Kuusisuojan voitokkaan rakentamisen jälkeen kelpaa tuulettaa. Kuvat: Aino Salonen, Tuula Suutarinen

Naisten valmiusharjoituksiin olisi koko ajan enemmän tulijoita kuin mahtuu. ­Miksi? ­Mihin kursseilla oikein valmistaudutaan? Nainen, ­jolle ­telttayöpyminen ­festareillakin on liikaa, lähti ottamaan selvää.

Seison keskellä yötä kotini eteisessä ja huokaisen syvään. Olen pakannut reppuuni tulitikut vedenpitävässä pussissa, hyttysmyrkyn, taskulampun ja muut listalla mainitut tarvikkeet. Hirvittää. Mihin oikein olen lupautunut?

Olen lähdössä naisten valmiusharjoitukseen Kainuun prikaatiin, ja muut 349 osallistujaa ovat varmasti tällä hetkellä minua enemmän täpinöissään. NASTA-harjoitukset järjestää Naisten Valmiusliitto, ja niiden suosio kasvaa jatkuvasti. Tämän viikonlopun katu- ja vesiturvallisuuden kurssit täyttyivät minuuteissa, kaikki kymmenen kurssia kuudessa tunnissa.

Minun onneni on päästä yhdelle halutuimmista, maastotaidot-kurssille.

Miksi minua sitten hermostuttaa? No. Kasvoin Helsingin keskustassa ja olen aina asunut kerrostalossa. Kun olin pieni, äitini raijasi minua sieneen ja marjaan, mutta siitä asti, kun olen voinut itse päättää menemisistäni, olen kiertänyt metsät kaukaa. Inhoan ötököitä ja katselen mieluummin merta kuin mättäitä. Marja­satsit pakastimeen ostan työpaikan viereisestä marketista.

En ole koskaan suunnistanut saati käyttänyt puukkoa tai kirvestä – kaikki maastokurssin ohjelmassa.

Partiossa olin muutaman vuoden ala-asteella, koska kaikki kaveritkin olivat ja kokoustilan eli kolon hämärillä käytävillä oli mahtavaa leikkiä hippaa. Myös halloween-disco oli vahva syy.

Kerran telttailin festareilla ja päätin, että ei enää ikinä. En ole koskaan suunnistanut saati käyttänyt puukkoa tai kirvestä – kaikki maastokurssin ohjelmassa.

Olen seurustellut aina vain sivareiden kanssa. Vitsailen avomiehelleni, että kohta tiedän maanpuolustuksesta enemmän kuin hän.

Perjantai kello 2.49

Tilausbussi lähtee kohta Helsingistä Kajaaniin. 33 naista, ei vessaa. Väsyttää, nukuin jännityksissäni ehkä puolentoista tunnin yöunet. Tuntuu vähän samalta kuin lapsena kesäleirille lähtiessä: en tunne ketään ja hermoilen, saankohan kavereita.

Seitsemän tunnin torkkumisyrittämisen jälkeen saavumme Kainuun prikaatiin. Takapenkillä on jo päästy oikeaan tunnelmaan:

– Ihanaa, kun täällä joku aina käskee, mitä tehdä, joku iloitsee.

Lompsimme bussista suoraan turvatarkastukseen. Jonotamme sinne iäisyyden, koska puolustusministeri Jussi Niinistö on saapumassa seuraavana päivänä paikalle.

Kierrän varusmieheltä toiselle ja ladon ostoskärryyni 27 tarviketta.

Jono kiemurtelee pihalta taloon, naiset armeijan asuissa ohjailevat meitä komentavalla nuotilla. Viereisellä urheilukentällä treenaa joukko varusmiehiä. Prikaatin matalat tiilirakennukset loisteputkivaloineen tuovat mieleen terveyskeskuksen. Jono on loputon.

Turvatarkastuksen jälkeen seikkailen yksinäni ympäri varuskunta-aluetta, ilmoittaudun ja saan kartan, jonka avulla en löydä mihinkään. Onneksi varusmiehet johdattavat pienen joukon meitä varustevarastolle. Siellä kierrän varusmieheltä toiselle ja ladon ostoskärryyni 27 tarviketta: makuupussin, makuualustan, kumisaappaat ja kaikki muut tamineet paitsi alusvaatteet. Sullon käskystä kamat itseni kokoiseen juuttikankaiseen säkkiin, josta on mahdotonta saada kunnon otetta.

