Huuskosille on kertynyt vähän leluja. Kuvat: Rami Marjamäki, Teija Soini
Huuskosille on kertynyt vähän leluja. Kuvat: Rami Marjamäki, Teija Soini

Suomeen tulee vuodessa 10 miljoonaa postipakettia kiinalaisista verkkokaupoista. Kuka niitä oikein tilaa?

Mitä saa eurolla? No kuningatartuutin, santsikupin torikahvilassa. Tai sitten rannekellon Kiinasta. Hintaan sisältyy kello ja paketin matka mannerten yli kotiisi. Maailma on ihme paikka.

Vajaalla eurolla saa myös vaikkapa taikinapyörän tai muovitulpan silitysraudan takajalkaan – eivätkä esimerkit ole kuvitteellisia: raahelainen Miia Pyhtilä, 24, on tilannut sekä kellon että pyörän että tulpan. Hän on yksi niistä kymmenistä tuhansista suomalaisista, jotka ovat löytäneet kiinalaiset verkkokaupat. Ali Expressissä, Wishissä, Ebayssa ja monissa muissa osoitteissa myydään mitä vain halvalla.

– Ihan ihan ihan mitä vaan. Se siinä on käsittämätöntä, Miia toteaa.

Miia Pyhtilä on löytänyt yhtä ja toista kissa-aiheista: vaatteita, puhelimen kuoret, kellon...
Miia Pyhtilä on löytänyt yhtä ja toista kissa-aiheista: vaatteita, puhelimen kuoret, kellon...

Fidget spinnereitä. Led-valaistuja Helly Kitty –lenkkareita. Uikkareita, kauko-ohjattavia autoja, ­kamerahelikoptereita. Melkein ­aitoja Fjällrävenin kettureppuja. Keski­aikaisia roolivaatteita. Tekonurmipohjaiset sandaalit. Seksileluja. Ihan mitä vain!

Kohtuukäyttäjä

Miia ei ole tilannut kotiinsa Kiinan sekopäisintä esineistöä: hän on tilannut lähinnä arkisia kodin tarvikkeita ja vähän persoonallisempia vaatteita. Miia ostelee verkossa, koska hän vihaa shoppailua: paniikki­oireiluun taipuvaiselle marketit eivät ole mukavia paikkoja. Eikä Raahessa ole kovin hyviä shoppailumahdollisuuksia, vaikka tykkäisikin kaupoilla käymisestä. Ja lisäksi:

” On tosi hauskaa saada paketteja.”

– On tosi hauskaa saada paketteja. Nykyään ei muuten saa oikein mitään postia – edes laskuja, nekin tulevat sähköisinä. Postipaketti on kuin lahja itselle.

Tänä vuonna posti on tuonut Miialle myös esimerkiksi kanan näköiset polvisukat, avaruuskuvioidun hameen, kissapuhelimenkuoren, mittakuppeja keittiöön, tarrakiinnitteisiä lamppuja. Tällä hetkellä kymmenisen pakettia on matkalla Kiinasta Raaheen.

– Ja mä olen aivan kohtuukäyttäjä! Tuolla Facebookin Wish/Ali Express/Ebay -ryhmässä oli joku aika sitten kysely, että paljonko ihmisille on tulossa tilauksia. Joillain oli yli sata.

Jaa se ryhmässä

Miian mainitsema Facebook-ryhmä pitää sisällään­ 70 000 suomalaista verkkoshoppailijaa. Joukossa on kohtuukäyttäjiä, ostosholisteja ja satunnaisshoppaajia. Ryhmään postataan kuva, jos paketista paljastunut kesämekko on sellainen kuin pitikin. Kuva palkitaan kehuilla ja peukuilla. Sinne lisätään huvittavimpia tuotebongauksia, siellä pyydetään apua ja harrastetaan flirttiäkin. Miksi ei? Harrastuksen parissahan on aina sutinoitu.

Kiinalaiset verkkokaupat ovat siitä antoisa harrastus, että ne tarjoavat myös yllätyksiä. Ihminen pysyy virkeänä, kun luulee tilanneensa sortsit, mutta saakin Borat-uimapuvun. Sattumukset raportoidaan myös Tämän tilasin – tämän sain –ketjuissa.

Ryhmässä kysellään paljon neuvoja. Miten tämän Kiinan hajun saa vaatteista pois? Oletteko pesseet vai pakastaneet? Millä hakusanalla olette löytäneet sen ketturepun? Oletteko uskaltaneet tilata meikkejä?

– Sellaista asiaa ei ole, mihin ei löytyisi joltain apua. Aina on monta ihmistä, jotka ovat tilanneet saman tuotteen, Miia Pyhtilä toteaa.

Tällä hetkellä ryhmän perusteella näyttää siltä, ­että sadoilla suomalaisnaisilla on kesämekon alla tuote Sexy Silicone Adhesive Stick On Gel Push Up Strapless Invisible Backless Bra Seamless Push Up Bra. Hakusanoja pitää olla paljon, jotta tuote varmasti löytyy.

Miiakin on tilannut selättömät liivit.

– Niissä on kyllä aika epäilyttävä se liimapinta, en oo vielä kokeillut, Miia sanoo.

Säästö 180 euroa

Jos Miia on kohtuukäyttäjä, entäs tehokäyttäjät? Ehkä Nokialla asuva Tanja Huuskonen on sellainen: hän kertoo yhdessä ketjussa tilanneensa pitkälti yli kaksisataa tuotetta. Tanjaa naurattaa.

– Mun äitikin laittoi viestiä, että onko tuo nyt tarpeellista, olisiko aika rauhoittua. Olen jo rauhoittunut! Mutta kyllä mulla lähti jossain vaiheessa aivan lapasesta…

Tanjan laskujen mukaan tilattuja tuotteita on tarkalleen 237, mutta ison osan selittävät viime kesänä järjestetyt häät.

”Säästin 180 euroa!”

– Tilasin kaikki hääkoristeet Kiinasta. Kun suunnilleen jokainen ruusun terälehti tuli omassa paketissaan, niin siitä kertyi paljon paketteja. Mutta säästin 180 euroa!

Tanja tilasi kokeeksi Wishistä morsiuspuvunkin, oikein kunnon tyllisen prinsessaunelman, neljälläkympillä: mekko 32 euroa, postimaksut 8 euroa. Mekko oli juuri sellainen kuin piti, mutta koon arviointi meni pieleen. Yleensä Kiinasta kannattaa Tanjan mukaan tilata kokoa tai paria isompi vaate, mutta tällä kertaa mekko olisi pitänyt tilata normikokoisena. Tanja myi tylliunelman eteenpäin toisessa ryhmässä ja osti yksinkertaisemman, laskeutuvan morsiuspuvun Suomesta.

Kiinasta ostamisessa pätee Miian ja Tanjan mukaan muutama perusneuvo.

- Ei kannata katsoa tuotekuvaa vaan lukea tiedot vierestä: kuvassa voi hyvin olla 3x4 metrin karvalankamatto, mutta oikeasti kahden euron matto on varmasti vessan matto.

- Ostajien arviot ovat tärkeitä: jos tuotteella ei ole yhtään arviota, sitä ei ehkä ole olemassa tai se ei ole mikään mahtava löytö.

- Vaatekoot ovat pieniä: ota ainakin yhtä kokoa isompi.

- Kosmetiikkaa ei kannata tilata, jos ei halua allergista reaktiota.

- Merkkituotteet eivät ole aitoja. Monesti ne ovat silti ihan hyviä, mutta eivät aina.

- Ei kannata tilata niin kallista, että kaduttaa, jos tuotetta ei voikaan palauttaa.

Sitten vielä semmoinen asia, että jos ei halua roiseja kommentteja, niin ei kannata postata FB-ryhmään itsestään kuvaa uudessa alusvaate­setissä.

– Mä jättäisin kyllä ne kuvat postaamatta. En haluaisi kuvalleni 70 000 hengen yleisöä ja viittäkymmentä kiimaista äijää kuolaamaan. Mieskin saattaisi vähän ihmetellä, Tanja sanoo.

Ryhmän ylläpito huomauttelee välillä kommenttien asiallisuudesta, mutta ei se oikein auta.

Koukussa

– Aluksi jäin ostamiseen koukkuun, ihan kuin tupakkaan. Kun tilipäivä oli seuraavana päivänä, laskut oli maksettu ja tilillä oli 24 euroa, tilasin sillä 24 eurolla tavaraa, Tanja kuvailee.

