Kyllähän sitä nättiä naamaa kannattaakin kuvata! Pääsevät muutkin siitä nauttimaan. Kuva: Shutterstock
Kyllähän sitä nättiä naamaa kannattaakin kuvata! Pääsevät muutkin siitä nauttimaan. Kuva: Shutterstock

Tuoreen tutkimuksen mukaan paljon selfieitä julkaisevat yliarvioivat viehättävyytensä. Mitä tähän sanovat sarjaselfaajat? – Selfieistä on tullut minulle kuin peili, vastaa eräs.

Taas se laittoi kuvan itsestään! Ja taas sillä on tuo duckface!

Tuntuuko sinustakin joskus tältä, kun selaat sosiaalista mediaa? Vai kuulutko kenties niihin, jotka postaavat itsekin päivittäin selfieitä?

Meitä on nimittäin somessa kahteen junaan: toiset ottavat jatkuvasti selfieitä ja myös jakavat niitä, kun taas toisista jo Facebookin profiilikuvan vaihtaminen kerran vuodessa voi tuntua kiusalliselta.

Tuore kanadalaistutkimus väittää, että paljon omakuvia räpsivät ja jakavat ihmiset pitävät itseään viehättävimpinä kuin he todellisuudessa ovat. Tutkimuksessa myös selvisi, että selfieiden ottajat kokivat näyttävänsä paremmilta itse ottamissaan kuvissa kuin niissä, jotka joku toinen oli ottanut.

Mutta mitä sanovat sarjaselfaajat? Miksi itsensä kuvaaminen koukuttaa?

Hanna, 41: "Kasvot ovat paras puoleni"

"Selfiestä on tullut minulle vähän kuin peili: tsekkaan niistä, että tukka ja meikki ovat hyvin. Saatan ottaa viikon aikana huomaamatta useamman selfien. Tosin läheskään kaikki eivät päädy julkaistaviksi. Joskus selfiet toimivat myös itsetunnon buustereina: kun joku kehuu Instagramissa kauniiksi, niin tuleehan siitä kiva fiilis.

"Painajaiseni olisi, jos joku nappaisi ahteristani salaa belfien."

Tähän ikään mennessä sitä on myös oppinut oman kehon vahvuudet. Voisin painaa vaikka 150 kiloa, mutta jostain syystä en liho naamasta. Ehkä siksi koen, että kasvot ovat paras puoleni eikä niitä tarvitse hävetä.

Nykyään esiinnyn muuten rohkeammin somessa myös meikittä enkä läheskään aina käytä filttereitä. Veikkaan, että se on tullut selkeästi Snapchatin myötä. Kiva, että ihmiset uskaltavat näyttää muutakin kuin siloiteltua pintaa. Tosin se ei päde kaikkeen. Painajaiseni olisi, jos joku nappaisi ahteristani salaa belfien ja heittäisi sen someen."

Sara, 35: "Olisi hassua, jos oma naama ei koskaan näkyisi somessa"

"Kun kyseessä on oma, henkilökohtainen sometili, olisi jopa hieman hassua, jos oma naama ei koskaan siellä näkyisi. Kun kerrotaan kuvallisesti omasta elämästä, niin on luontevaa, että on myös itse kuvissa. Aina ei kehtaa pyytää muita kuvaamaan, selfien napsaisee helposti itse.

Selfiessä kuva tulee konkreettisesti iholle, kun räpsyt otetaan läheltä, juuri siksi niihin usein tallentuu tunnelma aidoimmillaan. Melkein kaikki selfieni ovat nopeita, lennossa otettuja tilannekuvia. Niihin ikuistuu kivalla tavalla juuri sen hetken fiilis.

"On inhimillistä, että haluaa esittää itsensä mahdollisimman hyvässä valossa."

Kavereiden kanssa tulee otettua porukalla selfietä, kun fiilis on kohdillaan. Samoin jonkin verran matkoilla, etenkin jos on yksin liikkeellä. Ja tietenkin kampaajan jälkeen on otettava aina selfie, koska tukka on kerrankin hyvin!

Minulla selfiet liittyvät yleensä iloiseen hetkeen tutussa seurassa. En räpsi kuvia tilaisuuksissa, jossa taustalla on henkilöitä, jotka eivät liity minuun mitenkään.

