Kuva: Panu Pälviä

Köyhä syö puuronsa ilman voisilmää ja tarvitsee kekseliäisyyden lisäksi huumorintajua. Toimittaja kokeili, pärjääkö hän kuukauden ajan peruspäivärahalla.

 

Kaapissa on makaronia ja näkkileipää. Margariiniakin on, mutta siinäpä se. Näillä pitäisi elää reilut viisi päivää. Kaveri pyytää leffaan. Ruahhahhah!

On 26. päivä elokuuta. Tarkoitukseni oli elää kuun loppuun peruspäivärahalla.

Rahaa on jäljellä muutama euro, joten edessä näyttäisi olevan epäonnistuminen. Miten tässä näin kävi?

Palataan muutama viikko ja pari hassua seteliä taaksepäin. Idea kuulostaa hauskalta: teen kuukauden mittaisen tripin köyhyyteen ja testaan, miten minimillä eletään. Tullaanko toimeen? Nautitaanko elämästä vai kituutetaanko vain?

Köyhän kuukauden jälkeen palaan omaan, mukavaan elämääni. Sitä ennen kuvittelen eläväni ihanan yksinkertaisesti: syön yksinkertaista, edullista, itse laittamaani ruokaa kauden kasviksista. Säästän rahaa. Alan nähdä maailman uusin silmin. Viisastun.

Peruspäiväraha tarkoittaa verojen jälkeen 526,85 euroa kuukaudeksi. Lisäksi saisin asumistukea 261,50 euroa. Vähennän summasta vuokran, 550 euroa. Jäljelle jää 238,35 euroa. Vähennän muut pakolliset: julkisen liikenteen kuukausilippu, halvin nettiyhteys, pieneksi arvioidut puhelinmenot – ja voilà, ruokaan, viihteeseen ja muuhun elämään olisi kuukaudeksi käytettävissä 177 euroa. Laitan summan kukkarooni ja alan kuluttaa.

Köyhästi cool?

6.8.2012 K-Market Munkkivuori. Näkkileipää, margariinia, jauhelihaa, tomaattia, sipuli, makaronia: 6,90 €. Alkuinnostukseni on korskean hurskastelevaa, ja tunnen
ensimmäisillä kauppareissuilla tyydytystä. Edessä oleva nainen ostaa kasan tavallisen näköisiä elintarvikkeita mutta käyttää niihin 80 euroa. Minä en käytä. Näkkileipä on hyvää. Karkit ovat ihmiselle tarpeettomia. Köyhä pärjää ilman turhuuksia ja jalostuu paremmaksi ihmiseksi.

Suositulla keskustelupalstalla on puhuttu siitä, paljonko vähimmillään menee kuukauden ruokiin. Moni keskustelija kertoo pärjäävänsä 80 eurolla. Pystyy kuulemma herkuttelemaankin, jos ostaa halvinta vaniljajäätelöä ja mansikkahilloa: "Ei aina tartte syödä sitä kalliimpaa Eldoradoa ja muuta."

Lukijalle keskusteluketjusta ei jää päällimmäiseksi herkuttelufiilis.

"Aamupalaksi ruishiutaleita. Kilon Nalle maksaa vajaa 2 €, ja siitä tulee monet aamiaiset. Ilman voisilmää kannattaa tehdä tarpeeksi löysää, että sen voi juoda."

”Leipänä välillä ihan kuivaa näkkäriä. Margariinia lisäksi silloin, kun on varaa. Jauhelihaa 4 x 400g ja makaronia kaksi pussia, sipuli joukkoon. Saa kaksi kattilallista jauhelihamakaronia, ja se riittää neljäksi tai venytettynä viideksi päiväksi."

Köyhät kyykkyyn

9.8. S-Market Vallila. Kukkakaali, kaali, ruispalat, multivitamiinijuoma, vihreä linssi, juusto, muovikassi: 13,20 €. Kotimaiset hedelmät, miljardi euroa kilo. Ei taida olla vielä kausiherkkujen aika. Luomuvihannekset, hullun kalliita. Maailmakaan ei nyt pelastu. Ihmiset kiskovat kärryihinsä ihanalta tuoksuvia tuoreita basilikoja ja minttuja. Kaali on onneksi aika halpaa.

– Sä oot ostanu muovikassin! Miksi sä oot ostanu muovikassin?

Työkaverini katsoo järkyttyneenä ostoskuittiani. No, en vain muistanut ottaa omaa kassia mukaan. Jos olisin pysyvästi köyhä, muistaisin, koska kahden muovikassin hinnalla saa jo ison pussillisen makaronia.

Makaroni on edullista – ei tuorepasta vaan tavallinen sarvimakaroni. Sitä löytyy marketeista kuivatavaroiden alimmalta hyllyltä. Jos haluaa nähdä ympärillään köyhiä, kannattaa etsiä makaronihyllyn edestä, lattian rajasta. Siellä kykkii tänäänkin iäkäs mies vertailemassa kilohintoja.

Vielä vähän aikaa sitten oletettiin, että vanhuksilla menee taloudellisesti yllättävän hyvin, vaikka eläkkeet ovat pieniä. Ikäihmisiä ei näet näkynyt toimeentulotuen asiakkaina niin paljon kuin olisi luullut.

Tänä talvena tehtiin tutkimus Kuopion leipäjonosta, ja siellähän he olivat: sinnittelevät seniorit, jotka syövät puuron ilman voisilmää ja hakevat mieluummin ruoka-apua kuin käyvät sossussa.

Minun köyhäilydieettini ei perustu terveelliseen ruokaan. Kauden kasvikset ovat kalliita, euron juustohampurilainen on halpa. Avokadosta ja saksanpähkinöistä saisi hyviä rasvoja, mutta hyvät rasvat tuntuvat nyt kovin kaukaiselta ajatukselta. Ne kuuluvat samaan ruokahifistelyn maailmaan kuin luomu, lähi, reilu ja tuore. Rasvoista puheen ollen en näytä kärsivän aliravitsemuksesta. Farkut kiristävät entistä enemmän.

Ei pelkästään leivästä

10.8. Laulutunti: 35 euroa.  Koska Olen Sen Arvoinen. Yleensä tuntuu hyvinkin järkevältä käydä pari kertaa kuussa tunnilla. Se antaa energiaa ja on hauskaa. Ei kai köyhäkään kaikesta kivasta tingi. Ei kai?

Mitä kuuluu kohtuulliseen toimeentuloon? Taannoisessa paneelikeskustelussa päädyttiin siihen johtopäätökseen, että köyhälläkin on oikeus esimerkiksi huulipunaan – ei ehkä Diorin punaan, mutta markettituotteeseen. Minäkin luulin viikko sitten, että tässä olisi kysymys valinnoista. Ostaisin halvempaa briejuustoa. Kävisin ehkä kirpputorilla katsomassa, löytäisinkö sieltä hauskan kesäpaidan. Ja höpö höpö. Viikon jälkeen on selvää, että köyhä ei shoppaa eikä todellakaan käy millään laulutunneilla.

– Siihen tottuu. Ei vain osta mitään. En ikinä puhu ystävien kanssa ostelemisesta, kertoo Tiina Molander.

Hän on 36-vuotias oululainen teini-ikäisen lapsen yksinhuoltaja, työtön ja velkajärjestelyssä – köyhä suunnilleen vuodesta 2003, vakipaikasta irtisanoutumisen ja avoeron jäljiltä. Tiinan kotona huonekalut ovat roskiksista ja ystäviltä, vaatteet on saatu kesäkuntoon hoikentuneilta tutuilta. Lapsen tukka on leikattu itse. Tiinaa naurattaa, kun kysyn, joutuuko hänkin kävelemään rucolaosaston ohi ostamatta.

– Toki yritän syödä myös vihanneksia, mutta meidän köyhien vakiopolku Lidlissä näyttää johtavan helposti einespuolelle ja pakastepizza-altaalle. Lenkkimakkara maksaa 89 senttiä, salaattipussi tuplasti enemmän.

Vähävarainen tarvitsee Tiinan mukaan hyvän mielikuvituksen ja huumorintajua, muuten masentuisi. Tiinalla on nykyään aikaa lapselle ja ystäville, mutta raivostuttavia asioita riittää: yksinhuoltajien asema, turhauttava byrokratia, terveellisen ruuan kalleus.

– Minulle on myös sanottu suoraan, että ethän sinä voi olla köyhä, kun olet ylipainoinen. On yllättävää, miten moukkamaisia ihmisiä vielä löytyy. Toisaalta olen itse niin kova pitämään mölyä, että kerjään ehkä samalla muiltakin suoraa puhetta.

