Heidät huomattiin maailmalla vuonna 2016. Kuvat: Sanoma-arkisto

Oma kotimaa on vähän kuin oma äiti. Itse saa haukkua, mutta muut eivät. Onneksi Suomi on tänä vuonna huomattu maailmalla myös varsin myönteisissä asioissa.

1. Saara Aalto


Saara Aaltoa katseli X Factor -kilpailun aikana yli viisi miljoonaa ihmistä Briteissä. Kuva: All Over Press
Saara Aaltoa katseli X Factor -kilpailun aikana yli viisi miljoonaa ihmistä Briteissä. Kuva: All Over Press

Tänä vuonna ylivoimaisesti eniten näkyvyyttä Suomelle toi laulaja Saara Aalto. Meltwaterin mediaseurantaselvityksen mukaan Saaran tuomaa näkyvyyttä voi verrata joulupukin, presidentti Sauli Niinistön ja Slush-tapahtuman tuomaan näkyvyyteen. Mikko Wennberg arvioi Uuden Suomen blogissaan, että Saara toi näkyvyyttä jopa 150 miljoonan euron edestä. Se näkyi tietysti historiallisissa googlehakujen määrässä – ja toivottavasti jatkossa myös matkailussa.

Ja Saaran ansiosta oman osansa sai myös Norja, kun X Factor -tuomari Sharon Osbourne kutsui yhdessä lähetyksessä – viiden miljoonan tv-katsojan – edessä Saaraa norjalaiseksi.

 

2. Nahkatrumpetisti Antton Puonti

30 000 euroa soittamalla nahkatrumpettia. Olisiko tämä mahdollista missään muualla kuin Suomessa?

Antton Puonti teki joulukuussa historiaa, kun hän voitti Talent-kilpailun soittamalla musiikkia käsillään. Ja tämä huomattiin Australiassa asti, sillä Pickle -sivuto otsikoi Tämä legenda voitti suomalaisen kykyshow'n tekemällä pieruääniä.

2833085
Antton hurmasi kansan soittamalla nahkatrumpetillaan John Lennonin So This Is Christmas -kappaleen. Katso video – ja teepä perässä!
 

3. Kolmanneksi kiinnostavin matkailumaa

Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

Matkailuoppaita julkaiseva Lonely Planet on tänä vuonna petrannut. He ovat kirjoittaneet Suomesta niin paljon hyvää, että tässähän alkaa puna nousta poskille. 

Lokakuussa Lonely Planet rankkasi Suomen maailman kolmanneksi parhaimmaksi matkailukohteeksi vuonna 2017, jolloin Suomi viettää 100-vuotissynttäreitään. Edelle ylsivät vain Kanada ja Kolumbia.

Marraskuussa Buzzfeed ylisti puolestaan Lapin lasi-igluhotellia, josta tulikin maailmalla varsinainen somesenasatio.

Lue myös: Kalliosta Kajaaniin – 19 asiaa, joita Lonely Planet suosittelee tekemään Suomessa

 

4. Suomalaiset karkit huomattiin vihdoin

Suomalaiset ovat aina tienneet, että maailman parhaat karkit löytyvät Suomesta. Mutta tänä vuonna myös National Geographic innostui suosittelemaan paria suomalaista klassikkokarkkia.

Lehden mukaan paras makeistuliainen on kuulemma suolainen ja kirpeä musta lakritsi nimeltä salmiakki.

– Ikoniset Suomi-makeiset, kuten musta lakritsi ja nougat-täytteiset Tupla-suklaapatukat ovat edullisia ja maukkaita lahjoja, lehdessä kirjoitettiin.

 

5. Suomi on maailman turvallisin maa

Kesällä Suomi pääsi ympäri maailmaa otsikoihin, kun maailman talousfoorumi listasi turvallisimmat maat. Suomi oli sijalla yksi! 

Vertailussa otettiin huomioon maan rikos- ja väkivaltarikosten määrä, terrorismi ja miten esimerkiksi poliisiin voi luottaa rikosten hoitamisessa.

 

6. Sipilän talolupaus pakolaisille ja Trump-vertaus

Kuva: Sanoma-arkisto / Sami Kero
Kuva: Sanoma-arkisto / Sami Kero

Myös pääministerimme Juha Sipilä on päässyt pari kertaa otsikoihin ulkomailla. Ensin maailmalla ihasteltiin, miten jalo ajatus onkaan luovuttaa Kempeleen-kotitalo turvapaikanhakijoille. Mutta sitten kun pääministeri päätyi toisiin aatoksiin, isot uutistoimistot ihmettelivät, mitä lupaukselle oikein tapahtui.

Viimeksi Sipilä sai kyseenalaista huomiota tällä viikolla, kun saksalainen, laatulehtenä pidetty Frankfurter Allgeimeine Zeitung, vertasi Sipilää Donald Trumpiin. Vertaus liittyi Yle-kohuun. Lehdessä kirjotettiin Ilta-Sanomien mukaan, että Trumpin tavoin Sipilä ei kestä kriittistä mediaa.

