Kuusisuojan voitokkaan rakentamisen jälkeen kelpaa tuulettaa. Kuvat: Aino Salonen, Tuula Suutarinen

Naisten valmiusharjoituksiin olisi koko ajan enemmän tulijoita kuin mahtuu. ­Miksi? ­Mihin kursseilla oikein valmistaudutaan? Nainen, ­jolle ­telttayöpyminen ­festareillakin on liikaa, lähti ottamaan selvää.

Seison keskellä yötä kotini eteisessä ja huokaisen syvään. Olen pakannut reppuuni tulitikut vedenpitävässä pussissa, hyttysmyrkyn, taskulampun ja muut listalla mainitut tarvikkeet. Hirvittää. Mihin oikein olen lupautunut?

Olen lähdössä naisten valmiusharjoitukseen Kainuun prikaatiin, ja muut 349 osallistujaa ovat varmasti tällä hetkellä minua enemmän täpinöissään. NASTA-harjoitukset järjestää Naisten Valmiusliitto, ja niiden suosio kasvaa jatkuvasti. Tämän viikonlopun katu- ja vesiturvallisuuden kurssit täyttyivät minuuteissa, kaikki kymmenen kurssia kuudessa tunnissa.

Minun onneni on päästä yhdelle halutuimmista, maastotaidot-kurssille.

Miksi minua sitten hermostuttaa? No. Kasvoin Helsingin keskustassa ja olen aina asunut kerrostalossa. Kun olin pieni, äitini raijasi minua sieneen ja marjaan, mutta siitä asti, kun olen voinut itse päättää menemisistäni, olen kiertänyt metsät kaukaa. Inhoan ötököitä ja katselen mieluummin merta kuin mättäitä. Marja­satsit pakastimeen ostan työpaikan viereisestä marketista.

En ole koskaan suunnistanut saati käyttänyt puukkoa tai kirvestä – kaikki maastokurssin ohjelmassa.

Partiossa olin muutaman vuoden ala-asteella, koska kaikki kaveritkin olivat ja kokoustilan eli kolon hämärillä käytävillä oli mahtavaa leikkiä hippaa. Myös halloween-disco oli vahva syy.

Kerran telttailin festareilla ja päätin, että ei enää ikinä. En ole koskaan suunnistanut saati käyttänyt puukkoa tai kirvestä – kaikki maastokurssin ohjelmassa.

Olen seurustellut aina vain sivareiden kanssa. Vitsailen avomiehelleni, että kohta tiedän maanpuolustuksesta enemmän kuin hän.

Perjantai kello 2.49

Tilausbussi lähtee kohta Helsingistä Kajaaniin. 33 naista, ei vessaa. Väsyttää, nukuin jännityksissäni ehkä puolentoista tunnin yöunet. Tuntuu vähän samalta kuin lapsena kesäleirille lähtiessä: en tunne ketään ja hermoilen, saankohan kavereita.

Seitsemän tunnin torkkumisyrittämisen jälkeen saavumme Kainuun prikaatiin. Takapenkillä on jo päästy oikeaan tunnelmaan:

– Ihanaa, kun täällä joku aina käskee, mitä tehdä, joku iloitsee.

Lompsimme bussista suoraan turvatarkastukseen. Jonotamme sinne iäisyyden, koska puolustusministeri Jussi Niinistö on saapumassa seuraavana päivänä paikalle.

Kierrän varusmieheltä toiselle ja ladon ostoskärryyni 27 tarviketta.

Jono kiemurtelee pihalta taloon, naiset armeijan asuissa ohjailevat meitä komentavalla nuotilla. Viereisellä urheilukentällä treenaa joukko varusmiehiä. Prikaatin matalat tiilirakennukset loisteputkivaloineen tuovat mieleen terveyskeskuksen. Jono on loputon.

Turvatarkastuksen jälkeen seikkailen yksinäni ympäri varuskunta-aluetta, ilmoittaudun ja saan kartan, jonka avulla en löydä mihinkään. Onneksi varusmiehet johdattavat pienen joukon meitä varustevarastolle. Siellä kierrän varusmieheltä toiselle ja ladon ostoskärryyni 27 tarviketta: makuupussin, makuualustan, kumisaappaat ja kaikki muut tamineet paitsi alusvaatteet. Sullon käskystä kamat itseni kokoiseen juuttikankaiseen säkkiin, josta on mahdotonta saada kunnon otetta.

