Kuusisuojan voitokkaan rakentamisen jälkeen kelpaa tuulettaa. Kuvat: Aino Salonen, Tuula Suutarinen

Naisten valmiusharjoituksiin olisi koko ajan enemmän tulijoita kuin mahtuu. ­Miksi? ­Mihin kursseilla oikein valmistaudutaan? Nainen, ­jolle ­telttayöpyminen ­festareillakin on liikaa, lähti ottamaan selvää.

Seison keskellä yötä kotini eteisessä ja huokaisen syvään. Olen pakannut reppuuni tulitikut vedenpitävässä pussissa, hyttysmyrkyn, taskulampun ja muut listalla mainitut tarvikkeet. Hirvittää. Mihin oikein olen lupautunut?

Olen lähdössä naisten valmiusharjoitukseen Kainuun prikaatiin, ja muut 349 osallistujaa ovat varmasti tällä hetkellä minua enemmän täpinöissään. NASTA-harjoitukset järjestää Naisten Valmiusliitto, ja niiden suosio kasvaa jatkuvasti. Tämän viikonlopun katu- ja vesiturvallisuuden kurssit täyttyivät minuuteissa, kaikki kymmenen kurssia kuudessa tunnissa.

Minun onneni on päästä yhdelle halutuimmista, maastotaidot-kurssille.

Miksi minua sitten hermostuttaa? No. Kasvoin Helsingin keskustassa ja olen aina asunut kerrostalossa. Kun olin pieni, äitini raijasi minua sieneen ja marjaan, mutta siitä asti, kun olen voinut itse päättää menemisistäni, olen kiertänyt metsät kaukaa. Inhoan ötököitä ja katselen mieluummin merta kuin mättäitä. Marja­satsit pakastimeen ostan työpaikan viereisestä marketista.

En ole koskaan suunnistanut saati käyttänyt puukkoa tai kirvestä – kaikki maastokurssin ohjelmassa.

Partiossa olin muutaman vuoden ala-asteella, koska kaikki kaveritkin olivat ja kokoustilan eli kolon hämärillä käytävillä oli mahtavaa leikkiä hippaa. Myös halloween-disco oli vahva syy.

Kerran telttailin festareilla ja päätin, että ei enää ikinä. En ole koskaan suunnistanut saati käyttänyt puukkoa tai kirvestä – kaikki maastokurssin ohjelmassa.

Olen seurustellut aina vain sivareiden kanssa. Vitsailen avomiehelleni, että kohta tiedän maanpuolustuksesta enemmän kuin hän.

Perjantai kello 2.49

Tilausbussi lähtee kohta Helsingistä Kajaaniin. 33 naista, ei vessaa. Väsyttää, nukuin jännityksissäni ehkä puolentoista tunnin yöunet. Tuntuu vähän samalta kuin lapsena kesäleirille lähtiessä: en tunne ketään ja hermoilen, saankohan kavereita.

Seitsemän tunnin torkkumisyrittämisen jälkeen saavumme Kainuun prikaatiin. Takapenkillä on jo päästy oikeaan tunnelmaan:

– Ihanaa, kun täällä joku aina käskee, mitä tehdä, joku iloitsee.

Lompsimme bussista suoraan turvatarkastukseen. Jonotamme sinne iäisyyden, koska puolustusministeri Jussi Niinistö on saapumassa seuraavana päivänä paikalle.

Kierrän varusmieheltä toiselle ja ladon ostoskärryyni 27 tarviketta.

Jono kiemurtelee pihalta taloon, naiset armeijan asuissa ohjailevat meitä komentavalla nuotilla. Viereisellä urheilukentällä treenaa joukko varusmiehiä. Prikaatin matalat tiilirakennukset loisteputkivaloineen tuovat mieleen terveyskeskuksen. Jono on loputon.

Turvatarkastuksen jälkeen seikkailen yksinäni ympäri varuskunta-aluetta, ilmoittaudun ja saan kartan, jonka avulla en löydä mihinkään. Onneksi varusmiehet johdattavat pienen joukon meitä varustevarastolle. Siellä kierrän varusmieheltä toiselle ja ladon ostoskärryyni 27 tarviketta: makuupussin, makuualustan, kumisaappaat ja kaikki muut tamineet paitsi alusvaatteet. Sullon käskystä kamat itseni kokoiseen juuttikankaiseen säkkiin, josta on mahdotonta saada kunnon otetta.

