Vertaislainapalvelu Fixura mainostaa olevansa edullisempi kuin pikavipit. Yrityksen kautta voi joko hakea tai myöntää lainaa – vaikkapa perheenäidin lomamatkaa varten.

Kyseenalaisten pika­vippien rinnalle on rynninyt uusi palvelu, vertaislaina. Sen avulla yksityiset ihmiset voivat lainata rahaa toisiltaan korkoa vastaan. Suomessa palvelua tarjoaa vaasalaisten kauppatieteilijöiden perustama Fixura-yritys, jonka nettisivujen kautta kuka tahansa luottokelpoinen henkilö voi joko hakea tai myöntää lainaa.

Fixura selvittää asiakkaidensa taustat ja perii sekä lainanottajilta että sijoittajilta välitysmaksun.

Kaverini on testannut palvelua nyt kahteen otteeseen. Lokakuussa 2011 hän valitsi Fixuran sivuilta mäntsäläläisen perheenäidin lainahakemuksen ja myönsi naiselle sata euroa Rooman-matkaa varten. Toiset sata euroa ystäväni sijoitti vuonna 2012.

Sijoitussalkun arvo on nyt 223,73 euroa ja vuotuinen tuotto on ollut 10,38 prosenttia. Viidessä vuodessa sijoitus voisi nousta jopa 663,54 euroon.

Fixura mainostaa itseään edullisemmaksi vaihtoehdoksi kuin pikavipit. Vertaislainan korko on 6–32 prosenttia ja sen suuruuden voi kukin lainanhakija määritellä itse. Lainaa saa enimmillään 10 000 euroa.

Kysyä toki voi, mikseivät luottokykyiset ihmiset hae saman tien lainaa pankista.

Kalle Lindroth hyppäsi Kirkan nahkahousuihin ja kokkasi kaveriporukalla makaronilaatikkoa.

Viikon kohokohta? Kirka-musikaalin viikonlopun esitykset. Toinen Kirka Heikki Ranta sairastui, joten vedin tuplamäärän esityksiä, mutta selvisin! Katsomossa oli hieno tunnelma, ja olin aina kuin adrenaliinipiikin saanut, kun esitys oli ohi.

Ja näin syntyi Kalle-Kirka!

 

Mikä ärsytti? Ärsyttää, kun en ole päässyt työkiireiden takia jalkapallojoukkueeni harjoituksiin. Olen pelannut fudista nuoresta asti. Joukkueessa on paljon lapsuudenystäviäni. Tekee päälle hyvää hengata välillä myös muiden kuin musiikkialan ihmisten kanssa. Pelaamme kolmosdivarissa, ja aion tehdä keväällä paluun pelikentille.

 

Kalle aukoi selkää ja hartioita salilla.

 

Mikä ei mennyt ihan putkeen? Olin vetämässä salilla leukoja, kun niska leikkasi kiinni ja lensin perseelleni maahan. Viime aikoina on ollut muutenkin kiirettä, joten myös selkäni ja hartiani ovat jumissa. Olen joutunut pitämään tämän viikon liikuntataukoa, yrittänyt vain jumpata paikkoja auki.

Mikä yllätti? Real Madrid voitti Napolin reiluin lukemin. Olen kova Barcelona-fani – onneksi pääsin seuraavana päivänä iloitsemaan sen jatkoon pääsystä. Seuraan paljon sekä jalkapalloa että jääkiekkoa. Suosikkijoukkueeni Jokerit joutui kesälomalle, joten nyt keskityn seuraamaan NHL:ää.

 

Piipahdus levy-yhtiössä.

 

Mistä tunsit ylpeyttä? Sain minun ja Ida Paulin uuden sinkun kannet käsiini. Duomme syntyi sattumalta, mutta levy-yhtiöstä ehdotettiin, että keskittyisimme soolourien sijasta duoomme. Ida opiskelee Harvardissa, mutta lentää taas viikonloppuna keikoille. Olen kasvanut aikuiseksi bändissä, joten tykkään, että on porukkaa ympärillä.

Miten rentouduit? Meillä on 6–8 kaverin kanssa joka viikko ”sunnuntaihelpotukset”. Torjumme sunnuntaimasennusta ja alakuloa kokoontumalla vuorotellen jonkun luokse. Tällä viikolla oltiin meillä. Tein porukalle spesiaaliani makaronilaatikkoa.

Kalle Lindroth

28-vuotias laulaja, näyttelijä ja musiikintekijä.

Esiintyy Kirka-musikaalin pääosassa. Juontaa

18.3. alkavaa BumtsiBumia.

Kalle Lindroth ja Ida Paul -duon sinkku Kun tää loppuu julkaistiin juuri.

Avioitui kesällä ja asuu puolisonsa kanssa Helsingissä.

Brittidokumentti antaa nuorten itsensä kertoa. Luvassa saattaa olla muutama yllätyskin.

IS TV-LEHTI: Useaa vanhempaa huolettaa puhelin kädessä kehittyvän teinin maailmankuva. Beeban Kidronin ohjaama dokumenttielokuva näyttää, että syytä huoleen on. Hysteria ei silti kannata.