Köyhän harrastukset ovat simppeleitä. Tiina käy koirien kanssa lenkillä, ostaa Lidlistä vibraattoriin edullisia paristoja, lukee,piirtää ja bloggaa. Itselleen hänellä ei ole tarvetta ostaa asioita, mutta teini-ikäinen tarvitsee enemmän: vaatteet, joilla ei erotu joukosta ja tietokoneen, jotta ei syrjäydy kavereista.

Elämää minimillä

16.8. Elämäntilanne vaatii tilitystä eli pussikaljaa. Kaupan halvimmat tölkit ovat huoneenlämmössä, kylmästä saa vain kalliimpia. Näin sitä nöyryytetään ihmistä. Ostan kylmän ja kalliin, 2,60 euroa. Raivostuttaa sekin, että töissä joku, ehkä monikin, on lorauttanut kahvimaitonsa minun maitopurkistani. Nimikoin tölkin näkyvästi, tunnen jäätävää raivoa näpisteleviä kollegoitani kohtaan. Harkitsen, että lopetan myös itse naapuritoimituksen maitopurkista ammentamisen.

Saan puhelimeen Toivo Nyyssösen. Hän on sosiaalityöntekijä Lappeenrannasta ja kertoo, että oikeasti voisin hakea peruspäivärahan lisäksi toimeentulotukea. Virallisten laskutoimitusten mukaan ihmisen pitäisi tulla toimeen 461 eurolla kuussa.

– Kyllä sillä aluksi voi elää ihan hyvää elämää, Toivo aloittaa.

Aluksi, niin. Jos tietää olevansa väliaikaisesti köyhä, jaksaa ehkä reippaasti marjastaa, sienestää ja kuivata villiyrttejä. Mutta kun tilanne pitkittyy, ihminen lannistuu. Köyhyyden mukana tulee helposti velkaantumista, päihdeongelmaa, masennusta ja yksinäisyyttä. Jossain vaiheessa tulee myös odottamaton
menoerä, joka kaataa budjetin ja saa horsmanversojen ja suppilovahveroiden kanssa kikkailun tuntumaan turhalta. Tiina Molanderille sellainen katastrofi voisi olla vaikka koiran sairastuminen.

– Koira pitäisi päästää heti koirien taivaaseen, lääkärikuluihin ei olisi rahaa.

Toivo kertoo, että toimeentulotuen asiakaskunta on kirjavaa. Seassa on yksinäisiä, perheellisiä, yrittäjiä ja opiskelijoita. Työttömiä, mutta myös entistä enemmän osa-aikatyötä tai pätkäduuneja tekeviä. Se on huolestuttavaa. Sekin on huolestuttavaa, että vuonna 1994 syntyneellä nuorella saattaa olla 10 000 euroa ulosotossa.

– Surullisimpia puolia tässä työssä on se, että ihmisillä on niin hankalia taustoja. Kun on jaettu tarpeeksi huonot kortit, mikään ei onnistu. Pelkkä raha ei auta, pitäisi olla sosiaalistakin pääomaa.

Ei reissuja, ei lahjoja

23.8. Kummitytön synttärilahja: 11 €. Olisin halunnut ostaa jotain, mihin 14-vuotiaalla itsellään ei olisi varaa. Tämän
Glitter-varvaskorun ja kynsilakan hän pystyisi ostamaan itsekin. Toinen ongelma: kesänpäättäjäisviikonloppu mökillä. Paineita lähteä, mutta ei varaa junalippuun eikä juhlaruokaan. Nyt olisi kahdensadan euron pikavipin paikka. Päädyn pummaamaan siskolta kyydin ja ylöspidon.

Tiina Molander ei  mökkeillyt edes juhannuksena vaan kävi pyöräilemässä ympäri kaupunkia. Festareilla tai keikoilla häntä ei kesällä nähty – paitsi kerran, kun hän vaihtoi yhden taulun lippuun Erinin keikalle.

Bileet, ulkona syömiset ja reissut ovat niitä kohtia, joissa köyhä alkaa lipua varakkaampien kavereiden elämän ulkopuolelle. Kun ei pysty osallistumaan, haluaa eristäytyä. Tiinan mukaan monet vähävaraiset ostavat lahjoja velaksi tai jäävät juhlista pois.

– En minäkään osta lahjoja. Jos lapsi menee synttäreille, lahjaan on pakko olla varaa. En tajua, miten monen lapsen yksinhuoltajat saavat paletin pysymään kasassa.

Tiina kuuluu edelleen monenlaisiin ystäväpiireihin. Helpointa on hengittää sellaisten kanssa, joille ura ja raha eivät merkitse kaikkea. Varakkaammille äänekäs köyhä on kiusallinen piikki lihassa.

– Olin kerran juhlissa, joissa kaikki esittäytyivät: "Minä olen Anna, olen projektipäällikkö ja harrastan sitä ja tätä". Minä kerroin olevani Tiina, ypöyksinhuoltaja lähiöstä ja harrastavani perheneuvolakäyntejä. Ihmiset vaivautuivat. He olisivat ehkä halunneet sanoa, että otan osaa, mutta ei sekään oikein sopinut, kun olin siinä iloisena bilettämässä.

Entä köyhyyden periytyminen, josta puhutaan nykyään paljon? Toivo Nyyssönen huomaa työssään, että 90-luvun laman jäljiltä on kasvamassa uusi sukupolvi ilman mallia siitä, miten saadaan elämän syrjästä kiinni. Samalla, kun toiset saavat perintöjä, toisille omistus-asuminen lipuu mahdottomaksi haaveeksi. Tiina Molander toivoo, että hänen esimerkkinsä ei kannusta lasta ainakaan apatiaan.

– Opiskelen koko ajan avoimessa yliopistossa, pidän itseni ajan hermolla. Jos en olisi käynyt kouluja, en olisi näin hyväntuulisena kertoilemassa köyhyydestä. Koulutus auttaa pitämään puoliaan, ja on loistava uudistus, että työttömällekin sallitaan nykyään omaehtoinen opiskelu.

Tiina ei haluaisi palata entiseen elämäänsä miettimään, millaiset sohvatyynynpäälliset seuraavaksi ostaisi. Mutta on köyhyys tuonut mukanaan huomattavan tylsiä asioita. Ei ole kivaa olla lapselleen velkaa. Vähemmän hauskaa on myös miettiä, mistä saadaan ainesosat kotitaloustunnilta tulleisiin läksyihin. Äidin köyhyyden ei tarvitsisi kuulua lapselle, mutta kun se kuuluu.

Ratkeaminen

28.8. Luovutan, en pärjännyt. Varattomuuskokeiluni on kieltämättä ollut holtitonta pelleilyä: mainitsematta jäi esimerkiksi viikonloppuretki Vantaalle katsomaan Jukolan viestiä. Seutuliput, aamukahvit, sämpylä, metrilaku ja muu tärkeä: vajaat 20 euroa. Viimeisellä viikolla tapahtui myös ratkeaminen suklaan, rucoloiden, basilikojen ja salaattijuuston äärellä, ainakin 10 € ylimääräistä. En käyttänyt Lidliä, koska sitä ei ollut lähellä.

– Onhan sulla puurohiutaleita vielä! muistuttaa lähimmäinen, joka varmasti on juuri syönyt sitruunaisen savulohipastan päivälliseksi.

Koetapa itse syödä viikko puuroa, kun olet jo valmiiksi kyllästynyt yksitoikkoisiin eväisiin. Elämänohjeiden vastaanottaminen ei nyt huvittaisi. Tiinan tuttaviltakin tulee välillä hyviä neuvoja. "Mee töihin" on yksi suosittu, "kerää pulloja" toinen.

Kuinka Tiina sitten pärjää? Häneltä menee kahden hengen ruokiin kuukaudessa 120 euroa. Dyykkaus tosin auttaa paljon. Ihmiset, jotka kaivelevat kauppojen roskiksia eivät siis ole elämäntapaintiaaneja vaan yksinhuoltajaäitejä lähiöstä.

Roskisbisnes ei ole helppoa, koska kaupat ovat alkaneet lukita jätepisteitään. Bonuksena tulee yhteiskunnallinen raivo, kun Tiina näkee roskiin heitettävän ruuan määrän. Joulun jälkeen lihatalouden eettisyys tiivistyy roskisten liepeillä. Sika kasvatetaan, jotta se voitaisiin teurastaa ja heittää kinkku kaatopaikkakuormaan.