Tanjan mukaan erityisesti Facebookiin ilmestyvät ”saattaisit tykätä tästäkin” –kuvat ovat pirullisia; niitä tekee mieli klikata. Verkkokaupat käyttävät suositteluun algoritmeja, ja ne osaavat jo aika hyvin arvata, millaisista tuotteista kukin pitää. Sellaiseen koukuttuu äkkiä.

Tanja Huuskosen tytär on saanut vaaleanpunaisen hameen kaukaa.
Tanja Huuskosen tytär on saanut vaaleanpunaisen hameen kaukaa.

– Ja vaikka kaikki maksaa vain euron tai pari, niin kun katsot ostoskoria, sinne on kertynyt viidenkympin arvosta tavaraa, Tanja pohtii.

Millaisista summista Tanja sitten puhuu – paljollako hän on ostanut yhteensä? No yllättävän vähällä.

– Vaikea arvioida, en ole sillä tavalla seurannut. Olisiko yhteensä ehkä 160 eurolla?

Tänä vuonna Tanja on vähentänyt shoppailua radikaalisti: meneillään on iso tosielämän taloremontti eikä aikaa jää puhelimen näpräykseen. Hän on ostanut vain muutaman paketin koko vuonna. Ostostaidoissakin on tapahtunut kehitystä.

– Teen nykyään niin, että jätän tuotteet ostoskoriin odottamaan ja käyn parin päivän päästä uudelleen katsomassa. Ostoskorista lähtee yleensä puolet kamoista pois.

Tanja tilaa eniten vaatteita itselleen ja tyttärelle, ja lisäksi leluja. Uusi vauva syntyy tänä vuonna, ja riski on olemassa, että tilanne karkaa käsistä, jos ei ole tarkkana.

– Luojan kiitos näitä verkkokauppoja ei ollut vielä silloin, kun esikoinen syntyi.

Kaikki eivät pysty tekemään itselleen rajoituksia. Jos jollain on ongelmia hamstraamisen ja heräteostosten kanssa, hän ovat taatusti jo löytänyt kiinalaiskaupat.

– Välillä ryhmässä näkee ihmisiä, jotka kyselevät, millä kannattaisi maksaa, kun Klarnalla on jo liikaa laskuja auki… ja onhan siellä sellaisia, jotka käyvät esittelemässä ostoksiaan joka päivä. Tulee mieleen, että siinä saattaa olla jo jokin ongelma taustalla.

Kuka sen kaiken maksaa?

Mitä mahdollisuuksia tässä sitten enää on vaikkapa kivijalkavaatekaupalla? Tai kotimaisella verkkokaupalla – niitäkin perustaa moni, mutta onko järkeä kilpailla, jos jättikaupat lähettävät tavaraa Kiinasta halvemmalla kuin millä postikortti kulkee Raumalta Poriin?

– Halvin tilaamani juttu on ollut meikkisivellin 29 sentillä, postimaksuja ei ollut ollenkaan. Ei tavara kulje ­ilmaiseksi, joten kuka sen postituksen maksaa? miettii Tanja.

Joku sen maksaa. Kauppatieteen tohtori Hannu Saarijärvi tutkii työkseen kaupan alaa, ja hänellä on asiasta arvauksia. Verkkokauppabisnes on vaiheessa, jossa globaaleja markkinaosuuksia jaetaan. Isot firmat koettavat voittaa kilpailun asiakkaista, ja siinä kohdassa voi olla fiksua tehdä bisnestä pienellä tappiollakin, tai sijoittajien piikkiin.

– Hämmentävän halvat hinnat herättävät kysymyksiä. On mahdollista, että Eurooppaan suuntautuvaa logistiikkaa subventoidaan. Se taas asettaa hintatason uusiksi, minkä monet perinteiset kaupat saavat kokea kivuliaasti, Hannu sanoo.

Kiinalaisten verkkokauppa-alustojen volyymit ovat valtavia. Kun Alibaba käynnistää Singles’ Day -kampanjan, sen ensimmäisen tunnin myynti vastaa isoimpien suomalaisten kauppakonsernien puolen vuoden myyntiä.

Verkkokaupoilla on hinnan lisäksi myös toinen iso etu: suosittelu.

– Algoritmit muokkaavat kaupoista asiakkaidensa näköisiä: törmäät juuri sellaisiin tuotteisiin, mistä tykkäät. Perinteinen market ei taivu siihen, että kauppa näyttää erilaiselta jokaiselle kävijälle.

Kun verkkokaupat alkoivat yleistyä, alkuvaiheen tutkimus oletti, että niissä ihmiset tekevät sitten rationaalisia, järkeviä ostoksia ja vertailevat hintoja. Hehheh!

– Kävi päinvastoin. Verkkoshoppailuhan on impulssiostamista parhaimmillaan. Tai pahimmillaan.

Lastenvaunut, 30 vai 450 euroa?

Wish/Ali Express/Ebay –ryhmän 70 000 jäsenestä suurin osa on naisia, mutta shoppailuaalto leviää miestenkin keskuudessa. Tanjan mies on alkanut tilailla elektroniikkaa, naapurin kanssa ei postilaatikolla enää puhuta säästä vaan verkko-ostoksista: mitä on viime aikoina tullut tilattua. Ja ikään kuin naapurustoon olisi ilmaantunut useampi kauko-ohjattava auto, aikuisten miesten leluiksi.

Kaikkea Tanja ei tilaisi Kiinasta. Lastenvaunut saisi kolmella kympillä, mutta Tanja ei lämpene.

– Ali Expressissäkin on kyllä näkynyt ”Emmaljungia”, mutta eiköhän niihin ole vain lätkäisty tarra… en ehkä luottaisi, että ne kestävät kasassa.

Kilpailua Tanjan lapsen vaunuista ei luultavasti voita kotimainen lastentarvikeliike. Tanja on vertaillut hintoja: Suomessa 450 euroa maksavat merkkivaunut saa saksalaisesta verkkokaupasta satasella.

Entäs luonto?

”Ei ole eettistä ­tilailla pikkutavaroita toiselta puolelta maailmaa.”

– Mua mietityttää tässä ympäristöpuoli. Ei ole eettistä ­tilailla pikkutavaroita toiselta puolelta maailmaa. Mua hävettää se melko paljon, Miia Pyhtilä sanoo.

Silti hän usein tilaa, ja niin se kai meillä kuluttajilla menee: ympäristöasiat jäävät toiseksi ja hinta ratkaisee. Hannu Saarijärvi tutkii verkkokaupan palautuskäytäntöjä. Isoilla vaateverkkokaupoilla palautusprosentti on 50–70. Se tarkoittaa, että valtava määrä leninkejä lentää tälläkin hetkellä maiden välillä ihan turhaan.

– Nyt ollaan ratkaisevassa vaiheessa: jos ihmiset opetetaan tilaamaan viisi mekkoa, joista aiotaan pitää vain yksi, tavasta on vaikea oppia pois, Hannu sanoo.

Ihmiset on jo ehkä opetettu rentoon tilailutyyliin, koska palautus on yleensä ilmaista. Palautetutkin tavarat maksaa lopulta joku: muut kuluttajat hinnoissa, sijoittajat… no ainakin luonto saa maksaa.

”Ympäristön etuja ei tässä bisneksessä kukaan oikein valvo.”

– Ympäristön etuja ei tässä bisneksessä kukaan oikein valvo. Kuluttajien ja yritysten etuja kyllä.

Terkut postille

Ympäristö ei kiitä, kivijalkakauppias valvoo öitä. Mutta on Kiina-bisneksessä voittajiakin. Esimerkiksi pakkausteollisuus. Kartonkia tuottavilla paperitehtailla menee maassamme mukavasti. Myös kuriiripalvelut kiittävät: DHL:n tyyppiset firmat eivät pane nykymeininkiä pahakseen eikä niitä haittaa kova palautusprosentti .

Sen sijaan Suomen Posti ei ole innoissaan. Sillä menisi paremmin, jos Suomesta lähetettäisiin Kiinaan kymmenen miljoonaa pakettia, mutta toiseen suuntaan jakelukorvaus on mitättömän pieni. Kansainväliset postisäännöt haluttaisiin neuvotella uusiksi, mutta siihen asti Kiinan paketit ovat Postille lähinnä riesa. Työntekijöitä pitäisi palkata lisää, mutta rahaa ei tule enempää.

Miia ja Tanja ovat miettineet, onko noloa olla se tyyppi, joka työllistää postivirkailijoita ja jakajia kylällä eniten .

– Olin helpottunut, kun me muutimme ja postikonttori vaihtui. Siellä muistettiin jo naamani, Miia sanoo.