Vaikka lapsista ja nuorista on helppo huolestua, ei aikuisten somekoukku ole välttämättä sen vähäisempi. Katsomme puhelintamme keskimäärin 150– 200 kertaa päivässä. Facebookissa postataan 500 000 kommenttia minuutissa. 40 prosenttia tapaa ennemmin ystäviä netissä kuin kasvotusten.

Dokumentin ote on rohkea. Mukana on nettipornosta avoimesti puhuvia nuoria miehiä, jotka kertovat, ettei tyttöystäväksi kelpaa netti-ihanteesta liian paljon poikkeava nainen.

Vaikka Facebook ei ole täydellinen kohtaamispaikka, se on parempi kuin ei paikkaa laisinkaan.

Ohjaaja tapaa myös somekiusaamisen takia itsemurhan tehneen pojan vanhemmat ja 15-vuotiaan tytön, joka väkivallan uhalla puolusti puhelintaan – ja tuli raiskatuksi.

80 prosenttia nuorista uskoo, ettei nettikiusaamisesta jää yhtä helposti kiinni kuin muusta kiusaamisesta. Sosiaalisen median kiusaamistapauksiin on ulkopuolisten vaikea puuttua.

Omaa tilaa somesta

Microsoftin tutkija Danah Boyd puhuu nuorille tärkeästä oman tilan etsimisestä. Vaikka Facebook ei ole täydellinen kohtaamispaikka, se on parempi kuin ei paikkaa laisinkaan. Kokoontuminen ei ole kaupungeissa aina helppoa.

Kääntöpuolena on se, että some yrittää muuttaa kaiken rahaksi. Google urkkii nettikäyttäytymisestämme kaiken mahdollisen tiedon. Wikileaksin Julian Assange kuvailee dokumentissa Googlea maailman tehokkaimmaksi vakoojaksi.

Ongelmana niin dokumentissa kuin aiheessa yleensä on se, että toistaiseksi moni asia on spekulaatiota. Sosiaalinen media ja koko internet ovat yhä melko uusi asia. Aitoja seurauksia ei kukaan vielä tiedä.

InRealLife: teinit netissä, Teema la klo 21.00

 

Taina Haahdin jännittävässä jatkiksessa Jätetty Satu suuntaa jälleen kyttäyskeikalle entisen rakastettunsa talolle ja päätyy todistamaan tapahtumaa, jota hänen ei olisi pitänyt nähdä... 

Satu ajoi suoraan portille. Se oli lukossa, kuten edelliselläkin kerralla. Portinpielessä näkyi summeri. Hän siirsi katseensa kohti taloa; yläkerran pikkuikkunasta kajasti valo – tarkoittiko se, että he olivat kotona? Entä jos hän soittaisi ja kertoisi istuvansa autossaan portin ulkopuolella? Hänellä oli naisen kännykännumero. Tämä oli jättänyt sen muiden yhteystietojensa mukana.

Minkä hän kertoisi syyksi yllätysvierailuunsa? Long time no see? Kevätmalliston helmien esittelyn? Hulluuden?

Kyllä, jos rakkaus oli hulluutta. Nuorena ajan kuvittelee pitkäksi mutkittelevaksi nauhaksi. Uskoo neljännesvuosisadan alun ja lopun väliin jäävän määrättömästi nauhaa ja mutkaa.

Mutta aika ei ollut nauha, Satu tiesi nyt. Ja sen mutkatkin olivat enimmäkseen harhaa. Aika oli silmänräpäys ja aika oli unohdus, näiden välissä velloi nimetön harmaus. Silmänräpäykseen kuuluvat asiat eivät jääneet koskaan taakse. Ne kulkivat mukana, synnyttivät saman silmänräpäyksen yhä uudestaan, ja siihen silmänräpäykseen ihminen ajan loputtua nukkuisi pois, Satu uskoi. Kun Lena käveli sisään hänen liikkeeseensä, se mikä tapahtui kaksikymmentäviisi vuotta sitten, olisi voinut olla eilen. Ja kaikki näiden hetkien välissä – koko Sadun elämä – hukkui nimettömään harmauteen.

Satu avasi tuoremehun ja kulautti kerralla puolet pullosta. Ihmeellisellä tavalla hänestä tuntui hyvältä olla siinä ja katsella portin rautakaltereiden välistä alhaalla levittäytyvää valkoista mustakattoista taloa. Kuin asiat olisivat vihdoin lonksahtamassa paikoilleen. Ajatus oli luonnollisesti mieletön. Vai oliko?

Jokin kuitenkin esti häntä nousemasta ja painamasta summerin nappia tai soittamasta kännykällään. Mitä Kari sanoisi nähdessään hänet? Ja mikä vieläkin tärkeämpää: mitä hän ajattelisi?

Hetki kului. Sadulle kävi niin kuin käy ihmiselle, joka ryhtyy johonkin suin päin, vailla suunnitelmaa: hän ei tiennyt mitä seuraavaksi. Ja samalla hänestä tuntui kuin kaikki olisi suunniteltu aikojen alussa, viimeistä piirtoa myöten.