Nyt syksyllä Tiinan ruokatalous elää runsauden aikaa, koska ystävät tekevät pakastimiinsa tilaa uudelle sadolle. He tuovat vanhoja marjoja ja viime joulun lanttulaatikot Tiinalle, joka ottaa avun iloisena vastaan.

Toisin kuin minä, joka poistuin elokuun lopussa köyhyyden piiristä, Tiina ei ole pääsemässä lähiaikoina pakoon. Hän opettaa satunnaisesti sarjakuvan tekoa, hakee aika ajoin töitä ja aikoo pyrkiä ensi keväänä ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosiaalialaa. Rahatilannetta opiskelu ei kohenna, mutta Tiina on tottunut pärjäämään pienellä.

– Olen sellainen persoona, että elän tässä hetkessä. Tai kuten lähipiiri kuvailee, olen kuin koira, joka ei pysty hahmottamaan muita aikaulottuvuuksia.

– Ja jos rahaa tulee, en osaa käyttää sitä. Sain jokin aika sitten 200 euroa kilometrikorvauksia, kun minut oli pyydetty opettamaan sarjakuvaa ja onnistuin saamaan auton lainaan. Hullaannuin ja leikin hetken, että olen niin kuin muutkin. Ostin Comfortia enkä halpaa huuhteluainetta ja Oivariinia Lidlin Vita D'orin sijasta. Ai että oli hienoo.

Miisu Seppänen luovutti munuaisensa, jotta aviomies, Jean S -yhtyeen Jukka Tiirikainen saisi uuden elämän. – Olisin tehnyt sen kenen tahansa rakkaani vuoksi, Miisu sanoo.

– Ystävämme mukaan meidät on yhdistänyt joku taivaallinen Tinder, konsultti Miisu Seppänen, 40, vitsailee muusikko Jukka Tiirikaisen, 47, vierellä.

Tuusulalaisen parin tarina on poikkeuksellinen, sillä Miisu on Jukan elävä elinluovuttaja: Jukalla on vaimonsa munuainen. Kudostyypit sopivat äärimmäisen harvoin yhteen, kun pari ei ole verisukua toisilleen.

– Sairaalassakin sanottiin, että oli lääketieteellinen ihme, että mätsäsimme näin, Jukka kertoo.

Leikkauksesta on kulunut vasta muutama viikko. Miisu on vielä antibioottikuurilla, mutta Jukka on jo pirteä itsensä. Illalla edessä on freelancer-trumpetistin ensimmäinen keikka elinsiirron jälkeen. Jukan pitäisi soittaa pari tuntia Jean S -bändin kanssa ja kavuta lavalla ihmispyramidin huipulle.

– Onnistuu kyllä, olo on ihan uusi, Jukka vakuuttaa.

R2D2 muuttaa meille

Reilu vuosi sitten Jukka oli niin väsynyt, ettei tajunnut sitä itsekään. Väsymys oli hiipinyt pikkuhiljaa. Kun Jukka käveli Linnanmäen parkkipaikalta Peacock-teatteriin UIT:n harjoituksiin, hän tunsi, ettei millään jaksaisi kävellä muutaman kymmenen metrin ylämäkeä.

Munuaisten heikkeneminen oli huomattu jo vuosia aiemmin. Jukka söi lääkkeitä suolistosairauteensa, joten hänen veriarvojaan seurattiin säännöllisesti. Yllättäen munuaisarvot alkoivat hälyttää, mahdollisesti lääkityksen takia. Lääkäri totesi, että munuaisten toimintatasosta oli jäljellä enää kymmenisen prosenttia. Dialyysi olisi pakko aloittaa pian.

– Kun lääkäri aikoinaan totesi, että munuaiset heikkenevät ja se johtaa dialyysiin ja elinsiirtoon, se oli kuin isku vasten kasvoja. Kun dialyysi lopulta piti aloittaa, se ei ollut enää järkytys. Olin ehtinyt totutella ajatukseen vuosia.

Elämää se muutti silti. Dialyysilaite on kuin pesukone: se puhdistaa veren ja poistaa nestettä, kun munuaiset eivät enää hoida tehtäväänsä. Miisun ja Jukan kodissa kävi putkimies ja asensi uuden hanan dialyysilaitetta varten. Letkut seikkailivat eteisen lattiaa pitkin kylppäriin, ja koti sai uuden sisustuselementin. Pari nimesi laitteen R2D2:ksi, koska se näytti Tähtien sodan symppisrobotilta.

”Viime keväänä olin Elastisen kanssa Lapin-rundilla ja kävin välissä Ylläksellä dialyysissa.”

Jukka istui laitteeseen kytkettynä viisi kertaa viikossa, pari tuntia kerrallaan. Se on pitkä aika olla jumissa.

– Netflix tuli käytyä läpi. Kerran yritin töräytellä trumpetilla, mutta eihän siitä mitään tullut.

Samaan aikaan piti elää normaalia työelämää. Perjantaiaamuisin Jukka saattoi herätä viideltä, jotta ehtisi tehdä hoidon ennen kuin lähtisi viikonlopuksi keikoille. Työnsä hän valitsi sillä perusteella, missä pääsisi dialyysiin, jos kiertueet venyisivät useiden päivien mittaisiksi.

– Viime keväänä olin Elastisen kanssa Lapin-rundilla ja kävin välissä Ylläksellä dialyysissa. Toisen bändin Lapin-kiertueelle en voinut lähteä, kun ajomatkaa lähimpään dialyysiin olisi ollut satoja kilometrejä.

Miten Miisun käy?

Vaikka dialyysi vaikutti niin paljon koko elämään, Jukka ja Miisu tekivät yhden päätöksen: he eivät antaisi sairaudelle valtaa, vaan yrittäisivät nauttia arjestaan kuten ennenkin. He matkustelivat, vaikka Jukan piti päästä hoitoon lähes päivittäin.

– Matkustaminen ulkomaille onnistui, jos läheltä löytyi dialyysipaikka. Miisu järjesti aina kaiken, hän on sellainen henkinen matkanjohtaja. Reissaaminen oli tärkeää mielelle, Jukka kiittelee.

Matkustelu on parin yhteinen ilon aihe.

Samalla jämäkkyydellä Miisu alkoi selvittää, millainen operaatio munuaisensiirto olisi. Kävi ilmi, että jonossa ja dialyysissa pitäisi jaksaa vuosia, jos munuaista odottaisi aivokuolleelta. Kudosten yhteensopivuus on tuurista kiinni, joten sopiva tulisi, kun tulisi.

Toiseen vaihtoehtoon, elävään luovutukseen, Miisu törmäsi netissä. Lääkärit eivät olleet puhuneet siitä, ennen kuin Miisu osasi kysyä.

– Kun ymmärsin, että hyvällä tuurilla luovuttaja voinkin olla minä, en miettinyt hetkeäkään. Se oli täysin luonnollinen valinta. Olisin tehnyt sen kenen tahansa rakkaani vuoksi, Miisu sanoo.

– Jukalla on myös lapsia. Halusin, että heillä on isä jatkossakin, jos se on minusta kiinni.

”Mietin myös, että jos Miisulle sattuisi leikkauksessa jotain, voisinko antaa itselleni anteeksi.”

Jukkaa luovutus mietitytti toisesta syystä. Vaikka mies oli kiitollinen, häntä huoletti, miten Miisun terveyden käy ja millaisen uhrauksen tämä tekee. Miisu oli perusterve, mutta miten kävisi leikkauksen jälkeen tai pidemmällä aikavälillä? Entä jos jäljelle jäävä munuainen alkaisi temppuilla?

– Sairaalassa Miisulta kysyttiin moneen kertaan, oletko varma. Niin kysyin minäkin. Mietin myös, että jos Miisulle sattuisi leikkauksessa jotain, voisinko antaa itselleni anteeksi. Hän on kuitenkin päättäväinen ihminen, joten uskalsin suostua.

Myös kuolema kävi molemmilla mielessä. Vaikka leikkausta valmisteltiin huolella, jokin voi silti mennä pieleen.

– Kuolema ei varsinaisesti pelottanut, mutta olimme sen verran realisteja, että teimme testamentit.

Sairaalaromantiikkaa

Siirto meni suunnitelmien mukaan: siellä he makasivat vierekkäisissä leikkaussaleissa, toipuivat viereisissä huoneissa ja kävelivät käytäviä käsi kädessä tippapullot heiluen.

– Sellaista sairaalaromantiikkaa, pari nauraa.

