaamuna. Keskustelimme sängyssä siitä, miten onnellisia olemme ja   että haluamme viettää elämämme yhdessä. Siinä sängynlaidalla mies kosi minua spontaanisti. Se oli ihanin asia elämässä, samoin kuin asiasta kertominen sukulaisille ja ystäville. Aika vuolasta onnenitkua se oli sen jälkeen. 

Hääpäivään päädyimme aivan sattumalta. Alun perin meidän oli tarkoitus mennä naimisiin vasta ensi vuonna, mutta haluamastamme hääpaikasta ilmaantuikin­ elokuulle peruutuspaikka. Hetken mietittyämme totesimme vain, että miksi ei. Mennään jo nyt naimisiin!

Tuleva puolisoni on ollut innolla mukana­ hääjärjestelyissä. Hän on meistä kahdesta se järjestelmällisempi, ja hänen­ suunnittelutyylinsä on insinöörimäinen. Ensimmäiseen hääpalaveriin mennessä hän oli tehnyt valmiiksi tarkan taulukon, johon oli merkitty kronologisesti kaikki tehtävät ja muistettavat asiat. Onneksi. Hän tietää, että minä stressaannun, jos asiat jäävät viime tinkaan. Häät ovat meille hauska yhteinen projekti, vaikka minulla onkin vahva näkemys­ siitä, miten asioiden pitäisi mennä.­

Eniten odotan hääpäivässä vihkimistä. Vaikka emme ole kovinkaan uskonnollisia, minulle naimisiinmeno symboloi  eteenpäin menemistä elämässä. Häiden jälkeen meistä tulee virallisesti kahden hengen pienperhe. Perheen ja suvun merkitys on ollut minulle aina suuri. Äitini,­ kummitätini ja mieheni serkku ovat olleet tärkeässä roolissa häiden suunnittelussa.

Hääpuvun valinnassa auttoi siinäkin mieheni serkku. Hän kehotti valitsemaan sovitettavaksi jonkin sellaisen puvun, jota en missään nimessä pukisi päälleni. Tavallisesti pidän simppelistä tyylistä, joten valitsin­ sovitettavaksi kermakakkumaisen yksilön. Se oli täydellinen. Puku korostaa räiskyvää persoonaani.

Puvun kanssa kävi vähän samalla tavalla,­ kuin miehen kanssa. Molempien kohdalla tiesin heti, että nyt on kyseessä se oikea.” 

Toimittaja: Milla Kukkonen

Yllätys, häät!

Pääkaupunkiseudun ulkopuolelta oleva nainen etsi pukua intiimiin vihkitilaisuuteen ja kesäjuhliin. Niissä juhlitaan hänen viisikymppisiään ja paljastetaan avioliitto ystäväpiirille.

”Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä lähemmäs kymmenen vuotta. Joskus ystävät ovat heittäneet ilmaan ajatuksen, että häitämme olisi mukava juhlia. Olen vastannut, että ei, en minä enää tässä iässä, prinsessa-aikani on ohi.Minulla ja miehelläni on kuitenkin aika­ perinteiset arvot, joten ajattelimme, että sitoutuminen on hyvä näyttää myös ympäristölle. Siksi pieni ja intiimi vihkitilaisuus alkoi houkutella.

Tiedän, että tilaisuudesta tulee tunteellinen, sillä minulla on romanttinen mies. Hänellä on taito keksiä mukavia yllätyksiä: joskus olen saanut kukkakimpun lähetin tuomana työpaikalleni, joskus viestin sanomalehden palstalla. Ehkäpä­ hääpäivänämmekin on odotettavissa jotakin, joka saa kyyneleet sil­miini.

Vihkimistä todistavat vain lähimmät, eikä siitä ole kerrottu kenellekään muulle. Sydänkesällä pidämme juhlat, joihin on kutsuttu koko ystäväpiiri. Kutsuissa ei mainita viisikymppisiäni tai naimisiinmenoa, mutta kyllä niistä ymmärtää, että­ jokin syy juhlille on. Olemmekin jo saaneet hyväntahtoisia uteluita siitä, että­ mitähän tämä nyt tarkoittaa.