Alkoi pakastua ja kylmä hiipi autoon joka raosta. Virta-avain roikkui yhä lukossa, mutta moottori ei käynyt, eikä lämmitys ollut päällä. Kun hän nousi autosta, jaloitellakseen niin kuin itselleen väitti, portin vieressä, aivan muurin tuntumassa seisovaan lyhtypylvääseen syttyi valo. Se räpsähti täyteen loistoon pelästyttäen hänet pahanpäiväisesti. Oliko niillä tutka? Kameroita? Seurasivatko ne hänen toilailuaan joltain ruudulta?

Satu pyöri neuvottomana paikallaan. Etusormi laskeutui jo summerin napille, mutta hän veti sen takaisin viime hetkellä.

– Eipäs hätiköidä, hän henkäisi ääneen.

Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla.

Hän oli todellakin alkanut puhua itsekseen kuin vanha mumo.

Kun mitään ei tapahtunut – henkivartijat eivät hypänneet aseineen esiin, eikä kovaäänisistä kuulunut käskyä poistua alueelta, hän rauhoittui. Turvakameroita ei näkynyt. Talo lepäsi rinteen kainalossa laajan mustan katon alla. Pienessä yläkerran ikkunassa kajasti valo, muut ikkunat jäivät rinteen taakse.

Talon ohi kulkeva tie oli kapea. Auton saattoi pysäköidä vain portin edustan levennykseen, ellei halunnut tukkia koko tietä. Satu mietti. Katse kulki talon ja tien väliä, kohosi sitten yli mustan katon kohti tummana välkkyvää merta. Hän istahti takaisin autoon ja käynnisti moottorin. Hän ei halunnut enää hajottaa autoaan ajamalla rantaan, mutta ei hän halunnut jättää sitä myöskään silmätikuksi Lindenstein-Kujesaaren portille.

Satu kääntyi rantaan vievälle tielle, töyssyt heiluttivat autoa, hän sammutti moottorin, päätti jättää auton siihen. Sen ohi ei pääsisi kulkemaan edes jalan, mutta kuka pyrkisi rantaan siihen aikaan päivästä ja vuodesta – ei kukaan. Hän napsautti ovet lukkoon. Kuutamo valaisi sen verran, että kulku kivikkoisella ja ruohottuneella tiellä sujui jotenkin. Nilkkureissa oli matalat tukevat kannat ja kuvioitu pohja. Satu oli pukeutunut käytännöllisesti farkkuihin ja lyhyeen toppatakkiin. Kuin olisi jo lähtiessään tiennyt, mihin oli ryhtymässä.

Alkutalvi oli ollut leuto, eikä meri ollut jäässä. Rantakivikossa kimmelsi ohut riite. Meren selkä välkehti synkkänä ja vapaana.

Talon merelle antavat valtavat ikkunaruudut oli valaistu. Olohuoneen sisustus erottui tarkasti, samoin seinien taulut, mutta takassa ei loimunnut tuli, eikä ihmisiä näkynyt. Satu seisoskeli tonttia ympäröivän muurin katveessa aivan rannan tuntumassa. Merestä huokuva kostea kylmyys tunkeutui vaatteiden läpi. Hän puhalteli käsiinsä, vaihtoi painoa jalalta toiselle ja yritti sysätä kauemmas ajatusta omasta mielipuolisuudestaan. Oliko elämässä yleensäkään mitään järkeä? Eikö ”järki” ollut täysin väärä lähestymistapa, kun puhuttiin sattuman ja pirullisen juonittelun hallitsemasta maailmankaikkeudesta?

Satu nojasi muuriin. Se ulottui häntä alavatsan korkeudelle. Kuin isku vyön alle.

Pakkanen tuuditti levotonta merta jäiseen uneen ja vaivutti siinä sivussa myös Satua hyhmäiseen horrokseen. Vilu jähmettyi kankeudeksi. Hänen olisi lopetettava hulluus siihen tai hän paleltuisi ja häneltä amputoitaisiin varpaat ja sormet, ellei hän kuolisi sitä ennen. Mutta järjen ääni oli hiutunut surkeaksi kimitykseksi, joka oli menettänyt kaiken uskottavuutensa.

Hyisen helmikuun sijan otti kevät. Vihreää versovat puut ja liljojen tuoksu. Karin pro gradu -tutkielma oli hyväksytty hyvin arvosanoin, eikä hänen ja valmistumisen välissä ollut enää kuin pari rästiin jäänyttä tenttiä. Hänellä oli toiveita työpaikasta Saksassa. Elämä aukeni edessä täynnä lupausta.

”Toinen lasillinen?” Kari kysyi Sadulta ja elehti vastausta odottamatta tilauksen tarjoilijalle.

”Tiedätkö mitä? Sun poikaystävä on nero! Suurin kiitoksin hyväksytty. Vitsi, vau, mä en vieläkään pysty uskomaan sitä todeksi. Tai pystyn. Totta kai mä pystyn. Koska mä olen niin hiton hyvä. Vielä kun saisi vahvistuksen siitä Hampurin duunista, niin vain taivas on rajana. Tämä poika kiitää korkeuksiin.”

”Mä olen miettinyt sitä… Onko sun pakko lähteä ulkomaille? Sä voisit saada vaikka minkälaisen duunin Suomesta.”