Nuori varusmies tarjoutuu portaissa auttamaan kantamisessa. Kieltäydyn. En ehkä tajua maastotaidoista mitään, mutta voimaa minulla on.

Varusteet kasassa! Paitsi armeijan klassikko lusikkahaarukka, jonka hukkaan heti ensimmäisten minuuttien aikana.

Puoli tuntia myöhemmin raahaan varustesäkkiäni yhdessä ystävällisen maastopukuisen miehen kanssa. Olen harhaillut ja kysynyt moneen kertaan apua. Kun luulen löytäneeni tilan, jossa voisin vaihtaa siviilivaatteet armeijan harmaisiin, siellä ei ole ketään muita. Kurssi on vasta alussa, ja olen jo epäonnistunut!

Pian kurssijohtajamme Hanne Lahtinen tulee luokkaan, ja selviää, että olen tietokatkosten vuoksi ainoa, joka on oikeassa paikassa.

Puen ylleni armeijan varusteet ja pääsen lounaalle. Varuskunnan ruokalassa löydän pöydästä toisen maastokurssilaisen. Kontiolahtelainen Ulla Romppanen, 54, ei viime keväänä mahtunut harjoitukseen mukaan. Paikka irtosi nyt, kun hän pääsi ilmoittautumispäivänä heti aamukahdeksalta nettiin.

Armeijan villahousut, seksikkäintä ikinä.

Ja se soi ja se soi

Paljon on kärsitty vilua ja nälkää / Balkanin vuorilla taistellessa / Oi kallis kotimaa / Suomi sulo Pohjola / Ei löydy maata sen armaampaa!

Olemme Puolustusvoimien vieraina, joten pelaamme sen säännöillä. Kurssimme liikkuu järjestäytyneenä porukkana, ja olemuksen on oltava huoliteltu: vetoketjut kiinni, lakki päässä ja kaulukset käännettyinä.

Oi kallis kotimaa -marssi tunnetaan myös nimellä Suomen kaartin paluulaulu. Sen kerrotaan soineen, kun Suomen sotilaat palasivat Turkin sodasta 1800-luvun lopulla. Kurssimme laulaa marssiessaan sitä pontevaan sävyyn. Niin monesti, että kappale jää soimaan päähäni päivä­kausiksi.

Tahdissa marssiminen, rivimuodostelmat, käännös vasempaan päin, katse oikeaan päin, ojennus, lepo, taakse poistu… Onneksi en ole ainoa, joka on pihalla ja jota sekoilu hihityttää. Myöhemmin yksi kouluttajistamme sanoo, että olihan se alkuun ”melkoista sirkusta”.

Sotilaalliset tavat tuntuvat oudolta ja vähän ahdistavilta.

Sotilaalliset tavat tuntuvat oudolta ja vähän ahdistavilta. Marssivat joukot tuovat mieleeni vanhat propagandaelokuvat.

Mietin, miksi kaikki on niin tarkkaa. Kurssitoverini sanovat, että kuri auttaa pitämään isot joukot hallinnassa. En silti ymmärrä, miksi kaulus pitää taittaa. Kaulahan tässä jäätyy.

Yllättäen en kohtaa kurssilla yhtään naista, joka olisi suorittanut asepalveluksen. Eivät edes kouluttajamme, liikunnanopettaja Hanne ja eräopas Hanna Hietala. Osa kurssilaisista kertoo, että olisi mennyt armeijaan, jos se olisi ollut omassa nuoruudessa mahdollista.

Kuten armeijastakaan, kurssilta ei saa poistua. Vasemmassa reisitaskussani minulla on oltava koko ajan lomake, jossa on lähiomaisen yhteystiedot sekä tiedot sairauksista ja lääkityksistä. Kuumottaa.