Olin vähän alle 30-vuotias, kun menin ensimmäisen kerran naimisiin. Toki tiesin silloinkin, mitä teen, mutta elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee. Toista avioliittoani olen harkinnut hyvin tarkasti ja haluan uskoa, että tämä liitto kestää. Miksi muuten astelisimme alttarille? Minusta­ tuntuu, että olen löytänyt sielunkumppanin, jonka kanssa on hyvä olla, joten uskallan tehdä tällaisen ratkaisun toisenkin kerran.

Yhteiselomme jatkuu tulevaisuudessa todennäköisesti­ samanlaisena avioliiton solmimisesta huolimatta. Arjen lomassa pitää kuitenkin olla juhlahetkiä. Siksi  juhlien järjestäminen ystäville tuntuu tärkeältä.
Juhlien suunnitteleminen on kieltämättä ollut kauhean kivaa, vaikka en täpisekään­ samalla lailla kuin ensimmäistä kertaa naimisiin mennessäni.

Odotan ikimuistoista juhlapäivää. Kesäjuhlissa on luvassa hyvää ruokaa ja rentoa yhdessäoloa – en pidä enää tarpeellisena morsiamenryöstöä tai sukka­nauhan heittoa. Hääpukuunikaan en kaipaa enää hörhelöitä. Haaveilen mekosta,­ joka on klassinen, polvimittainen ja hieman 50-luvun henkinen. Vaikka väri on valkoinen, toivon, että pukua voisi pitää muulloinkin.”

Tiesitkö?

Viime vuonna solmittiin 25 119 avioliittoa, mikä on 13 prosenttia edellistä vuotta vähemmän.

Ensimmäisen avioliittonsa solmineiden naisten keski-ikä oli 30,6 vuotta ja miesten 32,8 vuotta.

Lähde: Tilastokeskus

Kirjailija Kaari Utrion mielestä pitkä parisuhde vain paranee iän myötä. – On ihmeellistä ja ihanaa, että saa elää elämänsä suuren rakkauden kanssa.

Oppi 1: Pitkä liitto muuttuu vain paremmaksi

”Puolisoni Kai Linnilän kanssa olemme olleet naimisissa vuodesta 1974. Olen todella ajatellut, että olen jumalten suosiossa, kun sain tämän liiton löytää.

Tapasimme kurssilla Oriveden opistolla ja rakastuimme silmänräpäyksessä, minä häneen ja hän minuun. Ensimmäisellä katseella.

Olemme olleet naimisissa aika pitkään, eikä huonommaksi muutu ollenkaan, päinvastoin. On ihmeellistä ja ihanaa, että saa kokea suuren rakkauden ja vielä elää sen kanssa. Se on elämäni tärkein asia. Sen takia luopuisin kirjoittamisestakin.

Ei ole mitään neuvoja, miten tai mistä ideaalipuolison löytää. Elämä on kummallisempaa kuin faktat, kuten meidän tapaamisemme osoittaa. Mitään neuvoja ei voi antaa.”

Oppi 2: Rakkaus voi syttyä ilman intohimoa

”Kirjailijaksi ryhtyminen oli minulle kuin järjestetty avioliitto. Alussa intohimoa ei ollut, kirjoitin ansaitakseni elantoni. Se oli luontevaa, koska vietin lapsuuteni kirjallisessa perheessä. Mutta rakkaus syttyi ja syveni vuosien myötä.

Valmistuin historian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1967 ja ryhdyin heti kirjoittamaan historiallista romaania. Olin nähnyt, miten paljon romanttista kirjasarja Angelikaa 1960-luvun alussa myytiin ja ajattelin, että minähän olen aina ollut tarinankertojatyyppi.

Kartanonherra ja kaunis Kirstin ilmestyi 1968. Siitä tuli bestseller – muistan miten myynti ylitti 26 000 kappaletta. Se oli ihanaa, sain automaattipesukoneen!

Viidennestä romaanistani sain valtionpalkinnon ja tajusin, että minähän rakastan tätä hommaa. Vasta silloin ymmärsin, että minusta ei tulekaan historiantutkijaa.”

Oppi 3: Jos et pidä kotitöistä, tee ne tehokkaasti

”Lapsuudessani opetettiin hyvin tiukasti, että ensin työ, sitten huvi.

Vaikka olimme ylempää keskiluokkaa, lapset saivat töitä tehdä kotona, erityisesti tytöt. Minä olin vielä isosisko. Ainoat ihmiset, joilla oli lapsuudessani vapaata aikaa, olivat pojat. Meillä veljenikin joutuivat kuitenkin tiskaamaan ja laittamaan iltateet vuoroillaan.