Juontaja Heikki Paasonen tulee toimeen Eivor-äitinsä kanssa niin hyvin, että ottaa tämän mukaan töihinkin. Välit jännittyvät vain, kun tulee puhe lapsenlapsista.

Ihan jokainen äiti ei saa tällaista puhelua. Kun juontaja Heikki Paasonen, 33, soitti äidilleen Eivor Paasoselle, 61, pyytääkseen tätä osaksi uutta Heikki Paasonen Showta, Eivor oli kauhuissaan. Tuttuihin raameihin tottuneelle naiselle ajatus kameroiden edessä työskentelystä oli ensin kutkuttava, sitten pelottava. Entä, jos hän mokaa kaiken?

– Olin totta kai otettu, että Heikki pyysi minua mukaan. Ei ihan joka äippä pääse lapsensa työpaikalle sekoilemaan. Silti minua pelottaa ajatus, että olen huono ja etten tule täyttämään vaatimuksia, Eivor sanoo.

– Olen silti valmis tekemään lapseni puolesta mitä tahansa, vaikka sitten menemään televisioon. Kurjempi olo minulle olisi tullut, jos en olisi suostunut kun oma poika kerran pyysi.

Heikki suhtautuu äitinsä hermoiluihin tyynesti. Hän tietää, miten äitiä kannattaa ohjailla, jotta hänestä saadaan parhaat puolet esiin. Esimerkiksi ohjelman trailerin kuvauksissa Heikki pimitti äidiltään käsikirjoituksen, ettei tämä alkaisi panikoida ennakkoon.

– Mutsi on huolehtiva ja helposti stressaantuva mutta myös ehtymättömän positiivinen ja kannustava. Jokaisessa talk showssa pitää olla mukana yksi sekoilija, nyt se on äitini. Ei haittaa, vaikka äiti nolaisi minut, itsepähän tilasin hänet mukaan. Ja jos hän on ihan huono, leikkaamme hänen osuutensa pois, Heikki nauraa.

Juuri tällainen rento asenne elämää kohtaan on se, mitä Eivor, lempinimeltään Eippa, pojassaan ihailee.

”Olen armoton etukäteismurehtija.”

– Olen armoton etukäteismurehtija ja otan paineita pienistä jutuista. Heikki taas ottaa tilanteet vastaan sellaisena, kuin ne tulevat. Sen luonteenpiirteen haluaisin itsellenikin.

Idea äidin palkkaamisesta houkutti Heikkiä, koska talk show -maailmassa sellaista ei ole ennen tehty. Eivorille on varattu ohjelmasta oma osuus, mutta sen tarkempaa sisältöä Heikki ei halua vielä paljastaa. Eivor on kuitenkin showssa mukana omana itsenään ja Heikin äitinä, mikä on hänestä helpottavaa.

– Saan improvisoida ja tehdä asiat omalla tavallani. Minun on helppo nauraa itselleni ja osaan pistää itseni likoon. Osaan myös sählätä, mikä on aikuiselle hyvä taito, Eivor miettii.

Nimmaritatska pakarassa

Ulospäin Eivor vaikuttaa yhtä sujuvasanaiselta ja itsevarmalta kuin Heikkikin. Molempien silmäkulmassa näkyy särmikäs pilke. Kumpikaan ei jää seinäruusuksi, ja lempeä kuittailu onnistuu puolin ja toisin.

– Huumorintaju yhdistää meitä eniten. Nauramme samoille asioille, esimerkiksi yllättäville ja hauskoille tilanteille. Meillä on samanlainen maailmankatsomus ja meidän on helppo puhua keskenämme. Emme suhtaudu elämään liian vakavasti, Eivor miettii.

Äidin ja pojan yhdessäolo arkena on mutkatonta: noin kerran kuussa Heikki tulee tyttöystävineen syömään vanhempien luokse. Toisinaan perheen miehet nappaavat syliinsä kitarat, ja koko porukka laulaa yhdessä.

Heikki on innokas IFK:n kannattaja ja käy Eivorin kanssa jääkiekkomatseissa. Heikki pelaa lajia myös itse.

– Mutsi ei pysty katsomaan jääkiekkoa muttei myöskään pysty olemaan katsomatta. Hän saattaa ravata edestakaisin portaissa paniikissa jännityksestä ja kurkkia ottelua toisella silmällä, Heikki nauraa.

Heikki kutsuu Eivorin mukaan jopa juhliinsa, esimerkiksi karonkkaan eli työprojektin päätösbileisiin.

– Mutsi tulee kaikkien kanssa toimeen, ja hänestä tykätään paljon. Meidän kaveriporukassamme vanhemmatkin voivat olla mukana, tässä iässä se ei ole enää epäcoolia, Heikki huomauttaa.