Nuori varusmies tarjoutuu portaissa auttamaan kantamisessa. Kieltäydyn. En ehkä tajua maastotaidoista mitään, mutta voimaa minulla on.

Varusteet kasassa! Paitsi armeijan klassikko lusikkahaarukka, jonka hukkaan heti ensimmäisten minuuttien aikana.

Puoli tuntia myöhemmin raahaan varustesäkkiäni yhdessä ystävällisen maastopukuisen miehen kanssa. Olen harhaillut ja kysynyt moneen kertaan apua. Kun luulen löytäneeni tilan, jossa voisin vaihtaa siviilivaatteet armeijan harmaisiin, siellä ei ole ketään muita. Kurssi on vasta alussa, ja olen jo epäonnistunut!

Pian kurssijohtajamme Hanne Lahtinen tulee luokkaan, ja selviää, että olen tietokatkosten vuoksi ainoa, joka on oikeassa paikassa.

Puen ylleni armeijan varusteet ja pääsen lounaalle. Varuskunnan ruokalassa löydän pöydästä toisen maastokurssilaisen. Kontiolahtelainen Ulla Romppanen, 54, ei viime keväänä mahtunut harjoitukseen mukaan. Paikka irtosi nyt, kun hän pääsi ilmoittautumispäivänä heti aamukahdeksalta nettiin.

Armeijan villahousut, seksikkäintä ikinä.

Ja se soi ja se soi

Paljon on kärsitty vilua ja nälkää / Balkanin vuorilla taistellessa / Oi kallis kotimaa / Suomi sulo Pohjola / Ei löydy maata sen armaampaa!

Olemme Puolustusvoimien vieraina, joten pelaamme sen säännöillä. Kurssimme liikkuu järjestäytyneenä porukkana, ja olemuksen on oltava huoliteltu: vetoketjut kiinni, lakki päässä ja kaulukset käännettyinä.

Oi kallis kotimaa -marssi tunnetaan myös nimellä Suomen kaartin paluulaulu. Sen kerrotaan soineen, kun Suomen sotilaat palasivat Turkin sodasta 1800-luvun lopulla. Kurssimme laulaa marssiessaan sitä pontevaan sävyyn. Niin monesti, että kappale jää soimaan päähäni päivä­kausiksi.

Tahdissa marssiminen, rivimuodostelmat, käännös vasempaan päin, katse oikeaan päin, ojennus, lepo, taakse poistu… Onneksi en ole ainoa, joka on pihalla ja jota sekoilu hihityttää. Myöhemmin yksi kouluttajistamme sanoo, että olihan se alkuun ”melkoista sirkusta”.

Sotilaalliset tavat tuntuvat oudolta ja vähän ahdistavilta.

Sotilaalliset tavat tuntuvat oudolta ja vähän ahdistavilta. Marssivat joukot tuovat mieleeni vanhat propagandaelokuvat.

Mietin, miksi kaikki on niin tarkkaa. Kurssitoverini sanovat, että kuri auttaa pitämään isot joukot hallinnassa. En silti ymmärrä, miksi kaulus pitää taittaa. Kaulahan tässä jäätyy.

Yllättäen en kohtaa kurssilla yhtään naista, joka olisi suorittanut asepalveluksen. Eivät edes kouluttajamme, liikunnanopettaja Hanne ja eräopas Hanna Hietala. Osa kurssilaisista kertoo, että olisi mennyt armeijaan, jos se olisi ollut omassa nuoruudessa mahdollista.

Kuten armeijastakaan, kurssilta ei saa poistua. Vasemmassa reisitaskussani minulla on oltava koko ajan lomake, jossa on lähiomaisen yhteystiedot sekä tiedot sairauksista ja lääkityksistä. Kuumottaa.


Kaikki NASTA-harjoituksen osallistujat oppivat luennolla rajaturvallisuudesta.
Kaikki NASTA-harjoituksen osallistujat oppivat luennolla rajaturvallisuudesta.

Perjantai, kello 15.42

Pian pystytämme puolijoukkueteltat kasarmin edustalle. Yön kipinävuoro jännittää. Entä jos teltta alkaa roihuta minun vahtivuorollani?

Viikonlopun ohjelmassa on luentoja esimerkiksi jokamiehenoikeuksista ja säänmukaisesta pukeutumisesta, mutta valtaosa ohjelmasta on käytännönläheistä, kuten eräilytaitoja, ensiapuharjoituksia ja suunnistusta. Ensimmäiseksi aherramme teltat paikoilleen, sitten harjoittelemme kirveen, sahan ja puukon käyttöä.