Kaikki NASTA-harjoituksen osallistujat oppivat luennolla rajaturvallisuudesta.
Kaikki NASTA-harjoituksen osallistujat oppivat luennolla rajaturvallisuudesta.

Perjantai, kello 15.42

Pian pystytämme puolijoukkueteltat kasarmin edustalle. Yön kipinävuoro jännittää. Entä jos teltta alkaa roihuta minun vahtivuorollani?

Viikonlopun ohjelmassa on luentoja esimerkiksi jokamiehenoikeuksista ja säänmukaisesta pukeutumisesta, mutta valtaosa ohjelmasta on käytännönläheistä, kuten eräilytaitoja, ensiapuharjoituksia ja suunnistusta. Ensimmäiseksi aherramme teltat paikoilleen, sitten harjoittelemme kirveen, sahan ja puukon käyttöä.

– Perjantai-iltaan sopii tietenkin puukon kanssa työskentely, vaikkemme olekaan nakkikioskilla eikä ole aamuyö, johtaja Hanne veistelee.

Sorakentällä odottaa saharasti ja kurssin varajohtaja Tero Viiru.

– Työkalu on varmastikin kaikille tuttu, hän aloittaa.

No ei ole, mutten kehtaa sanoa, etten muista ikinä sahanneeni. Ehkä ala-asteen puutöissä?

Katson kateellisena kurssilaista, joka heilauttaa kirveen komeassa kaaressa pään taa.

Muut sahaavat kalikoita rutiinilla. Ruokalasta tuttu Ulla rohkaisee minua tarttumaan sahaan. Se tuntuu kömpelöltä eikä uppoudu puuhun, mutta kurssilaisten neuvoilla homma alkaa sujua.

Seuraavalla rastilla hermojani ei rauhoita yhtään, että kouluttaja Tuomas Vatanen selittää joka välissä, miten kirves voi osua jalkaan. Katson kateellisena kurssilaista, joka ottaa itsevarmasti tukevan haara-­asennon ja heilauttaa kirveen komeassa kaaressa pään taa.

Uskomatonta kyllä uskallan, taas ihanan Ullan kannustamana, lopulta nostaa kirveen korkealle. Halolle ei tosin tapahdu mitään, mutta alku se on tämäkin.

Ilta on hämärtynyt, ja kyykistelemme soralla puukot kourassa. Opin, mitä tarkoittaa kiehinen. Sytykkeeni eivät näytä kovin vakuuttavilta, mutta tunnen ylpeyttä siitä, että vuolen puukolla ensimmäistä kertaa ikinä.

Lauantai kello 3.13

Terkkuja kipinävuorosta! Kaikki vaatteeni haisevat homeelle. Luovuttaisinkohan, jos en olisi täällä työkeikalla?

Koko viikonlopuksi on povattu sadetta. Yöllä herään moneen kertaan, kun kasvoilleni lätsähtää vettä. Teltan katto vuotaa, ja seinustalla lainehtii. Epätoivo iskee, kun lattialta huljahtaa vettä makuupussin sisään.

Vaivalla vuollut sytykkeet uiskentelevat lätäkössä teltan lattialla.

Kello 3.00 vierustoverini herättää minut kipinävuoroon, eli virallisesti tulivartiomiehen tehtävään, vahtimaan kaminaa. Hän varoittaa, että tuli sammuu herkästi. Puut ovat märkiä. Vaivalla vuollut sytykkeet uiskentelevat lätäkössä teltan lattialla.

Päällepantavaa etsiessäni huomaan, että kaikki varusteeni ovat litimärkiä. Onneksi kamina lämmittää. Johtajamme lainaa otsalamppuaan. Myöhemmin kuulen, että toisessa teltassa kipinävuorolainen on saanut kaminasta pahan palovamman, koska ei halunnut käyttää otsalamppua, ettei herättäisi muita. Kouluttajamme Tero kertoi aiemmin varusmiehestä, joka oli unissaan halannut kaminaa ja palanut pahasti.

Tunti menee hetkessä, sillä tuli vaatii jatkuvaa huomiota. Kun kaminasta kuuluu lopulta lupaavaa huminaa, tunnen oloni voittajaksi. Sainpa vielä vuoltua seuraavalle valvojalle hieman sytykkeitä hämärässä, ja sormetkin ovat tallella.