Kolmisen viikkoa leikkauksen jälkeen Miisun vatsa kuitenkin kipeytyi rajusti, lämpö nousi yllättäen ja hän joutui Meilahden päivystyspolille. Tervehtyminen otti takapakkia: leikkausta seurasi tulehdus ja Miisu piti tähystysleikata uudelleen. Hän jäi sairaalaan päiviksi.

”Olisin ottanut ne kivut itselleni.”

– Harmitti ihan vietävästi, että miksi juuri hänelle piti käydä näin sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt. Tuntui todella epäreilulta, ja olisin ottanut ne kivut itselleni. Onneksi antibiootit lopulta tepsivät, Jukka sanoo.

Jukka pääsi helpommalla, vaikka hänen elimistönsä hylki uutta munuaista hetken. Onneksi reaktio huomattiin jo sairaalassa ja hylkimisenestolääkitys aloitettiin nopeasti.

Miisu korostaa, että vastoinkäymisestä huolimatta hän tekisi saman uudelleen.

– Luovuttajalle ei yleensä käy näin. Minä olen varmaan se poikkeus, joka vahvistaa sääntöä.

Ihon alla

Yhteinen koettelemus on lähentänyt parin välejä.

– Jos olimme hyvä mätsi jo ennen tätä, kokemus on laittanut asioita tärkeysjärjestykseen entisestään. Sitä paitsi nyt voin sanoa Miisulle, että I’ve got you under my skin, ihan kirjaimellisesti, Jukka laulaa.

Huumorista on tullut avioparille suuri voimavara. Jos Jukan mielestä Miisu on nyt pysyvästi hänen ihonsa alla, Miisu vitsailee, että hänellä on kolmen munuaisen mies. Niin kävi, kun Jukka sai pitää leikkauksessa omansa ja sai vielä kaupan päälle bonusmunuaisen.

– Kuinka moni voi sanoa samaa omasta miehestään?

”Auttaisiko, jos valittaisin, mitkä kortit olen saanut?”

Sairastaminen ja sairauden seuraaminen ovat muuttaneet molempien elämänasennetta. Jukan mielestä pikkuasioista valittaminen on turhaa, samoin niistä, joihin ei voi vaikuttaa. Sairaus on juuri sellainen.

– Auttaisiko, jos valittaisin, mitkä kortit olen saanut? Ei auttaisi, vaan tulisi vain pahempi olo.

Miisu on oppinut arvostamaan terveyttään, kun se ei olekaan ollut itsestäänselvyys hänen rakkaimmalleen.

Jukka ja Miisu haaveilevat nyt matkasta maailman ympäri.

Paratiisissa on kuitenkin pieni varjo: uusi munuainen ei ole ikuinen. Se voi taata Jukalle normaalin elämän enimmillään pariksikymmeneksi vuodeksi. Edessä on uusi elinsiirtojono ja dialyysi ”sitten joskus”.

– Emme ole suoneet sille kahta ajatusta. Tärkeämpää nyt on jokainen yhteinen terve päivä, Miisu sanoo.

– Miksi murehtisin sitä? Enhän voi muutenkaan tietää, mitä huomenna tapahtuu, Jukka miettii.

Miisu ja Jukka keskittävät odotuksensa mieluummin yhteiseen haaveeseen: maailmanympärimatkaan. Suunnitteilla oleva reissu on vähän kuin palkinto, kun Jukka on irtautunut dialyysista ja elämä palaa normaaliraiteilleen. Jo pelkästään se on Jukasta juhlan paikka.

– Tunnen olevani kuin Hannu Hanhi, pidän tätä lottovoittona. Ymmärrän, miten suuren lahjan Miisu on minulle antanut ja lupaan pitää siitä hyvää huolta.

Miisu on iloinen myös vähän arkisemmasta asiasta: R2D2 on poistunut työhuoneesta.

Muuttuuko luovutuslaki?

Suomessa tehdään vuosittain noin 260 munuaisensiirtoa, noin 20 niistä eläviltä luovuttajilta. Useimmiten luovuttaja on lähisukulainen. Elinsiirtoa odottaa noin 400 munuaispotilasta.

Kudoslain mukaan täysi-ikäinen henkilö voi luovuttaa toisen munuaisensa lähiomaisen tai muun läheisensä hoitamiseksi. Lain tulkinnan mukaan muita läheisiä ovat luovuttajan kanssa samassa taloudessa asuvat.

Lain muuttamiseksi on tehty aloite, jonka mukaan luovuttajaksi hyväksyttäisiin myös muu läheinen, esimerkiksi täti tai hyvä ystävä.

Kun näyttelijä Ushma Karnani lauloi vielä Gimmel-yhtyeessä, sponsoreita riitti. Sittemmin taloudellinen epävarmuus on tullut tutuksi.

Sille on syynsä, miksi näyttelijä Ushma Karnani, 35, kutsuu aviomiestään Pekka Olavaa vehjemieheksi. Pariskunnan vantaalaisen omakotitalon pihalta löytyy jos jonkinmoista tavaraa, kuten pari kuorma-autoa, vene, mönkijä ja lumilinko. Myös sisällä pariskunnan sataneliöisessä asunnossa on ainakin viisi erilaista imuria: tavallinen imuri, keskuspölynimuri, märkäimuri, autoimuri – ja rikkaimuri, jonka Ushma sai mieheltään hääpäivälahjaksi.

– Joululahjaksi sain Pekalta lahjakortteja autopesulaan. Olemme olleet naimisissa kaksitoista vuotta emmekä varsinaisesti tarvitse mitään, mutta joskus olisi kiva saada jotain muutakin kuin käytännöllisiä lahjoja. Olen tosin itsekin antanut Pekalle lahjaksi hyvän paistinpannun, sillä hän on intohimoinen kokki, Ushma kertoo.

Ushma on monille tuttu supersuositusta Gimmel-yhtyeestä, joka perustettiin Suomen ensimmäisessä kykyjenetsintäohjelmassa Popstarsissa 14 vuotta sitten. Gimmelin jälkeen Ushma opiskeli näyttelijäksi Teatterikorkeakoulussa ja on sen jälkeen näytellyt enimmäkseen teatterilavoilla. Nyt hänet nähdään myös televisiossa Konttori-sarjan suomalaisversiossa näyttelemässä elämäniloista muslimia Leylaa.

Julkisen ammatin lisäksi Ushma on elättänyt itsensä myös perinteisemmillä töillä. Teatterin ohella hän työskenteli pitkään askartelukaupan myyjänä. Nykyään Ushma on täysipäiväinen näyttelijä.

”Asiakas saattoi luulla minua tyttärensä kaveriksi tai kysyä, olenko osallistunut Idolsiin.”

– Tein pitkään myyjänhommia, koska en uskaltanut antautua epävarmuuteen, joka alallani vallitsee. Työskentelin myyjänä heti Gimmelin jälkeen ja vielä valmistuttuani näyttelijäksikin. Se ei tuntunut minusta ristiriitaiselta, olinhan tehnyt niitä töitä ennenkin. Minulle on aina ollut selvää, ettei mikään kestä ikuisesti. Olen elättänyt itseni pelkillä näyttelijäntöillä vuodesta 2012, mutta joudun varmasti tekemään normitöitä vielä jatkossakin.

Moni tunnisti Ushman kasvot kaupan kassalla, muttei aina muistanut mistä.

– Asiakas saattoi luulla minua tyttärensä kaveriksi tai kysyä, olenko osallistunut Idolsiin. Vastasin aina, että en, sillä tottahan se oli. Joskus tunnistaminen rasitti, mutta enimmäkseen se oli hauskaa, Ushma nauraa.

Ushmalla ovat aina huulirasvat ja hiusharja hukassa.
Ushmalla ovat aina huulirasvat ja hiusharja hukassa.

Maanantai

Kahvi ja kivennäisvesi, 7,30 €

Huulirasvoja ja hiusharja, 12,80 €

Matkakortti, 40 €

”Kun menen kotoani Vantaalta töihin Helsinkiin, jätän yleensä auton Oulunkylän eli Ogelin juna-asemalle ja kuljen julkisilla loppumatkan. Olen syntynyt Pakilassa ja viettänyt nuoruuteni Ogelissa. Siitä on muodostunut minulle vahva identiteetti; kesti pitkään oppia mieltämään itseni vantaalaiseksi.

Vantaa on asuinpaikkana meille käytännöllinen valinta, sillä halusimme tilaa. Parikymppisenä sitä vielä jaksoi asua pienissä yksiöissä, enää ei. Valomiehenä työskentelevä Pekka tarvitsee työssään kuorma-autoja, jotka vievät paljon tilaa. Pääsemme molemmat kätevästi liikkumaan autolla Vantaalta, sillä töitä voi olla missä päin Suomea tahansa.