Eivor iloitsee, että näkee kiireistä poikaansa nyt enemmän työn puolesta. "Heikki on vähän huono soittelemaan."
Eivor iloitsee, että näkee kiireistä poikaansa nyt enemmän työn puolesta. "Heikki on vähän huono soittelemaan."

Kaikista poikansa tempauksista Eivor ei innostu. Heikillä on esimerkiksi useita tatuointeja, jotka hän on ottamaan hävittyään kavereilleen vedonlyönnissä. Muun muassa pakaraa koristaa yhdysvaltalaisen jääkiekkoilijan Jack Johnsonin nimikirjoitus.

– Yleisissä suihkutiloissa se herättää hämmästystä. Mutta käsittelen tatuointejani kuin arpiani, ne ovat muistoja elämän varrelta, Heikki huomauttaa.

– Tuo on niin idioottimaista kuin olla ja voi. Kuka hullu vääntää tatuoinnin pakaraansa vedonlyönnin seurauksena? Eivor pyörittelee silmiään.

Keskiluokkainen lapsuus

Heikin lapsuusaika oli perinteinen ja onnellinen: Paasosten perhe asui omakotitalossa Espoossa ja eli keskiluokkaista arkea. Heikin ja Eivorin lisäksi perheeseen kuuluvat Heikin isä Kari ja pikkusisko Senni. Eivor työskenteli ja työskentelee edelleen lastentarhanopettajana, Kari taloushallinnon kouluttajana.

Eivor muistelee Heikin lapsuusajan olleen kiireen täyttämä, perinteinen ruuhkavuosivaihe. Heikin isä teki paljon töitä, joten vastuu perheestä jäi pitkälti Eivorille. Päiväkodissa oli hoidettavana toisten lapset, kotona omat.

– Välillä olin ihan uupunut, kun lepoa ei ollut lainkaan. Opetinkin Heikille ja hänen siskolleen, että töiden jälkeen äiti lepää puoli tuntia. Vasta sitten he saivat tulla kyselemään perääni, Eivor sanoo.

Joskus Eivor ihmettelee, miten erilaisia lapsia samasta perheestä voi tulla. Heikin pikkusisko Senni on äitinsä mukaan tasainen ja rauhallinen, Heikki menevämpi. Senni asuu Pohjois-Suomessa ja työskentelee musiikinopettajana, Heikki taas haluaa asua aivan Helsingin keskustassa.

– Senni ja Heikin isä ovat harkitsevampia, minä ja Heikki taas haluamme kaiken tässä ja nyt. Välillä Senni katsoo minua ja Heikkiä yhdessä ja huokaa, että hohhoijaa, Eivor kertoo.

Heikin tempaukset ovatkin välillä pistäneet vanhempien pasmat sekaisin. Perheellä oli tapana ajaa autolla Pietarsaareen Eivorin vanhempien luokse kylään. Heikki ja Senni nahistelivat usein takapenkillä, mistä varsinkin isä hermostui. Kerran Heikki otti kasettinauhurin mukaan, tallensi isän raivarit – ja soitti ne perillä isovanhemmilleen.

– Osasin olla halutessani aikamoinen paskiainen, Heikki virnistää.

 ”Lapsenlapset ovat kuuma peruna, josta emme uskalla keskenämme puhua.”

Nykyään äidin ja pojan välit saa jännittymään puhe lapsenlapsista. Eivor odottaa jo kovasti pääsevänsä mummiksi. Heikkiä aihe ahdistaa.

– Lapsenlapset ovat kuuma peruna, josta emme uskalla keskenämme puhua. Olen jo kerran aiheuttanut riidan sanoessani ääneen, että olisi kiva päästä mummiksi. Mielestäni lapset kannattaisi hommata nyt, kun minulla on vielä voimia auttaa heidän hoitamisessaan, Eivor toteaa.

Heikin mielestä päätös perheen perustamisesta ei kuitenkaan äidille kuulu.

– En ota paineita äitini sanoista, sillä en aio hankkia lapsia omien vanhempieni takia, Heikki huomauttaa.

– Mutta sehän juuri olisi paras syy! Heikki on sitä paitsi hirveän hyvä lasten kanssa, hänestä tulisi hyvä isä, Eivor vetoaa.

"Tulen ehjästä perheestä ja olen saanut kotoa henkistä tasapainoa, mistä on hyötyä tällä alalla", Heikki kiittelee.
"Tulen ehjästä perheestä ja olen saanut kotoa henkistä tasapainoa, mistä on hyötyä tällä alalla", Heikki kiittelee.

Aina samat naamat?

Heikkiä ja Eivoria yhdistää yhteisen huumorin lisäksi esiintymisvietti. Sen he molemmat ovat perineet Eivorin äidiltä. Heikin mummo kertoili sukulaisille niin härskejä vitsejä, että toisinaan hänet piti poistaa ruokapöydästä.