Terkkuja aamuyön kipinävuorosta!

Lauantai, kello 9.01

Olen viimeksi pitänyt kompassia kädessä lapsena. Nyt tajuan ensimmäistä kertaa, miten sitä käytetään. Tärkeintä on, että kaikki löytävät takaisin tänne, johtajamme sanoo.


Mystinen kapine tämä.
Mystinen kapine tämä.

Aamu alkaa suunnistuksen teorialla, jonka jälkeen lähdemme maastoon etsimään rasteja. Rohkeimmat ja kokeneimmat suunnistavat yksin, muut jakaantuvat pienryhmiin.

Nelihenkisen ryhmäni muut jäsenet tietävät, mitä tekevät. Minua hävettää, että taannun seuraamaan heitä, kun painumme metsään. En erota tiheikköjä ja soita kartasta, joten keskityn napsimaan puolukoita ja mustikoita.

Onneksi ryhmätoverini Anni Nokelainen (vas.), Tuula Suutarinen ja Piia Ijäs osaavat suunnistaa.

Vaikka menestyksemme on kaikkea muuta kuin minun ansiotani, tunnen riemua, kun löydämme rasteja. Jyrkänteeltä aukeaa upea ruskan värittämä maisema.

Lounastauolla kajaanilainen Mirva Heikkinen, 40, hakkaa halkoja kaminaan, jotta teltta kuivaisi edes vähän ennen yötä. Hän haluaa oppia kurssilla tärkeitä arjen taitoja ja kriisiajan selviytymistä, jos jotain tapahtuisi.

”On tosi mielenkiintoista nähdä, mitä miehet tekevät ja oppivat armeijassa.”

– On tosi mielenkiintoista nähdä, mitä miehet tekevät ja oppivat armeijassa. Arvostukseni heitä kohtaan on kasvanut. Maastossa ei ole helppoa, ja me vielä pääsemme täällä paljon helpommalla kuin varusmiehet. Tällaisen pitäisi olla pakollista kaikille, hän sanoo.

Kiitos maastokurssin, Heikkinen uskaltaa nyt heilauttaa kirvestä voimalla ja ylhäältä.

– Miesväki aina tekee halot, ja itse on se puunkantaja. On puuttunut rohkeutta, ja miehet yleensä tarjoutuvat hommaan.

Mirva Heikkinen aikoo opettaa kurssilla oppimiaan taitoja lapsilleen.

Valmiina sotaankin

Iltapäivällä teemme hätämajoitteita, joissa voi nukkua, jos vaikkapa teltta hajoaa tai pitää suojautua kylmältä tai myrskyltä. Meidän ryhmämme rakentaa kuusen alle suojan havuista. Sen sisällä tuntuu kuin muu maailma katoaisi. Alan ymmärtää, miksi jotkut joogaavat tai meditoivat metsässä.

Metsä ja erätaidot ovatkin useimpien syy tulla tänne maastokurssille. Osalla kurssilaisista on myös vahva suhde maanpuolustukseen. Esimerkiksi Merja Nakarin, 49, isovanhemmat olivat Karjalan evakoita. Hän asuu Tuusulassa, mutta on kotoisin varuskuntakaupunki Haminasta.

”Minua on aina kiinnostanut naisten panos sodassa.”

Kajaanilainen Eija Repo, 48, puolestaan on kolmatta kertaa maastokurssilla. Maanpuolustus on ollut Eijan elämässä aina: Kainuussa Venäjän raja on lähellä, siskonmies ja ex-appiukko työskentelevät rajavartiostolle ja äiti sekä sisko ovat rajasisaria. Nuorena tyttönä käsi tärisi, kun Repo kaatoi isosta pannusta kahvia uusille alokkaille. Nyt hän tekee työvuoroja sotilaskodin kassalla.

Jos sota tulisi, niin utopistiselta kuin se tuntuukin, Repo haluaisi osallistua jotenkin.