– Perjantai-iltaan sopii tietenkin puukon kanssa työskentely, vaikkemme olekaan nakkikioskilla eikä ole aamuyö, johtaja Hanne veistelee.

Sorakentällä odottaa saharasti ja kurssin varajohtaja Tero Viiru.

– Työkalu on varmastikin kaikille tuttu, hän aloittaa.

No ei ole, mutten kehtaa sanoa, etten muista ikinä sahanneeni. Ehkä ala-asteen puutöissä?

Katson kateellisena kurssilaista, joka heilauttaa kirveen komeassa kaaressa pään taa.

Muut sahaavat kalikoita rutiinilla. Ruokalasta tuttu Ulla rohkaisee minua tarttumaan sahaan. Se tuntuu kömpelöltä eikä uppoudu puuhun, mutta kurssilaisten neuvoilla homma alkaa sujua.

Seuraavalla rastilla hermojani ei rauhoita yhtään, että kouluttaja Tuomas Vatanen selittää joka välissä, miten kirves voi osua jalkaan. Katson kateellisena kurssilaista, joka ottaa itsevarmasti tukevan haara-­asennon ja heilauttaa kirveen komeassa kaaressa pään taa.

Uskomatonta kyllä uskallan, taas ihanan Ullan kannustamana, lopulta nostaa kirveen korkealle. Halolle ei tosin tapahdu mitään, mutta alku se on tämäkin.

Ilta on hämärtynyt, ja kyykistelemme soralla puukot kourassa. Opin, mitä tarkoittaa kiehinen. Sytykkeeni eivät näytä kovin vakuuttavilta, mutta tunnen ylpeyttä siitä, että vuolen puukolla ensimmäistä kertaa ikinä.

Lauantai kello 3.13

Terkkuja kipinävuorosta! Kaikki vaatteeni haisevat homeelle. Luovuttaisinkohan, jos en olisi täällä työkeikalla?

Koko viikonlopuksi on povattu sadetta. Yöllä herään moneen kertaan, kun kasvoilleni lätsähtää vettä. Teltan katto vuotaa, ja seinustalla lainehtii. Epätoivo iskee, kun lattialta huljahtaa vettä makuupussin sisään.

Vaivalla vuollut sytykkeet uiskentelevat lätäkössä teltan lattialla.

Kello 3.00 vierustoverini herättää minut kipinävuoroon, eli virallisesti tulivartiomiehen tehtävään, vahtimaan kaminaa. Hän varoittaa, että tuli sammuu herkästi. Puut ovat märkiä. Vaivalla vuollut sytykkeet uiskentelevat lätäkössä teltan lattialla.

Päällepantavaa etsiessäni huomaan, että kaikki varusteeni ovat litimärkiä. Onneksi kamina lämmittää. Johtajamme lainaa otsalamppuaan. Myöhemmin kuulen, että toisessa teltassa kipinävuorolainen on saanut kaminasta pahan palovamman, koska ei halunnut käyttää otsalamppua, ettei herättäisi muita. Kouluttajamme Tero kertoi aiemmin varusmiehestä, joka oli unissaan halannut kaminaa ja palanut pahasti.

Tunti menee hetkessä, sillä tuli vaatii jatkuvaa huomiota. Kun kaminasta kuuluu lopulta lupaavaa huminaa, tunnen oloni voittajaksi. Sainpa vielä vuoltua seuraavalle valvojalle hieman sytykkeitä hämärässä, ja sormetkin ovat tallella.

Terkkuja aamuyön kipinävuorosta!

Lauantai, kello 9.01

Olen viimeksi pitänyt kompassia kädessä lapsena. Nyt tajuan ensimmäistä kertaa, miten sitä käytetään. Tärkeintä on, että kaikki löytävät takaisin tänne, johtajamme sanoo.


Mystinen kapine tämä.
Mystinen kapine tämä.

Aamu alkaa suunnistuksen teorialla, jonka jälkeen lähdemme maastoon etsimään rasteja. Rohkeimmat ja kokeneimmat suunnistavat yksin, muut jakaantuvat pienryhmiin.

Nelihenkisen ryhmäni muut jäsenet tietävät, mitä tekevät. Minua hävettää, että taannun seuraamaan heitä, kun painumme metsään. En erota tiheikköjä ja soita kartasta, joten keskityn napsimaan puolukoita ja mustikoita.