– Heikilläkin on aina ollut kova tarve kertoa, mitä mieltä hän on asioista, Eivor huomauttaa.

Piirteestä on ollut Heikille hyötyä työelämässä. Jo lukioaikana hänet palkattiin juontajaksi Ylen nuoriso-ohjelmiin. Sen jälkeen meriittilista on ollut nousujohteinen: Heikki on juontanut niin Idolsia, Talentia, Putousta kuin The Voice of Finlandiakin.

Muutama vuosi sitten julkisuudessa keskusteltiin siitä, miksi samat kasvot pyörivät juontajana joka ohjelmassa. Heikin nimikin vilkkui keskustelussa mukana.

Heikki itse vertaa työtään omakotitalon rakentamiseen: kuten talon rakennuttaja, tv-ohjelmasta vastaava tuotantoyhtiökin palkkaa yleensä pestiin kokeneen ammattilaisen mieluummin kuin aloittelijan. Heikin äitiä ihmisten lyhytnäköisyys suututtaa.

– Tuo keskustelu ärsyttää minua Heikin puolesta. Hänen työtäänhän on olla esillä. Kun itse menen töihin päiväkotiin, ei minulle kukaan sano, että taas sinä. Välillä murehdinkin, kuinka Heikki jaksaa julkisuuden paineet. Mutta ehkä juuri leppoisan luonteensa takia hän on pärjännyt sen kanssa hyvin.

– En hirveästi stressaa julkisuudesta. Olen tehnyt tätä työtä puolet elämästäni, joten olen siihen tottunut, Heikki miettii.

”Heikki on jopa ylittänyt odotukseni.”

Eivor onkin onnellinen siitä, että oma poika on pärjännyt elämässä niin hyvin.

– Olen älyttömän ylpeä, että Heikki on menestynyt ja saa tehdä työkseen juuri sitä, mitä rakastaa. Muunkinlaisia tarinoita on. Hän on jopa ylittänyt odotukseni, Eivor iloitsee.

Heikki uskoo, että osasyy menestykseen on vanhemmilta saatu hyväksyntä ja tuki. Eivor onkin aina sanonut pojalleen, että hänestä voi tulla mitä vain.

– Tulen ehjästä perheestä ja olen saanut kotoa henkistä tasapainoa, mistä on hyötyä tällä alalla. Se on ollut hyvä perusta, jolle rankentaa, Heikki kiittelee.

Heikki Paasonen

33-vuotias juontaja syntyi Espoossa, asuu Helsingissä tyttöystävänsä kanssa.

Juontanut Idolsia, Putousta, Talentia, Huumaa ja Euroviisuja. Näytellyt muun muassa Downshiftaajat ja Roba-tv-sarjoissa sekä elokuvissa Menolippu Mombasaan ja Veijarit.

The Voice of Finland Nelosella torstaisin ja perjantaisin.

Heikki Paasonen Show alkaa Nelosella 2. helmikuuta.

 

Eivor Paasonen

61-vuotias lastentarhanopettaja syntyi Pietarsaaressa, asuu Espoossa.

Naimisissa Heikin isän Karin kanssa melkein 40 vuotta. Perheeseen kuuluu myös tytär Senni.

Heikin talk showssa ovat Eivorin lisäksi mukana koomikko Pirjo Heikkilä ja näyttelijä Kari Hietalahti.

Satu, Ira ja Salla asuvat ekokylässä, koska haluavat pienentää hiilijalanjälkeään ja elävöittää maaseutua. Arki on paitsi yhteisiä sadonkorjuujuhlia myös vesivessasta luopumista ja keskeneräisiä rakennusprojekteja.

Iltahämärä laskeutuu talojen ylle, ja kylä hiljenee yöpuulle. Satu Mattila, 39, kävelee kohti ulkohuussia ja katsoo tummalle taivaalle. Tähdet näkyvät niin paljon kirkkaammin kuin kaupungissa.

– Se on ihana hetki. Silloin tuntuu kuin olisin yksin jossain tosi kaukana, Satu sanoo.

Yksinäiset hetket ovat harvinaisia iloja, sillä Satu kävelee huussille kotonaan noin 35 hengen ekoyhteisössä.

Kurjen tilalla Pirkanmaan Vesilahdella asuu yhteensä seitsemän taloutta ja vaihtuva määrä vapaaehtoisia, harjoittelijoita ja opiskelijoita. Osa asuttaa maatilan vanhoja asuinrakennuksia, loput ovat rakentaneet pihapiiriin oman ekotalonsa. Kylässä toimii biodynaaminen maatila, ja kaikkien käytössä on yhteisiä tiloja, kuten sauna ja piharakennuksesta kunnostettu talo, jossa kokoustetaan ja syödään joskus yhdessä.