Nuori varusmies tarjoutuu portaissa auttamaan kantamisessa. Kieltäydyn. En ehkä tajua maastotaidoista mitään, mutta voimaa minulla on.

Varusteet kasassa! Paitsi armeijan klassikko lusikkahaarukka, jonka hukkaan heti ensimmäisten minuuttien aikana.

Puoli tuntia myöhemmin raahaan varustesäkkiäni yhdessä ystävällisen maastopukuisen miehen kanssa. Olen harhaillut ja kysynyt moneen kertaan apua. Kun luulen löytäneeni tilan, jossa voisin vaihtaa siviilivaatteet armeijan harmaisiin, siellä ei ole ketään muita. Kurssi on vasta alussa, ja olen jo epäonnistunut!

Pian kurssijohtajamme Hanne Lahtinen tulee luokkaan, ja selviää, että olen tietokatkosten vuoksi ainoa, joka on oikeassa paikassa.

Puen ylleni armeijan varusteet ja pääsen lounaalle. Varuskunnan ruokalassa löydän pöydästä toisen maastokurssilaisen. Kontiolahtelainen Ulla Romppanen, 54, ei viime keväänä mahtunut harjoitukseen mukaan. Paikka irtosi nyt, kun hän pääsi ilmoittautumispäivänä heti aamukahdeksalta nettiin.

Armeijan villahousut, seksikkäintä ikinä.

Ja se soi ja se soi

Paljon on kärsitty vilua ja nälkää / Balkanin vuorilla taistellessa / Oi kallis kotimaa / Suomi sulo Pohjola / Ei löydy maata sen armaampaa!

Olemme Puolustusvoimien vieraina, joten pelaamme sen säännöillä. Kurssimme liikkuu järjestäytyneenä porukkana, ja olemuksen on oltava huoliteltu: vetoketjut kiinni, lakki päässä ja kaulukset käännettyinä.

Oi kallis kotimaa -marssi tunnetaan myös nimellä Suomen kaartin paluulaulu. Sen kerrotaan soineen, kun Suomen sotilaat palasivat Turkin sodasta 1800-luvun lopulla. Kurssimme laulaa marssiessaan sitä pontevaan sävyyn. Niin monesti, että kappale jää soimaan päähäni päivä­kausiksi.

Tahdissa marssiminen, rivimuodostelmat, käännös vasempaan päin, katse oikeaan päin, ojennus, lepo, taakse poistu… Onneksi en ole ainoa, joka on pihalla ja jota sekoilu hihityttää. Myöhemmin yksi kouluttajistamme sanoo, että olihan se alkuun ”melkoista sirkusta”.

Sotilaalliset tavat tuntuvat oudolta ja vähän ahdistavilta.

Sotilaalliset tavat tuntuvat oudolta ja vähän ahdistavilta. Marssivat joukot tuovat mieleeni vanhat propagandaelokuvat.

Mietin, miksi kaikki on niin tarkkaa. Kurssitoverini sanovat, että kuri auttaa pitämään isot joukot hallinnassa. En silti ymmärrä, miksi kaulus pitää taittaa. Kaulahan tässä jäätyy.

Yllättäen en kohtaa kurssilla yhtään naista, joka olisi suorittanut asepalveluksen. Eivät edes kouluttajamme, liikunnanopettaja Hanne ja eräopas Hanna Hietala. Osa kurssilaisista kertoo, että olisi mennyt armeijaan, jos se olisi ollut omassa nuoruudessa mahdollista.

Kuten armeijastakaan, kurssilta ei saa poistua. Vasemmassa reisitaskussani minulla on oltava koko ajan lomake, jossa on lähiomaisen yhteystiedot sekä tiedot sairauksista ja lääkityksistä. Kuumottaa.


Kaikki NASTA-harjoituksen osallistujat oppivat luennolla rajaturvallisuudesta.
Kaikki NASTA-harjoituksen osallistujat oppivat luennolla rajaturvallisuudesta.

Perjantai, kello 15.42

Pian pystytämme puolijoukkueteltat kasarmin edustalle. Yön kipinävuoro jännittää. Entä jos teltta alkaa roihuta minun vahtivuorollani?

Viikonlopun ohjelmassa on luentoja esimerkiksi jokamiehenoikeuksista ja säänmukaisesta pukeutumisesta, mutta valtaosa ohjelmasta on käytännönläheistä, kuten eräilytaitoja, ensiapuharjoituksia ja suunnistusta. Ensimmäiseksi aherramme teltat paikoilleen, sitten harjoittelemme kirveen, sahan ja puukon käyttöä.