”Äiti ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin.”

Äitini hoiti huushollia oman toimittajantyönsä ohella. Hän oli äärettömän tehokas ja opetti siihen minutkin. Äiti luki minulle Työtehoseuran lehteä ääneen kuin Raamattua. Hän ei pitänyt taloustöistä – kuten en minäkään – joten ne piti tehdä hyvin. Kun kodinhoidon osasi, siihen ei mennyt turhaa aikaa.

Meillä oli kaikki paikat viimeisen päälle kunnossa. Pidin sitä hyvänä juttuna enkä kapinoinut nuorenakaan. Äitini selitti meille hyvin syyt, ja minä ymmärsin, että tämä on järkevä systeemi toimia.”

Oppi 4: Piipun tuoksu tietää tarinaa

”Isäni Untamo Utrio oli kustantamo Tammen toimitusjohtaja. Meillä puhuttiin paljon Tammesta, ja lisäksi isä puhui sota-ajasta, jolloin hän toimi kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkönä.

Oli ihanaa, kun isä sytytti piipun tai sikarin. Lapset juoksivat heti siihen ympärille. Tiesimme, että nyt hän istuu tunnin ja puhuu.

Opin siis paljon kustantamisesta ja kansanhuollosta: miten viljan säännöstely järjestettiin Suomessa keväällä 1942, tai miten hirveitä riskejä otettiin Tammessa, kun ruvettiin kääntämään uutta amerikkalaista proosaa.

Kotimme oli sosiaalidemokraattinen, ja minusta kasvoi hyvä sosiaalidemokraatti. Lapsuudenkotimme oli myös uskonnoton, joten minulle ei koskaan tullut tarvetta käydä samanlaista uskonnollista kapinaa kuin monilla ystävilläni.”

Oppi 5: Omaa laatuaan ei voi muuttaa

”Olen kirjailijanlaadultani tarinankertoja leirinuotiolla. Kun aloitin, kirjallisuusmaailmassa jylläsi modernismi. Mika Waltariakin halveksittiin ajanvietekirjailijana. Meillä kotona suositeltiin Sinuhea mutta ei sitten mitään muuta. Se oli hirveän suvaitsematonta aikaa.

Ajasta minäkin sain käsityksen, että ollakseen hyvä kirjailija on kirjoitettava ilkeistä ja onnettomista ihmisistä. Yritinkin, kirjoitin muutaman kirjan sellaisista pelkkää kurjuutta. Oli ne tylsiä, voi Jeesus! Ja tylsiä tehdäkin.

Opin, että omaa laatuansa ei voi muuttaa. Minulla on kauhea ironian ja sarkasmin halu kirjoittaessani. Sarkasmia ei voi selittää ihmiselle, joka ei sitä ymmärrä.”

Oppi 6: Mahdoton tapahtuu

”On kaksi asiaa, jotka historia on minulle opettanut.

Koskaan asiat eivät ole olleet meillä niin hyvin kuin ne ovat nyt. Tätä yritän aina ihmisille todistaa. Älkää marisko! Elämme ajassa ja yhteiskunnassa, jossa kolmesta syntyneestä lapsesta suurella todennäköisyydellä kaikki jäävät henkiin.

Ennen ihmiset kuolivat epidemioihin kuin kärpäset. Vielä minun lapsuudessani 50-vuotias oli vanha ihminen. Me suomalaiset kuulumme siihen maailman noin kolmeen prosenttiin, joiden asiat ovat loistavasti. Köyhätkin ihmiset elävät ylellisemmin kuin paavit ja keisarit ennen. Ei tarvitse kuin avata vesihana tai sytyttää sähkövalo tämän ymmärtääkseen.

Joskus, kun luen lehden yleisönosastoa ajattelen, että eikö ihmisillä ole mitään suhteellisuudentajua.

Toinen oppi on, että koskaan ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Kaikki on lopulta arvaamatonta. Erityisesti lyhyemmän aikavälin muutoksia ihmisillä on hämmästyttävän onneton kyky ennakoida.

Jos ajattelee vuotta 1900 Euroopassa, ei kenellekään tullut mieleenkään, että seuraavat viisikymmentä vuotta ihmiskunta tekee itselleen niin hirveitä asioita. Ei kukaan voinut ajatellakaan sellaista asiaa kuin kaasukammiota.