”Hei mä tiedän, lähde mukaan.”

”Hampuriin?”

”Niin. Mikä estää? Hitto, mennään naimisiin!”

”Sä olet humalassa.”

”Ei kahdesta skumppalasista tule humalaan. Maistraatti on tossa ihan kulman takana. Mitä sanot? Mä haluan sut mukaan. Mun loppuelämään.”

”Tosi suloisesti sanottu. Mutta mulla on parempi ajatus: etsi joku hyvä duuni Suomesta ja muutetaan yhteen.”

”Luopuisin Saksasta?”

”Niin että me voitaisiin olla yhdessä.”

”Voithan sä tulla mun mukaan.”

”Sä tiedät, etten voi”, Satu vastasi. ”Mä olen jo luvannut niille siellä marketissa. En mä voi enää perua. Ja jos mä pääsen vaatesuunnittelulinjalle, kuten tällä kertaa vakaasti aion, tarvitsen rahat opiskeluun.”

Ja niin tehdäkseen Sadulle mieliksi, Kari kieltäytyi Saksassa tarjotusta työpaikasta ja hakeutui Lenan isän johtaman firman talousosastolle töihin, vaikka ei hän vielä silloin tiennyt sitä Lenan isän firmaksi. Pomokerroksen vahatulla käytävällä hän sitten törmäsi pääjohtajan tyttäreen ensimmäisen kerran. Hurmaavaan tummanvaaleaan nuoreen naiseen valkoisessa tennispuvussa Wilsonin grafiittimaila kainalossa.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja.

Kivimuuri painoi hyisenä Sadun kylkeä. Kuin rakkauteen kykenemätön elämän psykopaattirakastaja. Kun huomaa sydämensä jäätyneen, on myöhäistä, on jo sisältä kuollut. Ei tullut maistraattia, ei muuttoa yhteen, ei vaatesuunnittelun opintoja. Jos olisin päästänyt Karin silloin Saksaan, jos olisin päästänyt, mennyt ehkä itsekin mukaan, uskaltanut heittäytyä… Miljoona kertaa hän oli esittänyt itselleen saman kysymyksen. Pelko pilasi kaiken. Pelko tappoi.

Satu nosti hupun päähänsä ja kiersi käsivarret ympärilleen. Hän oli niin jäässä, ettei jaksanut ajatella enää lähtemistä. Paleltumiskuolema on melko tuskaton, hän muisti lukeneensa joskus jostain. Alkuvaiheen kipujen jälkeen. Sadun sormet ja varpaat olivat jo siirtymässä pistelyvaiheesta tunnottomuuteen. Samoin polvet ja alareidet. Saman tietolähteen mukaan varsinaisen kuoleman aiheutti sydämen rytmihäiriö. Mutta se seurasi vasta tajunnanmenetyksen jälkeen.

Tajunnanmenettäminen ennen kuolemaa kuulosti armeliaalta, varsinkin kun kuoliaaksi paleltumista edelsivät unet ja harhanäyt, joihin saattoi liittyä myös lämmön tunne. Oletus suloisista harhanäyistä ja lämmön tunteesta perustui kuitenkin kaunokirjalliseen kuvaukseen, joten sen luotettavuus saattoi olla vähän niin ja näin. Satu muisti kuitenkin romaanin, jossa sankarittaren reki juuttuu lumeen, eikä reen eteen valjastetusta vanhasta hevosesta ole enää kiskomaan sitä irti. Sankaritar on luovuttanut edellisessä luvussa tilan vetreän tamman pikkusisarensa käyttöön, ja tämä on päässyt turvallisesti jouluksi sukulaisten luo. Sankaritar jää metsän keskelle. Viimeisenä hetkenään hän näkee sodassa kaatuneen rakastettunsa rämpivän lumessa luokseen.

Satu muisti itkeneensä lukiessaan kirjaa. Mutta siitä oli jo yli kaksikymmentä vuotta, hän oli nuori ja lisäksi kuumetaudissa. Hän oli ollut murheissaan sankarittaren kohtalosta, totta kai, mutta samanaikaisesti hän oli kadehtinut tätä, koska tämän rakastetun oli vienyt sota eikä toinen nainen.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Kuollut rakastettu oli parempi kuin pettävä rakastettu.

Se on oikeastaan jännä juttu, Satu ajatteli. Jos rakastamasi ihminen jättää sinut, myös rakkauden oletetaan jättävän sinut. Mutta niin ei käy. Jätetty joutuu jatkamaan elämäänsä täyttymätön rakkaus seuranaan, ja todennäköisesti juuri se on kaikkein tuskallisinta. Rakkaus ei jätä, se palaa kiduttamaan vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin.

Valot paloivat merenrantatalossa ja olohuone loisti kuin täydellisen elämän puitteita mainostava näyteikkuna. Ihmisiä ei edelleenkään näkynyt. Miksi ne polttivat valoja tyhjässä talossa?

Ehkä he olivat vetäytyneet talon yksityisempiin soppiin. Ehkä Kari ja Lena lepäsivät parhaillaan silkkilakanoilla toisiinsa kietoutuneina kiihkeän mutta silti niin hellän rakastelun jäljiltä.