– Minua on aina kiinnostanut naisten panos sodassa. On sääli, että lottien rooli on jäänyt unholaan.

Eija Repo (vas.) on hakenut myös YK-joukkoihin.

Sukkahikeä ja silmäpusseja

Saan viikonlopuksi oman trangian ja syön pakastepussilla vuoratusta pakista – ensimmäistä kertaa tietysti. Kasvissyöjän sissikuivamuonapakkauksen sokerinen omena-kanelipuuro näyttää erehdyttävästi oksennukselta. Mutta trangialla keitettyyn veteen tehty kaakao, se on uskomattoman hyvää, kun sen juo kyyhöttäessään kylmässä maassa.

Kurssi tuo mieleen naisvankilasta kertovan Orange Is The New Black -sarjan: Eri taustoista tulevat eri-ikäiset naiset kohtaavat samanlaisissa asuissa. Vaihtelemme sissimuonapakkausten tuotteita toistemme kanssa kuin tv-vankilan naiset tupakkaa ja kosmetiikkaa.

Kun pääsemme nopealla tauolla sotilaskotiin kahville, kuiva munkki ja sen teollinen hillotäyte maistuvat taivaalliselta.


Ensimmäinen pakki-illallinen! Ruskeanharmaa mössö on tunnistamatonta kasvisruokaa.
Ensimmäinen pakki-illallinen! Ruskeanharmaa mössö on tunnistamatonta kasvisruokaa.

Lauantai- ja sunnuntaiaamuina heräämme kello 6.30 autenttiseen armeijaherätykseen eli huutoon. Kiitos olemattomien unien ja tiiviin aikataulun, kaikkien silmäpussit paisuvat viikonlopun edetessä. Telttakaverini sanoo, että olisi valmis maksamaan monta kymppiä siitä, että voisi nukkua tunnin.

Ensiapukoulutuksessa moni tarjoutuu innokkaasti esittämään uhria, koska silloin pääsee hetkeksi pitkälleen. Sieltä täältä kantautuu pahoitteluja haisevista jaloista, kun hoidamme kuvitteellisia nyrjähtäneitä nilkkoja.

”Halusin näyttää itselleni, että pärjään.”

Kajaanilainen sairaanhoitaja Marja Vartio, 36, sitoo jalassani olevaa mieli­kuvitushaavaa. Hän on monien muiden tavoin tullut kurssille haastamaan itseään.

– En ole maastoihminen ja tykkään mukavuuksista, joten halusin näyttää itselleni, että pärjään.

Samasta syystä Vartio aikoo nukkua seuraavan yön ulkona ryhmänsä rakentamassa hätämajoitteessa.

Kouluttajamme, eräopas Hanna Hietala (vas.) näyttää, miten hoidetaan nyrjähtänyttä nilkkaa.

Päiväkodista terve!

Kun neljälläkymmenellä naisella on kasoittain identtisiä varusteita ja siirtymät ovat ripeitä, jokin on koko ajan hukassa.

Tunnen itseni isoksi lapseksi. Pudotan ja hävitän milloin hanskat, sukat ja hatun. Yhteiskuvassa olen ainoa, jolla on vääränvärinen pipo. Alku- ja loppuseremonioissa joku kurssilaisista korjaa villapaitani piiloon tai kääntää kaulustani paremmin. Vessassa käymiseen menee ikuisuus, kun on niin paljon riisuttavaa. Sadehousujen henkselit ovat taas jääneet miljoonan yläosan alle, ja vyö on tajuttoman jäykkä.

Kun tartun harjaan, huomaan, että hiuksissani on elämäni sinnikkäimmät takut.

En yleensä käytä edes parinkymmenen asteen pakkasella sukkahousuja tai leggingsejä housujen alla. Nyt tajuan, miten paljon kerrospukeutuminen ja hyvät ulkoiluvarusteet merkitsevät. Armeijan vaatteet pitävät minut kuivana ja lämpimänä. Suorastaan kiinnyn metsän­vihreään. Opin, että neulepoolo kannattaa pukea t-paidan alle, sillä se pitää kosteuden paremmin poissa iholta. On vapauttavaa, kun ei tarvitse miettiä, miltä näyttää tai mitä pukisi päälle.