Toisaalta. On ihanaa olla se, jolle tulee aina paketteja! Se on vähän kuin jatkuva joulu. Lohduttaisiko postinjakajia lajittelu-urakan keskellä se, että he ovat käytännössä joulupukkeja?

–Ryhmässäkin käytetään vertausta: taas tuli joulu ennen aikojaan! Ja mun kolmevuotias likkakin osaa jo odottaa posti­autoa, Tanja toteaa.

Lue myös Tätä mietin -kirjoitus: Soitto Tullilaboratorioon vahvisti: en halua tilata kiinalaisista verkkokaupoista mitään

Mitäs kauppoja?

Aliexpress

Kauppa-alusta, paljon eri kauppiaita. Saa mitä vain. Mukana kaikenlaista yrittäjää: kannattaa lukea muiden asiakkaiden arvostelut. Luottokorttimaksu.

Ebay

Ei oikeastaan kiinalainen firma, mutta USA:n versiosta (ebay.com) löytyvät kiinalaiset kauppiaat. Halpaa krääsää! Arvioita kannattaa taas lukea. PayPal-maksu.

Wish

Slogan on ”shopping made fun”, ja onhan se. Samaa vaatetta ja roinaa mutta kuvat edellä, houkuttaa heräteostoksiin. Myös suomeksi. Klarna-maksaminen.

Paljon muitakin on:

GearBestistä ja Banggoodista vempaimia ja kopterikameroita. Kiinalaisen robotti-imurin saa tarjouksessa satasella, Suomessa tunnetusta merkistä saa maksaa moninkertaisesti.

Vierailija

Mitä kaikkea verkosta tilataankaan – 10 miljoonaa pakettia Kiinasta!

Aliexpress on Alibaban tytärsivusto. Ero on siinä, että Alibaban kautta jälleenmyyjät voivat tilata suurempia tuote-eriä suoraan tehtailta (tukkumyynti), kun taas Aliexpressin kautta kuluttajat voivat tilata yksittäisiä tuotteita eri [yleensä kiinalaisilta] jälleenmyyjiltä. Aliexpress toimii siten että tuote pitää ostajan toimesta kuitata toimitetuksi, ennenkuin myyjä saa Aliexpressiin maksetun tuotteen hinnan (eli Aliexpress toimii ostajan ja myyjän välillä välittäjänä), toimituskuittauksen...
Lue kommentti

Minna Alanko hankki avioeronsa jälkeen itselleen vanhan talon yksin ja vähällä rahalla. – Itsekseen kun on, ei ole kovin paljon maksukykyä.

Helsinkiläisellä pientaloalueella on tien molemmin puolin kauniisti remontoituja koteja ja huolellisesti hoidettuja pihoja. Kaikki maisemassa henkii hyvin järjestettyä elämää ja hillittyä charmia.

Aina siihen asti, kunnes tullaan Minna Alangon, 43, pihaan.

Nurmikon tilalla on heinikko ja röykkiöissä rakennusjätettä. Oranssin tuvan vieressä seisoo vinossa ruosteinen lipputanko, ja maassa lojuu kuhmuinen pata, jossa on poltettu risuja. Siellä täällä on koreja, tiiliä, laudanpätkiä. Pihatien keskipisteenä komeilee rikkinäinen astianpesukone.

– Au, au.

Siinähän talon emäntä Minna jo tuleekin portaille ja heiluttelee kättään. Hän on juuri tehnyt remppaklassikon: paukauttanut itseään vasaralla sormeen.

Mutta ei anneta sen häiritä. Minna rientää takaisin keittiö-olohuoneeseen ja jatkaa hommia: takan edustalle lattiaan olisi nakuteltava pelti, niin kuin paloturvallisuusmääräykset vaativat. Minnan lapset istuvat rauhassa tv:n ääressä, koira Kirppu vahtii ikkunan edessä, tuleeko pihalle kissoja. Huonekuusessa roikkuu joulun jäljiltä vielä pari punaista palloa.

Yksi katse riittää kertomaan, että tässä kodissa rakastetaan vihreää väriä eikä harrasteta konmaritusta. Tavaraa on paljon –  tosin sitä on varmaan vähemmän esillä sitten, kun Minna saa koottua kaapit osista, jotka nyt nojaavat seinään.

Tulijalle Minnan ja lasten piha ja koti näyttäytyvät lievästi sanottuna keskeneräiseltä, mutta Minnan oma arvio on optimistinen.

– Olen voiton puolella. Siis verrattuna siihen, että täällähän oli pahimmillaan kahden huoneen lattiat auki.

Äkkiäkös sitä!

Minna osti talon vuonna 2015. Hän oli muuttanut avioeronsa jälkeen kahden lapsensa kanssa kaksioon lähelle vanhempiaan ja oli jo jonkin aikaa etsiskellyt taloa samoilta kulmilta. Harvoin oli mitään tarjolla.

Eräänä päivänä Minnan veli huomasi, että kiinteistönvälittäjän näköinen ihminen käyskenteli pikkutalon pihalla. Kohta netistä löytyi talon myynti-ilmoitus. Veli yllytti ostamaan: äkkiäkös tuollainen saataisiin rempattua!

– Ei tämä ole mikään söpö talo vaan ruma mökki, ja kauhean värinenkin. Tänä kesänä en ehdi ulkolaudoitusta maalaamaan, mutta ehkä ensi kesänä.

Minnan talo on tosiaan mökkimäinen. Se on 40-luvun talo yhdessä tasossa, neliöitäkin on vain 60. Niihin mahtuvat keittiö-olohuone, kolme pikkuruista kamaria ja kylpyhuone. Minna sanoo suoraan, että sai talon halvalla.

– Itsekseen kun on, ei ole kovin paljon maksukykyä.

Minna palkkasi ammattilaisen uusimaan vesijohdot, viemärit ja sähköt. Kaiken muun hän on tehnyt itse. Toki sukulaiset, varsinkin veli, ovat autelleet.

Minna etsii remonttimateriaaleja Facebookin purkutavarakirppikseltä. Matilda-tyttären huoneen puulattia maalattiin pinkiksi, Hans-poika sai toivomansa parven, ja Minnan makuuhuoneessa on paljon kirjoja ja vihreää väriä.

Yötä rottien kanssa

Kun takan pelti on nyt kiinni lattiassa, Minnan katse siirtyy takan ylle. Sieltä hän rapsuttelee vähän kerrallaan irti laastinjälkiä sotkemasta kaunista vanhaa tiilimuuria. Kun kaikki laasti on saatu irti, muurin voi käsitellä suoja-aineella, joka varjelee pintaa mutta jättää kivasti roson näkyviin.

Minna Alanko ja lapset Matilda ja Hans perustivat myyntipöydän taimilleen. Kauppa on auki 24/7. Naapurit jättävät rahat postilaatikkoon.
Minna Alanko ja lapset Matilda ja Hans perustivat myyntipöydän taimilleen. Kauppa on auki 24/7. Naapurit jättävät rahat postilaatikkoon.

On remontissa ollut kamaliakin vaiheita. Kun lattiat olivat auki ja vesivahinko yllätti, tuli mieleen, että oliko näissä talokaupoissa mitään järkeä. Itku oli lähellä, kun Minna ja talkooväki huomasivat, että edellinen asukas on paikkaillut rikkinäistä seinää muoviteipillä. Ja entä kun eteisen lahojen lattialankkujen alta löytyi rotan pesiä.

– Rotan hajua tuntuu vielä porstuassa, jos ovea ei ole avattu pitkään aikaan. Se on sellainen pistävä, kissanpissaa muistuttava haju, Minna selostaa.

Hän avaa huoneen makuuhuoneeseensa. Tähänkin tilaan liittyy rottamuistoja.

– Rottia oli täällä seinien sisällä. Se tunne, kun rotta rapistelee pinkopahvin takana ihan lähellä omaa sänkyä… Huh.

Rottien lisäksi talossa haisi tupakka, vuosikymmenten sauhuttelu. Senkin takia sisäseinien kaikki pinnat piti vaihtaa uusiin.

Mutta onneksi Minna ei ole murehtijaluonne vaan tekijätyyppi. Hyvä talo tästä tulee. En ole iskenyt käsiäni sontaan, vakuutti Minna itselleen. En ole. En ole.

Onneksi on valtava piha, siitä on paljon iloa jo nyt.

Piha on helsinkiläispuutarhaksi jättimäinen, 1800 neliötä. Se sopii Minnalle, joka on ammatiltaan puutarhuri. Ensimmäiset omat kurpitsat ja maissit ovat kasvamassa. Lapset kasvattavat taimia myyntiin ja saavat omaa rahaa. Minnan pää on täynnä puutarhaunelmia tuleville vuosille.