– Perjantai-iltaan sopii tietenkin puukon kanssa työskentely, vaikkemme olekaan nakkikioskilla eikä ole aamuyö, johtaja Hanne veistelee.

Sorakentällä odottaa saharasti ja kurssin varajohtaja Tero Viiru.

– Työkalu on varmastikin kaikille tuttu, hän aloittaa.

No ei ole, mutten kehtaa sanoa, etten muista ikinä sahanneeni. Ehkä ala-asteen puutöissä?

Katson kateellisena kurssilaista, joka heilauttaa kirveen komeassa kaaressa pään taa.

Muut sahaavat kalikoita rutiinilla. Ruokalasta tuttu Ulla rohkaisee minua tarttumaan sahaan. Se tuntuu kömpelöltä eikä uppoudu puuhun, mutta kurssilaisten neuvoilla homma alkaa sujua.

Seuraavalla rastilla hermojani ei rauhoita yhtään, että kouluttaja Tuomas Vatanen selittää joka välissä, miten kirves voi osua jalkaan. Katson kateellisena kurssilaista, joka ottaa itsevarmasti tukevan haara-­asennon ja heilauttaa kirveen komeassa kaaressa pään taa.

Uskomatonta kyllä uskallan, taas ihanan Ullan kannustamana, lopulta nostaa kirveen korkealle. Halolle ei tosin tapahdu mitään, mutta alku se on tämäkin.

Ilta on hämärtynyt, ja kyykistelemme soralla puukot kourassa. Opin, mitä tarkoittaa kiehinen. Sytykkeeni eivät näytä kovin vakuuttavilta, mutta tunnen ylpeyttä siitä, että vuolen puukolla ensimmäistä kertaa ikinä.

Lauantai kello 3.13

Terkkuja kipinävuorosta! Kaikki vaatteeni haisevat homeelle. Luovuttaisinkohan, jos en olisi täällä työkeikalla?

Koko viikonlopuksi on povattu sadetta. Yöllä herään moneen kertaan, kun kasvoilleni lätsähtää vettä. Teltan katto vuotaa, ja seinustalla lainehtii. Epätoivo iskee, kun lattialta huljahtaa vettä makuupussin sisään.

Vaivalla vuollut sytykkeet uiskentelevat lätäkössä teltan lattialla.

Kello 3.00 vierustoverini herättää minut kipinävuoroon, eli virallisesti tulivartiomiehen tehtävään, vahtimaan kaminaa. Hän varoittaa, että tuli sammuu herkästi. Puut ovat märkiä. Vaivalla vuollut sytykkeet uiskentelevat lätäkössä teltan lattialla.

Päällepantavaa etsiessäni huomaan, että kaikki varusteeni ovat litimärkiä. Onneksi kamina lämmittää. Johtajamme lainaa otsalamppuaan. Myöhemmin kuulen, että toisessa teltassa kipinävuorolainen on saanut kaminasta pahan palovamman, koska ei halunnut käyttää otsalamppua, ettei herättäisi muita. Kouluttajamme Tero kertoi aiemmin varusmiehestä, joka oli unissaan halannut kaminaa ja palanut pahasti.

Tunti menee hetkessä, sillä tuli vaatii jatkuvaa huomiota. Kun kaminasta kuuluu lopulta lupaavaa huminaa, tunnen oloni voittajaksi. Sainpa vielä vuoltua seuraavalle valvojalle hieman sytykkeitä hämärässä, ja sormetkin ovat tallella.

Terkkuja aamuyön kipinävuorosta!

Lauantai, kello 9.01

Olen viimeksi pitänyt kompassia kädessä lapsena. Nyt tajuan ensimmäistä kertaa, miten sitä käytetään. Tärkeintä on, että kaikki löytävät takaisin tänne, johtajamme sanoo.


Mystinen kapine tämä.
Mystinen kapine tämä.

Aamu alkaa suunnistuksen teorialla, jonka jälkeen lähdemme maastoon etsimään rasteja. Rohkeimmat ja kokeneimmat suunnistavat yksin, muut jakaantuvat pienryhmiin.

Nelihenkisen ryhmäni muut jäsenet tietävät, mitä tekevät. Minua hävettää, että taannun seuraamaan heitä, kun painumme metsään. En erota tiheikköjä ja soita kartasta, joten keskityn napsimaan puolukoita ja mustikoita.

Onneksi ryhmätoverini Anni Nokelainen (vas.), Tuula Suutarinen ja Piia Ijäs osaavat suunnistaa.