Kahden päivän ryönäämisen jälkeen pääsemme saunaan. Kun tartun harjaan, huomaan, että hiuksissani on elämäni sinnikkäimmät takut.

Luonnossa liikkuminen, oikeastaan aika ihanaa. Anni Nokelaisen ja Tuula Suutarisen kanssa ihailemme ruskamaisemaa.

Teineistä eläkeläisiin

Epäilin etukäteen, että kurssilla olisi totisia isänmaakiihkoilijoita. Kohtaan kuitenkin vain sydämellisiä tyyppejä, jotka auttavat muita, nauravat herkästi ja ovat innokkaita oppimaan.

Naisten Valmiusliitolla on tilastoja meistä: Harjoituksen nuorin on 13-vuo­tias ja vanhin 79. Eniten on neli- ja viisikymppisiä. Yleisimmät ammatit ovat sairaanhoitaja, opiskelija, yrittäjä, opettaja, myyjä ja lähihoitaja. Paljon on eläkeläisiä. Moni kouluttajista on opettaja.

On yhdessä osallistuvia äitejä ja tyttäriä sekä ystävän tai useamman kanssa harjoitukseen tulleita. Melkein puolet osallistuu harjoitukseen ensimmäistä kertaa.

Tämän viikonlopun osallistujat aikovat tulla uudestaankin. Kun ensi kevään harjoituksen kurssit lävähtävät kalvolle yhteisluennolla, yleisö kohisee. Uusi propagandakurssi tuntuu kiinnostavan. Muita tulevia kursseja ovat esimerkiksi Koira maamme turvana ja Auto ja nainen.

Hyvä meidän telttajengi! Eturivissä oikealla kurssijohtaja Hanne Lahtinen.

Sunnuntai, kello 11.15

Kurssi lähenee loppuaan. Perustamme Facebook-ryhmän kuvien jakamista varten, ja opetan Ullaa käyttämään Snapchatia. Taisin saada kavereita.

Hoidimme huoltotoimet, kuten leirin purkamisen, niin reippaasti, että ehdimme hengähtää hetken. Kun on aika palauttaa varusteet, valtavan säkin kantaminen sujuu, koska olen tajunnut pakata painavat tavarat reppuun.

Aika palauttaa armeijan varusteet.

Olen kotona vasta myöhään illalla. Selaan Facebook-ryhmämme kuvia ja hymyilen päivityksille. Teltta- ja suunnistuskaverini Tuula Suutarinen, 41, kirjoittaa kello 21.52: ”Kiitos kaikille upeas­ta viikonlopusta! Täällä on edetty puolimatkan majoitukseen matkalla kohti etelää. Nyt on sellainen pulma, että tänne sisälämpötilaan läkähtyy :D”

Hyvältähän se tuntui, olla luonnossa ja liikkua. Tuskin säntään nyt ostamaan trangiaa, mutta tiedän, että pärjään tarvittaessa maastossa. Ja esimerkiksi ensi­aputaidot ovat kaikille tärkeitä kaupungissakin.

Nyt osaan myös arvostaa kuivia sukkia. Päällimmäisenä on kuitenkin tunne siitä, että ylitin itseni.

Umpiurbaanista luontokäännynnäiseksi? Kuten moni kaupunkilainen ja toimistotyöläinen, nautin kurssilla siitä, että saa olla ulkona ja liikkeessä.

Mikä ­naisten valmius­harjoitus?
  • Naisten Valmiusliitto on järjestänyt vuodesta 1998 alkaen kaksi kertaa vuodessa NASTA-harjoitukset. Ne toteutetaan Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen (MPK) kursseina yhteistyössä Puolustus­voimien kanssa.
  • Tarkoitus on parantaa tietoja ja ­taitoja, jotka liittyvät arjen turvallisuuteen ja varautumiseen, sekä valmentaa naisia johto- ja kouluttajatehtäviin. Harjoitukset pidetään varuskunta-alueilla, mutta toiminta ei ole sotilaallista.
  • Osallistuja valitsee, mille kurssille haluaa osallistua. Tänä syksynä kursseja oli kymmenen, kuten katuturvallisuus, kenttälääkintä, vesiturvallisuus, kyberturvallisuus ja maastotaidot.
  • Kuka tahansa suomalainen nainen voi osallistua.