Maisema on kodikas ja vähän keskeneräinen. Navetan ylisillä juoksee lauma lapsia, ja koirat Hilla ja Vanya pyörivät jaloissa.

Perheet ovat rakentaneet talonsa ekologisten periaatteiden mukaan. Yhteinen hakevoimala tuottaa koteihin lämmön, sähkö on ekosähköä. Lisäksi taloissa on kuivakäymälät – ja pihalla se huussi, josta Satu ei hevillä luovu. Tulevaisuudessa kyläläiset aikovat tehdä itse sähkönsä aurinko- ja tuulivoimalla.

Suomessa on määritelmästä riippuen kymmenkunta ekokylää. Kurjen tilalla pääroolissa on biodynaaminen viljely ja maaseudun elävöittäminen, yhdessä tekeminen.

Siis kuin monen trendikäs unelma: ekologisuutta ja yhteisöllisyyttä samassa paketissa!

– Tämä on kuin naimisissa olemista. Välillä on ihanaa ja välillä ei niin ihanaa, Satu naurahtaa.

Kerran haudattu haave

Puuterilumi leijailee vanhan navetan katolle. Sen takaa tuijottaa lauma tilan tiineinä olevia lehmiä ja hiljattain emoistaan vieroitettuja hiehoja.

– Täällä alkavat jo mahat pyöristyä. Helmikuussa syntyvät ensimmäiset uudet vasikat, Ira Hellstén, 44, sanoo ja silittää Iisa-kyytön päätä.

Kyläläiset haluavat elävöittää maaseutua. ”Ettei ainakaan olisi niin, että ihmisten pitää lähteä maalta pois, vaikka eivät halua”, Ira sanoo.

Ira ajattelee, että todella ekologinen elämä on mahdollista vain, kun iso osa ruuasta tulee suoraan maasta tai eläimestä. Tilalla on lehmien lisäksi kanoja, lampaita ja 30 hehtaaria peltoa.

Ira ja hänen miehensä Ari pyörittävät tilaa työkseen. Töissä auttavat vapaaehtoistyöntekijät, opiskelijat ja harjoittelijat. Kylässä on myös EU-rahoitteisen nuorisovaihto-ohjelman EVS:n kautta tulleita vapaaehtoisia, jotka auttavat tuomaan elämää vesilahtelaiseen maaseutuun.

Tilalla asuva Salla Kononow-Bracker, 34, auttaa vapaaehtoistoiminnan pyörittämisessä, ja Satu on päätoimisesti seitsenlapsisen sijaisperheen äiti. Muut asukkaat käyvät päivätöissä tilan ulkopuolella.

Tilan tunnelmasta pääsevät nauttimaan muutkin, se on kyläläisille tärkeää. Kesäisin pihassa pyöritetään kahvilaa ja luomutoria, jossa myydään vihanneksia, lihaa, taljoja ja villoja.

”Tämä on kuin naimisissa olemista. Välillä on ihanaa ja välillä ei niin ihanaa.”

Kylän asukkaat ostivat tilan vuonna 2011, mutta haave omasta yhteisöstä syttyi jo kymmenisen vuotta aiemmin tamperelaisen luomuruokapiirin pikkujouluissa. Sekalainen naisporukka saunoi ja jutteli haaveistaan. Joku sanoi yhteisen unelman ääneen: olisi ihanaa asua maalla, mutta ei yksin.

– Kaikkia pelotti ajatus, että asuisi yksin jossain tienpäässä, missä lapsilla ei olisi kavereita, Ira kertoo.

Rahaa oli vähän, mutta jotain niillä saisi, jos kaiken laittaisi yhteen. Ensitöikseen porukka osti Tampereen kaupungilta vanhoja, purkutuomion saaneita hirsitaloja euron kappalehintaan. Se osoittautui jälkikäteen vähän typeräksi, sillä jotta kylään saataisiin pelkät hirret, talot piti purkaa ja ylimääräinen materiaali hävittää.

– Kaupunkihan säästi siinä ihan hirveästi. Maksoimme varmaan 18 000 euroa jätemaksuja. Mutta hirret ovat tallessa vieläkin, Ira nauraa.

Salla, Satu ja Ira tietävät, että tilalla on aina jokin projekti kesken. Hiekoitetut polut syntyivät vasta, kun teneriffalainen vapaaehtoistyöntekijä kyllästyi kulkemaan mudassa.

Vaikka unelma yhteisöstä oli yksinkertainen, toteutus osoittautui vaikeaksi. Piti löytää tila, jonka kauppaan kuuluisivat myös pellot ja jolla olisi rakennusoikeutta uusille taloille. Julkisilla pitäisi päästä Tampereelle töihin ja kouluun.

Kului vuosi, toinen, lopulta kymmenen vuotta. Porukka tutustui 30 paikkaan, mutta sopivaa ei löytynyt. Joukko kutistui välillä kolmeen perheeseen, lapset kasvoivat, moni ehti ostaa talon muualta. Unelma haudattiin.