Vaikka menestyksemme on kaikkea muuta kuin minun ansiotani, tunnen riemua, kun löydämme rasteja. Jyrkänteeltä aukeaa upea ruskan värittämä maisema.

Lounastauolla kajaanilainen Mirva Heikkinen, 40, hakkaa halkoja kaminaan, jotta teltta kuivaisi edes vähän ennen yötä. Hän haluaa oppia kurssilla tärkeitä arjen taitoja ja kriisiajan selviytymistä, jos jotain tapahtuisi.

”On tosi mielenkiintoista nähdä, mitä miehet tekevät ja oppivat armeijassa.”

– On tosi mielenkiintoista nähdä, mitä miehet tekevät ja oppivat armeijassa. Arvostukseni heitä kohtaan on kasvanut. Maastossa ei ole helppoa, ja me vielä pääsemme täällä paljon helpommalla kuin varusmiehet. Tällaisen pitäisi olla pakollista kaikille, hän sanoo.

Kiitos maastokurssin, Heikkinen uskaltaa nyt heilauttaa kirvestä voimalla ja ylhäältä.

– Miesväki aina tekee halot, ja itse on se puunkantaja. On puuttunut rohkeutta, ja miehet yleensä tarjoutuvat hommaan.

Mirva Heikkinen aikoo opettaa kurssilla oppimiaan taitoja lapsilleen.

Valmiina sotaankin

Iltapäivällä teemme hätämajoitteita, joissa voi nukkua, jos vaikkapa teltta hajoaa tai pitää suojautua kylmältä tai myrskyltä. Meidän ryhmämme rakentaa kuusen alle suojan havuista. Sen sisällä tuntuu kuin muu maailma katoaisi. Alan ymmärtää, miksi jotkut joogaavat tai meditoivat metsässä.

Metsä ja erätaidot ovatkin useimpien syy tulla tänne maastokurssille. Osalla kurssilaisista on myös vahva suhde maanpuolustukseen. Esimerkiksi Merja Nakarin, 49, isovanhemmat olivat Karjalan evakoita. Hän asuu Tuusulassa, mutta on kotoisin varuskuntakaupunki Haminasta.

”Minua on aina kiinnostanut naisten panos sodassa.”

Kajaanilainen Eija Repo, 48, puolestaan on kolmatta kertaa maastokurssilla. Maanpuolustus on ollut Eijan elämässä aina: Kainuussa Venäjän raja on lähellä, siskonmies ja ex-appiukko työskentelevät rajavartiostolle ja äiti sekä sisko ovat rajasisaria. Nuorena tyttönä käsi tärisi, kun Repo kaatoi isosta pannusta kahvia uusille alokkaille. Nyt hän tekee työvuoroja sotilaskodin kassalla.

Jos sota tulisi, niin utopistiselta kuin se tuntuukin, Repo haluaisi osallistua jotenkin.

– Minua on aina kiinnostanut naisten panos sodassa. On sääli, että lottien rooli on jäänyt unholaan.

Eija Repo (vas.) on hakenut myös YK-joukkoihin.

Sukkahikeä ja silmäpusseja

Saan viikonlopuksi oman trangian ja syön pakastepussilla vuoratusta pakista – ensimmäistä kertaa tietysti. Kasvissyöjän sissikuivamuonapakkauksen sokerinen omena-kanelipuuro näyttää erehdyttävästi oksennukselta. Mutta trangialla keitettyyn veteen tehty kaakao, se on uskomattoman hyvää, kun sen juo kyyhöttäessään kylmässä maassa.

Kurssi tuo mieleen naisvankilasta kertovan Orange Is The New Black -sarjan: Eri taustoista tulevat eri-ikäiset naiset kohtaavat samanlaisissa asuissa. Vaihtelemme sissimuonapakkausten tuotteita toistemme kanssa kuin tv-vankilan naiset tupakkaa ja kosmetiikkaa.

Kun pääsemme nopealla tauolla sotilaskotiin kahville, kuiva munkki ja sen teollinen hillotäyte maistuvat taivaalliselta.


Ensimmäinen pakki-illallinen! Ruskeanharmaa mössö on tunnistamatonta kasvisruokaa.
Ensimmäinen pakki-illallinen! Ruskeanharmaa mössö on tunnistamatonta kasvisruokaa.