Historia opettaa, että mahdoton tapahtuu.”

Oppi 7: Tällaista maalla on

”Helsinki oli 1970-luvulla aika kauhea paikka. Kulttuuripiirejä hallitsivat stalinistit. Elämä oli levotonta ja ahdistavaa.

Mieheni Kai halusi palata luontoon, ja minä tietysti lähdin kiltisti perässä. Ystävämme M. A. Numminen oli Somerolta, ja hän ja hänen vaimonsa Sirpa vinkkasivat meille, että Sirpan kotipaikan vierestä Somerniemeltä olisi tila myynnissä.

Ajattelimme, että ostetaan se mökiksi, kun talon nurkalle pääsi kätevästi bussillakin. Sähköä taloon ei tullut, eikä vettä.

Kun Kai oli tekemässä täällä remonttia keväällä 1975, hän eräänä aamuna kuudelta soitti minulle ja ehdotti, että muutetaan maalle kokonaan. Minä siinä unenpöpperössä vastasin, että muutetaan vain.

Muuttopalvelu Viktor Ek toi Somerniemelle sata metriä kirjoja, me itse tulimme bussilla perässä. Lintuhäkissä meillä oli mukanamme kaksi undulaattia.

Ensimmäiset kaksi vuotta yritimme elää omavaraisesti. Meillä oli sikoja, lampaita, kanoja ja hanhia. Eläimet hoidettiin ja teurastettiin, yksivuotiaammekin oli kanantapossa mukana. Se oli erittäin opettavaista. On tehtävä hemmetisti töitä ennen kuin ruoka tulee pöytään.

Ensimmäisinä talvina oli hyytävän kylmä. Kaikki putket olivat jäässä, hella savutti. Me vain ajattelimme, että tällaista maalla on. Kertaakaan emme ole ajatelleet muuttaa täältä pois. Tästä on tullut elämäntyömme.

Kun perustimme pikkufirmamme, kustantamo Amanitan, keskittyi leipätyökin tänne. Viihdymme Somerniemellä erinomaisesti. Tänne me kuollaan, Kai aina sanoo.”

Oppi 8: Minulta puuttuu kateus

”Minua on pyydetty käytännössä katsoen joka puolueeseen, mutta en ole halunnut lähteä. Valta kiinnostaa minua, mutta en halua sitä itse käyttää.

Olen kirjoittanut paljon siitä, mitä valta tekee ihmiselle, mutta minulta vallanhimo puuttuu. Samalla tavalla minulta puuttuu kateus. Se on jokin psyykkinen puute: ihmiselämän normaalista tunnekirjosta minulta puuttuu tämä yksi.

Kun aloitin kirjailijanurani, kritiikki teoksiani kohtaan oli aika ystävällistä, mutta kun oma sukupolveni nousi kriitikoiksi, alkoi potkiminen. Heikki Peltonen käytti Demarissa kirjoistani nimitystä ’rouvasporno’. Se loukkasi aika lailla.

”Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.”

Erityisesti mieskriitikoiden pilkka kohdistui siihen, että kirjoitin naisista seksuaalisina olentoina. Kun lähdin siitä, että naisillakin on halunsa ja tunteensa, se oli sitten rouvaspornoa.

Vielä enemmän kuitenkin loukkasi se, miten lukijoistani puhuttiin. Sanottiin, että naiset vain kiskovat hyllyiltä Utrion teoksia sen sijaan että lukisivat Leninin koottuja. Heidän puolestaan minä suutuin.

Tietokirjaani Eevan tyttäret (1985) myytiin 154 000 kappaletta. Se oli merkittävä vaihe naisasialle tässä maassa. Kävin keikoilla pikkukaupunkien kirjastoissa, joihin normaalisti saattoi tulla kuusi ihmistä kirjailijaa kuuntelemaan. Yhtäkkiä siellä oli 150 ihmistä odottamassa.

Kirja osui jotenkin oikeaan saumaan, mutta herätti tietenkin myös vastareaktion. Naisasia ja tasa-arvokeskustelu herättivät sen aikaisissa miehissä kauhua. Ihmiset menettivät malttinsa.”