– Luovutimme ja ajattelimme, että enempää ei voi elää ”sitten kun” -elämää. Ei sitä tule löytymään. Parin viikon päästä välittäjä soitti ja kertoi, että nyt se on täällä, Satu sanoo.

Se tuntui uskomattomalta. Vielä nykyäänkin täytyy joskus nipistää itseään: saanko minä tosiaan asua täällä?

”Luovutimme ja ajattelimme, että enempää ei voi elää ”sitten kun” -elämää.”

Laina Tanskasta

Kun ostopäätös tehtiin, kyläläiset päättivät, että jokainen talous maksaa osuudestaan yhtä paljon. Muille se ei ollut yhtä yksinkertaista: oli vaikeaa löytää lakimiestä hoitamaan kauppoja, eivätkä pankit suostuneet antamaan lainaa.

Sadun perhe oli ehtinyt ostaa remontoivan talon Tampereelta. Kun lainaa lopulta irtosi tanskalaisesta pankista, perheen talo laitettiin pantiksi.

– Otimme ihan valtavan taloudellisen riskin. Laskelmat oli tehty sen mukaan, että lainaa maksaa kymmenen perhettä, ja meitä oli neljä. Ensimmäiset vuodet olimme tosi tiukilla, Ira sanoo.

Tilan hinta ja yhteiset investoinnit, noin 700 000 euroa, jaettiin kymmenellä, ja jokainen laittoi yhteiseen kassaan noin 65 000 euroa. Sen päälle jokainen maksoi oman talonsa rakentamisen.

Yhteiset tilat rakennettiin ennen omia taloja. Satun perheen talo on kesken. ”Oli kätevää, kun yhteistaloa saattoi käyttää keittiönä tai sateensuojana, kun omia rakennettiin.”

Ekorakentamisen hinta riippuu siitä, millaisia valintoja tekee. Paksut hirret ja täyspuiset ikkunanpuitteet tulevat kalliiksi, mutta Sadun perhe on säästänyt käyttämällä lähes pelkästään kierrätysmateriaaleja.

Perhe asuu edelleen osittain Tampereella talossa, jonka he ehtivät aiemmin ostaa. Ekokyläkodin kolme ja puoli vuotta kestänyt rakennusprojekti on edelleen vaiheessa. Sopivaa osaa saatetaan metsästää kuukausia. Se vaatii kärsivällisyyttä, jota kaikilla ei ole.

– Minä en olisi niin pitkäpinnainen. Mies ei onneksi kerro, mitä milloinkin metsästää. Jos tietäisin, sanoisin, että eikö sitä voisi vain hakea kaupasta, Satu sanoo.

yhteiset säännöt

Yhteiskeittiön astiakaapeissa on täyttä. Yhdessä ovessa lukee community food, toisessa lasten kaapit, kolmannessa kesäkahvila. Lautaspinot kallistuvat niin, että kaatuminen on lähellä.

Seinällä on vuosikello ja iloisen oranssille pahville kirjoitettu ruokaruno, joka lausutaan yhteisillä aterioilla: Maasta versonut on vilja tämä. Armaan aurinkoisen kypsyttämä. Rakas aurinko ja rakas maa, teitä emme tahdo unhoittaa.

Runo on tuttu kylän lasten steinerkoulusta.

– Se on ainoa riitti, joka meillä on, Satu sanoo.

Kurjen tila on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhteisö, mutta tekemisen taustalla on Rudolf Steinerin kehittämä antroposofinen ajattelu. Arjessa se ei juuri näy.

– On ihan sattumaa, että kaikki lapset käyvät steinerkoulua, Ira sanoo.

Runo lausutaan yhteisten ruokahetkien aluksi.

Aikataulutettua yhteisöllisyyttä on maltillisesti: Sauna lämpiää kolmesti viikossa, ja kesäaikaan tarjolla on yhteinen lounas, jonne tulevat ne, jotka ehtivät. Pakollista on vain kuukausittaiseen kyläkokoukseen osallistuminen.

Sen lisäksi pitää sitoutua yhteisiin sääntöihin – siis maksaa oma osuus tilasta, rakentaa ekotalo yhteisen rakennusohjeen mukaan, olla sinut biodynaamisen viljelyn kanssa ja osallistua kesäkahvilan pyörittämiseen. Ja tietenkin haluta elää ekologisesti.

– Meillä jokaisella on siinä parantamista, mutta pitää välittää siitä, mitä merkitystä omilla valinnoilla on, Satu sanoo.

Siis suosia kimppakyytejä, kierrättää ja syödä pääosin luomua. Koska tilan jätevedet menevät omaan imeytyskenttään, asukkaat käyttävät vain biohajoavia pesuaineita. Myös vesivessan puute on kannanotto.