Onneksi ryhmätoverini Anni Nokelainen (vas.), Tuula Suutarinen ja Piia Ijäs osaavat suunnistaa.

Vaikka menestyksemme on kaikkea muuta kuin minun ansiotani, tunnen riemua, kun löydämme rasteja. Jyrkänteeltä aukeaa upea ruskan värittämä maisema.

Lounastauolla kajaanilainen Mirva Heikkinen, 40, hakkaa halkoja kaminaan, jotta teltta kuivaisi edes vähän ennen yötä. Hän haluaa oppia kurssilla tärkeitä arjen taitoja ja kriisiajan selviytymistä, jos jotain tapahtuisi.

”On tosi mielenkiintoista nähdä, mitä miehet tekevät ja oppivat armeijassa.”

– On tosi mielenkiintoista nähdä, mitä miehet tekevät ja oppivat armeijassa. Arvostukseni heitä kohtaan on kasvanut. Maastossa ei ole helppoa, ja me vielä pääsemme täällä paljon helpommalla kuin varusmiehet. Tällaisen pitäisi olla pakollista kaikille, hän sanoo.

Kiitos maastokurssin, Heikkinen uskaltaa nyt heilauttaa kirvestä voimalla ja ylhäältä.

– Miesväki aina tekee halot, ja itse on se puunkantaja. On puuttunut rohkeutta, ja miehet yleensä tarjoutuvat hommaan.

Mirva Heikkinen aikoo opettaa kurssilla oppimiaan taitoja lapsilleen.

Valmiina sotaankin

Iltapäivällä teemme hätämajoitteita, joissa voi nukkua, jos vaikkapa teltta hajoaa tai pitää suojautua kylmältä tai myrskyltä. Meidän ryhmämme rakentaa kuusen alle suojan havuista. Sen sisällä tuntuu kuin muu maailma katoaisi. Alan ymmärtää, miksi jotkut joogaavat tai meditoivat metsässä.

Metsä ja erätaidot ovatkin useimpien syy tulla tänne maastokurssille. Osalla kurssilaisista on myös vahva suhde maanpuolustukseen. Esimerkiksi Merja Nakarin, 49, isovanhemmat olivat Karjalan evakoita. Hän asuu Tuusulassa, mutta on kotoisin varuskuntakaupunki Haminasta.

”Minua on aina kiinnostanut naisten panos sodassa.”

Kajaanilainen Eija Repo, 48, puolestaan on kolmatta kertaa maastokurssilla. Maanpuolustus on ollut Eijan elämässä aina: Kainuussa Venäjän raja on lähellä, siskonmies ja ex-appiukko työskentelevät rajavartiostolle ja äiti sekä sisko ovat rajasisaria. Nuorena tyttönä käsi tärisi, kun Repo kaatoi isosta pannusta kahvia uusille alokkaille. Nyt hän tekee työvuoroja sotilaskodin kassalla.

Jos sota tulisi, niin utopistiselta kuin se tuntuukin, Repo haluaisi osallistua jotenkin.

– Minua on aina kiinnostanut naisten panos sodassa. On sääli, että lottien rooli on jäänyt unholaan.

Eija Repo (vas.) on hakenut myös YK-joukkoihin.

Sukkahikeä ja silmäpusseja

Saan viikonlopuksi oman trangian ja syön pakastepussilla vuoratusta pakista – ensimmäistä kertaa tietysti. Kasvissyöjän sissikuivamuonapakkauksen sokerinen omena-kanelipuuro näyttää erehdyttävästi oksennukselta. Mutta trangialla keitettyyn veteen tehty kaakao, se on uskomattoman hyvää, kun sen juo kyyhöttäessään kylmässä maassa.

Kurssi tuo mieleen naisvankilasta kertovan Orange Is The New Black -sarjan: Eri taustoista tulevat eri-ikäiset naiset kohtaavat samanlaisissa asuissa. Vaihtelemme sissimuonapakkausten tuotteita toistemme kanssa kuin tv-vankilan naiset tupakkaa ja kosmetiikkaa.

Kun pääsemme nopealla tauolla sotilaskotiin kahville, kuiva munkki ja sen teollinen hillotäyte maistuvat taivaalliselta.


Ensimmäinen pakki-illallinen! Ruskeanharmaa mössö on tunnistamatonta kasvisruokaa.
Ensimmäinen pakki-illallinen! Ruskeanharmaa mössö on tunnistamatonta kasvisruokaa.