Satu alkoi sääliä itseään. Siihen mennessä hän oli käynyt läpi kokonaisen kirjon erilaisia tunteita vihasta raivoon, mutta itsesääli oli jättänyt hänet rauhaan. Ei enää. Se iski silkkilakanoilla lojuvan pariskunnan vanavedessä kuin jättiläisaalto ja hukutti hänet alleen.

Hän värjötti ulkona pakkasessa tiirailemassa onnellisten ihmisten koteihin. Eikä keiden hyvänsä parempiosaisten, vaan ihmisten, jotka olivat toiminnallaan tuominneet Sadun ikuiseen ulkopuolisuuteen. Hän ei ollut kohtalaisesti menestyvä yrittäjä ja muotiliikkeen omistaja, jolla oli elämä paremmassa järjestyksessä kuin Martta-yhdistyksen mallikeittiö. Hän oli pieni tulitikkutyttö yksin pakkasessa. Ulkopuolelle jätetty. Valot loistavat joka ikkunasta ja ilmassa leijailee paistetun hanhen tuoksu, kun hän lysähtää maahan kahden talon kulmauksessa ja lopulta jäätyy kuoliaaksi. Satu muisti H.C. Andersenin sadun tytönkin nähneen harhoja paleltuessaan. Ja hän muisti, kuinka järisyttävän epäoikeudenmukaisuuden tunteen satu aikoinaan jätti häneen. Satu – hänen nimensä. Alkoiko hän jo houria? Niinkö pitkällä tässä oltiin?

Samassa merenrantatalon olohuoneessa häilähti varjo.

Vai kuvitteliko Satu vain? Näkikö hän näkyjä? Olivatko nyt käsillä hänen viimeiset hetkensä?

Viimeiset hetken tai ei, hän valpastui ja samalla sydämen syke kiihtyi. Vai johtuiko jälkimmäinen paleltumisen etenemisestä? Hänellä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan elimistöään, sillä olohuoneeseen oli ilmestynyt ihminen. Nainen. Lena. Hän kulki ensin yhteen suuntaan ja kääntyi sitten ympäri. Hänen kehonkielensä oli kulmikasta ja liikkeensä äkkinäiset. Hän pysähtyi sohvan luo, mutta ei istuutunut.

Satu avasi olkalaukun vetoketjun ja poimi kohmeisiin sormiinsa nenäliinapaketin ja lompakon ja kännykän välistä oopperakiikarin. Hän oli tulitikkutyttö, jolla oli laukussaan oopperakiikari. Hän oli saanut sen lahjaksi italialaiselta vaatevalmistajalta, jolla oli aitio La Scalassa ja jonka mielestä oopperakiikari kuului jokaisen kansalaisen perusvarustukseen. Toistaiseksi Satu oli pärjännyt hyvin ilman. Hän joutui opettelemaan hetken kiikarin käyttöä, kaukoputkien säätöjä ja niiden keskinäisen etäisyyden asettamista hänen silmilleen sopivaksi.

Saatuaan kiikarin nenälleen ja niiden objektiivit kohdalleen hän huomasi huoneessa toisenkin ihmisen. Itse asiassa ihminen täytti kiikarin linssit niin että Satu oli kellahtaa nurin säikähdyksestä. Lisäksi hän oli näyttänyt katsovan suoraan Satuun.

Kari! Hänen Karinsa. Harmaantuneena, ikääntyneenä, yhä komeana, kenties jopa jollain tavalla miehekkäämpänä kuin vähän päälle parikymppisenä. Samat siniharmaat silmät. Merensiniset. Satu kyyristyi muurin suojaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hänellä ollut enää yhtään kylmä, mitä hän ei kuitenkaan ehtinyt hämmästellä tai edes huomata. Vähitellen hän rauhoittui, sillä mies ei ollut voinut nähdä häntä koska oli valaistussa huoneessa ja ulkona kuutamosta huolimatta pimeä. Lasin heijastukset rajasivat ulkopuolisen maailman näkymättömiin. Kenties Kari oli katsonut takanaan seisovan naisen kuvajaista ikkunaruudussa. Sadusta tuntui, että Kari oli hymyillyt aavistuksen. Se ei ollut ollut mikään lämmin hymy, pikemminkin hieman pirullinen, kukaties suorastaan pahantahtoinen.

Paitsi jos kuutamon välkähdys kiikarin objektiivin reunuksessa oli kiinnittänyt tämän huomion? Satu pohti sellaista mahdollisuutta hetken, mutta karisti sen sitten epätodennäköisenä mielestään. Hän nousi hitaasti pystyyn, ei yksin varovaisuuttaan, vaan koska lihakset olivat ehtineet jäykistyä kyykkiessä. Kun hän nosti kiikarit uudestaan nenälleen, hän huomasi Karin kääntäneen selkänsä merelle ja seisovan nyt kasvotusten naisen kanssa. Naisen, Lenan, hänen vaimonsa, Sadun oli muistutettava itseään.