Loppuelämää rakentamassa

Minna viihtyy keskeneräisyydessä. Asuminen rempan keskellä on ihan ok. Remonttia tehdään huolella ja hitaasti, välillä rapsutellaan laastia, välillä etsitään aina hukassa olevaa vasaraa. Siinä samalla rakennetaan hyvää loppuelämää itselle ja onnellista kotia lapsille.

Minna nauraa, että hän tosissaan luuli keskeneräisyyden ärsyttävän niin paljon, että tekisi remontin loppuun nopeasti. Toisin kävi. Mikään ei vaivaa. Hän katsoo Youtubesta neuvokkivideoita ja opettelee taas seuraavan kivan homman.

Ennen pikkutalon ostamista Minna ei ollut koskaan edes tapetoinut, tänä vuonna hän on veljensä kanssa remontoinut myös vanhempiensa taloa.

– Kun into yhteen tekemiseen lopahtaa, se saa lopahtaa. Teen seuraavaa projektia, niitähän riittää. Minä olen tällainen, että en saa mitään valmiiksi, en osaa keskittyä. Minulla on kaikki elämässä kesken.

Joskus lapset kysyvät Minnalta: Miksi ostit tämän rämän talon? Eikö olisi kannattanut ostaa ehjä talo? Kun tyttären luokkatoverit olivat synttäreillä, he kysyivät: Siivotaanko teillä koskaan?

– Sanon lapsille, että minä halusin juuri tämän rämän talon. Jonain päivänä talosta tulee ehjä, ja kyllä meillä siivotaan, sanoo Minna ja lähtee etsimään lapiota. Pihapolun kaivuuta voisi jatkaa, kun aurinko alkoi paistaa.

Miesluolat jo tiedetään, mutta yhä useammalla naisella on nyt oma naisvaja, she shed. Marika, Riikka ja Laura esittelevät omansa.

”Leikkimökki, jota emme koskaan saaneet”


”Kakku syntyi oman pihan raparperisadosta”, Marika kertoo.
”Kakku syntyi oman pihan raparperisadosta”, Marika kertoo.

Marika Taina, 46, Valkeala: ”Pihamme katseenvangitsija on huvari, keltavalkoinen huvimaja, jonka mieheni teki minulle 40-vuotislahjaksi. Osallistuin rakennushommiin aputyttönä itsekin, maalasin ja roudasin.

Huvarissa on juhlittu monet synttärit, rippijuhlat ja lakkiaiset, ja tyttäremme kavereineen ovat yöpyneet siinä lukuisina kesäöinä. Pohjimmiltaan maja on kuitenkin minun paikkani, oma Huvikumpuni.

Lapsena minulla ja siskollani oli leikkimökki, sellainen ruma ja tummanruskea, jossa luikki hämähäkkejä. Tämä on varmaan korvike sille söpölle leikki­mökille, jota emme koskaan saaneet.

Huvimaja valmistui viisi vuotta sitten, elokuussa 2012. Se suunniteltiin vanhojen, lahjaksi saatujen ikkunoiden ehdoilla. Inspiraatiota ja ideoita sain rakastamistani sisustuslehdistä ja pihamessuilta. Projekti nieli yhden kesän ja nelisentuhatta euroa. Se herätti positiivista huomiota asuinalueellamme – naapurinrouva sai pian samantyyppisen!


”Huvimaja on oivallinen paikka lehdenlukuun ja rauhoittumiseen”, Marika sanoo.
”Huvimaja on oivallinen paikka lehdenlukuun ja rauhoittumiseen”, Marika sanoo.

Talvella maja hohtaa pihassa kuin iso lyhty, silloin virittelen sen täyteen jouluvaloja. Sähköjohto tulee tänne pihaa pitkin, lämmitystä tai kiinteää valaistusta majassa ei ole.

Minusta beige ja harmaa eivät ole värejä, vaan mielentiloja. Sisustustyyliini kuuluu hassuttelu, väreillä ja kuoseilla leikittely sekä kekseliäs yhdistely. Olen yhdeltä koulutukseltani graafikko, ja se varmaan näkyy valinnoissani.

Myös miehelläni on oma tilansa kodissamme. Hänen työhuoneessaan on tummasävyinen man cave -fiilis, ja sen telkkarista tulee ”vain urheilua”.

Parhaita hetkiä huvimajassa ovat aurinkoiset kesäaamut, kun muut perheenjäsenet vielä nukkuvat. Silloin hiivin sinne paljain jaloin, pelkässä yöpaidassa pienen tarjottimen kanssa. Lempiaamiaiseeni kuuluu teetä, voileipiä ja pientä makeaa.”


Pieni terassi kuuluu tietenkin olla.
Pieni terassi kuuluu tietenkin olla.


”Mielestäni ihmisellä täytyy olla intohimoja.”
”Mielestäni ihmisellä täytyy olla intohimoja.”

 

”Marilyn on pihan helmi”


”Vaunun terassi on ison, metsäisen tonttimme aurinkoisin kohta.”

Riikka Sundberg, 46, Hanko: ”Talomme on kovin pieni. Kymmenen vuotta sitten ostimme pihaan lisätilaksi vanhan asuntovaunun. Ajattelin, että saisimme siitä kyläileville ystäville vierasmajan. Hintaa löydöllä oli parisen tonnia.

Vaunusta tuli minun projektini, silmäteräni, hengähdyspaikkani. Annoin sille nimeksi Marilyn.

Luonteeltani olen värkkääjä, tykkään tehdä asioita omin käsin. Ammatiltani olen sisustusliikkeen myyjä ja myynnissä olevien asuntojen somistaja. Rakastan myös hassutella ja heittäytyä.

Aluksi pistin vaunun sisäosat päreiksi moukarilla. Tuntui hyvältä antaa kyytiä lastulevykaapeille ja ruskeille, pahanhajuisille tekstiilipinnoille. Lisäksi värväsin kylältä pari poikaa koristelemaan vaunun ulkopinnan graffitein.

Mieheni ja hänen veljensä tekaisivat talkoohengessä vaunuun etuterassin ja harjakaton, joka ehkäisee kosteusvaurioita. Sisäpinnat päällystettiin rakastamallani sävyllä, Saarenmaan harmaalla puupaneelilla. Kaikki huonekalut ovat kierrätettyjä, kirpputorilöytöjä.


”Joskus lämpöisinä kesäpäivinä kömmin Marilyniin nukkumaan päiväunia, lueskelemaan tai vain istumaan kahvikupin tai lonkerotölkin kanssa.”

Viime keväänä pistin vaunun ulkopinnan graffitit peittoon, maalasin Marilynin spray-maalilla mustaksi. Tykkään tästä uudesta, vähän rouheammasta lookista.

Minulla ja miehelläni on hyvä suhde, mutta omat juttumme. Hän ajaa prätkää ja veneilee saareen, se on hänen hiljentymispaikkansa. Hänkin tarvitsee omaa tilaa.

Tykkään Marilynistä siksikin, ettei täällä ole nettiä. Tämä on pyhitetty rauhoittumiselle. Olen niin kova touhuamaan, että minulla täytyy olla paikka, joka suorastaan pakottaa olemaan jouten.

Minusta kaikilla pitäisi aina olla jokin luova projekti meneillään, se tekee pääkopalle hyvää.”


”Kesäfiilis syntyy oikeista kirjoista.”


”Tämä piirros syntyi Espanjassa, jossa asuin talven tyttäreni kanssa. Siellä innostuin taiteilemaan.”


Marilynin musta pinta on rouheaa tyyliä.

 

”Majalla voi vetää vähän överiksi”


”Rakastan yksinkertaisuutta, puhtaita linjoja ja tanskalaista sisustustyyliä, se taitaa näkyä täällä.”

Laura Andersson, 39, Helsinki: ”Helsingin Lauttasaaren rannassa, Sotainvalidien mökkialueella, seisoo valkea kesämajamme Villa Saga. Tämä on anoppini nimissä ja suvun yhteiskäytössä.

Ahkerin käyttäjä olen kuitenkin minä. Olen freelancer, joten pääsen tänne fiilistelemään silloinkin, kun muut ovat kiinni töissään.

Tontin alkuperäinen maja purettiin vuosia sitten. Alkuperäiset vuokraajat olivat puolisoni isovanhemmat, sotainvalidi Martti ja hänen puolisonsa Saga, jonka mukaan maja on saanut nimensä. Tontin vuokraoikeus jäi perinnöksi jälkipolville.