Lauantai- ja sunnuntaiaamuina heräämme kello 6.30 autenttiseen armeijaherätykseen eli huutoon. Kiitos olemattomien unien ja tiiviin aikataulun, kaikkien silmäpussit paisuvat viikonlopun edetessä. Telttakaverini sanoo, että olisi valmis maksamaan monta kymppiä siitä, että voisi nukkua tunnin.

Ensiapukoulutuksessa moni tarjoutuu innokkaasti esittämään uhria, koska silloin pääsee hetkeksi pitkälleen. Sieltä täältä kantautuu pahoitteluja haisevista jaloista, kun hoidamme kuvitteellisia nyrjähtäneitä nilkkoja.

”Halusin näyttää itselleni, että pärjään.”

Kajaanilainen sairaanhoitaja Marja Vartio, 36, sitoo jalassani olevaa mieli­kuvitushaavaa. Hän on monien muiden tavoin tullut kurssille haastamaan itseään.

– En ole maastoihminen ja tykkään mukavuuksista, joten halusin näyttää itselleni, että pärjään.

Samasta syystä Vartio aikoo nukkua seuraavan yön ulkona ryhmänsä rakentamassa hätämajoitteessa.

Kouluttajamme, eräopas Hanna Hietala (vas.) näyttää, miten hoidetaan nyrjähtänyttä nilkkaa.

Päiväkodista terve!

Kun neljälläkymmenellä naisella on kasoittain identtisiä varusteita ja siirtymät ovat ripeitä, jokin on koko ajan hukassa.

Tunnen itseni isoksi lapseksi. Pudotan ja hävitän milloin hanskat, sukat ja hatun. Yhteiskuvassa olen ainoa, jolla on vääränvärinen pipo. Alku- ja loppuseremonioissa joku kurssilaisista korjaa villapaitani piiloon tai kääntää kaulustani paremmin. Vessassa käymiseen menee ikuisuus, kun on niin paljon riisuttavaa. Sadehousujen henkselit ovat taas jääneet miljoonan yläosan alle, ja vyö on tajuttoman jäykkä.

Kun tartun harjaan, huomaan, että hiuksissani on elämäni sinnikkäimmät takut.

En yleensä käytä edes parinkymmenen asteen pakkasella sukkahousuja tai leggingsejä housujen alla. Nyt tajuan, miten paljon kerrospukeutuminen ja hyvät ulkoiluvarusteet merkitsevät. Armeijan vaatteet pitävät minut kuivana ja lämpimänä. Suorastaan kiinnyn metsän­vihreään. Opin, että neulepoolo kannattaa pukea t-paidan alle, sillä se pitää kosteuden paremmin poissa iholta. On vapauttavaa, kun ei tarvitse miettiä, miltä näyttää tai mitä pukisi päälle.

Kahden päivän ryönäämisen jälkeen pääsemme saunaan. Kun tartun harjaan, huomaan, että hiuksissani on elämäni sinnikkäimmät takut.

Luonnossa liikkuminen, oikeastaan aika ihanaa. Anni Nokelaisen ja Tuula Suutarisen kanssa ihailemme ruskamaisemaa.

Teineistä eläkeläisiin

Epäilin etukäteen, että kurssilla olisi totisia isänmaakiihkoilijoita. Kohtaan kuitenkin vain sydämellisiä tyyppejä, jotka auttavat muita, nauravat herkästi ja ovat innokkaita oppimaan.

Naisten Valmiusliitolla on tilastoja meistä: Harjoituksen nuorin on 13-vuo­tias ja vanhin 79. Eniten on neli- ja viisikymppisiä. Yleisimmät ammatit ovat sairaanhoitaja, opiskelija, yrittäjä, opettaja, myyjä ja lähihoitaja. Paljon on eläkeläisiä. Moni kouluttajista on opettaja.

On yhdessä osallistuvia äitejä ja tyttäriä sekä ystävän tai useamman kanssa harjoitukseen tulleita. Melkein puolet osallistuu harjoitukseen ensimmäistä kertaa.

Tämän viikonlopun osallistujat aikovat tulla uudestaankin. Kun ensi kevään harjoituksen kurssit lävähtävät kalvolle yhteisluennolla, yleisö kohisee. Uusi propagandakurssi tuntuu kiinnostavan. Muita tulevia kursseja ovat esimerkiksi Koira maamme turvana ja Auto ja nainen.