Lena oli pukeutunut vaaleanharmaaseen silkkipuseroon ja mustiin housuihin. Kiikarin linssit välittivät kaikki yksityiskohdat yhtä tarkasti kuin jos Satu olisi ollut itse huoneessa. Puseron kaula-aukossa oli pieni rusetti. Hän yritti palauttaa mieleensä, missä katalogissa oli nähnyt mallin. Se oli syksyn mallistoa. Italialainen. Ei hetkinen, olisiko sittenkin ollut ranskalainen? Gerard Darel?

Satu oli niin uppoutunut vaatemerkin tunnistamiseen, että havahtui ajatuksistaan vasta Lenan kääntyessä äkisti. Kultainen koru kaulassa heilahti. Sitten linsseissä näkyi pelkkää mustaa. Otettuaan kiikarin silmiltään Satu tajusi Karin selän peittäneen näkymän. Hän nosti kiikarin takaisin ja tarkensi objektiiveja niiden välissä olevasta säätöpyörästä. Lenan kasvot näkyivät nyt kokonaan, Karin ainoastaan osittain – toinen korva ja vähän toista poskea. Lena ei näyttänyt onnellisten näyteikkunan mallinukelta. Hänen suunsa oli tiukka suora viiva ja juonne kulmien välissä syvä. Hän sanoi jotain. Satu pinnisteli lukeakseen hänen huuliltaan mitä. Mutta herkeämätön tuijotus vetisti silmät ja hänen oli pysähdyttävä kaivamaan nenäliinaa taskustaan. Saatuaan kiikarin jälleen nenälleen ja tavoitettuaan kohteensa Lena näytti kääntäneen selkänsä miehelleen. Hän käveli muutaman askeleen, otti tukea takanreunuksesta ja jäi seisomaan niille sijoilleen päätään riiputtaen.

Lena oli vohkinut häneltä Karin. Lena oli juonitellut Karin itselleen pääjohtajan hemmotellun tyttären oikeudella ja jättänyt hänet potemaan menetystään loppuiäksi. Lena Adalmiina Lindenstein oli muuttanut koko hänen elämänsä. Lena oli päättänyt, ettei Sadulla olisi koskaan perhettä – ei miestä, ei lapsia, ei taloa merenrannalla.

Sillä kuka nainen selviytyisi yksin talon ylläpidosta, pihatöistä, lumenluonnista ja näiden vaatimasta infrastruktuurista? Kuka edes haluaisi selviytyä?

Satu ei tosi asiassa tiennyt Lenan toista nimeä. Ehkä se oli Adalmiina. Mutta Lena toi hänen mieleensä Topeliuksen sadun prinsessasta, joka sai kastelahjaksi kauneutta, rikkautta ja älykkyyttä tuovan helmen. Lenan tapauksessa hänen isänsä kaikkine rikkauksineen ja suhdeverkostoineen. Jos prinsessa kadottaisi helmen, hän menettäisi kauneutensa ja rikkautensa, mutta saisi tilalle nöyrän sydämen. Näin kävi. Topeliuksen sadussa. Ainakin ulkoisista puitteista päätellen tosielämän Adalmiina Lindensteinilla oli helmi edelleen hyvässä tallessa.

Johtuisiko kylmästä, Satu ajatteli, vai mistä, mutta lapsuuden sadut tuntuivat poukkoilevan tänään hänen päässään. Ehkä hiippailu ihmisten nurkissa sekoitti hänen aivonsa. Ehkä se kertoi hänen taantuneen kuusivuotiaan tasolle. 

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen.

Hyvä jumala, olen stalkkeri. Huomio lehautti häpeän lämpimän punan hänen poskilleen. Tai sitten se ei johtunut häpeästä, vaan vaihdevuosista. Kuvaavaa olisi, että vaivat alkaisivat hänen vakoillessaan nuoruutensa rakkauden avioelämää. Niin tai näin, Sadun oli äkkiä hyvin lämmin. Mieleen juolahti joululaulu No onkos tullut kesä.

Tapahtumat talossa eivät odottaneet Satua. ­Lena näytti sillä välin kohottaneen kasvonsa. Hän nojasi yhä takanreunukseen, mutta hänen silmänsä kytivät kuin aviopuolisoon suunnatut mustat hiilet.

Takassa ei ollut valkeaa. Kari seisoi selin ikkunaan. Lena siirsi samassa katsettaan niin, että Satu tunsi sen porautuvan suoraan itseensä. Hän säpsähti ja satutti nenänsä kiikariin. Se ei ole mahdollista, hän hoki itselleen rauhoittuakseen. Lena on valaistussa olohuoneessa, eikä hän voi nähdä minua. Satu vilkaisi yläpuolelleen: kuu mollotti mustalla taivaalla suurena ja pyöreänä. Se valaisi meren ja talon ja muurin ja pihakiveykset ja pensaat harmaan sävyin. Sadulla oli yllään musta hupullinen toppatakki. Jos kuu valaisikin hänet, häntä ei voinut erottaa kivestä tai muurin katveessa kasvavasta pensaasta. Mutta oli Lenan katse tarkoitettu Sadulle tai ei, se jätti jälkeensä epämiellyttävän tunteen.

Minun ei oikeastaan pitäisi nähdä tätä, hän sanoi itselleen. Eikä siltikään saanut lähdetyksi. Kiikari jälleen silmillään hän pyydysti objektiiveihin kätensä kohottaneen Karin.