Villa Saga valmistui kaksi vuotta sitten, syksyllä 2015. Sen teki ammattimies, pystytys vei vain kolmisen viikkoa. Minä ja puolisoni emme ymmärrä rakentamisesta mitään.

Maja on suurin alueella sallittu, neliöitä on 14. Kiinteää sähköä ei ole. Lämpö tulee valurautaisesta kaminasta, keittiön valot saavat energiansa aurinkopaneeleista. Kesävesijohto on pihalla, majojen yhteinen ulkohuussi tuossa puskien takana.


”Pihan istutukset ovat edellisen polven peruja”, Laura kertoo.

Villa Sagan vaalea sisustus on pääosin minun käsialaani. Mieheni kyllä osallistui projektiin, onneksi meillä on aika samanlainen maku. Täällä voi vetää vähän överiksi, hienostella kukkakupeilla ja kristallilaseilla, koska astiat pitää joka tapauksessa tiskata käsin.

Pihalla rakastan erityisesti ryhmyistä vanhaa omenapuuta, joka juuri nyt on vaaleanpunaisessa kukassa. En ole viherpeukalo, pikemminkin kukantappaja.

Parasta on se hetki, kun nousee polkua ylös tänne mäen päälle. Autojen äänet etääntyvät askel askeleelta, linnut laulavat ja mehiläiset surisevat. Sydän pakahtuu paikan ihanuudesta, stressi kaikkoaa.”


”Pidän täällä paljon juhlia ystäville ja perheelle. Talvikauden kohokohta on ystäväporukkani perinteinen joulupuuro.”


”Villa Saga on laiskottelijan paratiisi.”
”Villa Saga on laiskottelijan paratiisi.”

 


”Usein otan kesämajalle mukaan kaksivuotiaan tyttäreni.”

Mikä she shed?

Naisten vastine miesluolalle (man cave). Usein erilleen talosta rakennettu pieni huone, aikuisen oma tila.

Trendi alkoi pari vuotta sitten Yhdysvalloista. Moni rakentaa vajansa itse, joten tee se itse -ohjeita riittää netissä.

Britanniassakin pihavajojen myynti on kasvanut.

Hifistelyversiota kutsutaan nimellä chic shed: naisvaja, joka saa inspiraationsa ranskalaisesta tyylikkyydestä.

Miesluolat ja naisvajat voivat auttaa, jos neuvottelut kodin tilankäytöstä tyssäävät.

Lähteet: HS, IL, today.com

Sanotaan, että mehiläisten sukupuuton jälkeen ihmiskunnallakin olisi vain neljä vuotta elinaikaa. Mutta ei hätää: uusia asiantuntevia mehiläisten hoitajia syntyy koko ajan.

Avaruuspukuihin sonnustautunut ryhmä ryskyy kohti espoolaisessa risteyksessä olevaa metsäkaistaletta. Pari mehiläispesää tönöttää koivujen katveessa, ja niiden edessä on varoituskyltti: ”Jätäthän mehiläiset rauhaan.”

Emme jätä! Nyt nimenomaan häiritään: Espoon työväenopiston mehiläistarhauskurssi on tulossa katsomaan, miten kotieläimillä talven jälkeen menee. Olosuhteet alkavat vihdoin olla kohdillaan, lentosää on selkeä ja aurinko lämmittää, pari yksilöä surisee pesän ulkoseinämällä. Opettaja Merja-Riitta Laurila lähestyy laatikkoa.

– Tervetuloa kevään ensimmäiselle pesäkäynnille! Onko kaikilla varusteet kunnossa? Katsotaas, onko ajoituksemme kohdillaan…

Merja-Riitta avaa laatikon ja irrottaa yhden kennon. Marsilaisryhmä nojautuu eteenpäin, surina voimistuu.

– Hyvältä näyttää, mesi kiiltelee. Näettekö, tuolla yhdellä on punaista siitepölyä reisitaskuissa, toukille ruuaksi. Ja erotatteko munat? Laitan tämän kennon kiertämään, käännelkää auringonvalossa niin näette.

Kyllä! Munat näyttävät valkoisilta ompelulangan pätkiltä kennojen pohjalla. Uudet työmehiläiset ovat kehittymässä, kohta ne pölyttävät kasveja ja tekevät medestä hunajaa. Kaikki on hyvin.

Enää neljä vuotta?

Mehiläisten hoito espoolaisessa risteyksessä voi näyttää erikoiselta puuhalta, mutta tässä ollaan tärkeän äärellä. Nimittäin: jos mehiläiset kuolevat, ihmiskunnalla on vain neljä vuotta elinaikaa, sanoi Albert Einsteinkin. Vai sanoiko? Oikeasti lausunnon takana ei ole Einstein, eikä se ole ehkä aivan tottakaan, mutta eikö kuulosta pahaenteisen pelottavalta? Kuin tieteiselokuvan alulta.

Paniikki on sitä paitsi meinannut tosielämässä iskeäkin. Yhdysvalloista on uutisoitu 1990-luvulta asti mehiläisten mystisistä massakuolemista, ja viime vuonna tarhaajat menettivät 40 prosenttia mehiläisistä. Ilman pölyttäjiä ihmiskunnan ruokkiminen olisi oikeasti työn ja tuskan takana. Kiinassa kuulemma pölytetään jo joillain alueilla viljelyksiä käsin – jollei sekin ole vain pelottelutarina?

Merja-Riitta Laurila sen sijaan on rauhallisella mielellä. Kyllä mehiläisiä aina välillä kuolee, mutta ei massoittain eikä selittämättömästi. Joskus talvi voi olla liian rankka: jos kuningatar ei ole muninut tarpeeksi, työläiset eivät saa pidettyä pesää lämpimänä. Varroapunkki, mehiläisen loinen, levittää tauteja, jotka voivat tappaa kokonaisia yhdyskuntia.

 


Risteys Espoossa on aivan hyvä paikka mehiläisille.
Risteys Espoossa on aivan hyvä paikka mehiläisille.

 

Sitten ovat tietysti vielä karhut. Keski-Suomessa mesikämmenongelma on aito päänvaiva mehiläistarhaajille. Espoossa ongelmat ovat ennemmin punkin- kuin karhunkokoisia.

– Nyt me voitaisiin katsoa punkkitilanne. Niitä näkyisi tuossa valkoisessa aluspaperissa… On siinä yksi. Mutta ei ole huolestuttavaa, ei tarvitse alkaa torjua, Merja-Riitta sanoo.

Mysteerin tuntu mehiläiskuolemien ympärillä on jo haihtumassa, ja USA:n tilanteelle on ilmennyt monta syytä. Varroapunkki on isoin, torjunta-ainecocktail toinen. Tilanne on inhottava, mutta ei sentään niin paha, että yhdysvaltalaisilla olisi neljä vuotta aikaa jättää kotimaansa.

Suomessakin puutarhanhoitajat tarkkailevat nykyään huolestuneina, käykö pihassa pölyttäjiä. Mutta onneksi keltamustilla ystävillämme menee mukavasti. Punkkia osataan nykyään aika hyvin torjua. Tarhaajia ja mehiläisiä tulee lisää: Helsingissä toimiva Stadin Tarhaajat ry. perustettiin viisi vuotta sitten, jäseniä on jo 250, ja määrä on lisääntymään päin. Ja lisäksi mehiläisillä on imagoasiat kunnossa: Merja-Riittaa pyydetään jatkuvasti auttamaan, jotta milloin minkäkin yrityksen tai yhteisön takapihalle saataisiin muutama pesä.

– Viisi seurakuntaa Helsingissä haluaa tänä kesänä kirkkojensa katoille mehiläisiä. Jokin mehiläisissä nyt on, mikä iskee juuri tähän hetkeen.

Emo löytynyt

Mikähän se olisi, joka mehiläisissä vetoaa? Ehkä sama kuin saimaannorpassa – se on mukava eläin, jota nykymaailma uhkaa. Tai sitten se, että tyyppi tekee valittamatta juuri sen, mikä sen pitääkin tehdä: rakentaa kennoja, valmistaa hunajaa tai pötköttelee luodolla.

Sen ainakin ymmärtää, mikä mehiläistarhauksessa vetoaa. Tässä puuhassa saa ihminen keskittyä hetkeen, surinan ympäröimänä. Samalla pääsee seuraamaan huimaa luonnonnäytelmää lähietäisyydeltä. Toukista kuoriutuu parissa viikossa uusia mehiläisiä, yhdyskunta kasvaa, syksyllä saadaan hunajaa.

 


Adjutantinkadun mehiläiset ja työväenopiston tarhaajakurssi valmiina hommiin!