– Pöljäähän se on puhtaaseen veteen kakkia. Kokeillaan nyt tätä, vaikka ei se helppoa ole, Ira sanoo ja räjähtää nauramaan.

”Mies kiukuttelee ekovessasta aika paljon. Ehkä siksi, että hän yleensä tyhjentää sen.”

Ulkopuolisesta vesivessan puute tuntuu ehdottomasti suurimmalta uhraukselta – eikä se ole niin ruusuista asukkaillekaan.

– Mies kiukuttelee ekovessasta aika paljon. Ehkä siksi, että hän yleensä tyhjentää sen, Salla Kononow-Bracker naurahtaa.

Keltään ei vaadita täydellisyyttä. Salla ei ole kuskannut lapsia pyöräkärryllä kertaakaan maallemuuton jälkeen. Sadun keittiötä somistaa Italian-matkalta tuotu muovikuusi, ja suurperheen ruokaostokset kulkevat kätevämmin takakontissa kuin joukkoliikenteessä.

Tärkeintä on, että jokainen tekee parhaansa.

– Kun tuli lapsia eikä asunut yhteisössä, ekologiset arvot unohtuivat välillä. Täällä kaikki haluavat sitä. Kun saa tukea, jaksaa itsekin paremmin, Salla sanoo.

Naapurin hipit

Kylän elämäntapa herättää joskus ennakkoluuloja. Kun mopopojat alkoivat kyläillä Sadun teinitytön luona, yksi heistä kysyi, onko Satu huomannut, että naapurissa on ”sellainen ekohippikylä”.

– Että varo vaan, kun menet tuonne pihalle. Siellä saattaa olla joku alasti joogaamassa, Satu nauraa.

– Meidän 16-vuotiaamme on inhonnut tätä paikkaa yli kaiken. Eihän täällä ole edes vessaa eikä saa pestä kunnon pesuaineilla. Nyt sekin on leppynyt, kun on löytänyt täältä kavereita ja poikaystävän.

”On iso päätös alkaa rakentaa kotia. Ei kannata ajatella liian ruusuisesti.”

Yhteisön parhaat puolet ovat myös niitä huonoimpia: täytyy sietää monenlaisia ihmisiä ja mielipiteitä. Sadun mielestä oli vain hyvä, etteivät asukkaat olleet aloittaessaan parhaita ystäviä. Tärkeämpää on, että heillä on yhteinen päämäärä.

– On iso päätös alkaa rakentaa kotia. Ei kannata ajatella liian ruusuisesti. Jokainen, jolla on ollut ihmissuhteita, tietää, että välillä ne ovat ihania, välillä ihan hirveitä, Satu sanoo.

Toisten näkemysten kuuntelu avartaa ja opettaa suvaitsevaiseksi.

– Täällä oppii näkemään, että noinkin tämän asian voi ajatella. Ei voi ajatella, että tuo on vain naapuri ja onneksi ei tarvitse olla sen kanssa missään tekemisissä. Täytyy miettiä, jaksaako sellaista.

”Joku on joskus sanonut, että jos haluat mennä nopeasti, kulje yksin, mutta jos haluat mennä pitkälle, kulje yhdessä”, Satu miettii keittiössään.

Monissa ulkomaisissa yhteisöissä keittiö, suihku ja vessakin jaetaan. Kurjen tilan asukeille oli perisuomalaiseen tapaan itsestään selvää, että kaikilla on omat kodit ja mahdollisuus rauhaan. Hiljaisuutta saa, kun lähtee koiran kanssa kävelylle tai pinkaisee metsään. Jos omaa aikaa ei osaa ottaa, yhteisöelämään väsyy helposti.

– Täällä tulee eri tavalla tietoiseksi siitä, että tarvitsee oman tilan. Ja että se on ihan sallittua ja oikein, Ira sanoo.

Ihaninta yhteiselossa ovat ne ihan tavalliset hetket. Kohtaamiset saunapolulla. Yhteiset lounaat. Kanojen ruokkiminen. Lapsilla on aina kavereita, ja yhdessä järjestetään sadonkorjuujuhlia.

– Kun ihmiset tuntee, tuntuu turvalliselta kysyä, voisitko käydä laittamassa uunin luukut parin tunnin päästä kiinni, koska nyt pitää lähteä, Salla sanoo.

– Minusta ihmisten kuuluu asua yhteisöissä, ei vain ydinperheen ympärillä. Nykyään yhteiskunta vain on rakennettu niin, että se on tosi vaikeaa.

”Minusta ihmisten kuuluu asua yhteisöissä, ei vain ydinperheen ympärillä.”

Isoja unelmia

Navetan ylisten katto kohoaa korkealle. Sen alle mahtuu paljon kaikenlaista varastoitavaa: kuudettoista kumisaappaat, rivi polkupyöriä, vanha mikro, kasa lautaa. Alakerrasta kuuluu kukon huuto.