Lauantai- ja sunnuntaiaamuina heräämme kello 6.30 autenttiseen armeijaherätykseen eli huutoon. Kiitos olemattomien unien ja tiiviin aikataulun, kaikkien silmäpussit paisuvat viikonlopun edetessä. Telttakaverini sanoo, että olisi valmis maksamaan monta kymppiä siitä, että voisi nukkua tunnin.

Ensiapukoulutuksessa moni tarjoutuu innokkaasti esittämään uhria, koska silloin pääsee hetkeksi pitkälleen. Sieltä täältä kantautuu pahoitteluja haisevista jaloista, kun hoidamme kuvitteellisia nyrjähtäneitä nilkkoja.

”Halusin näyttää itselleni, että pärjään.”

Kajaanilainen sairaanhoitaja Marja Vartio, 36, sitoo jalassani olevaa mieli­kuvitushaavaa. Hän on monien muiden tavoin tullut kurssille haastamaan itseään.

– En ole maastoihminen ja tykkään mukavuuksista, joten halusin näyttää itselleni, että pärjään.

Samasta syystä Vartio aikoo nukkua seuraavan yön ulkona ryhmänsä rakentamassa hätämajoitteessa.

Kouluttajamme, eräopas Hanna Hietala (vas.) näyttää, miten hoidetaan nyrjähtänyttä nilkkaa.

Päiväkodista terve!

Kun neljälläkymmenellä naisella on kasoittain identtisiä varusteita ja siirtymät ovat ripeitä, jokin on koko ajan hukassa.

Tunnen itseni isoksi lapseksi. Pudotan ja hävitän milloin hanskat, sukat ja hatun. Yhteiskuvassa olen ainoa, jolla on vääränvärinen pipo. Alku- ja loppuseremonioissa joku kurssilaisista korjaa villapaitani piiloon tai kääntää kaulustani paremmin. Vessassa käymiseen menee ikuisuus, kun on niin paljon riisuttavaa. Sadehousujen henkselit ovat taas jääneet miljoonan yläosan alle, ja vyö on tajuttoman jäykkä.

Kun tartun harjaan, huomaan, että hiuksissani on elämäni sinnikkäimmät takut.

En yleensä käytä edes parinkymmenen asteen pakkasella sukkahousuja tai leggingsejä housujen alla. Nyt tajuan, miten paljon kerrospukeutuminen ja hyvät ulkoiluvarusteet merkitsevät. Armeijan vaatteet pitävät minut kuivana ja lämpimänä. Suorastaan kiinnyn metsän­vihreään. Opin, että neulepoolo kannattaa pukea t-paidan alle, sillä se pitää kosteuden paremmin poissa iholta. On vapauttavaa, kun ei tarvitse miettiä, miltä näyttää tai mitä pukisi päälle.

Kahden päivän ryönäämisen jälkeen pääsemme saunaan. Kun tartun harjaan, huomaan, että hiuksissani on elämäni sinnikkäimmät takut.

Luonnossa liikkuminen, oikeastaan aika ihanaa. Anni Nokelaisen ja Tuula Suutarisen kanssa ihailemme ruskamaisemaa.

Teineistä eläkeläisiin

Epäilin etukäteen, että kurssilla olisi totisia isänmaakiihkoilijoita. Kohtaan kuitenkin vain sydämellisiä tyyppejä, jotka auttavat muita, nauravat herkästi ja ovat innokkaita oppimaan.

Naisten Valmiusliitolla on tilastoja meistä: Harjoituksen nuorin on 13-vuo­tias ja vanhin 79. Eniten on neli- ja viisikymppisiä. Yleisimmät ammatit ovat sairaanhoitaja, opiskelija, yrittäjä, opettaja, myyjä ja lähihoitaja. Paljon on eläkeläisiä. Moni kouluttajista on opettaja.

On yhdessä osallistuvia äitejä ja tyttäriä sekä ystävän tai useamman kanssa harjoitukseen tulleita. Melkein puolet osallistuu harjoitukseen ensimmäistä kertaa.

Tämän viikonlopun osallistujat aikovat tulla uudestaankin. Kun ensi kevään harjoituksen kurssit lävähtävät kalvolle yhteisluennolla, yleisö kohisee. Uusi propagandakurssi tuntuu kiinnostavan. Muita tulevia kursseja ovat esimerkiksi Koira maamme turvana ja Auto ja nainen.

Hyvä meidän telttajengi! Eturivissä oikealla kurssijohtaja Hanne Lahtinen.

Sunnuntai, kello 11.15

Kurssi lähenee loppuaan. Perustamme Facebook-ryhmän kuvien jakamista varten, ja opetan Ullaa käyttämään Snapchatia. Taisin saada kavereita.