 

Keväällä kuningattarella on kova työ munia uusia työläisiä, koska vanhat kuolevat näihin aikoihin. Merja-Riitta löytää mehiläisemon laitimmaisesta kennosta.

– Katsokaas, siinä. Se on merkitty valkoisella pilkulla. Tätä kennoa en anna kiertämään, ettei kuningatar vain huku, se on kallis yksilö.

Mehiläisharrastukseen pääsee uppoutumaan aivan niin syvälle kuin haluaa, ja tarkkailtavaa on enemmän kuin lintulaudalla. Keväällä mehiläishoitajien keskustelupalstalla pohdittiin esimerkiksi eri siitepölyjen proteiinipitoisuuksia: Tänään mehiläiset keräsivät jonkin verran koivun siitepölyä pajujen puutteessa. Netistä kurkistin, että rauduskoivun siitepölyn raakaproteiinipitoisuus on 8%. Aminohappoja en käynyt vertailemaan.

Espoon työväenopistolaisilla on kaikilla omat syynsä mehiläisharrastukseen. Eläinrakkaus, uusien asioiden oppiminen, pölytys, mahdollinen bisnes, ja tietysti hunaja:

– Ruokalusikallisella päivässä saa flunssat pysymään poissa.

– Eihän sellaista keittoa ole, johon ei tulisi hunajaa!

– Se sopii kahviinkin yllättävän hyvin.

– Ja siitepölyhän on todella trendikästä ja terveysvaikutteista…

– Mulla kuluu 23 kiloa hunajaa vuodessa.

Juuri sopiva kaupunkilemmikki

Kaikki Suomessa näkyvät mehiläiset ovat kotieläimiä: ne eivät pärjää luonnossa. Pääkaupunkiseudulla tarhaus on viime vuosien trendi, mutta mehiläisten muinaishistoria on Suomessa hyvin kaupunkilainen. Ensimmäistä tarhaa piti 1760-luvulla piispa Mennander Turun akatemian pihalla. 1800-luvun puolella mehiläisiä alettiin hoitaa maaseudulla, jossa sadot kasvoivat saman tien huimasti. Toisen maailmansodan jälkeen mehiläisiä pidettiin taas monella kaupunkilaispihallakin: kun sokeri oli kortilla, hunajalla oli kysyntää.

1800-luvun mehiläiset olivat samaa italialaista rotua kuin nämä, jotka nytkin surraavat kurssilaisten ympärillä. Hyvämaineista, ei äkäistä porukkaa, juuri sopivia vaikka espoolaisille.

– Kyllä pölytys on nykyään ykkössyy mehiläistarhaukseen. Jos on vaikka marjatila ja alkaa tarhata mehiläisiä, sadot pompsahtavat, sanoo Juha Laurila, joka vetää kurssia Merja-Riitan kanssa.

”Juuri nyt mehiläisillä on täällä hyvä maine ja kaikkien sympatiat puolellaan, mutta äkkiä se menetetään.”

Muuten mukavissa ja hyödyllisissä mehiläisissä on vain se hankaluus, että niitä pitää jaksaa hoitaa. Täytyy lisätä kennoja, jotta uusille asukkaille riittää tilaa. Täytyy ruokkia talvella, täytyy puhdistaa kehikot linkouksen jälkeen. Täytyy miettiä punkkitorjuntaa. Sellaisellekin bisnekselle olisi varmasti jo pääkaupunkiseudulla tilausta, että joku kiertäisi autolla huoltamassa mehiläispesiä vähän niin kuin firmojen kahviautomaatteja. Ilman huolenpitoa voi käydä niin, että mehiläiset päättävät lentää pesästä etsimään parempia oltavia.

– Sitä ei halua kukaan, että ne lentäisivät porukalla Stockmannin ovesta sisään ja alkaisivat parveilla keskipylväässä. Kaupunkitarhauksessa pitää olla tarkkana – juuri nyt mehiläisillä on täällä hyvä maine ja kaikkien sympatiat puolellaan, mutta äkkiä se menetetään, Merja-Riitta miettii.

Mehiläistarhauskaan ei ole aivan ilmainen harrastus. Alkuun, yhden pesällisen ja tarvikkeiden omistajaksi, pääsee ehkä viidelläsadalla eurolla. Sitten tarvitaan vielä vähän varastotilaa, viitseliäisyyttä, sitoutumista... mutta vastineeksi pääsee osaksi kestävää kehitystä, ja voihan hunajalla tienatakin!

Monikukka vai laji?

Vuosi 2016. Terrorismin, Trumpin, Brexitin ja vaikka miten monen ikävän asian vuosi. Tiesittekö, että se oli myös historiallisen surkea hunajavuosi Suomessa? Satoi juhannuksesta alkaen, ja horsma paleltui jo alkukeväästä. Se on mehiläisille tärkeä loppukesän mesikukka, eikä siitä herunut viime vuonna juuri mitään.

 


Ahkerat ystävämme, säyseää italialaista rotua.
Ahkerat ystävämme, säyseää italialaista rotua.

 

Mehiläistarhaaja katselee rikkaruohoja eri silmällä kuin muut. Voikukassa ja horsmassa hän näkee arvokkaita mesikukkia, ojanvarren pajukoissa siitepölyä ja proteiinia, jotka räjäyttävät keväällä mehiläiskauden käyntiin.

Entäs tavallinen hunajansyöjä? Hän huomasi viime vuonna korkeintaan, että kotimaisen hunajan hinta nousi. Hän ei varmasti osaa myöskään sanoa, maistuuko purkissa apila vai rypsi. Se olisi hankalaakin: jos ostaa kaupasta kotimaista hunajaa perinteisessä, keltaisessa Kuningatar-purkissa, saa monikukkahunajaa. Siihen on lingottu samalla kertaa koko lyhyt kesä, kaikkine kukkineen.

Kaupunkilaishunaja maistuu erilaiselta kuin maalaishunaja.

Mutta hunajan kanssa voi nykyään jo hifistellä, jos haluaa – jotkut tarhaajat tarjoavat lajihunajaa. Se on tarhaajan taidonnäyte, jossa tarkalla ajoituksella ja pesien sijoittelulla saadaan mehiläiset tekemään hunajaa pelkästään tietystä kukasta. Viime vuoden Suomen parhaana hunajana palkittiin muhoslaisen Raimo Tervolan tarhan puolukkahunaja. Raimon mehiläiset ovat tuoneet voiton Muhokselle monena vuonna.

– Puolukkahunaja on kyllä hyvää, vahvistaa kurssilainen Esa Martiskainen.

Esa on käynyt Stadin tarhaajien hunajatasting-illassa ja innostunut itsekin lajihunajista. Hän aikoo kokeilla vadelmahunajan tarhaamista, kunhan ensimmäiset omat mehiläiset pääsevät kunnolla hommiin.

– Meillä on tontin ympärillä useampi hehtaari vadelmapuskia hakkuuaukealla, ja vadelmahunajan mausta tykkään todella paljon. On niitä muitakin hyviä. Mikä se oli, mikä haisi vähän navetalle, mutta maistui mahtavalle?

– Tattarihunaja! toteaa Tarmo vierestä.

Kaupunkilaishunaja maistuu vähän erilaiselta kuin maalaishunaja. Kadunvarsien lehmuksista tulee tunnistettavan minttuinen ominaismaku, ja kaupunkien kukkaistutuksissa on eri aromeja kuin luonnonkukissa.

Kohti kesää

– Mitä tää vahalla peitetty sitten on, vanhaa talviruokaa?

– Ei mitään käryä. Ei se vielä voi hunajaa olla.

– Tää on mettä, mikä kiiltelee, siitähän ne vasta alkaa haihduttaa hunajaa.

Ensimmäisestä pesäkäynnistä on kulunut viikko, ja nyt kurssilaiset ovat omillaan. Esa, Tarmo ja Anu ovat tulleet tarkistamaan pesätilanteen Merja-Riitan lähettämien ohjeiden mukaan. Periaatteessa kaiken pitäisi olla helppoa: kurssia on käyty viime syksystä lähtien, Youtube-tutoriaaleja on katsottu, viime viikon pesäkäynti on tuoreessa muistissa – mutta silti on eri asia joutua tositoimiin mehiläisten suristessa ympärillä kuin katsella vierestä. Mikä tuo outo reikä kennossa nyt on? Miten kehikko onkin niin tiukasti kiinni laatikon reunassa? Miksi verkkohattu lörvähtää koko ajan naamalle?