Sadun silmät levisivät, hän ei ollut uskoa näkemäänsä. Hän muisti miehen rauhaa rakastavana, tyynenä ja luotettavana, pikemminkin pehmeäluontoisena kuin kovapintaisena.

Mitä Lena oli tehnyt hänelle?

Mutta Kari ei lyönyt. Hän laski kätensä nyrkkiin puristettuna Lenan nauraessa taustalla. Punattujen huulten alta paljastui tasainen hammasrivi. Ilkeä ilme oli vääntänyt hänen kasvonsa niin, että Satu odotti raateluhampaiden pullahtavan esiin hetkellä millä hyvänsä. Kari kääntyi, asteli matalan kaapin luo, poimi hyllyltä lasin ja kaatoi siihen kellertävää nestettä karahvista. Sitten hän keinutteli lasia kämmenessään.

Kun Lena painoi katseensa, Satu näki kyyneleen vierivän alas tämän kirurgian myötävaikutuksella sileänä säilynyttä poskea. Hän ei antanut yhden kyyneleen vaikuttaa itseensä; hän oli muodostanut käsityksensä Lenasta jo neljännesvuosisata sitten. Sellaisten ihmisten tavoin, jotka aina saivat kaiken, joille jo kohtalo jakoi täyskäden ja värisuoran ja kaiken varalta vielä hihaan ässän ja suuhun kultalusikan, Lenakin oli itsekeskeinen, omahyväinen ja pikkumainen. Kaltaistensa tavoin hänkin piti etuoikeutetun osaansa itsestäänselvyytenä ja onneaan Jumalan säätämänä osaamatta arvostaa sitä. Edes miestään, vaikka kaksikymmentäviisi vuotta sitten sekin oli ollut ihan pakko saada. Lenan kaltaiset eivät tienneet, millaista oli kun elämä asettui poikkiteloin. Heillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tarkoittivat pettymys, menetys ja luopuminen. He liitelivät vastoinkäymisten yläpuolella kuin koko maailmankaikkeus olisi olemassa sitä varten, että he saisivat tanssia ikuisesti debyyttitanssiaistensa kuningattarina. Satu alkoi tuohtua ajatuksistaan ja hänen rintaansa lämmitti kiukku.

Tunnekuohu sumensi myös kiikarin linssit. Kun hän jälleen näki jotain, Lena seisoi keskellä olohuonetta kädet kasvoillaan. Kari, missä Kari oli? Satu etsi ja etsi mutta ei löytänyt tätä mistään. Lena seisoi kädet silmillään yrittäen manipuloida miestä kyynelillään, kuten hemmotellut naiset olivat vuosituhansia tehneet, Satu ajatteli happamasti. Harmaa silkkipuseron helma oli irronnut housunkaulukse alta ja paljasti pienen sivuhalkion, josta Satu tunnisti puseron todellakin olevan Gerard Darelin syysmallistosta.

Jossain haukkui koira. Satu suoristautui ja terästi kuuloaan. Mistä päin ääni tuli? Se ei ollut mitään pienen koiran räksytystä, vaan vahvojen rintalihasten alta kumpuavaa möreää, pelotonta haukuntaa. Saksan paimenkoira? Rottweiler? Sadulla ei ollut kokemusta koirista. Hän oli vältellyt niitä parhaansa mukaan sen jälkeen, kun tuntematon musta koira oli juossut häntä kohti ja kaatanut hänet lätäkköön. Hän oli ollut silloin seitsemänvuotias ja palaamassa koulusta.

Haukunta vaihtoi suuntaa, itse asiassa se tuntui lähestyvän sitä paikkaa, jossa Satu seisoi. Hänen oli vaikea enää keskittyä kiikarointiin. Oliko Kujesaarilla koira? Oliko Kari lähtenyt koiran kanssa ulos tutkimaan, kuka väijyi heitä heidän tontinrajallaan.

Ei. Samassa Kari ilmestyi jälleen kiikarin objektiiviin. Ja takassa paloi tuli. Hän oli varmaan ollut kyykyssä tai polvistuneena sytyttelemässä sitä.

Haukunta ja talon tapahtumat limittyivät Sadun päässä toisiinsa. Lähestyvä koira teki hänen olon todella tukalaksi. Hän ei voinut lopettaa kiikarointia, mutta ei hän voinut sitä koiran takia jatkaakaan. Viimeinen mitä hän näki, oli Karin pitelevän kädessään takkapihtejä tai hiilihankoa. Ei, ei se sittenkään ollut viimeinen, sillä hän ei voinut jättää tilannetta siihen. Haukunta kuului jo aivan rannan tuntumasta.

Hän vilkaisi huolestuneena sivulleen ja saatuaan jälleen olohuonenäkymän kiikariinsa, hän huomasi hiilihangon lojuvan valkoisella sohvalla. Tuota sohvaahan ei enää puhtaaksi saada, hän ajatteli, vaikka tähdellisempääkin ajateltavaa olisi ollut, sillä Kari näytti kumartuvan vaimonsa puoleen.

