Ann-Marie Palenius suosii tatuointeja, jotka esittävät jotain. Tribaalit tai graafiset kuviot eivät miellytä silmää. Kuvat Ville Juurikkala
Ann-Marie Palenius suosii tatuointeja, jotka esittävät jotain. Tribaalit tai graafiset kuviot eivät miellytä silmää. Kuvat Ville Juurikkala
Linda-koira tatuoitiin Ann-Marien jalkaan sarjakuvatyyliin.
Linda-koira tatuoitiin Ann-Marien jalkaan sarjakuvatyyliin.

Ann-Marie Palenius, 63, rohkaistui tatuoitavaksi vasta yli viisikymppisenä.

"Vuosi sitten olin mukana laihdutusryhmässä. Kävelimme ryhmään kuuluneen miehen kanssa terveyskeskuksen käytävää pitkin vaa’alle, kun mies kysyi: 'Oletko ollut merillä, kun sulla on noita tatuointeja?' 'Ei kun vankilassa', vitsailin. 

Otin ensimmäisen tatuointini, olkapäässäni olevan tiikerin pään, vasta 55-vuotiaana. Vanhimmalla tyttärelläni oli kampaamo Wilma Schlizewskin tatuointistudion naapurissa. Hän oli käynyt siellä ottamassa itselleen kuvia ja sai houkuteltua minutkin tatuoitavaksi.

Ensimmäisen tatuointini ottamisen aikaan olin töissä verotoimistossa, jossa kenelläkään muulla ei ollut ihossaan kuvia. En kehdannut kertoa tatuoinnistani kavereille. Enkä minä vieläkään kerro kaikille, mitä varten menen käymään Helsingissä. Jotkut ystäväni ovat hieman puistelleet päätään ja ihmetelleet, että miten minä tässä iässä olen innostunut. Itse ajattelen, että nyt voin tehdä mitä vain.

Tykkään pelottavista kuvista. Ehkä niiden tatuoiminen ihoon on jonkinlaista omien pelkojen voittamista. En tykkää perhosista enkä sudenkorennoista, joten otin niiden kuvat oikeaan olkavarteeni. Sääreeni tatuoitiin sisilisko. Vasemmassa olkapäässäni on tiikeri ja käsivarressa pantteri sekä hai ja ankkuri. Miehelläni on sama haitatuointi, otimme ne hänen 60-vuotispäivänsä kunniaksi. Selailimme tatuointikirjoja ja valitsimme molemmat toisistamme tietämättä juuri sen.

Huomaan kyllä katseet, joita tatuointini vetävät puoleensa. Koskaan perääni ei ole kuitenkaan niiden takia huudeltu. On ihan mukavaa, että minut huomataan. En ymmärrä, miksi jotkut ottavat tatuointeja selkäänsä, mielestäni kuvan pitää näkyä. Kuljen melkein aina hihattomassa paidassa.

Haaveilin kyllä tatuoinnista jo parikymppisenä. Kuva jäi kuitenkin ottamatta. Hyvä niin. Olisin kuitenkin tatuoinut jonkun pojan nimen itseeni.

Töissä ollessani en olisi kehdannut ottaa enempää tatuointeja. Kun sitten jäin eläkkeelle, olen ottanut suunnilleen yhden tatuoinnin vuodessa. Viimeisin on viikon vanha. Halusin tatuoida jalkaani koirani Lindan. Vaikka Lindan kuolemasta on kulunut 9 vuotta, pyykkejä ripustaessa tuntuu vieläkin siltä, että dalmatialainen pyörii jaloissani. Se nukkuikin vieressäni. Nyt koira on ikuisesti sääressäni."

Lisää aiheesta

Tatuoinnit kertovat eletystä elämästä

Susanna, 29: "Hinguin tatuointia seiskaluokalta saakka"

Peeta, 38: "Ei enää mustaa suhrua"

Kun Yle puolitoista vuotta sitten kysyi katsojilta, mitä nostalgisia sarjoja nämä haluaisivat nähdä Areenassa, Rintamäkeläiset sai murskavoiton. Nyt odotus palkitaan.

IS TV-LEHTI: Rintamäkeläisten ensimmäinen jakso nähtiin vuonna 1972. Silloin TV2 marssitti ruutuun kaksi pientilallisperhettä, Rintamäet ja Honkoset, joiden elämää seurattiin maaseudun murrosaikana.

Kansa ihastui arkirealistiseen sarjaan, ja vuonna 1975 sitä seurasi 900 000 katsojaa. Sarjan perään on haikailtu myöhemminkin. Rintamäkeläiset sai murskavoiton, kun Yle puolitoista vuotta sitten kysyi katsojilta, mitä nostalgisia sarjoja nämä haluaisivat nähdä Areenassa. Silloin sarjasta nähtiin joulujakso vuodelta 1973.

Sotajuttuja ja pikku riitoja

Rintamäkeläiset loi Reino Lahtinen, joka oli aiemmin käsikirjoittanut toista suosittua tv-sarjaa eli Heikkiä ja Kaijaa. Rintamäkeläisten pääosiin valittiin Heikistä ja Kaijasta tutut näyttelijät Veijo Pasanen, Sirkka Lehto, Eila Roine ja Antti Haljala.

Sarjan henkilöt istuvat tyypillisesti kahvipöydässä ja keskustelevat milloin mistäkin. Keskusteluista syntyy usein riidanpoikanen.

Antti Rintamäki ja Veikko Honkonen ovat sotaveteraaneja, joten usein esillä on toinen maailmansota. Antin ja Veikon sotajutut perustuvat pitkälti käsikirjoittaja Reino Lahtisen omiin sotakokemuksiin.

Välillä puhutaan tietysti ihmissuhteista ja lipsahdetaan reilusti juoruilun puolelle. Tässä kunnostautuu erityisesti Helmi Honkonen. Helmiä näytellyt Eila Roine kertoi muutama vuosi sitten Studio55:lle nauttineensa roolistaan.

– Sain olla niin peruskateellinen, suomalainen ämmä kuin ikinä vaan. Ja minullahan oli paljon esikuvia, ja useat esikuvista sanoivat, ettei tuollaista ihmistä voi ollakaan. En maininnut, että esikuvani puhuu juuri, Roine sanoi nauraen.

Särmikkään sanailun lisäksi kansaan vetosi sarjan ajankuva. 1970-luvulla elettiin rakennemuutosta, jolloin perinteinen elinkeino maanviljely oli vaakalaudalla. Honkoset myyvätkin tilansa ja muuttavat rivitaloon kirkolle.

Politiikkaa ruudun täydeltä

Lisäksi vuosikymmenen puoluepolitisoitunut ajan henki näkyy vahvasti Rintamäkeläisissä. Antti on vennamolainen, Veikko demari ja sivuhenkilöissä on kommunisteja, kokoomuslaisia sekä kepulaisia. Poliittiset näkökannat leimahtavat yhteisiä asioita hoidettaessa, kuten meijerikysymysten äärellä.

Yhteiskunnallisista näkökulmista huolimatta sarjasta ei puutu komediallisia elementtejä. Ne nivotaan arkisiin asioihin: kun Honkoset ovat lähdössä juhliin, Veikon haisevista sukista ja likaisesta aluspaidasta saadaan aikaan kunnon suukopu.

Rintamäkeläiset, 10.8. alkaen Yle Areena

 

 

 

Vierailija

Tänään tv:ssä: Muistatko vielä Rintamäen Antin? Suomalaisten suosikkisarja palaa ruutuun

Kiva kun pakkoverorahojani suunnataan oikein ja saan katsella mustavalkoista nostalgiaa loppumattomana virtana, sellaista jonka olisi voinut sinne areenaan tunkea ihan ilman kyselyjäkin. Olisihan se vallan kauheaa jos joutuisi katsomaan vaikka jotain hittisarjoja kuten vaikka Game of thronesia jne ja pysyisi ehkä aavistuksen ajan hermolla... Noh, tärkeintähän on kuitenkin, että ne lukuisat pikkuiset herrat/rouvat saavat elää mukavaa yltäkylläistä elämäänsä ylellä onnellisena elämänsä loppuun...
Lue kommentti

Näyttelijä Eija Vilpas on huomannut, että nauraminen on terapeuttista.

Näyttelijä Eija Vilpas täytti vastikään 60 vuotta. Tämän olen oppinut -haastattelussaan hän kokee, että vielä on paljon tehtävää.

–Haluaisin opetella suunnistamaan. Viihdyn metsässä, mutta en uskalla mennä vieraaseen metsään edes kompassin ja kartan kanssa, koska minulla on niin onneton suuntavaisto. Ruotsin-laivallakin hytin löytäminen on aivan mahdotonta, kansansuosikki nauraa.

Ikääntyessään Eija kokee palanneensa nuoruuteensa: hän asuu taas yksin, ja perhearjen pyörittäminen on ohi. Kolme lasta ovat jo aikuisia. Seurana asuu kaksi koiraa ja kissa.

–Ystävien kanssa nauraminen on minulle tärkeää. Pitää jutella vakaviakin, mutta nauraminen on hirveän terapeuttista. Ajattelen, että kerran päivässä pitäisi nauraa oikein kunnolla, Eija sanoo.

–Ihmissuhteeni ovat aika pysyviä. Entisen miehenikin, Ville Virtasen, kanssa olemme hyviä kavereita. Ihmissuhteet voivat säilyä, vaikka elämäntilanteet muuttuvat.

Mitä Eija kertoo uskostaan? Entä 30 vuoden urastaan ”samalla raksalla”? Miten äitiys muuttuu ikääntyessä? Lue Eijan haastattelu Me Naisten uusimmasta numerosta 32/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.