Maanantaina keskustassa käydessäni pyörähdin Stockmannilla ostamassa pari huulirasvaa ja hiusharjan. Ne katoavat aina laukustani, joten ostin uudet. Viljelen huulirasvoja ympäriinsä eri laukkuihin ja takintaskuihin.

Kävin myös hetken levähtämässä kahvilla. Olen valmis maksamaan hyvästä kahvista. Tykkään rentoutua ja istuskella kahviloissa sekä yksin että läheisteni kanssa.”

Tiistai

Prisma, 62,10 €

”Käyn ruokakaupassa kerralla kunnolla, enkä ravaa pienillä ostoksilla joka päivä. Keittiönkaapeissa pitää olla koko ajan kuivia aineita saatavilla, joten hamstraan kerralla isot määrät spagetteja ja riisejä. Myös jauhelihaa käymme varta vasten hakemassa kymmenen kilon erissä, jaamme sen osiin, laitamme vakuumiin ja pakkaseen. Hamstraamme jopa vessapaperia.

”Omakotitalossa asuessa pelkkä sähkölasku talvella saattaa olla kolmesataa euroa kuussa.”

Gimmel-aikoina minulla oli paljon pienemmät kulut kuin nykyään. Nyt omakotitalossa asuessa pelkkä sähkölasku talvella saattaa olla kolmesataa euroa kuussa. Eikä nuorempana ollut autoakaan. Myös kauneudenhoito tuli bändityön puolesta: pinnalla ollessamme kosmetiikka- ja kampaajasponsoreita riitti, joten niihin ei mennyt rahaa. Nykyään yksi kampaamokäynti maksaa 120 euroa.

Olen iloinen ex-bändikaverini Jenni Vartiaisen menestyksestä. Hän on aina ollut mielettömän kunnianhimoinen. On ihanaa nähdä, että kova työ on tuottanut hänelle tulosta. Itse olen Jenniin verrattuna patalaiska.

Aikanaan olin pettynyt, kun bändimme lopetti. Minä olisin halunnut jatkaa, mutta yksin se olisi ollut mahdotonta. Pääsin kuitenkin pian opiskelemaan Teatterikorkeakouluun, joten lopulta kaikki meni juuri oikein.

Aina, kun Jenni tekee uuden levyn, se näkyy minunkin palkkapussissani. Kun Jenniä soitetaan radiossa enemmän, muistetaan Gimmelkin, joten tililleni kilahtaa Gramex-korvauksia radiosoitosta. Suurista summista ei todellakaan ole enää nykypäivänä kyse: rojaltit pomppivat ehkä kympistä kuuteenkymppiin. Mutta kaikki on kotiinpäin!”

Keskiviikko

Citymarket, 54,50 €

”Gimmelissä ollessani olin rempseä parikymppinen ja uskalsin tehdä uraani liittyen tyhmänrohkeitakin vetoja. Elämänkokemus on tehnyt minusta varovaisemman ja kyynisemmän.

Näyttelijänä olen maksanut oppirahani muun muassa teatterissa: kerran näytin kulisseista persettä lavalla olleelle kokeneemmalle naiskollegalle. Ajattelin sen olevan hauska juttu, mutta jälkikäteen sain asiasta hirveät huudot. En ikinä unohda sitä häpeää. Sain tempauksestani lisänimen Pyllyliina.

Tämä vuosi näyttää näyttelijäntöiden puolesta huonolta. Konttori on jo kuvattu, sen lisäksi minulla on vain pienempiä projekteja tiedossa. Toki on aina mahdollista, että tilanne muuttuu paremmaksi, mutta olen varautunut siihen, että ei se muutu.

”Olen huono neuvottelemaan palkastani.”

Selviän niukempien aikojen yli pistämällä rahaa säästöön aina silloin, kun sitä on. Esimerkiksi Konttorin palkasta on osa säästössä tätä vuotta varten. Voisin varmaan mennä työkkäriinkin, mutta en jaksa aloittaa heidän kanssaan loputonta byrokratiasotkua. Olen osa-aikainen yrittäjä, mikä sotkisi tilannetta vielä entisestään. Toistaiseksi olen pärjännyt näin. On turhauttavaa olla jatkuvasti myymässä itseään. Puolen vuoden välein pitää lähettää teatterinjohtajille ja muille palkkaajille meiliä, että moi, minä tässä, olisiko töitä? Aina pitäisi olla markkinoimassa jotain uusia puolia itsestään ja mainostaa niitä kovaan ääneen. Äh.

Olen myös huono neuvottelemaan palkastani. Joskus aiemmin olenkin tehnyt töitä alihinnalla. Ystävälläni oli kuitenkin hyvä neuvo, jota minäkin nykyään noudatan: pyydä työstä sen verran palkkaa, ettei sen tekeminen ketuta sinua.”

Torstai

Hammaslääkäri, 292,40 €

”Panostan yksityiseen terveydenhuoltoon, sillä olen kyllästynyt kunnallisella jonottamiseen ja odottamiseen. Kunnallisen puolen sattumanvaraiset hoitoajat eivät sovi myöskään yhteen epäsäännöllisen työni kanssa. Yksityisellä voin valita ajan, joka sopii minulle parhaiten. Siksi olen valmis myös maksamaan siitä.

”Panostan yksityiseen terveydenhuoltoon.”

Osaan toki arvostaa julkista terveydenhuoltoa. On hienoa, että kaikilla on mahdollisuus saada hoitoa. Itsekin olen ollut kunnallisella puolella muutamassa isommassa leikkauksessa. Maksan mielelläni veroja, jotta tämä mahdollisuus säilyy kaikilla.

14 vuotta sitten sain Intiasta lavantaudin. Se on Suomessa hyvin harvinainen suolistosairaus, joten pelkän diagnoosin selvittelyyn meni pitkä aika.

Eri oloissa tämä olisi voinut käydä kalliiksi, mutta Suomessa on olemassa tartuntalaki, minkä vuoksi minun ei tarvinnut maksaa edes sairaalassaolostani mitään. Se oli hienoa.”

Perjantai

Kahvimitta, 3,10 €

Robert’s Coffee, 6,60 €

”Päivällä minulla oli inprovisaatiotreenit, jonka jälkeen menin kummitätini Sadun kanssa syömään Itäkeskukseen. Tällä kertaa hän maksoi ruokamme.

Minulla on maailman paras kummitäti, hän on äitini lapsuudenystävä ja kuin Tuhkimon hyvä haltijatarkummi – yhtä lempeä ja ihana. Tapaamme hänen kanssaan muutaman kuukauden välein ja piffaamme ruoat toisillemme vuorotellen.

Kävin myös ostamassa serkkuni tupaantuliaisiin kahvimitan. Se oli hänen ainoa lahjatoiveensa. Hän muutti juuri ensimmäiseen omaan asuntoonsa Turussa. Ajoimme juhliin seuraavana päivänä yhdessä äitini kanssa.

Omia vanhempiani näen kerran parissa viikossa. He asuvat Helsingin Viikissä ja hoitavat usein koiraamme, irlanninterrieri Justusta. Heistä, kuten myös appivanhemmistani, on meille suuri apu.”

Autopesu oli  tällä kertaa ilmainen, koska Ushma maksoi sen mieheltään saamallaan lahjakortilla.
Autopesu oli tällä kertaa ilmainen, koska Ushma maksoi sen mieheltään saamallaan lahjakortilla.

Lauantai

Autopesu, 0 €

Jooga, 14 €

”Minulla on kätevä ja pieni Citröen C4 -merkkinen auto. Se on suht taloudellinen, mutta kyllähän auton pitäminen aina syö paljon rahaa. Bensaa kuluu päivittäin. Sen lisäksi rahaa menee paljon autoveroihin ja -vakuutuksiin. Kun työskentelin muutaman vuoden Hämeenlinnan teatterissa, ajoin työmatkat päivittäin autolla. Silloin puolet palkastani kului bensaan. Ei kovin taloudellista, mutta toisaalta useamman kuukauden jatkunut pesti toi turvaa.

Tällä viikolla kävin myös joogassa, jonne olen ostanut kymmenen kerran kortin. Käytin myös mieheltäni saaman lahjakortin autonpesuun. Olen matkinut häntä ja antanut itsekin pesulahjakortteja muun muassa isälleni.

Meillä on omat tilit mieheni kanssa, mutta jaamme elinkustannukset yhdessä. Käymme kaupassa miten sattuu, emmekä pidä kirjaa siitä, kumpi maksaa mitäkin. Se hoituu omalla painollaan.