Selfieissä onnistuu ehdottomasti paremmin kuin muiden ottamissa kuvissa, koska selfietä ottaessa voi valita itselleen suotuisan kuvakulman. On ihan inhimillistä, että haluaa esittää itsensä mahdollisimman hyvässä valossa!"

Ellu, 38: "En varmaan ottaisi kuvia, jos en olisi tyytyväinen ulkonäkööni"

"Olen ottanut selfieitä aktiivisesti ehkä 3–4 vuotta. Vielä pari vuotta sitten eräs ystäväni sanoi, että ihan älytöntä hommaa poseerata yksikseen, mutta nyt hänelläkin vaihtuu profiilikuva aika usein. Ja kyllä sen huomaa, että kyseessä on selfie. Selfieiden räpsiminen on muuttunut koko ajan vähemmän ja vähemmän noloksi.

"Pakko myöntää, että täytyy tässä jotain ekshibitionismiakin olla mukana."

Yksi syy kuvien ottamiseen ovat juuri Facebookin profiilikuvat. Vaihdan usein hiusten väriä ja leikkausta ja haluan, että kuva näyttää itseltäni. On kiva jälkikäteen vertailla, miltä eri lookit ovat näyttäneet. Pidän myös meikkaamisesta, ja jos lopputulos on mielestäni hyvä, se on kiva ikuistaa. Pakko kuitenkin myöntää, että tässä täytyy jotain ekshibitionismiakin olla mukana. Olen keskimäärin tyytyväinen ulkonäkööni enkä varmaan ottaisi kuvia, jos näin ei olisi.

En juurikaan harrasta inhorealistisia kuvia, joissa näytän täysin räjähtäneeltä. Ehkä jotkut ottavat sellaisia osoittaakseen, että eivät ole liian turhamaisia ja että pokkaa on. Joskus olen ottanut juoksukuvia, mutta en loppulenkistä, jolloin olen tulipunainen. Luulen, ettei kukaan jää kaipaamaan hikisen lärvini näkemistä.

"Luulen, ettei kukaan jää kaipaamaan hikisen lärvini näkemistä."

Selfie on mukavin ottaa kotona tai jossain melko rauhallisessa ympäristössä. Olen joskus kokenut palavaa halua ikuistaa uudet hiukset heti kampaajareissun jälkeen, mutta tuntuu vähän urpolta muikistella kameralle Helsingin keskustan vilkkailla kaduilla. Kimppaselfien ystävän kanssa voi sen sijaan ottaa melkein missä vaan. Avopuolisoni ei ole Facebookissa eikä juurikaan ota selfieitä, mutta hän suostuu aina mukisematta yhteiskuviin ja ottamaan "vielä ihan pari kuvaa", jos en ole ensimmäisiin ruutuihin tyytyväinen.

Yksi selfieiden parhaista puolista on se, että itse tietää parhaiten, mikä rajaus ja kuvakulma on se imartelevin. Ilmeetkin on helppo hallita, kun poseeraa yksikseen. Kuvia voi myös räpsiä tasan niin kauan, että on tyytyväinen."

 

 

 

Ruudussa nähdään nyt kolmas kausi, joka jää viimeiseksi.

Walesilainen rikosdraamasarja Syrjäinen maa (Hinterland/Y Gwyll, 2014–2017) jatkuu kolmannella ja viimeiseksi jäävällä tuotantokaudella. Kausi sisältää neljä itsenäistä puolitoistatuntista jaksoa.

Syrjäiselle maalaisseudulle menneisyyttään paennut Tom Mathias (Richard Harrington) on uusien jaksojen alussa joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Tuhotyötä tutkivat kollegat. Mathias puolestaan selvittää paikallisen pastorin murhaa.

Sarjaa on kuvailtu kauniiksi ja synkäksi. Kauneus sarjaan tulee Walesin länsirannikolla sijaitsevan Aberystwythin ja sen lähiseudun maisemista. Murhamysteerien synkkyyttä korostetaan niin runsaasti, että lopputulos on epäaito. Teennäisyyttä tehostavat liikaa käytetyt hidastukset, päähenkilöiden tapa puhua kuiskaten sekä uhkaava musiikki.