Hyvä meidän telttajengi! Eturivissä oikealla kurssijohtaja Hanne Lahtinen.

Sunnuntai, kello 11.15

Kurssi lähenee loppuaan. Perustamme Facebook-ryhmän kuvien jakamista varten, ja opetan Ullaa käyttämään Snapchatia. Taisin saada kavereita.

Hoidimme huoltotoimet, kuten leirin purkamisen, niin reippaasti, että ehdimme hengähtää hetken. Kun on aika palauttaa varusteet, valtavan säkin kantaminen sujuu, koska olen tajunnut pakata painavat tavarat reppuun.

Aika palauttaa armeijan varusteet.

Olen kotona vasta myöhään illalla. Selaan Facebook-ryhmämme kuvia ja hymyilen päivityksille. Teltta- ja suunnistuskaverini Tuula Suutarinen, 41, kirjoittaa kello 21.52: ”Kiitos kaikille upeas­ta viikonlopusta! Täällä on edetty puolimatkan majoitukseen matkalla kohti etelää. Nyt on sellainen pulma, että tänne sisälämpötilaan läkähtyy :D”

Hyvältähän se tuntui, olla luonnossa ja liikkua. Tuskin säntään nyt ostamaan trangiaa, mutta tiedän, että pärjään tarvittaessa maastossa. Ja esimerkiksi ensi­aputaidot ovat kaikille tärkeitä kaupungissakin.

Nyt osaan myös arvostaa kuivia sukkia. Päällimmäisenä on kuitenkin tunne siitä, että ylitin itseni.

Umpiurbaanista luontokäännynnäiseksi? Kuten moni kaupunkilainen ja toimistotyöläinen, nautin kurssilla siitä, että saa olla ulkona ja liikkeessä.

Mikä ­naisten valmius­harjoitus?

  • Naisten Valmiusliitto on järjestänyt vuodesta 1998 alkaen kaksi kertaa vuodessa NASTA-harjoitukset. Ne toteutetaan Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen (MPK) kursseina yhteistyössä Puolustus­voimien kanssa.
  • Tarkoitus on parantaa tietoja ja ­taitoja, jotka liittyvät arjen turvallisuuteen ja varautumiseen, sekä valmentaa naisia johto- ja kouluttajatehtäviin. Harjoitukset pidetään varuskunta-alueilla, mutta toiminta ei ole sotilaallista.
  • Osallistuja valitsee, mille kurssille haluaa osallistua. Tänä syksynä kursseja oli kymmenen, kuten katuturvallisuus, kenttälääkintä, vesiturvallisuus, kyberturvallisuus ja maastotaidot.
  • Kuka tahansa suomalainen nainen voi osallistua.

Facebook haluaa sinun jakavan nyt tarinoita.

Tältä Facebook näyttää nyt, kun avaat sovelluksen. Kuva: Facebook
Tältä Facebook näyttää nyt, kun avaat sovelluksen. Kuva: Facebook

Joko huomasit, että Facebook on muuttunut tällä viikolla? Statuspäivitysten sijasta ylimpänä näkyvät nyt ympyrän muotoiset pallurat eli tarinat (stories). Eikä kyse ole mistään pienestä muutoksesta. Esimerkiksi Techcrunch-sivusto kirjoittaa, että muutos on suurin Facebookin tekemä muutos ikinä.

Mikä idea näissä tarinoissa sitten on?

Facebook haluaa tarjota käyttäjilleen sitä samaa, mitä Snapchat – ja houkutella näin myös nuoria käyttäjiä. Mainosvideolla selitetään, että joskus sanat eivät riitä, ja siksi Facebook haluaakin sinun julkaisevan enemmän kuvia ja videoita. Ja aivan kuten Snapchatissä, myös Facebookissa tarinoiden päälle voi kirjoittaa tekstiä ja leikitellä erilaisten suodattimien kanssa. Tarinoita voi jakaa valitsemilleen Fb-kavereille tai julkaista omalla seinällä. Ne näkyvät vain 24 tuntia, minkä jälkeen ne katoavat.

Katso esittelyvideo Stories-toiminnosta.

Kaikkia käyttäjiä muutos ei ole miellyttänyt – onhan Facebook ollut tähän mennessä varsin tekstikeskeinen. Mitä mieltä sinä olet?

Kysely

Tykkäätkö Facebookin uudistuksesta?