”Rahanpuute rasittaa ja jännittää.”

Taloudellinen turva on minulle tosi tärkeää. Rahanpuute rasittaa ja jännittää. Lapsena olin herkkupersus, joka osti aina vähilläkin rahoillaan karkkia. Voisin kai edelleen säästää viisaammin ja vaikkapa sijoittaa säästöjäni, mutta en jaksa.

Näyttelijäntöiden ohella teen myös spiikkejä esimerkiksi radiomainoksiin. Joskus on tuntunut hullulta mennä studioon puhumaan vartiksi ja saada siitä useampi satanen. Kun työskentelin myyjänä, tienasin kymmenen tunnin työpäivästä paljon vähemmän.”

Sunnuntai

Kukkalähetys, 51 €

”Tilasin netin kautta kukkalähetyksen ystävälleni, sillä hänen isänsä oli kuollut. Halusin huomioida hänen surunsa jotenkin.

Tässä iässä, 35-vuotiaana, olen elämäntilanteessa, jossa monella ystävälläni on perheet, joten he ehtivät nähdä harvemmin. Saatan joskus unohtaa, että ystävänikin saattaisivat haluta viettää aikaa minun kanssani; oletan heidän olevan vain kiinni perheidensä parissa. Minultakin kysellään usein lastenhankinnasta, mutta se on minun oma asiani.

Ehkä meidät suomalaiset on myös kasvatettu niin, ettei toisten luokse saa tuppautua. Siitä tulee turhankin helposti olo, että häiritsee toisten kotirauhaa. Siksi ei tule edes kyseltyä, että voisinko tulla kylään. Pitää yrittää tsempata. Ystävät ovat minulle kuitenkin niin tärkeitä.”

Viikon menot yhteensä 543,80 €

Ushma Karnani

Näyttelijä on syntynyt 4.8.1981 Helsingissä. Asuu Vantaalla puolisonsa Pekka Olavan kanssa.

Lauloi 2000-luvun alussa Gimmel-yhtyeessä. Bändi teki kolme levyä.

Valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2009. Näytellyt teatteriprojekteissa.

Mukana Konttori-sarjassa nyt Elisa Viihteessä ja Nelosella ensi syksynä.

Maria Veitola vierailee seuraavaksi vihreiden Jani Toivolan luona ja tutustuu yksinhuoltajaisän kiireiseen arkeen.

Keskiviikon Yökylässä Maria Veitola -jaksossa Jani Toivola avaa elämäänsä kansanedustajana ja isänä.

Toimittaja Maria Veitola vierailee niin Janin kotona, työpaikalla kuin tanssitunnilla. Veitola pääsee tutustumaan myös Janin tyttäreen, joka on kuvausten aikaan 2-vuotias.

Televisio-ohjelmassa Jani kertoo muun muassa työpaikkansa ilmapiiristä. Hän myöntää, että välillä hän haluaisi lähteä kokouksista pois kesken keskustelun, kun asiat menevät liian henkilökohtaiseksi. Kerran hän on sen tehnytkin.

– Se oli avioliittolakiin liittyvä keskustelu ja se tuntui liian ala-arvoiselta. Se oli semmoinen kohta, että en vaan pystynyt kuuntelemaan, kertoo Jani, joka meni kyseisen kokouksen jälkeen suoraan vessaan.

Jani Toivola on toisen kauden vihreiden kansanedustaja, joka ilmoitti helmikuun alussa jäävänsä sairauslomalle ja olevansa pois eduskuntatyöstä koko kevään. Sairausloman syynä on uupumuksesta aiheutunut keskivaikea masennus, ja Jani on kertonut keskittyvänsä nyt paranemiseen ja perheeseensä. Yökylässä Maria Veitola -jakso on kuvattu ennen tätä ilmoitusta, jo viime keväänä.

Ohjelmassa Veitola kysyy, pystyykö Jani olemaan eduskunnassa oma itsensä.

– Se vaihtelee. Iso osa energiasta menee siihen, että säilyttää itsensä.

– Olen ensimmäistä kertaa sellaisessa ympäristössä, jossa koen olevani huutomerkki vain olemalla oma itseni, Jani kertoo.

Hän muistelee ohjelmassa esimerkiksi ensimmäisen kauden alkuaan, kun hän tuli valituksi eduskuntaan ja shortsikausi oli alkanut.

– Seisoin pitkään peilin edessä revityt farkkushortsit jalassa ja mietin, että voinko lähteä ulos shortseissa, koska olen kansanedustaja.

”Olen pohtinut paljon kunnianhimoa ja sitä, tarvitseeko ihmisen saada kaikkea kerralla.”

Yksi kysymys on vaikea Janille: hän ei osaa vastata Veitolalle, että tekikö hän oikean päätöksen, kun lähti toiselle kaudelle.

– En oikein tiedä, osaanko vastata tuohon. Olen pohtinut paljon kunnianhimoa ja sitä, tarvitseeko ihmisen saada kaikkea kerralla.

Puhetta tunteista

Veitolalle Jani kertoo, että hän ei ole vielä oppinut kunnolla hallitsemaan kiirettään. Hän sanoo, ettei hän välttämättä osaa lähteä töistä ajoissa ja yrittääkin usein venyttää lähtöään, tosin korkeintaan muutamalla minuutilla.

Kiinnostavillekin menoille Jani myöntää sanovansa usein ei, koska jos hän haluaa pidentää työpäiväänsä todella paljon, joutuu hän pyytämään heti ulkopuolista apua lapsen hakemisessa ja hoitamisessa.

Kotona Jani yrittää olla tekemättä töitä lapsensa seurassa, mutta aina se ei onnistu. Janin tyttären nukkumaanmenoaika on kahdeksalta illalla. Hän naurahtaa, ettei hän olisi ikinä uskonut, että joutuu aikuisena tappelemaan kaksivuotiaan kanssa, esimerkiksi tahdosta.

”Kaipaan eniten puhetta tunteista. Kaikista niistä tunteista, joita käydään läpi pienen lapsen vanhempina.”

– Se ei toimi, jos yritän samaan aikaan naputtaa jotain, ellei hän ole tosi keskittynyt johonkin. Minusta tuntuu, että silloin meillä tulee aina ongelmia, jos en ole keskittynyt häneen.

Julkinen keskustelu vanhemmuudesta on Janin mukaan enimmäkseen sitä, että keskustellaan vapaa-ajan järjestämisestä ja siitä, miten ehtii käydä jumpassa. Hän ei itse pidä suurimpana ongelmanaan oman ajan järjestämistä.

– Kaipaan eniten puhetta tunteista. Kaikista niistä tunteista, joita käydään läpi pienen lapsen vanhempina.

Yökylässä Maria Veitola MTV3 keskiviikkona 29.3. klo 21.

 

Kaikki tuntevat Ikean, mutta moniko on kuullut Älmhultista? Suomalainen Hanna-Kaarina Heikkilä on yksi ruotsalaisen pikkukylän 4 700 Ikea-työntekijästä. Tänne Ingvar Kamprad perusti ensimmäisen tavaratalonsa ja yhä elämä kylässä pyörii Ikean ympärillä. 

Älmhult on unelias, reilun 9 000 asukkaan kunta Etelä-Ruotsin Smoolannissa, josta Vaahteramäen Eemelikin on kotoisin. Se näyttää ihan ­tavalliselta ruotsalaiselta pikkukylältä.

Vaan eipä olekaan, sillä räppäri Kanye Westillä ei ikinä olisi asiaa mihin tahansa tuppukylään.

Aika vaikea somejulkkis Kim Kardashianin siippaa onkin kuvitella pasteeraamaan tähän Älmhultin typötyhjälle torille, jossa yksinäinen pulu päivystää Sibyllan grillin edessä. Mutta niin vain Kanye viime keväänä vieraili Älmhultissa. Syy on Ikean.

Ikea on kansainvälinen suuryritys, jolla on 392 myymälää 48 eri maassa, mutta sen tärkeimmät toiminnot, kuten esimerkiksi pääkonttori, suunnitteluosasto, protoshop, testilaboratorio ja kuvaus­studio, sijaitsevat yhä piskuisessa Älmhultissa.

Juuri tänne Ingvar Kamprad avasi ensimmäisen Ikea-tavaratalonsa vuonna 1958. Nykyään Ikea työllistää Älmhultissa 4 700 henkilöä. Yksi heistä on suomalainen muotoilija Hanna-Kaarina Heikkilä, 32.

– Joo, onhan tämä aika erikoinen paikka. Tosi kansainvälinen meininki, mutta heti pääkonttorin nurkalta alkaa metsä, Hanna-Kaarina naurahtaa. 