Oppi 9: Ole kohtelias vihollisellekin

”Minusta on mukavaa olla 74-vuotias. En yhtään kaipaa sitä, että olisin nuorempi.

Nuoruuteen kuului paljon hauskaa, mutta nyt elämä on toisella tavalla kivempaa. Nuoruuteen kuuluu myös niin paljon epävarmuutta ja itsearviointia. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän tulee varmuutta ja itseluottamusta.

Sama pätee parisuhteessa. Kun tunnemme toisemme hyvin, osaamme suhtautua ja nähdä, milloin toinen pitää jättää rauhaan.

Minusta on kiva, että olen elänyt suurenmoisen elämän. Sen olen oppinut tämän elämän aikana, että kohteliaisuus ja ystävällisyys pelastavat mistä tahansa. Mikään ei tehoa paremmin kuin kohtelias käytös kaikkia, myös potentiaalista vihollista kohtaan.”

Oppi 10: Facebookiin kannatti mennä

”Minulla on Facebookissa fanisivu, jonne hyvin ahkerasti postailen.

Ryhdyin siihen viisi vuotta sitten poikani painostuksesta, ja nyt se on minusta niin kiva, ihana. Yleensähän kirjailija tapaa lukijoita vain messuilla tai kirjakaupoissa. Tuolla ihmiset ovat yhtäkkiä yksilöitä, jaetaan kokemuksia ja käydään keskusteluja.

Sosiaalinen media antaa varmaan minulle vielä enemmän kuin lukijoille. Kohtaan siellä lukijoita jo useammassa polvessa. Moni sanoo, että ’luin mummin hyllystä kirjasi’. Sellaista on aika kiva kuulla.”

Kaari Utrio
  • Kirjailija syntyi Helsingissä 28.7.1942. Asuu ja työskentelee Somerniemellä.
  • Puoliso kustantaja, tietokirjailija Kai Linnilä. Kolme lasta.
  • Kymmeniä historiallisia romaaneja ja tietokirjoja. Viimeisin Paperiprinssi (2015).
  • Valtion kirjallisuuspalkinto 1973, Pro Finlandia 1993, taiteilijaprofessuuri 1995–2000, Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinto 2014.

Spencer Elden poseerasi Nevermind-klassikkoalbumin kannessa tasan 25 vuotta sitten. Nyt hänestä on otettu uusi kuva samanlaisissa olosuhteissa.

Lauantaina tuli kuluneeksi tasan 25 vuotta, kun Nirvanan klassikkoalbumi Nevermind julkaistiin. Kanteen ikuistettiin tuolloin neljän kuukauden ikäinen vauva, Spencer Elden. Kannen kuvasi aikoinaan Kirk Weddle, mutta nyt toinen valokuvaaja, John Chapple, on saanut houkuteltua Eldenin uudestaan veteen kuvattavaksi. New York Postissa julkaistu kuva on muuten samanlainen kuin alkuperäinen, mutta tällä kertaa Eldenillä on sortsit jalassa, eikä vedessä lillu ongenkoukussa roikkuvaa yhden dollarin seteliä.

Vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria

Elden päätyi kanteen vuonna 1991, sillä hänen vanhempansa olivat valokuvaajan ystäviä. Kuvan ottaminen kesti 15 sekuntia, ja vanhemmat saivat kuvasta 200 dollaria. Daily Mail haastatteli Eldeniä vuonna 2007, kun tämä oli vielä teini.

− On vähän pelottavaa, että niin moni on nähnyt minut alasti. Toisaalta on siistiä olla albumin kannessa. Minulle asia tuntuu melko normaalilta, sillä olen kasvanut tietäen olevani Nirvana-vauva, Elden kertoi lehdelle vuonna 2007.

Nykyään Elden asuu Independent-lehden mukaan Los Angelesissa ja tekee kuulemma taidetta sekä kasvattaa tomaatteja. Nirvanan jäsenet, Kurt Cobain, Dave Grohl ja Krist Novoselic, eivät aikoinaan olleet mukana kansikuvauksissa, mutta Elden ei ole myöhemminkään tavannut yhtyeen elossa olevia muusikoita Grohlia eikä Novoseliciä.

Nevermind oli aikoinaan Nirvanan läpimurtolevy ja sitä on myyty maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa kappaletta.

Milka Ahlroth näyttelee Irlantiin muuttanutta Julianaa draamaelokuvassa Jumissa.