Mariannaa näytellyt Oona Kare on saanut faneilta paljon palautetta hahmon kuoleman jälkeen.

Oona Kareen näyttelemä Marianna sai tällä viikolla dramaattisen lopun Salatut elämät -sarjassa. Marianna tekee itsemurhan hukuttautumalla äitinsä kanssa. Vuodesta 2013 asti traagista hahmoa näytellyt Oona arvelee roolin olleen hänen uransa opettavaisin.

– Mariannan näytteleminen oli älytöntä tunteiden myllerrystä. Minun piti opetella erilaisia keinoja, jotta pääsin tunnemyrskystä kuvauspäivän jälkeen irti. Liikunta oli paras keino.

Hahmon traagisesta kuolemasta on tullut faneilta paljon palautetta. Myös fakta ja fiktio menevät katsojilta helposti sekaisin.

– Kun istuin ruuhkabussissa, viereeni istui henkilö, joka sanoi, että olen kauhea ihminen. Olin hetken ihmeissäni, kunnes puolustauduin, että kyseessä on roolihahmoni. Yleensä jengi huutelee vain, että hei Salkkari-Marianna. Se ei haittaa minua lainkaan, Oona kertoi Smurffit: Kadonnut kylä -elokuvan kutsuvierasensi-illassa.

Oona kuvasi päätösjakson puoli vuotta sitten. Nyt hän etsii töitä.

– Marianna oli vaikea ja dramaattinen hahmo. Ei ollut yllätys, että sen tarina lopulta päättyi, vaikka Salkkareissahan kaikki on aina mahdollista. Toivoin välillä, että hahmon elämässä olisi ollut enemmän valonpilkahduksia. Nyt kaikki oli aika synkkää.

Uudessa kokkaussarjassa annetaan suomalaisille äideille kiitos kasvatustyöstä ja tarjotaan oman pojan kätösin loihdittu illallinen rakkaalle äidille.

IS TV-LEHTI: Menun yksityiskohtien kanssa julkkismiehiä avustaa kokki Kari ”Kape” Aihinen.

Mie en missään nimessä ole trendikäs kokkaaja, ja äiti on samaa sarjaa. Meitä ei yhtään kiinnosta hienostelu, kuvailee muusikko Jouni Hynynen suhdettaan ruuanlaittoon ensimmäisessä jaksossa.

Hynynen tarjoilee ohjelmassa äidilleen Railille muun muassa madekeittoa ja kokonaisen jäniksen. Kape Aihinen muistelee kuvauspäivää lämpimästi.

– Oli äärimmäisen positiivinen, lempeä ja mahtava päivä. Hynynen on samanikäinen jätkä kuin minäkin, ja meillä on pitkälle samanlaiset arvot. Pöytään pistettiin parasta yli sadalla eurolla, ja kyllähän kovakin rokkijätkä jäätyy ja hyytyy oman äidin edessä.

Ohjelman loppukirjeet ovat useassa jaksossa kirvoittaneet tunteita siihen malliin, että tuotantotiimikin on kaivanut nenäliinat esiin.

”Oli kiva kokata äidille ja käydä läpi lapsuuden juttuja, joita itse en muistanut.”

Jouni Hynynen ei myönnä herkistyneensä liikoja.

– Oli kiva kokata äidille ja käydä läpi lapsuuden juttuja, joita itse en muistanut. Ei siinä sen kummempia tunteita herännyt. Olemme paljon yhteydessä äidin kanssa muutenkin. Päivää emme ole puineet jälkeenpäin. Molemmilla on samanlainen luonne, että tekemässä käydään ja sitten paetaan paikalta, ja mitä sitä sen jälkeen turhia lätisemään.

Kape-kokkia Hynynen kuvailee tehokkaaksi, kun taas Kotiteollisuus-laulaja itse on rauhallinen ruuanvalmistaja.

– Yleensä kokkaan pitkällä kaavalla ja hitaasti, mutta nyt pelissä oli todellinen tekemisen meininki. Madekeiton valmistaminen oli aivan uutta. Oli hyvä oppia lisää kalan keittämisestä. Hieman häiritsi se, kun Kape pisti pekonia karjalanpaistiin, mutta en ryhtynyt tappelemaan.

Aihinen kertoo uuden ohjelman parhaaksi puoleksi itse äidit.