Ei liene epäselvää, kuka on Smoolannin sankari. 

Ikea pyörittää koko kylää. ”Tervetuloa kodin kotiin” julistaa talon päätyyn maalattu muraali keskustassa. Heti kun tulija astuu junasta, hänet toivottavat tervetulleeksi neonvihreät kyltit, jotka ovat lainanneet muotonsa yhdeltä huonekalujätin hittituotteista, 2,99 euroa maksavalta Lampan-valaisimelta. Ne viitoittavat tietä asemalta Ikea-museoon ja Älmhultin ainoaan hotelliin – Ikea-hotelliin.

Alle tunnin junamatkan päässä sijaitseva Malmö on surullisenkuuluisa uusnatseistaan, mutta Älmhultissa rasistin olo kävisi nopeasti tukalaksi. Asukkaita on viidestäkymmenestä eri maasta, ja täällä sijaitsee myös Ruotsin parhaimmaksi kehuttu kansain­välinen koulu, jonka toimintaa Ikea tietenkin tukee.

Kampradin tarinaa kerrotaan Älmhultissa jokseenkin näin: Olipa kerran nuori mies, jolla oli unelma. Hän halusi, että jokaisella olisi mahdollisuus saada kiva koti, vaikka rahaa ei olisi paljon. Tuosta unelmasta syntyi menestystarina nimeltä Ikea...

 

Ingvar Kampradin perhepotretti löytyy Ikea-museosta. 

 

Ei liene epäselvää, kuka on Smoolannin sankari. Kun amerikkalainen Business Insider -lehti vieraili Älmhultissa, toimittaja intoutui vertaamaan kyläläisten suhtautumista Kampradiin pohjoiskorealaisten rakkauteen edesmennyttä ”Suurta johtajaansa, Kansakunnan aurinkoa” Kim-Il-Sungia kohtaan.

 

Kansainvälisyys näkyy myös katukuvassa.

 

Designia kaikille

Hanna-Kaarina on asunut Älmhultissa viime syksystä lähtien. Hän työskentelee designerina Ikean korskeasti nimetyssä Demokraattisessa Designkeskuksessa. Nimellä viitataan Kampradin ydinajatukseen designista jokamiehenoikeutena, mutta ruotsalaiseen tapaan esimerkiksi tasa-arvoon on kiinnitetty erityistä huomiota. Työntekijöissä on täsmälleen saman verran sekä miehiä että naisia. Työkielenä kaikki käyttävät englantia, ja kollegoita kutsutaan Ikea-työtovereiksi.

 

Myös arkkitehdiksi kouluttautunut Hanna on päässyt tekemään Ikeassa itselleen uusia juttuja kuten suunnittelemaan kuoseja tekstiileihin.

 

Huonekalujätin vakituiseen suunnittelijatiimiin kuuluu yllättäen vain kaksitoista henkeä. Työtahti kuulostaa kuitenkin hengästyttävältä: designerit saattavat suunnitella vuodessa jopa 200–300 tuotetta.

Ikea käyttää paljon freelancereita, mutta designtiimiä vahvistetaan säännöllisesti Hannan kaltaisilla nuorilla ja lahjakkailla suunnittelijoilla, joiden kanssa solmitaan määräaikaiset sopimukset.

Hanna oli viime keväänä Milanon designviikoilla esittelemässä suunnittelemiaan valaisimia ja hyllyjä, ja sen jälkeen hän sai Ikeasta sähköpostia. Älmhultista Hanna ei ollut koskaan kuullutkaan, mutta syyskuussa hän jo muutti kylään, vaikka maisteriopinnot Aalto-yliopiston muotoilun laitoksella Helsingissä ovat vielä kesken.

– Luulin viestiä ensin roskapostiksi. Onneksi luin uudestaan enkä vain deletoinut! 

Työtahti kuulostaa kuitenkin hengästyttävältä: designerit saattavat suunnitella vuodessa jopa 200–300 tuotetta.

Pesti Ikeassa tuntui hienolta mahdollisuudelta uransa alussa olevalle suunnittelijalle.

– Ei minulle olisi varmasti ikinä itselleni tullut mieleen hakea tänne töihin. Tässä on aika ainutlaatuinen tilaisuus nähdä, kuinka tuotteiden kehitys­prosessi etenee massatuotantoon keskittyvässä yrityksessä.

Hannasta on ollut myös kiinnostavaa olla osa isoa tiimiä: ennen tänne tuloaan hän oli tottunut tekemään kaiken itse suunnitelmasta mallikappaleeseen asti. Nyt apuna on ollut heti muun muassa insinöörejä, tuotekehittäjiä, puuseppiä ja ompelijoita.

Eikä Hanna sitäkään voi kieltää, etteikö häntä kiehtoisi ajatus omasta tuotteesta leviämässä koteihin ­ympäri maailman.

– Onhan se jotenkin ihan epätodellista, että kohta jotain minun suunnittelemaani juttua voidaan valmistaa käsittämättömät määrät ja myydä kaikkialla maailman Ikea-tavarataloissa.

Missä lihapullat?

Mutta mitä ihmettä? Demokraattisen Designkeskuksen ruokalasta ei löydy Ikea-ravintoloiden suosituinta annosta eli lihapullia! Lounasautomaatista saisi kyllä Finduksen mikrolihapulla-aterian, mutta nuoria, hoikkia ja trendikkäästi pukeutuneita Ikea-tovereita näyttää kiinnostavan enemmän salaattibuffet.

 

Demokraattisen Designkeskuksen tauko tilassa riittää mikroja.

 

Lounas maksetaan itse, mutta aamu alkaa aina firman tarjoamalla aamiaisella. Kaksi kertaa päivässä pidettävä fika eli kahvipaussi on tärkeä. Kahvia saa ilmaiseksi automaatista, mutta usein masiinan vieressä on tarjolla korvapuusteja tai suklaakakkua. Laskiaisena syötiin porukalla ”semloja” eli laskiaspullia.

Mutta nyt ei fikata, vaan jatketaan Hannan työpisteelle. No, siinähän on rivissä tavallisia työpöytiä, tietokoneita, luonnoslehtiöitä ja kynäpurkkeja. Kaikki ­Ikeaa, luonnollisesti.

Konttorin ikkunapaikat on varattu vakituisille suunnittelijoille. Heti Hannan takana istuu Nike Karlsson, joka on suunnitellut muun muassa Bekväm-porras­jakkaran, joka taitaa löytyä joka toisesta suomalais­kodistakin. Myös viime vuosien menestystuote Råskog-tarjoiluvaunu on lähtöisin Niken pöydältä.

 

Hannan suunnittelijakollega Nike Karlsson on mies monen Ikean suosikkituotteen kuten Bekväm-jakkaran takana.

Kaiken suunnittelun lähtökohtana on viisi perus­periaatetta: muotoilu, funktionaalisuus, laatu, kestävyys – ja kohtuullinen hinta. Ja jotta hinta pysyisi maltillisena, suunnittelijat joutuvat jatkuvasti miettimään uusia, innovatiivisempia ratkaisuja tehdä asioita järkevään hintaan.

– Esimerkiksi jonkin yksityiskohdan muuttamalla voi säästää paljon, Hanna kuvailee.

Kuinka estää perheriidat?

Suunnittelijat joutuvat pohtimaan tietenkin myös sitä, kuinka tuote olisi mahdollisimman helppo koota kotona. Kaikki ovat kuulleet juttuja mehevistä perheriidoista, jotka ovat saaneet alkunsa Ikea-kalusteen kasaamisesta.

– Se myös yllätti, kuinka paljon tuotteita täytyy testata, ennen kuin ne pääsevät myyntiin, Hanna sanoo.

Aina sekään ei riitä. Yksi tarina kertoo vanhuksesta, joka käytti Ikean muovijakkaraa suihkutuolinaan. Tuoli oli kätevä apu suihkussa, koska istuinosassa oli reikiä, joista vesi pääsi valumaan pois. Kunnes sitten eräänä päivänä miehen toinen kives jäi jumiin yhteen istuimen rei’istä.

– En tiedä, onko tuo totta, mutta ihmiset eivät aina käytä tuotetta siihen tarkoitukseen, johon se on alun perin tarkoitettu. Tätäkin pitäisi sitten osata suunnittelussa ennakoida, Hanna nauraa.

Kaikkein tärkeintä olisi silti osata ennakoida sitä, miltä ihmiset haluavat kotiensa tulevaisuudessa näyttävän. Tuotteen matka suunnitelmasta kauppoihin kestää kuitenkin pari vuotta.