Ruksaa menemään.

Popparit esiin, kohta ne taas alkavat! Linnan juhlat etenevät vuodesta toiseen tutulla kaavalla, mutta aina myös jotain uutta.

1. Tänä vuonna juhlien teemana on Suomen vahvuudet. Presidentti Sauli Niinistön mukaan meillä on syytä juhlaan, sillä Suomi on maailman huippuja muun muassa innovatiivisuudessa, rehellisyydessä, lukutaidossa, koulumenestyksessä ja tyttöjen mahdollisuuksissa. Meillä on myös puhdasta luontoa ja puhdasta ruokaa. ”Katsotaan maatamme hetken uusin silmin”, julistaa presidentti. Linnaan on kutsuttu tänä vuonna näiden vahvuuksien mahdollistajia yhteiskunnan eri aloilta.

2. Kutsuttuja on tällä kertaa noin 1 800. Juhlijoiden määrä on vaihdellut vuosittain 1 600 ja 2 000 välillä. Kättely pitää saada sujumaan sutjakasti, joten joutavia ei kannata jäädä länkyttämään, mutta käsipäivään yhteydessä hyvä kertoa nimensä ja kotipaikkansa, sillä presidenttipari ei voi mitenkään muistaa kaikkia kutsumiansa vieraita.

Joka vuosi joku yritteliäs tivaa salaisen boolin reseptiä – turhaan.

3. Presidentinkanslia järjestää joka vuosi tiedotustilaisuuden toimittajille ennen varsinaista juhlapäivää. Joka vuosi joku yritteliäs tivaa salaisen boolin reseptiä – turhaan. Reseptiä ei tunne edes Linnan keittiöhenkilökunta, sillä se on vain Alkon tiedossa. 1970-luvulla resepti kuitenkin vuoti julkisuuteen, minkä jälkeen sitä muutettiin hieman.

4. Boolin lisäksi juhlissa on tarjolla pienpanimo-oluita ja valko- ja punaviinejä. Viinit valitaan vuosittain sokkotestillä. Maisteluraadissa on yleensä Linnan henkilökuntaa ja hovimestarit. Viinintoimittajan nimeä ei haluta paljastaa, mutta tänä vuonna ne ovat italialaisia. Holittomana vaihtoehtona tarjoillaan karpalolimpparia.

Tänä vuonna tarjolla on ajan hengen mukaisesti muun muassa nyhtökauraa.

5. Noutopöydän menua rukataan aina vuosittain hiukan uusiksi. Tänä vuonna tarjolla on ajan hengen mukaisesti muun muassa nyhtökauraa. Nyhtökaura-suppilovahvero-ohukaiskääryleet tulevat valmistamaan ravintola-alan opiskelijat.

6. Kukka-asetelmat ovat tänä vuonna sinivalkoisia, ja asetelmissa on muun muassa krystanteemeja. Iso osa kukista ja viherkasveista tulee presidentin kesäasunnon Kultarannan puutarhasta.

7. Kääk! Repesivätkö sukkahousut? Tai mikä vielä pahempaa: puku? Sehän on hyvinkin mahdollista, jos vaikka joku talloo laahusta. Linnassa on kuitenkin tarjolla näppäräsormista ompeluapua. Päänsärkyyn tai närästykseenkin löytyy droppeja. Naisten wc:stä löytyy myös joitakin kosmetiikkatuotteita kuten vaikkapa hiuslakkaa.

8. Moni vieras on itsekin ihan hossissa kutsustaan ja haluaa ottaa itsestään selfieitä Linnassa. Snäppäämään ei kuitenkaan kannata ruveta muualla kuin Atriumissa, sillä kaikenlaisen liikkuvan kuvan kuvaaminen on sallittua vain siellä.

9. Valtiosalissa juhlakansaa tanssittaa Kaartin Combo, jonka laulusolistina kuullaan tänä vuonna Reeta Vestmania, joka tunnetaan myös entisen euroedustajan Eija-Riitta Korholan tyttärenä.