Jos asukkaiden unelmat käyvät toteen, varaston tilalla on muutaman vuoden päästä suurtalouskeittiö, jossa mahtuu kokkaamaan 60 hengelle. Päätyyn avataan ikkunat, joista näkee suoraan järvelle.

– Tänne voi sitten tulla teelle tai viinille, kun lapset ovat nukkumassa, Satu maalailee.

– Mutta tämän rakentamiseen ei ihan kaksi tonnia riitä. Odotamme uusia osakkaita.

Kyläläiset haaveilevat hoivakodin perustamisesta. ”Tämä ympäristö on terapeuttinen, meille itsellemmekin”, Ira sanoo.

Suurtalouskeittiö on vain yksi monista unelmista. Sen lisäksi suunnitteilla on vierastalo, uimaranta ja ehkä hoivakoti stressitöntä ympäristöä kaipaaville vanhuksille, kehitysvammaisille tai pitkäaikaistyöttömille. Hoivatoiminta voisi työllistää tilan asukkaita.

Ira uskoo, että ekokyläelämäntapa auttaisi moniin Suomen ongelmiin – muihinkin kuin siihen, että maaseutu autioituu ja kaupungit täyttyvät.

– Tulee eriarvoistumista ja ihmiset syrjäytyvät ja voivat pahoin. Minun tulevaisuuden unelmamaailmassani voisimme elää yhä enenevässä määrin näin, Ira sanoo.

– Täytyy itseäkin ajatellen pohtia, miten järjestän kuviot sitten, kun olen vanha ja tarvitsen apua. Onko joku lähellä?

Ihanasti rempallaan

Haaveiden lisäksi elämässä varmaa on vain keskeneräisyys. Koska ekokylät ovat Suomessa vielä verrattain uusi juttu, moni asia pitää aloittaa tyhjästä. Se vaatii kärsivällisyyttä ja pioneerin mieltä. Moni on tullut katsomaan ja sanonut, että ihan kiva – jos voisi tulla vuokralle valmiiseen. Toistaiseksi se ei ole mahdollista.

– Kun muuttaa tänne, on pakko kokea, että kylläpä näyttää ihanalta, vaikka joka paikka on kesken ja rempallaan. Pitää nähdä, että tuossa on kymmenen vuoden päästä sitä ja tuossa viiden vuoden päästä tätä, Satu sanoo.

Kyläläiset toivovat näyttävänsä mallia muille.

– Jos ja kun saamme tämä toimimaan, tätähän sopii kopioida, Ira sanoo.

– Yhteisöelämälle on kysyntää. Tarvitaan vain pioneereja, jotka näyttävät, että tämä on mahdollista. Ihmiset kaipaavat jotain vastaavaa, mutta eivät vain tiedä, miten siihen ryhtyisivät, Salla sanoo.

Eikä se helppoa olekaan. Pitää saada laina, rakentaa, löytää yhteisö ja haluta sitoutua siihen. Kylään sijoittaminen on myös iso taloudellinen sitoumus. Ensimmäisen erimielisyyden tullen ei voi lähteä kävelemään. Tässä ollaan, hyvässä ja pahassa.

– Mutta on äärimmäisen hyvä asia, että olemme munaskuitamme myöten sitoutuneet. Se tuo turvaa. Luotan, että ei tuo tuosta lähde, koska ei se pääse mihinkään, ennen kuin myy tämän mörskänsä, ja kuka tällaisen ostaisi, Ira sanoo ja nauraa taas raikuvasti.

Rosa Meriläinen seurustelee toimittaja Tuomas Murajan kanssa.

Kirjailija Rosa Meriläinen, 41, on vahvistanut Anna-lehdelle, että hänellä on uusi kumppani. Meriläinen seurustelee toimittaja Tuomas Murajan kanssa.

Meriläinen ja Simo Frangén, 53, kertoivat erostaan runsas viikko sitten. Ex-parilla on yksi yhteinen lapsi.

– Rosa ja Simo tiedottavat: Rosa Meriläinen ja Simo Frangén ovat eronneet. Molemmat osapuolet toivovat toisilleen erinomaista jatkoa tulevan elämän varrelle. Koska erolle pitää aina olla jokin syy, niin sanotaan nyt vaikka näin: avoliittomme kaatui musiikillisiin erimielisyyksiin. Emme aio kommentoida eroamme julkisuudessa millään tavalla, he kirjoittivat Meriläisen Facebook-sivulla julkaistussa päivityksessä.

Tuomas Muraja on yksi tietojentarkistuspalvelu Faktabaarin perustajista. Faktabaari sai vuonna 2014 Bonnierin journalistipalkinnon vuoden journalistisena tekona. Muraja on työskennellyt myös Turun Sanomissa. Lisäksi hän on julkaissut Sotilaana Afganistanissa -kirjan, jossa hän kertoo omista kokemuksistaan rauhanturvaajana.