Ikeassa laaditaan tietenkin trendiennusteita. Lyhyen tähtäimen ennusteet voivat koskea sisustustrendejä, kuten seuraavan vuoden hittivärejä tai -materiaaleja. Pitemmän tähtäimen ennusteissa mietitään ihmisten asumistarpeiden muuttumista.

Tulevaisuuden avainsanoja ovat pienet tilat, muunneltavuus, älykoti ja kierrätettävyys. Kun elämä ja arki muuttuvat yhä liikkuvammiksi, myös kodilta vaaditaan ketteryyttä, kuten edullisia huonekaluja, joihin ei ole tarkoituskaan kiintyä, vaan jotka voidaan kierrättää elämäntilanteiden muuttuessa.

Ja tietysti trendejä täytyy yrittää luoda myös itse, kuten Hannan tiimin vetäjä, luova johtaja Mats Nilsson huomauttaa virnistäen.

– En voi tietää, mitä ihmiset muutaman vuoden kuluttua haluavat, mutta me yritämme luoda jotain niin houkuttelevaa, etteivät he voi olla haluamatta sitä!

 

Nuoret suunnittelijat hengaavat paljon yhdessä myös vapaa-ajalla. Jingbei on Kiinasta (vas.), Hanna Suomesta, Eléa Ranskasta ja Siri Ruotsista.

 

Urheilemaan, ei bisselle

Kun Hanna lähtee illalla töistä, Älmhultin kylänraitti on pimeä ja hipihiljainen. Tuossa on Coopin ruokakauppa, tuossa Systembolaget. Lisäksi löytyy pitseria, thairavintola ja pubi. Ohi köpöttelee vain mummo kävelysauvojensa kanssa.

Ainoa paikka, jossa Älmhultissa on aina kahdesti päivässä ruuhkaa, on rautatieasema. Aamulla varhain, kun Ikean työntekijät purkautuvat junasta, ja iltapäivällä, kun he pakkautuvat sinne uudestaan. Työntekijöistä noin puolet asuu Älmhultissa, puolet junailee päivittäin lähikaupungeista kuten Malmöstä tai Helsingborgista.

Moni heistä haluaisi asua Älmhultissa, mutta Ikea kasvaa niin nopeasti, että asunnoista on pulaa. Kun Hannan kollegat laittoivat yhden huoneen omakotitalostaan vuokralle, halukkaita oli jonoksi asti.

– Kokonaisia intialaisia perheitä olisi halunnut muuttaa yhteen huoneeseen.

 

Älmhultissa on pulaa asunnoista. Hannalla kävi tuuri, kun hän pääsi asumaan Ikean toisen suomalaissuunnittelijan Iina Vuorivirran entiseen asuntoon.

 

Ja miksei Älmhult olisikin etenkin perheellisille mainio paikka elää: siellä on rauhallista ja tilaa, luonto on lähellä. Kaupungin humua kaipaavaa pitkästyisi kuitenkin nopeasti, ja esimerkiksi yöelämää on turha etsiä. Elokuvateatteri sentään löytyy, mutta sekin on ollut jo monesti kupsahtamassa. Aina Ikea on tullut hätiin ja pelastanut.

Vapaa-ajalla älmhultilaiset lähinnä ulkoilevat ja urheilevat. Ikea pitää omistaan huolta vapaallakin: Ikea Aktivitetshusetissa yrityksen työntekijät ja perheenjäsenensä saavat käydä ilmaiseksi kuntosalilla ja saunassa. Vuxen Club järjestää toimintaa Ikea-eläkeläisille, ja silloin tällöin keskuksessa järjestetään ­afterwork-iltoja, joissa saattaa olla vaikkapa elävää musiikkia.

 

Hanna ja Eléa käyvät pelaamassa kössiä Ikea Aktivitetshusetissa. Töiden jälkeen työntekijät menevät mieluummin urheilemaan kuin oluelle.

 

Hannaa pikkupaikan hiljaisuus ei ahdista.

–Tykkään siitä, että täällä ei ole liikaa virikkeitä. Täällä voin keskittyä puhtaasti työntekoon. Elämäni Helsingissä oli aina paljon hektisempää. Sitä paitsi olen tottunut pikkukaupungin menoon: olen alun perin kotoisin Kemistä, jossa ei ole paljon tämän vilkkaampaa.

 

Älmhult näyttää aika samalta kuin suomalaisetkin pikkupaikkakunnat, sillä erotuksella että talot ovat ehkä lite sötare ja kadut siistimpiä.

 

Kulttihenkeä?

Ikean kodista ei voi tietenkään poistua kurkistamatta Ikea-museoon, Ikea-hotelliin tai maailman ainoaan Ikea Fyndiin, josta voi tehdä löytöjä menneistä mallistoista pilkkahinnalla.

Esitteen mukaan Ikea-hotellissa ei ole tarjolla luksusta, vaan mukavia vuoteita kohtuuhintaan. Valinnanvaraa ainakin löytyy!

 

Ikea-hotellin huoneissa on Raamatun sijasta Ikean tuorein katalogi, jonka väitetään olevan jopa Raamattuakin laajalevikkisempi painotuote.

Museon aulassa on seinänkokoinen Ingvar Kampradia esittävä mosaiikkityö. Lähempi tarkastelu osoittaa sen koostuvan työntekijöiden kasvokuvista.

Esillä on myös nuhjuisia tulitikkuaskeja, joita myymällä pikku-Ingvar aloitti uransa. Neuvokas poika keksi hankkia Tukholmasta ison erän tikkuja halvalla ja myydä niitä kalliimmalla paikallisille.

Tai niin täällä ainakin kerrotaan. Tarina viisivuotiaasta bisnesnerosta alkaa jo hieman hymyilyttää ja Business Insiderin vertaus avautua. Jonkinasteista Kamprad-henkilökulttia on selvästi havaittavissa.

– Kampradista puhutaan täällä hyvin arvostavasti; hän ei ole tehnyt paljon vain Ikean vaan koko yhteisön eteen, kertoo Ikean viestinnässä työskentelevä Angelina Ho Degerman. Hän on muuttanut Älmhultiin Singaporesta.

Yhdeksänkymppinen Kamprad asuu yhä Älmhultin lähellä, ja hän käy yhä kääntymässä aina Ikean pikkujouluissa. Kamprad on vaatimattoman – tosin joidenkin mielestä lähes legendaarisen saidan – miehen maineessa. Virttyneessä fleecepusakassa viihtyvää miljardööriä ei mikään erota ulkoisesti perussvenssonista.

 

Onhan se toki legendaarinen tuote, mutta että oikein vitriinissä...

 

Vaikka kuinka yrittää, paikallisista on vaikea saada irti mitään poikkipuolisia kommentteja Älmhultista saati Ikeasta. Sen ­sijaan he sanovat:

– Mahtava paikka!

– Paras.

– Rakastan työtäni!

Onko kyse ruotsalaisesta positiivisuudesta, vieraskoreudesta, ulkokultaisuudesta vai mistä?

– Luulen, että ihmiset viihtyvät täällä kyllä ihan aidosti. Tosi vähän kuulee minkäänlaista rutinaa edes kahvipöydässä, Hanna sanoo.

Luonnollisesti menestyjien joukossa on hyvä olla: firmassa, jolla menee hyvin, on varmasti myös kiva työskennellä.

– Isossa yrityksessä on myös hyvin tarjolla erilaisia työtehtäviä ja etenemismahdollisuuksia. Moni vakituisista työntekijöistä on tehnyt pitkän ja monipuolisen uran Ikeassa, Hanna miettii.

Hänkin on viihtynyt hyvin. Hänen sopimuksensa päättyy kesän alussa, mutta jatkosta on jo keskusteltu.

– En ehkä voisi kuvitella muuttavani pysyvästi tänne, mutta olisi kiva jäädä niin pitkäksi aikaa, että ehtisin nähdä koko prosessin: kuinka siitä piirroksesta luonnoslehtiössäni syntyy oikea tuote, joka on jo kauppojen hyllyllä.

Älmhultin loppis – kirpputori – on Hannan suosikkipaikkoja. Sieltä hän tekee löytöjä ja hakee myös inspiraatiota. Ikeaa on päätynyt sinnekin.

Vaikka työt eivät jatkuisikaan, Ikeasta näyttäisi tulevan pysyvästi osa Hannan elämää. Kotona Helsingissä odottaa poikaystävän kanssa juuri hankittu ensimmäinen omistus­asunto. Sinne olisi tarkoitus laittaa Ikea-keittiö.