Hoidimme huoltotoimet, kuten leirin purkamisen, niin reippaasti, että ehdimme hengähtää hetken. Kun on aika palauttaa varusteet, valtavan säkin kantaminen sujuu, koska olen tajunnut pakata painavat tavarat reppuun.

Aika palauttaa armeijan varusteet.

Olen kotona vasta myöhään illalla. Selaan Facebook-ryhmämme kuvia ja hymyilen päivityksille. Teltta- ja suunnistuskaverini Tuula Suutarinen, 41, kirjoittaa kello 21.52: ”Kiitos kaikille upeas­ta viikonlopusta! Täällä on edetty puolimatkan majoitukseen matkalla kohti etelää. Nyt on sellainen pulma, että tänne sisälämpötilaan läkähtyy :D”

Hyvältähän se tuntui, olla luonnossa ja liikkua. Tuskin säntään nyt ostamaan trangiaa, mutta tiedän, että pärjään tarvittaessa maastossa. Ja esimerkiksi ensi­aputaidot ovat kaikille tärkeitä kaupungissakin.

Nyt osaan myös arvostaa kuivia sukkia. Päällimmäisenä on kuitenkin tunne siitä, että ylitin itseni.

Umpiurbaanista luontokäännynnäiseksi? Kuten moni kaupunkilainen ja toimistotyöläinen, nautin kurssilla siitä, että saa olla ulkona ja liikkeessä.

Mikä ­naisten valmius­harjoitus?

  • Naisten Valmiusliitto on järjestänyt vuodesta 1998 alkaen kaksi kertaa vuodessa NASTA-harjoitukset. Ne toteutetaan Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen (MPK) kursseina yhteistyössä Puolustus­voimien kanssa.
  • Tarkoitus on parantaa tietoja ja ­taitoja, jotka liittyvät arjen turvallisuuteen ja varautumiseen, sekä valmentaa naisia johto- ja kouluttajatehtäviin. Harjoitukset pidetään varuskunta-alueilla, mutta toiminta ei ole sotilaallista.
  • Osallistuja valitsee, mille kurssille haluaa osallistua. Tänä syksynä kursseja oli kymmenen, kuten katuturvallisuus, kenttälääkintä, vesiturvallisuus, kyberturvallisuus ja maastotaidot.
  • Kuka tahansa suomalainen nainen voi osallistua.

Muusikko Paula Vesalalla on selkeä mielipide siitä, miten asiattomiin ulkonäkökommentteihin kannattaisi suhtautua. Keskustelu sai alkunsa, kun Anu Saagim haukkui Maria Veitolaa rumaksi Ylen Perjantai-ohjelmassa.

Toimittaja Maria Veitola on ihmetellyt yleisön ja mediatutkija Veijo Hietalan käytöstä Ylen Perjantai-ohjelmassa, jossa Anu Saagim haukkui Veitolaa rumaksi.

– Jännä fiilis, kun katson Areenasta #yleperjantai, jossa Anu Saagim haukkuu mua rumaksi, studioyleisö feat. Veijo Hietala nauraa ja taputtaa, Veitola kirjoitti maanantaina Twitterissä.

Veitolan twiitti on herättänyt on paljon keskustelua, ja nyt myös muusikko Paula Vesala on ottanut kantaa asiaan.

– Vittu unoha ne tyhmät, Paula Vesala on kommentoinut Veitolalle.

– Unohin jo, Veitola on on vastannut Vesalalle.

Ylen ohjelmassa puhuttiin julkisuudesta, ja yksi vieraista oli Elu24-verkkolehden päätoimittaja Anu Saagim

– Onhan se ruma, sori, sori, Saagim sanoi Veitolasta  perjantai-iltana suorassa lähetyksessä.

Viestiketjussa Veitola on tarkentanut myös, ettei hän ollut ihmeissään Saagimin kommenteista vaan nimenomaan yleisön reaktiosta – siitä, että ihmiset nauroivat ja taputtivat, kun häntä kutsuttiin rumaksi.

– Ei mua se Anu Saagim vaivaa vaan yleisön reaktio. Eikö niiden olisi pitänyt buuata? Veitola kirjoitti.

Saagim on haukkunut Veitolan ulkonäköä aiemminkin. Vuonna 2015 Saagim sanoi Veitolaa hirveän näköiseksi, kun tämä vieraili Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa Ristomatti Ratian ja Saagimin luona. 