Alkusähläämisen jälkeen Merja-Riitan kysymyslistaan saadaan vastauksia. Munintaa: on, parissa kennossa. Ruokaa ja siitepölyä: on, vaikea sanoa paljon vai vähän. Emo: löydetty. Mehiläisten määrä: vielä mahtuvat, ei tarvitse lisätä uutta laatikkoa.

– Oisko se siinä? Esa miettii ja kaivaa autonavaimet.

Hänen mielessään siintää jo kovasti omien mehiläisten hoito. Uudet marsilaisvarusteet on ostettu, nyt odotellaan vadelma- ja hunajasatoa.

Johanna Vilppaan Zena-autoinnovaatio kulkee sinne, minne tilataan ja missä ihmiset haluavat henkilökohtaista alusvaatepalvelua.

Jykevä matkailuauto peruuttaa teollisuushallin pihasta, kaartaa kohti koillista ja kiihdyttää kohta moottoritielle. Auton katolla pilkottaa Leveä kuljetus -kyltti, mutta se on nyt lappeellaan. Tänään Johanna Vilpas ei ole kuljettamassa ylileveää eikä ylipitkää, vaan kyydissä on topattua, kaarituellista ja -tuetonta.

– Mulla on kaksi työtä: myyn rintaliivejä ja teen erikoiskuljetusten liikenteenohjausta. Eivät ne nyt niin kaukana ole toisistaan! Kummassakin on koolla väliä. Ei voi ahtaa 95D-rintoja 75B-liiveihin eikä kuuden metrin korkuista lastia viiden metrin tunnelista, Johanna toteaa.

Kuulostaako huvittavalta: matkailuauto, jossa voi sovittaa ja ostaa alusvaatteita? Ei kannata nauraa, tällä elää. Johannan yksittäiskatsastettu autoinnovaatio on ollut toiminnassa reilun vuoden. Ohjaamossa kyyti tuntuu hiljaisen luotettavalta, ja kun katsoo auton takatilaan, siellä näkyy matkailuautoksi erikoinen sisä­tila. Seinällä on sepän varta vasten takomia rekkejä, joihin voi ripustaa liivejä. Toisella seinällä on ylös kääntyvä sänky. Se on tarpeen yön yli -reissuilla.

– Olen suunnitellut tämän itse. Tuon säilytysarkun paikalle on vielä tulossa minikeittiö. Olisit nähnyt niiden äijien ilmeet, kun kerroin mitat… mutta kyllä se onnistuu.

Auto alkaa olla niin mukava, että Johanna saattaa työpäivän päätteeksi panna musiikin soimaan, levittää pöydän, oikaista jalat ja rentoutua. Mutta sitä ennen pitää myydä muutamat liivit – tänään täytyy olla sitä varten Nokialla kello yksitoista.

Missä työssä tapaisi naisia?

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun vastavalmistunut logistiikkainsinööri Johanna muutti Jyväskylästä Tampereelle vuonna 2009. Hän oli tehnyt opinnäytetyönsä erikoiskuljetuksista ja sai töitä Tiehallinnosta samasta aihepiiristä, reittien suunnittelijana. Työt olivat kivoja, mutta oli niissä miinuksensa.

– Pohdin yhtenä päivänä kaverilleni ääneen, että olisipa kiva puhua joskus jonkun naisenkin kanssa. Hän sanoi, että rupea myymään rintsikoita!

Idea kuulosti Johannan mielestä aika hyvältä. Hän oli käyttänyt vuosikaudet saman Evelace-merkin liivejä, joita kaveri myi kotiesittelyissä – miksei kokeilisi itsekin? Evelace toimii alusvaatebisneksessä samalla tavalla jälleenmyyjien kautta kuin vaikka Oriflame tai Tupperware.

Johanna osoittautui tehokkaaksi alusvaatemyyjäksi.

– Kotiesittelyistä tulee vieläkin suurin osa mun tuloista, ja vien liivejä myös työpaikoille. Lisäksi mulla on Kangasalla putiikki, jossa otan vastaan yksittäisiä asiakkaita ja isompia porukoita sekä järjestän tapahtumia. Ja sitten on tämä auto. Sen voi kutsua vaikka juhliin tai mökille.

Kohti Nokiaa! Auton nimi on muuten Zena.
Kohti Nokiaa! Auton nimi on muuten Zena.

Auto on kulkenut enimmäkseen sadan kilometrin päähän Kangasalta, mutta käy se kauempanakin. Tänä keväänä se on parkkeerattu esimerkiksi Lievestuoreen Kaivuupäivä-tapahtumaan. Siellä naiset pääsivät Jyväskylän Aikuisopiston ja Naisparkin tapahtumassa kokeilemaan kaivinkoneella kaivamista, nosturilla nostamista ja linja-auton peruutusta – sekä rintaliivejä.

Hulabaloopäivä

Navigaattori on ohjannut Johannan auton Nokian Ruskeepäänkadulle. Omakotialue näyttää keväisessä yllätyslumisateessa hiljaiselta, mutta parturi-kampaamo Bluesin ovessa on ilmoitus: Tänään Hulabaloo-päivä! Luvassa on tuotetarjouksia, aloe vera -esittelyä, kahvitarjoilua ja vetonaulana liikkuva rintaliivikauppa.

Sisällä kampaamossa on lämmintä ja pirteää: raita-aine tuoksuu, takahuoneessa tippuu kahvi, aloe vera -myyjä Miia Lehtinen on jo paikalla. Seinän takana on myös toinen kampaaja ja Timanttikynnet-kynsihoitola. Kampaamoyrittäjä Anu Salonen ohjeistaa Johannan auton sopivaan paikkaan.

– Pitkään on mietitty, että jotain tapahtumaa pitäisi järjestää, ja asiakkailta on tullut toiveita alusvaatemyynnistä. Saa nähdä; ei ole tietoa, keitä tulee vai tuleeko ketään!

Ikinä ei voi tietää, tietää Johannakin. Toissa kesänä hän järjesti omassa putiikissaan tapahtuman, jossa oli alusvaatteiden ja tarjoilun lisäksi ammattivalokuvaaja ottamassa pin up -kuvia. Päivästä tuli hurja suksee – mutta sitten taas proteesiliivipäivä ei kerännyt kuin pari tyyppiä, vaikka ilma oli ihan yhtä hyvä.

Kampaamoyrittäjä Anu Salonen (vas.) ehtii asiakkaiden välissä käydä vilkaisemassa rintsikka-autoa.
Kampaamoyrittäjä Anu Salonen (vas.) ehtii asiakkaiden välissä käydä vilkaisemassa rintsikka-autoa.

Ehkä Johannan auto on tänään sellainen juttu, joka kerää asiakkaita? Kohta se nähdään. Rintaliivit on jo levitetty telineille, lämmitin lämmittää, peili on paikallaan.

Juuri se oikea

– Mulle sopii yleensä balconette-malli.

– Kokeiles tätä, tää on push up -tuellinen, lämpömuovautuva.

– Täähän on tosi hyvä.

Bisnes on lähtenyt käyntiin: ensimmäinen asiakas on noussut auton sivuovesta sisään, ihmetellyt hetken sisätiloja ja alkanut sitten sovitella liivejä. Hänen mukaansa lähtevät perusmallistosta kauniit pitsikoristellut rintaliivit 53 eurolla. Johanna on varannut mukaan reilusti kokoja ja värejä, eri eroottisuusasteita, bodyja ja aluspaitoja. Parasta olisi, jos asiakas saisi heti ostoksensa mukaan. Suunnilleen puolet saa, ja lopuille lähetetään oikea väri ja koko perässä.

”Ihmiset alkavat kyllästyä palvelemaan itseään.”

Rintaliivejä saa toki halvemmallakin, ja varmasti myös Nokian marketeista löytyy monenlaisia malleja. Johannan bisnesetuna on yksilöllinen palvelu. Ainakin tänään näyttää siltä, että kun kampaamon asiakkaalle ehdottaa pistäytymistä rintaliiviautossa, hän tarttuu mielellään tarjoukseen.

– Ihmiset alkavat kyllästyä palvelemaan itseään. Täällä ei tarvitse laittaa rintsikoita takaisin rekille, ja mulle voi ulkoistaa kaiken muun paitsi oman mielipiteen, Johanna toteaa.

Johanna mittaa mittanauhalla, mutta on hänelle seitsemän rintaliivivuoden aikana kehittynyt sisäänrakennettu skannerikin. Kaikille löytyy Johannan mielestä sellaiset liivit, joissa tuntuu ja näyttää hyvältä.

– Mites tämmöselle vanhemmalle, jolla roikkuu? kuuluu nyt auton takaosasta.