– Jokaisessa kymmenessä jaksossa huomataan, kuinka superhahmoja äidit ovat. Suomalaiset äidit hoitavat perheen, talouden, koko kuvion. Oli hienoa tarjota heille nyt valmis pöytä, johon saapua. Tuli hyvä mieli siitä, kun sai nähdä, että jokaiselle kokkaajalle äidit olivat niin kova juttu.

Sortuminen salaattiin

Hynysen mielestä televisiossa on liikaa ruokaohjelmia ja katsojat saavat väärän kuvan työn luonteesta.

– Kokkiohjelmat ovat usein epärealistisia, ja arkipäivästä tehdään liian hienoa. Katsojat eivät aina ymmärrä, kuinka paljon on paiskittava duunia. Arvostan kyllä kokin ammattia, etenkin työn luovaa puolta. Itsekin on kiva joskus soveltaa eikä aina vääntää samaa jauhelihakeittoa. Chilihommia olen hieman harrastanut, mutta muuten menen perusmausteilla.

Työteliäs muusikko ei kiertueilla juuri ruokanautintoja pääse kokemaan.

– Kiertueella on usein pizzalinja, ehkä joskus käydään hienommassa ravintolassa. Yritän pitää huolta siitä, että syön kevyesti. Muuten lavalla lentää laatta. Siksi olen jopa sortunut salaattiin.

Lämpimiä leipiä ja pullaa

Sekä Kape Aihinen että Jouni Hynynen muistavat lapsuudesta vakioruokia.

– Jauheliha-roiskeläppää tuunattuna, lämpimiä leipiä paahtoleivästä ja nakeista ja tietenkin äidin lihapullat, sianlihakastike ja jouluna kotijuustot, Kape listaa ja kertoo tehneensä juuri edellisenä päivänä äidin ohjeella raparperipaistoksen.

– Ravintoloissani on kuitenkin eri konsepti, ja äiti ja koti ovat kokonaan oma, eritelty juttunsa.

Hynynen muistaa erään kulinaarisen nostalgiahetken.

– Oli se ihmeellistä, kun pimeällä 80-luvulla ensimmäistä kertaa kotiin tuotiin broileri. Koko perhe siinä ympärillä ihmetteli, että mikäs tämä tämmöinen herkku on. Ehkä tuosta muistosta johtuen syön yhä paljon kanaa. Possua en osta koskaan.

Suhde herkkuihin on lämmin.

– Mutsi teki niin raivopäisenä pullaa, että sain siitä urheilevana nuorena tarpeekseni. En suoraan syytä, mutta äiti on osallinen siihen, että olen karamelliaddikti. Hän oli töissä karkkitehtaalla, ja puberteetti-ikäisenä olin aina namia hakemassa. Teinin näkökulmasta tietenkin unelma-ammatti. Nyt maistuu salmiakki aika vahvasti.

– Mutta leivoksia ja sen sellaisia en syö, ja munkkejakin viimeksi armeijassa. Sen jälkeen eivät ole munkit kiinnostaneet.

Illallinen äidille, MTV3 to klo 20.00

 

Pieleen menneet sijoitukset opettivat sen, että Vappu aikoo jatkossa punnita tarkemmin miehensä näkemykset.

Tv-juontaja Vappu Pimiä on usein kehunut miestään Teemu Huuhtasta. Nyt aviomies saa kehuja Kotilieden haastattelussa, jossa Vappu avautuu työurastaan ja rahankäytöstään.

– Hän on paras tukijani. Kierrätän ideani hänellä. Hän myös sanoo vastaan, jos pitää jotain ajatusta huonona, Vappu kertoo Kotiliedessä.

Hän avautuu lehdessä myös hetkestä, jolloin ei kuunnellut puolisonsa neuvoja – vaikka jälkikäteen ajateltuna silloin olisi kannattanut. Teemu varoitteli Vappua, kun tämä sijoitti säästöjään luomuruokaan erikoistuneeseen yritykseen.

Yrityksen konkurssissa Vappu menetti säästönsä.

– En kuunnellut miestäni, vaikka olisi pitänyt. Jatkossa punnitsen hänen näkemyksiään tarkemmin.

”En kuunnellut miestäni, vaikka olisi pitänyt.”

Lehdessä Vappu sanoo, että hän on tehnyt menestyksensä eteen paljon työtä. Rahankäytön mallin hän on oppinut isältään, ”eikä mitään ole tippunut taivaalta suoraan syliin”.

– Minut on kasvatettu pitämään itsestäni huolta. En ole koskaan pyytänyt penniäkään yhdeltäkään mieheltä.