Tanssii tähtien kanssa -kilpailija Hanna Sumari kirjoittaa blogissaan, ettei todellakaan aio pukeutua pitkähihaisiin vaatteisiin siksi, että joitain tv-katsojia häiritsee olkavarren veltot ojentajat.

Toimittaja-juontaja Hanna Sumari, 58, kertoo saaneensa ikäviä vihjailuja alleistaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelman avausjakson jälkeen. Hanna ihmettelee ulkonäkökommentteja Apu-lehden sivulla pitämässään blogissaan. Hän on otsikoinut kirjoituksensa otsikolla Tanssii allien kanssa.

– Pukupalautteessa on joko suoraan tai vihjailevasti huomauteltu alleista eli olkavarren veltosta ojentajasta, joka liehuu tanssiin tiimellyksessä käsien ollessa ojennettuina sivuille. Ensinnäkin vihaan koko alli-keskustelua ja myös sanaa allit. Se nyt vaan on niin, että kun iho iän myötä menettää kimmoisuuttaan, niin ojentajan täytyisi olla varsin epänaisellisissa mitoissa, ollakseen pinkeä, kun kädet ovat ojennettuina sivuille. Voin sanoa, etten välitä siitä paskaakaan! Heilukoot! Hanna kirjoittaa.

”Se on ihana pehmeä löllerö, joka tulee ihmiselle, mutta ei mallinukelle.”

 

Tässä valssissa oli tunnetta ja heittäytymistä! #mtvttk @hannasumari @heleniussami

Henkilön Tanssii Tähtien Kanssa (@tanssiitahtienkanssa) jakama julkaisu

Hanna ja hänen tanssiparinsa Sami Helenius.

Hanna kirjoittaa myös, ettei todellakaan aio pukeutua pitkähihaisiin vaatteisiin vain siksi, ettei ole enää nuori. Hannan mukaan hän ei ole loukkaantunut kommenteista, vaikka myöntääkin kärsineensä "jonkin sortin" ulkonäkötuskista koko elämänsä.

– Myös kainaloni ja puvun olkaimien väliin jäi kuulemma kauhea pehmeä löllerö. Se on muuten aivan totta, paitsi että se on ihana pehmeä löllerö, joka tulee ihmiselle, mutta ei mallinukelle. Olen ihminen. Mussa on kaikenlaisia kohtia. Ihmisissä on.

Mervi 62 v.

”En välitä paskaakaan, heilukoot” – Hanna Sumari vastaa blogissaan tylyihin kommentteihin alleistaan

Kannetaan vaan ylpeänä omat muhkuramme ja lölleröt ja lylleröt. Kunhan olemme kohtuullisen sutjakassa kunnossa ja itsehän me oman kehomme kanssa elämme ja kannamme olemuksemme. Rupsahtaneen näköisiä ne on nuo laiheliinit ja kuivaneet lihaksensa. Tsemppiä Hanna tansseihisi, tanssi keveästi ja kohti voittoa.
Lue kommentti

Lapsuudenkodissaan Kimmo Ohtonen joutui pelkäämään, mutta metsässä hän koki olevansa turvassa.

Luontotoimittaja Kimmo Ohtonen, 36, kertoo keskiviikkona Inhimillinen tekijä -ohjelmassa lapsuudestaan, jossa isän henkinen ja fyysinen väkivalta oli viikoittaista, joskus jopa päivittäistä. Jakson teemana on lapsuuden pakopaikka.

Kimmo pakeni isänsä raivokohtauksia metsään, missä hän kertoo viettäneensä kokonaisia öitä, joskus jopa pari vuorokautta.

– Sinne pystyi pakenemaan ja siellä tunsi olevansa turvassa toisin kuin kotona, missä en oikeastaan koskaan lapsuudessa kokenut olevani turvassa, Kimmo kertoo ohjelmassa.

Hän on puhunut kokemuksistaan myös Helsingin Sanomien Arka paikka -ohjelmassa.

Inhimillisessä tekijässä tarinansa kertovat myös nyrkkeilijä Jussi Koivula sekä jazzpianisti Iro Haarla.

”En oikeastaan koskaan tuntenut olevani turvassa kotona.”

Nyrkeillä lyömistä, potkimista, tukistamista, kepillä hakkaamista sekä henkistä kaltoinkohtelua. Kimmo Ohtosen isän spontaani väkivalta kohdistui kaikkiin perheenjäseniin, pahimmin kahden pojan äitiin. Yhdessäkin kesäisessä muistossaan Kimmo kertoo äidin juosseen saunasta karkuun ja kirveen lentäneen tämän pään ohi.