Kaikille!

Yrittämisen jännyys

Johanna jätti päivätyönsä nopeasti, kun kävi ilmi, että erikoiskuljetuksien ja alusvaatemyynnin yhdistelmä voisi elättää yhden naisen.

– Jännitti se tietysti hirveästi, alkaa täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Enkä osannut aluksi edes oikein ajaa autoa.

Pankissa vähän nieleskeltiin, kun Johanna kertoi aikovansa maksaa ensimmäisen autonsa myymällä rintaliivejä. Mutta ei heitä enää varmaan naurattaisi: liiketoiminta on kehittynyt, ensimmäinen pakettiauto on vaihtunut varta vasten suunniteltuun matkailuautoon, ja Johannalla on vaikuttavan insinöörimäinen Excel-taulukko, jossa on jo 3 000 asiakasta kaikkine tietoineen. Kun sopivat liivit ovat löytyneet, niitä on aika helppo myydä samalle asiakkaalle lisää.

Johannan työelämähän kuulostaa tällä hetkellä suoraan Suomen hallituksen tavoitemallilta: idea, itsensä työllistäminen, sinnikkyys, ennakkoluuloton monialaisuus! Johannan tuloista neljäsosa tulee erikoiskuljetuksista, kolme neljäsosaa rintsikoista.

– Viime vuonna, kun olin Evelace-jälleenmyyjien ykkönen, kuljetusten osuus oli vähän pienempi.

Johanna ei ryve rahassa, mutta elättää itsensä ja pystyy investoimaan bisnekseensä. Autoon tulee koko ajan lisää ominaisuuksia.

– Onhan siinä eroa: palkkatyöläisestä tuntuu epävarmalta, jos ei tiedä, onko parin vuoden päästä enää töitä. Mua taas on alkuvaiheessa mietityttänyt, mistä saan seuraavalla viikolla rahaa. Mutta en mä alkaisi hirveästi valittaa yrittäjän asemasta, omasta asenteesta on niin paljon kiinni.

Marilyn-liivien pitsinen selkäkoriste on kerännyt yleisöä.
Marilyn-liivien pitsinen selkäkoriste on kerännyt yleisöä.

Parturi-kampaamo Bluesin asiakkaita on taas ovella lisää. Heitä vähän huvittaa kömpiä autoon, mutta kun sisältä paljastuu liivivalikoima, he viettävät verhon takana pitkät ajat. Johanna näyttää melkein jokaiselle, miten rinnat asetetaan kuppeihin oikein: kaikki peliin -liike, noin!

Suomalaiset tekevät kuulemma edelleen rintsikoita ostaessaan sen klassisen virheen, että he valitsevat liian leveän rinnanympäryksen ja liian pienen kupin.

– Mutta vaikka mä mittaan, niin he sen päättävät. Sen ihmiset muuten ovat hoksanneet, että juhlapukeutumisessa on pakko satsata alusvaatteisiin. Vielä kun he tajuaisivat, että ensin kannattaa ostaa alusvaate, ja sitten vasta mekko…

Et kai sä miehelle kerro!

Yhdessä nokialaisessa liikehuoneistossa kohtaa tänään monta sellaista perinteistä naisten toimialaa, joita ei rahoittajien kannata ollenkaan väheksyä. Ihmiset tarvitsevat hiustenleikkausta, alusvaatteita ja kosmetiikkaa, vaikka olisi huonommatkin ajat – ja kynsihoitolankin bisnes on alkanut lupaavasti.

Evelacen omistaja Eeva-Riitta Fingerroos työllistää Oulun-varastollaan kuusi ihmistä, ja jälleenmyyjiä on 160. Yksi jälleenmyyjistä on löytänyt juuri asiakkaalleen istuvan liivin hintaan 125 euroa.

– Huokaus. Voisin kai mä ne tilata, on se liivistä kyllä hirvee hinta. Varsinkin miehen mielestä.

– Et kai sä sille kerro! Mieti, kuinka monta ruuvimeisseliä sillä on ja kuinka usein se käyttää niitä. Jos vertaat sun rintsikoihin.

– No se on kyllä totta.

Kaupanteon tahdista huomaa hyvin, että ollaan Tampereen kulmilla. Tunnelmassa on harkitsevuutta, joka tuo vähän mieleen Tankki täyteen -sarjan.

– Emmää tosta tykkää.

– Entäs tää, onks tää susta hyvä väri?

– Noo ei paha.

– Eli täkäläisittäin loistava, mulla meni kauan ennen kuin opin tulkitsemaan teitä! Mä kiristän vähän, miltä tuntuu?

– No täytyy sanoo, että ei paha.

Kolmen vartin päästä asiakkaalle on löytynyt paritkin ei-pahat.

”Liftatessa oppi, että pitää olla ihmisille mukava.”

Johanna tekee kauppojen eteen paljon töitä: hän kyselee, onko asiakkaan päällä olevissa liiveissä hyviä puolia, mikä näyttää nätiltä, missä värissä voisi kuvitella olevansa. Hän on kiristänyt olkaimen toisensa perään ja ehdottanut uusia vaihtoehtoja. Keskeiset myyntitaidot on kuulemma hankittu kymmenen vuotta kestäneellä liftausuralla.

– Liftatessa oppi, että pitää olla ihmisille mukava. Ja jos ne puhuvat hitaasti, munkin kannattaa puhua hitaasti. Mä tavallaan liftaan asiakkaiden kyytiin.

Rintaliivit kotiovelle

Liftaakohan nykyään enää kukaan? Johanna ei varmasti kohdannut liftausaikoinaan Suomen maanteillä montaa lajitoveria. Samanlainen harvinaisuus hän on nytkin: ei tule vastaan muita asuntoautoja, joista myytäisiin alusvaatteita. Johannan bisnesideassa on jännällä tavalla menneisyyden henkäys. Se on vähän kuin paluu niihin aikoihin, kun romaninaiset kävivät ovilla myymässä pitsiliinoja ja pölynimurikauppias oli uravaihtoehto.

Johannan tukikohta, Putiikki Kangasalla, on sisustettu teollisuushalliin.
Johannan tukikohta, Putiikki Kangasalla, on sisustettu teollisuushalliin.

Vai onko sittenkään? Ehkä asia on päinvastoin: nyt, kun kivijalkakaupat eivät kannata ja palvelut kaikkoavat yhä kauemmas ihmisistä, tarvitaankin juuri tällaista palvelua. Jos haluaa oikeasti sopivat rintaliivit, niitä ei osta netistä.

Ja kas kas: Johanna kuuli vähän aikaa sitten lapinlahtelaisesta Sarista, jolla on parturiautobisnes.

– Soitin hänelle saman tien ja kerroin, että meitä on muitakin! Ehdotin kesäksi yhteisiä treffejä levähdyspaikalle.

Parturi-kampaamon Hulabaloo-päivä näyttää sujuvan, jos ei nyt villissä hulabaloohengessä, niin hyväntuulisesti soljuen. Joku soittaa auton vierestä juuri puhelua ilmeisesti äidilleen.

– Ei ku kyl sun kannattaa nyt tulla. Täällä on ihminen, joka etsii sulle! Mullekin löytyi semmoset, missä se luu ei ollenkaan paina kylkeen.

Päivän päätteeksi

Yrittäjillä on tietysti myös tylsempiä päiviä hulabaloo-päivien lisäksi. Johannan viime kesäksi aiotusta lomasta meni iso osa postittaessa liivejä, ja kun talvella selkä reistaili, alkoi pelottaa tosissaan. Mitäs sitten, jos työkyky heikkenisi pitkäksi aikaa?

Onneksi ei heikentynyt: nyt jaksaa taas nostaa alusvaatelaatikoita. Kun hulabaloot tänään kuuden aikaan loppuvat, Johanna ajaa auton takaisin kotiputiikkinsa pihaan Kangasalle ja kokoaa Exceliinsä päivän uudet tilaukset.

Myynti oli hyvää, kannattavuutta on hankalaa arvioida: sen näkee myöhemmin. Ihannetilanne on tietysti se, että asiakas laittaa viestin ja sanoo haluavansa uudet samanlaiset liivit. Johanna kertoo värivaihtoehdot, katsoo koon taulukostaan ja laittaa liivit postiin. Pysyvät asiakkaat ovat parasta bisnestä.

– Sellaiseen palveluun olisin ainakin itse tyytyväinen. Ja vaikka mä lähdin tähän autohommaan vähän vitsillä, niin joka kerta kun mä katson tonne taakse, ajattelen, että onpa tää hieno juttu.