Kauden aikana palataan myös vuosikymmenien takaisiin tapahtumiin.

Ed Talfanin ja Ed Thomasin luomasta sarjasta on kuvattu kaksi kieliversiota, kymriksi ja englanniksi. Suomessa nähdään englanninkielinen versio.

Syrjäinen maa TV1:llä la 19.8. kello 21.15
 

Nollasopimuksessa työnantaja työllistää työntekijää vain oman tarpeensa mukaan.

Välivuottaan viettävälle nuorelle ei ollut mitään lannistavampaa, kuin joutua kyykytetyksi ensimmäisellä työpaikallaan. Tulin valituksi unelmieni työhön, josta minulle luvattiin reilusti tunteja – ainut ehto oli nollasopimuksen solmiminen.

Muutaman viikon jälkeen työvuorojeni määrät romahtivat. Täyden työviikon sijaan sain muutaman neljän tunnin vuoron kuussa. Kesäksi minulle luvattiin kesätöitä, mutta kun aika koitti, vuoroja ei enää ollutkaan. En ollut hakenut muita töitä ja vietin kesäni lopulta kotona.

”Kelpasin töihin juhannuksena ja jouluna, muulloin en.”

Työllistymisestäni ei pidetty huolta, mutta kaikki hyöty otettiin kuitenkin irti: minua velvoitettiin vastaanottamaan työvuorot jopa tunnin varotusajalla. Kelpasin myös töihin juhannuksena ja jouluna, muulloin en. Muutama silloinen työkaverini järkeili jäävänsä kokonaan pois, sillä valtio maksoi parempaa palkkaa.

Lopulta pompottelin kahden työpaikan ja nollasopimuksen välillä. Vastaanotin kaikki saamani vuorot mukisematta ja jouduin usein ratkomaan samoille päiville annettuja työvuoroja. Se oli stressaavaa.

Brittitutkimuksen mukaan nollatuntisopimukset rasittavat nuorten aikuisten mielenterveyttä. Muistan miettineeni usein, oliko vika minussa. Kysyin sitä rohkeasti esimieheltäni, mutta vastaus oli aina sama: ”Tarvetta ei ollut”. Siinä eivät pulinat auttaneet, kun seuraavalle kuulle taas luvattiin töitä.

”Jos päätät irtisanoutua, sinua uhkaa karenssi. Valitse siitä.”

Nollatuntisopimukset sopivat keikkatyöläisille ja opiskelijoille, mutteivat kenellekään muulle. Huonossa työtilanteessa moni suostuu huonoonkin sopimukseen, kun vaihtoehtoja ei vain ole. Työelämää aloittavia nuoria on erityisen helppo kyykyttää, sillä eiväthän ne hölmöläiset osaa edes vaatia mitään.

Yrityksille nollatuntisopimukset ovat lottovoitto: jos tarve työntekijöille on epävarmaa ja tilanteesta riippuvaa, on helppoa säästää palkkakuluissa solmimalla nollasopimuksia. Työnantajan on myös helppo värittää työtilannetta lupailemalla tunteja – eihän niitä ole lopulta pakko tarjota. Jos päätät irtisanoutua, sinua uhkaa karenssi.

Valitse siitä.

Martina kertoo, että seksuaalisuus on hänelle tärkeä osa elämää.

Yrittäjä ja tv-persoona Martina Aitolehti, 35, kirjoittaa seksuaalisuudesta ja fantasioista tuoreessa blogitekstissään. Martina kertoo seksuaalisuuden olevan hänelle yksi elämän tärkeimmistä ja perustavanlaatuisimmista osa-alueista.

– Seksi. Tämä mysteerinen sana joka mielellään tulisi sanoa hyvin hiljaa tai vaikka jättää sanomatta kokonaan. Kuinka moni meistä juttelee avoimesti omasta seksielämästä, saatikka niistä villeistä fantasioista? En ainakaan minä, Marina kirjoittaa.

Hänen mielestään seksin ja seksuaalisuuden ei pitäisi olla hyssyteltäviä asioita.