10. ”Ettekö tiedä, kuka olen?” on sitten ihan turha laini Linnan ovella. Kaikkien on varauduttava todistamaan henkilöllisyytensä ja turvatarkastukseen.

Keikkataukoa pitänyt Anna Eriksson halusi irti kaavamaisesta elämästä.

Anna Erikssonin, 39, kahden vuoden esiintymistauko päättyi torstaina, kun laulajan joulukiertue alkoi Kotkan kirkossa.

– Itsestäni tuntui, ettei edellisestä keikasta ollut aikaakaan. Minulla esiintyminen on niin selkärangassa.

Anna julkaisi edellisen levynsä vuosi sitten. Gloria-levyn lauluja kuullaan nyt kiertueellakin. Albumiin päättyi Annan edellinen kolmen levyn sopimus, eikä laulajalla tällä hetkellä ole kiinnitystä mihinkään levy-yhtiöön.

– Nyt on sopiva hetki miettiä, mitä ja millaista musiikkia haluan jatkossa tehdä.

Täyttä elämää

Anna sanoo suoraan, ettei ole palavasti ikävöinyt keikkaelämää.

– Nautin valtavasti esiintymisestä ja laulamisesta, mutta sitten on se kaikki muu touhu siinä ympärillä. Kun esiinnyin paljon, tuntui, ettei elämään mahtunut mitään muuta. Säännöllisesti keikkaileva artisti on vähän kuin omassa erillisessä maailmassaan. Kaipasin sitä muuta aika tavalla.

Muulla Anna tarkoittaa luovaa työtä, säveltämistä ja perhe-elämää. Annan ja valokuvaajapuoliso Matti Pyykön esikoinen Jooseppi syntyi 3,5 vuotta sitten.

– Arki on vauhdikasta ilman keikkailuakin. Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta keksiä tekemistä ja saada aikaani kulumaan. Teen yleensä kuuden tunnin työpäiviä ja loppu hurahtaa touhuissa lapsen kanssa.

Irti kaavoista

Anna tekee luovaa työtä säveltäjänä ja laulunkirjoittajana.

– Tein levyjä ja keikkoja nuoresta ja niin pitkään, että työstä alkoi tulla kaavamaista. Minulla on kuitenkin vahva vapaudenkaipuu ja aloin inhota sitä, miten sama kuvio toistui vuodesta toiseen, Anna kuvailee.

– Päätin jo vuosia sitten, että nelikymppisenä teen jotain muuta.  Nyt elämässä on sopiva vaihe tunnustella, mitä se voisi olla.

Anna joulukonsertin harjoituksissa Mikko Mäkisen ja Mila Laineen kanssa. Kuva: Matti Pyykkö
Anna joulukonsertin harjoituksissa Mikko Mäkisen ja Mila Laineen kanssa. Kuva: Matti Pyykkö

Anna Eriksson Gloria-joulukonserttikiertueella 1.–17.12.

Kake kierrättää levyllään ja muistelee kirjassaan.

Levyllinen kierrätystä

Aamuöiseen sateeseen sisältää vain kolme uutta Kauko Röyhkän kappaletta. Loput ovat uusiksi sovitettua ja soitettua vanhaa Röyhkää, mutta eivät mitään niin radikaalisti alkuperäisestä eroavaa, että niiden julkaiseminen olisi ollut välttämätöntä. Mikko Aaltonen

Kauko Röyhkä: Aamuöiseen sateesen (Svart)

 

Hauska nuoruudenkuvaus

Röyhkä on aiemminkin kunnostautunut nuoruuden kuvaajana, ja samoilla surumielisen hauskoilla linjoilla jatkaa kertomus enonsa kasvattamasta lappilaisesta Simpasta, joka kasvattajansa kuoleman jälkeen muuttaa Helsinkiin.

Sävy on kuin miehen parhaissa kappaleissa: ulkopuolinen ja tarkkaavainen. Annaleena Jalava

Kauko Röyhkä: Lapinpoika (Like)