IS TV-LEHTI: Eurooppalaiset, usean maan yhteistyöelokuvat ovat EU:n myötä olleet arkipäivää jo kauan. Yleä lukuun ottamatta suomalaiset ovat kuitenkin yhä vain harvoin mukana yhteistuotannoissa.

Helsinki Filmin ja irlantilaisen Ripple World Picturesin karhean realistisessa Jumissa-elokuvassa pääosassa on irlantilaisköriläs, monista brittielokuvista tuttu ja jälleen hyvän roolin tekevä Colm Meaney.

Hän näyttelee kolean tuulisille kotikonnuilleen Dubliniin palaavaa Frediä, joka asunnottomana ja työttömänä joutuu nukkumaan vanhassa autossaan. Fred tutustuu nuoreen huumeheppuun Cathaliin (Colin Morgan). Reilusta ikäerosta ja erilaisista harrastuksistaan huolimatta kaksi yksinäistä ystävystyy, ja yhdessä he löytävät uusia näkökulmia ankeaan elämäänsä.

Monista brittielokuvista tuttu Colm Meaney näyttelee Frediä, jolla on orastava romanssi Milka Ahlrothin esittämän Julianan kanssa. Kuva: Yle kuvapalvelu.
Monista brittielokuvista tuttu Colm Meaney näyttelee Frediä, jolla on orastava romanssi Milka Ahlrothin esittämän Julianan kanssa. Kuva: Yle kuvapalvelu.

Suomi-kuvaa edustaa Milka Ahlroth, joka näyttelee Irlantiin muuttanutta musiikinopettaja Julianaa. Hän törmää uimahallissa mieskaksikkoon, ja kohta ilmassa jo väreilee Julianan ja Fredin välillä pieni ja aavistuksenomainen romanssinpoikanen.

Cathalin huumevelkojen ja vaikean isäsuhteen myötä ihmissuhdedraamassa sukelletaan lopulta syviin vesiin. Elokuvan käsikirjoittajana debytoi Ciaran Creagh ja ohjaajana Darragh Byrne

Jumissa, Liv klo 21.00

Riikka Pulkkisen uutuuskirja vetoaa erityisesti heihin, joita kiinnostaa näyttelijän työ.

Aurelia on hehkutettu näyttelijälupaus. Kun hänet roolitetaan Berliiniin sijoittuvaan näytelmään, vanhemmat järkyttyvät selittämättömän paljon. Isä vannottaa tulemaan puheilleen – mutta saa ilmaisukyvyn vievän sairauskohtauksen ennen kuin ehtii kertoa asiansa.

Tästä lähes dekkarimaisesta asetelmasta alkaa Riikka Pulkkisen uusin romaani, joka kirjailijalleen tyypillisellä tavalla on matka keskelle kipeää, salattua ihmissuhdesolmua. Välillä seurataan Aureliaa, välillä ääneen päästetään minäkertojana äiti, joka on salaisuuden vartija. Sen paljastaminen ennakkoon pilaisi lukunautinnon, mutta sitä olennaisempaa onkin seurata, miten ihminen muuttuu ja kasvaa, kun saa tietää asioita, jotka muuttavat koko siihenastisen elämän.

Aurelian työtä kuvataan niin perusteellisesti, että ilman kiinnostusta se saattaa jopa puuduttaa.

Riikka Pulkkisella on aina ollut taito tasapainoilla kauniin ja lähes kliseisen ilmaisun välillä, ja siinä hän on vahvoilla nytkin. Perhesalaisuuksissa sen paremmin kuin nuoren naisen kasvutarinassakaan ei ole mitään erityisen uutta, mutta juonta kuljetetaan niin vetävästi, että lukijan on käännettävä sivuja tiheään tahtiin. Erityisen kiinnostava lukukokemus tämä on lukijalle, jota näyttelijäntyö ja rooliin uppoaminen kiinnostaa – Aurelian työtä kuvataan niin perusteellisesti, että ilman kiinnostusta se saattaa jopa puuduttaa.

Yksi romaanin päähenkilöistä on Berliini, kaupunki joka kahtia jakautuneen historiansa vuoksi sopii täydellisesti salaisuuden pitopaikaksi. Lukukokemuksen bonuksena tulee siis myös matkakuume ja ehkä hieman seikkailunhalukin.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

(Otava)