Raivoon ei tarvittu alkoholia, vaan sen saattoi laukasta mikä tahansa. Kimmon mukaan isä kävi päänsä sisällä monia taisteluja.

– Eihän sitä lapsi ymmärtänyt eikä äitikään, että mistä se oli, Kimmo kertoo ohjelmassa.

– Olimme hänen käsittelemättömien traumojensa nyrkkeilysäkkejä, joihin suollettiin kaikkea mitä ei pystynyt ymmärtämään.

Raivoon ei tarvittu alkoholia, vaan sen saattoi laukasta mikä tahansa.

Vuosien saatossa Kimmo on käynyt terapiassa ja opetellut ymmärtämään tapahtunutta sekä päästämään irti vihasta. Hän kertoi Helsingin Sanomille käsittäneensä vasta aikuisena, että hänen äidilläänkin oli ongelmia.

– Kahden lapsen äitinä hänen olisi pitänyt ottaa vastuu ja lähteä. Mutta niin ei koskaan tapahtunut, hän sanoi.

Kimmo vietti lapsuutensa Keravalla, missä metsä alkoi takapihalta. Myös mökillä turvapaikka löytyi metsästä. Vaikka lapsuus oli karu, se antoi pohjan Kimmon työlle luontotoimittajana, -kuvaajana sekä kirjailijana.

Hän oli 9-vuotias, jälleen kerran pakomatkalla, kohdatessaan ensimmäisen kerran karhun. Kimmo koki, että karhu, jonka hän nimesi John Goodmaniksi, toivotti hänet tervetulleeksi valtakuntaansa.

Inhimillinen tekijä, TV1 keskiviikkona 22.2. klo 22.00.

Lue, mitä tähdet kertovat tänään juuri sinulle.

 

KALAT

Sinun on itse päätettävä, minkä suunnan valitset. Tarkista yksityiskohdat sopimuksista ja muista tärkeistä papereista huolellisesti. Saat selville jotain hyödyllistä.

 

OINAS

Mieti, ovatko motiivisi kohdillaan. Joku saattaa hankaloittaa suunnitelmiasi tänään tahallaan. Selvitä väärinkäsitykset nopeasti pois alta.

 

HÄRKÄ

On tärkeää, että tulet kaikkien kanssa toimeen. Välttele draamoja tänään parhaasi mukaan. On aika ottaa yhteyttä vanhaan ystävään ja pyytää häneltä palvelusta.

 

KAKSONEN

Ole valmis selittämään tunteitasi ja toiveitasi. Avoin kommunikaatio on tänään ehdottoman tärkeää. Onni heittää odottamatton tilaisuuden eteesi.

 

RAPU

Tsemppaa itseäsi eteenpäin, sillä ilman kovaa työpanosta et pärjää. Kuuntele ammattilaisten ja kokeneempien neuvoja. Lisää silti sekaan myös omat mausteesi.

 

LEIJONA

Matkustelu tekee hyvää. Jos et pääse reissuun, sisällytä päivään uuteen tutustumista. Opit paljon ja positiiviset muutokset pääsevät aluilleen.

 

NEITSYT

Laadi kukkarollesi ystävällisiä tapoja pitää hauskaa. Panosta laatuaikaan perheen kanssa. Budjetissa pysyminen pitää stressin loitolla.

 

VAAKA

Ongelmat nousevat pintaan pienestäkin kipinästä tänään. Erityisesti ihmissuhderintamalla saa olla tarkkana. Älä väitä vastaan, vaan tarjoa ratkaisuja.

 

SKORPIONI

Älä jaa yksityisasioitasi ison yleisön tietoon. Joku voi käyttää kuulemaansa sinua vastaan. Olet herkällä tuulella ja taipuvainen ylireagointiin.

 

JOUSIMIES

Yllättävä tulonlähde ilahduttaa sinua tänään. Muistuta itseäsi faktoista. Rakkauselämäsi saa kiinnostavan käänteen.

 

KAURIS

Tunteet myrskyävät ja aiheuttavat ikävän tilanteen, jos hakeudut väärään seuraan. Kärsivällisyytesi ei ole huipussaan. Ole tarkkana pitkin päivää.

 

VESIMIES

Positiiviset muutokset lähtevät liikkeelle sinusta. Valitse reitti, joka poikkeaa totutusta. On aika kokeilla rohkeasti jotain uutta, jotta edistyisit.