– Seksi ja intohimo on meille elintärkeä asia ja siitä puhuminen ei pitäisi olla niin ”häpeällistä”. Jotta intohimon liekkiä pystyy pitämään yllä, vaatii se paljon. Yksi isoin juttu on se suhde omaan kehoon ja itseltä lupa fantasioida, sinä tiedät mistä sinä tykkäät, nautit ja uskallat sanoa sen ääneen, hän kirjoittaa.

 

Blogissa @idealistafi ajatuksia seksistä 🚿 #blogipäivitetty #luelisää #seksiäjamielihyvää

A post shared by Martina Aitolehti (@martinaaitolehtiofficial) on

Blogipäivityksensä kunniaksi Martina julkaisi Instagramissaan uuden kuvan.

Hän huomauttaa, että vaikka oman seksuaalisuuden hyväksyminen on ollut hänelle aina helppoa, asiasta puhuminen ei ole aina mutkatonta.

– Mun suhde omaan kehoon on ollut aina hyvin selkeä, mutta silti asioiden ääneen sanominen vaatii edelleen välillä rohkeutta. Tähän aion tehdä muutoksen, hän päättää tekstinsä.

Vierailija

Martina Aitolehti haluaa, että seksistä puhuttaisiin rohkeammin: ”Sen ei pitäisi olla niin häpeällistä”

Martina tuli toisena naisena julkisuuteen ja lisäksi on kertonut julkisesti pettäneensä kaikkia miehiään. Lisäksi esitellyt itseään ja moneen kertaan leikattuja silikonirintoja viihde- ja miestenlehdissä. Eli eiköhän tämän turhan julkkiksen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen ole tullut todistetuksi jo ilman huonolla äidinkielellä kirjoitettua blogitekstiä, jossa ei kirjoitusvirheiden ja copypasten käytön lisäksi ollut mitään sisältöä. Me naiset voisi tehdä näiden nuoleskelujuttujen...
Lue kommentti

Lauran kertoo pahimmassa sairauden vaiheessa ajatelleensa, että vain fyysinen kipu saa henkisen tuskan helpottamaan. 

Vyöhyketerapeuttina ja hierojana työskentelevä Laura Tuomarila, 46, kertoi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan sairastuneensa syömishäiriöön 20 vuotta sitten. Lauran mukaan ensimmäiset vuodet hän sairasti anoreksiaa, myöhemmin sairaus oli jotain anoreksian ja bulimian väliltä.

– Noina vuosina kadotin sen vähäisenkin yhteyden itseeni, mikä minulla oli ennen sairauttani ollut. Syömishäiriö kaappasi identiteettini, ja minusta tuli yhtä kuin sairauteni. Se kuka minä olin, oli täysin hukassa, Laura kirjoittaa Kaunis minä – kun laihuudesta tulee pakkomielle -kirjassaan.

Nyt hän puhuu samasta aiheesta Ilta-Sanomien haastattelussa. Laura kertoo IS:lle yrittäneensä nuoruudessaan näyttää aina ulospäin vahvalta.

– Painoin omia tunteitani jonnekin taustalle ja olin erilaisissa porukoissa. Ahdistuin ja aloin hoitaa ahdistustani syömättömyydellä, hän kertoo.

”Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon.”

Laura kertoo, että syömishäiriöoireilu oli alkanut jo hänen lapsuudessaan. Syömisten kontrolloiminen oli hänelle keino kontrolloida elämän karikoita.

Sairaus tuotti hänelle suunnatonta henkistä kipua. Yksi keino säännellä mielen kipua Lauralle oli se, että hän alkoi viillellä.

– Psyykkinen kipu oli niin mieletöntä. Siihen oli hajoamassa siihen pahaan oloon. Ainoa keino minulla siihen, että sain ahdistuksen poistettua, oli se, että otin jonkun teräaseen ja vetäisin pienen viillon. Se fyysinen kipu vei sen psyykkisen kivun pois, hän kertoo IS:lle.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Laura kertoi, että hänen perheensä oli tärkeä tuki toipumisprosessissa. Myös hänen miehensä Samuli Edelmann on auttanut häntä prosessissa. 

– Kukaan ei laittanut aikataulua sille, milloin pitäisi olla valmis. Sain tervehtyä juuri siinä tahdissa, mikä oli minulle sopivaa, hän kertoi. 

Pariskunnalla on kaksi yhteistä lasta: Venla, 16, ja Ilmari,12.