Sovinnon hetki? Satu kysyi mielessään, mutta kumartuminen ei päättynyt halaukseen eikä suukkoon. Itse asiassa se ei päättynyt ollenkaan. Kari kumartui kumartumistaan, kunnes makasi pitkin pituuttaan vatsallaan lattialla.

Nyt haukunta kantautui vain muutaman kymmenen metrin päästä. Tässä käy huonosti, Satu ajatteli yltyvän paniikin vallassa. Ja mikäli kiikariin oli luottaminen, Karille oli jo käynyt huonosti.

Mies lojui lattialla vaimonsa jalkojen juuressa.

Miksei Lena tehnyt mitään? Miksei hän soittanut apua? Hän näytti jähmettyneen täysin.

”Nouse ylös, voi hyvä luoja, nouse ylös”, Satu hoputti puoliääneen.

Hoputtaessaan hän mietti, pitäisikö hänen soittaa hätänumeroon. Mutta miltä se vaikuttaisi? Ne alkaisivat suoltaa ohjeitaan ja hänen olisi pakko vastata, ettei hän voinut auttaa loukkaantunutta, koska seisoi sadan metrin päässä rakennuksen ulkopuolella. Pitäisikö hänen mennä paikan päälle?

Haukunnan määrätietoisesta lähestymisestä päätellen hurtta oli ottanut hänet tähtäimeensä. Satu vilkaisi viimeisen kerran valaistua taloa. Ilman kiikaria hän erotti vain yhden, seisovan hahmon ja jotain tummaa tämän jaloissa alhaalla lattialla. Hän työnsi kiikarin olkalaukkuun, veti laukun vetoketjun kiinni ja lähti harppomaan ylös muurin viertä. 

Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo.

Rantaan johtavalle tielle, ja autolleen, päästäkseen hänen olisi pitänyt suunnata suoraan haukuntaa kohti. Nyt hänen oli kierrettävä yläkautta, mitä se ikinä tarkoittaisikin. Muurin vieressä kasvoi ryteikkö, tai siltä se ainakin tuntui Sadun raivatessa tietään eteenpäin. Koira oli haistanut paikan, jossa hän hetkeä aiemmin oli seissyt, ja haukkui nyt vimmatusti. Hänellä ei ollut enää aikaa seurata, mitä talossa tapahtui, mutta silmänsyrjästä hän näki, kun olohuoneesta sammuivat valot. Jäljellä olivat vain hän, verenhimoinen koira ja kuutamo. Ja sitten kuutamokin hävisi pilvien taa ja lankesi pimeys.

Satu kompastui ja loukkasi polvensa. Haukunta kuului jälleen lähempää. Oliko koira yksin vai oliko sillä taluttaja? Satu ei tiennyt, kumpaa vaihtoehtoa pelkäsi enemmän. Hän kapusi eteenpäin paniikin kohina korvissaan, välillä nelinkontin, välillä nilkuttaen.

Lopulta puiden välissä näkyi tie. Se näkyi, koska tontin rajalla seisoi lyhtypylväs. Hän harppasi metsikön ja tien välisen ojan yli ja ulvahti tuskasta laskeutuessaan kipeälle polvelleen.

Itsesuojeluvaisto käski menemään suorinta tietä autolle. Et voi muuta. Tämä on Karin valinta, vaisto huomautti, kaksikymmentäviisi vuotta sitten tehty, ei ole sinun asiasi puuttua kohtalon kulkuun.

Sinun, vaisto näpäytti, ei edes pitäisi olla täällä.

Mutta mitä jos Kari tarvitsee apua? Entä jos kaikkinäkevän kohtalon tarkoituksena on alusta asti ollut se, että hän, Satu Tuppunen, pelastaisi rakastettunsa ilkeän vaimopuolen kynsistä neljännesvuosisata myöhemmin?

Sillä mitä muuta Lena Adalmiina Lindenstein oli kuin vaimopuoli? Vääryydellä ja viekkaudella hänen rakkaan Karinsa rinnalleen juoninut noidankuvatus?

Satu pysähtyi keskelle tietä. Muurien ympäröimälle ja portin sulkemalle talolle oli suurin piirtein yhtä pitkä matka kuin hänen rantatien alkupäässä odottavalle autolleen. Polvea särki. Hän tunnusteli sitä sormillaan todetakseen farkkujen menneen rikki. Lisäksi sormiin tarttui jotain märkää. Hän maistoi: verta. Samassa pimeydessä kuului rottweilerin haukunta ja Satu lähti lenkkaamaan verenmaku suussaan autolleen. Hän tekisi hätäkeskukselle nimettömän ilmoituksen Sipoon rannassa tapahtuneesta… Niin mistä?

Viimeiset metrit Satu juoksi kivusta piittaamatta. Pysähtymättä hän kaivoi virta-avaimen taskustaan ja naksautti lukot auki. Hän hyppäsi vauhdissa etuistuimelle, silmissä pimeni hetkeksi silkasta tuskasta, haparoi kädellään oven kiinni ja työnsi avaimen virtalukkoon. Ennen kuin hän sai käännettyä avainta lukossa, sivuikkunaan tömähti jotain raskasta.

Satu käänsi päätään ja näki pedon hyökkäävän kohti hampaat irvessä.

Jatkuu ensi numerossa.

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira.