Pärjääkö ihminen peruspäivärahalla? Kokeilimme

Köyhä syö puuronsa ilman voisilmää ja tarvitsee kekseliäisyyden lisäksi huumorintajua. Toimittaja kokeili, pärjääkö hän kuukauden ajan peruspäivärahalla.

Kuvat Panu Pälviä

Kaapissa on makaronia ja näkkileipää. Margariiniakin on, mutta siinäpä se. Näillä pitäisi elää reilut viisi päivää. Kaveri pyytää leffaan. Ruahhahhah!

On 26. päivä elokuuta. Tarkoitukseni oli elää kuun loppuun peruspäivärahalla.

Rahaa on jäljellä muutama euro, joten edessä näyttäisi olevan epäonnistuminen. Miten tässä näin kävi?

Palataan muutama viikko ja pari hassua seteliä taaksepäin. Idea kuulostaa hauskalta: teen kuukauden mittaisen tripin köyhyyteen ja testaan, miten minimillä eletään. Tullaanko toimeen? Nautitaanko elämästä vai kituutetaanko vain?
Köyhän kuukauden jälkeen palaan omaan, mukavaan elämääni. Sitä ennen kuvittelen eläväni ihanan yksinkertaisesti: syön yksinkertaista, edullista, itse laittamaani ruokaa kauden kasviksista. Säästän rahaa. Alan nähdä maailman uusin silmin. Viisastun.

Peruspäiväraha tarkoittaa verojen jälkeen 526,85 euroa kuukaudeksi. Lisäksi saisin asumistukea 261,50 euroa. Vähennän summasta vuokran, 550 euroa. Jäljelle jää 238,35 euroa. Vähennän muut pakolliset: julkisen liikenteen kuukausilippu, halvin nettiyhteys, pieneksi arvioidut puhelinmenot – ja voilà, ruokaan, viihteeseen ja muuhun elämään olisi kuukaudeksi käytettävissä 177 euroa. Laitan summan kukkarooni ja alan kuluttaa.

Köyhästi cool?

6.8.2012 K-Market Munkkivuori. Näkkileipää, margariinia, jauhelihaa, tomaattia, sipuli, makaronia: 6,90 €. Alkuinnostukseni on korskean hurskastelevaa, ja tunnen
ensimmäisillä kauppareissuilla tyydytystä. Edessä oleva nainen ostaa kasan tavallisen näköisiä elintarvikkeita mutta käyttää niihin 80 euroa. Minä en käytä. Näkkileipä on hyvää. Karkit ovat ihmiselle tarpeettomia. Köyhä pärjää ilman turhuuksia ja jalostuu paremmaksi ihmiseksi.

Suositulla keskustelupalstalla on puhuttu siitä, paljonko vähimmillään menee kuukauden ruokiin. Moni keskustelija kertoo pärjäävänsä 80 eurolla. Pystyy kuulemma herkuttelemaankin, jos ostaa halvinta vaniljajäätelöä ja mansikkahilloa: "Ei aina tartte syödä sitä kalliimpaa Eldoradoa ja muuta."

Lukijalle keskusteluketjusta ei jää päällimmäiseksi herkuttelufiilis.

"Aamupalaksi ruishiutaleita. Kilon Nalle maksaa vajaa 2 €, ja siitä tulee monet aamiaiset. Ilman voisilmää kannattaa tehdä tarpeeksi löysää, että sen voi juoda."

”Leipänä välillä ihan kuivaa näkkäriä. Margariinia lisäksi silloin, kun on varaa. Jauhelihaa 4 x 400g ja makaronia kaksi pussia, sipuli joukkoon. Saa kaksi kattilallista jauhelihamakaronia, ja se riittää neljäksi tai venytettynä viideksi päiväksi."

Köyhät kyykkyyn

9.8. S-Market Vallila. Kukkakaali, kaali, ruispalat, multivitamiinijuoma, vihreä linssi, juusto, muovikassi: 13,20 €. Kotimaiset hedelmät, miljardi euroa kilo. Ei taida olla vielä kausiherkkujen aika. Luomuvihannekset, hullun kalliita. Maailmakaan ei nyt pelastu. Ihmiset kiskovat kärryihinsä ihanalta tuoksuvia tuoreita basilikoja ja minttuja. Kaali on onneksi aika halpaa.

– Sä oot ostanu muovikassin! Miksi sä oot ostanu muovikassin?

Työkaverini katsoo järkyttyneenä ostoskuittiani. No, en vain muistanut ottaa omaa kassia mukaan. Jos olisin pysyvästi köyhä, muistaisin, koska kahden muovikassin hinnalla saa jo ison pussillisen makaronia.

Makaroni on edullista – ei tuorepasta vaan tavallinen sarvimakaroni. Sitä löytyy marketeista kuivatavaroiden alimmalta hyllyltä. Jos haluaa nähdä ympärillään köyhiä, kannattaa etsiä makaronihyllyn edestä, lattian rajasta. Siellä kykkii tänäänkin iäkäs mies vertailemassa kilohintoja.

Vielä vähän aikaa sitten oletettiin, että vanhuksilla menee taloudellisesti yllättävän hyvin, vaikka eläkkeet ovat pieniä. Ikäihmisiä ei näet näkynyt toimeentulotuen asiakkaina niin paljon kuin olisi luullut.

Tänä talvena tehtiin tutkimus Kuopion leipäjonosta, ja siellähän he olivat: sinnittelevät seniorit, jotka syövät puuron ilman voisilmää ja hakevat mieluummin ruoka-apua kuin käyvät sossussa.

Minun köyhäilydieettini ei perustu terveelliseen ruokaan. Kauden kasvikset ovat kalliita, euron juustohampurilainen on halpa. Avokadosta ja saksanpähkinöistä saisi hyviä rasvoja, mutta hyvät rasvat tuntuvat nyt kovin kaukaiselta ajatukselta. Ne kuuluvat samaan ruokahifistelyn maailmaan kuin luomu, lähi, reilu ja tuore. Rasvoista puheen ollen en näytä kärsivän aliravitsemuksesta. Farkut kiristävät entistä enemmän.

Ei pelkästään leivästä

10.8. Laulutunti: 35 euroa.  Koska Olen Sen Arvoinen. Yleensä tuntuu hyvinkin järkevältä käydä pari kertaa kuussa tunnilla. Se antaa energiaa ja on hauskaa. Ei kai köyhäkään kaikesta kivasta tingi. Ei kai?

Mitä kuuluu kohtuulliseen toimeentuloon? Taannoisessa paneelikeskustelussa päädyttiin siihen johtopäätökseen, että köyhälläkin on oikeus esimerkiksi huulipunaan – ei ehkä Diorin punaan, mutta markettituotteeseen. Minäkin luulin viikko sitten, että tässä olisi kysymys valinnoista. Ostaisin halvempaa briejuustoa. Kävisin ehkä kirpputorilla katsomassa, löytäisinkö sieltä hauskan kesäpaidan. Ja höpö höpö. Viikon jälkeen on selvää, että köyhä ei shoppaa eikä todellakaan käy millään laulutunneilla.

– Siihen tottuu. Ei vain osta mitään. En ikinä puhu ystävien kanssa ostelemisesta, kertoo Tiina Molander.

Hän on 36-vuotias oululainen teini-ikäisen lapsen yksinhuoltaja, työtön ja velkajärjestelyssä – köyhä suunnilleen vuodesta 2003, vakipaikasta irtisanoutumisen ja avoeron jäljiltä. Tiinan kotona huonekalut ovat roskiksista ja ystäviltä, vaatteet on saatu kesäkuntoon hoikentuneilta tutuilta. Lapsen tukka on leikattu itse. Tiinaa naurattaa, kun kysyn, joutuuko hänkin kävelemään rucolaosaston ohi ostamatta.

– Toki yritän syödä myös vihanneksia, mutta meidän köyhien vakiopolku Lidlissä näyttää johtavan helposti einespuolelle ja pakastepizza-altaalle. Lenkkimakkara maksaa 89 senttiä, salaattipussi tuplasti enemmän.

Vähävarainen tarvitsee Tiinan mukaan hyvän mielikuvituksen ja huumorintajua, muuten masentuisi. Tiinalla on nykyään aikaa lapselle ja ystäville, mutta raivostuttavia asioita riittää: yksinhuoltajien asema, turhauttava byrokratia, terveellisen ruuan kalleus.

– Minulle on myös sanottu suoraan, että ethän sinä voi olla köyhä, kun olet ylipainoinen. On yllättävää, miten moukkamaisia ihmisiä vielä löytyy. Toisaalta olen itse niin kova pitämään mölyä, että kerjään ehkä samalla muiltakin suoraa puhetta.

Köyhän harrastukset ovat simppeleitä. Tiina käy koirien kanssa lenkillä, ostaa Lidlistä vibraattoriin edullisia paristoja, lukee,piirtää ja bloggaa. Itselleen hänellä ei ole tarvetta ostaa asioita, mutta teini-ikäinen tarvitsee enemmän: vaatteet, joilla ei erotu joukosta ja tietokoneen, jotta ei syrjäydy kavereista.

Elämää minimillä

16.8. Elämäntilanne vaatii tilitystä eli pussikaljaa. Kaupan halvimmat tölkit ovat huoneenlämmössä, kylmästä saa vain kalliimpia. Näin sitä nöyryytetään ihmistä. Ostan kylmän ja kalliin, 2,60 euroa. Raivostuttaa sekin, että töissä joku, ehkä monikin, on lorauttanut kahvimaitonsa minun maitopurkistani. Nimikoin tölkin näkyvästi, tunnen jäätävää raivoa näpisteleviä kollegoitani kohtaan. Harkitsen, että lopetan myös itse naapuritoimituksen maitopurkista ammentamisen.

Saan puhelimeen Toivo Nyyssösen. Hän on sosiaalityöntekijä Lappeenrannasta ja kertoo, että oikeasti voisin hakea peruspäivärahan lisäksi toimeentulotukea. Virallisten laskutoimitusten mukaan ihmisen pitäisi tulla toimeen 461 eurolla kuussa.

– Kyllä sillä aluksi voi elää ihan hyvää elämää, Toivo aloittaa.

Aluksi, niin. Jos tietää olevansa väliaikaisesti köyhä, jaksaa ehkä reippaasti marjastaa, sienestää ja kuivata villiyrttejä. Mutta kun tilanne pitkittyy, ihminen lannistuu. Köyhyyden mukana tulee helposti velkaantumista, päihdeongelmaa, masennusta ja yksinäisyyttä. Jossain vaiheessa tulee myös odottamaton
menoerä, joka kaataa budjetin ja saa horsmanversojen ja suppilovahveroiden kanssa kikkailun tuntumaan turhalta. Tiina Molanderille sellainen katastrofi voisi olla vaikka koiran sairastuminen.

– Koira pitäisi päästää heti koirien taivaaseen, lääkärikuluihin ei olisi rahaa.

Toivo kertoo, että toimeentulotuen asiakaskunta on kirjavaa. Seassa on yksinäisiä, perheellisiä, yrittäjiä ja opiskelijoita. Työttömiä, mutta myös entistä enemmän osa-aikatyötä tai pätkäduuneja tekeviä. Se on huolestuttavaa. Sekin on huolestuttavaa, että vuonna 1994 syntyneellä nuorella saattaa olla 10 000 euroa ulosotossa.

– Surullisimpia puolia tässä työssä on se, että ihmisillä on niin hankalia taustoja. Kun on jaettu tarpeeksi huonot kortit, mikään ei onnistu. Pelkkä raha ei auta, pitäisi olla sosiaalistakin pääomaa.

Ei reissuja, ei lahjoja

23.8. Kummitytön synttärilahja: 11 €. Olisin halunnut ostaa jotain, mihin 14-vuotiaalla itsellään ei olisi varaa. Tämän
Glitter-varvaskorun ja kynsilakan hän pystyisi ostamaan itsekin. Toinen ongelma: kesänpäättäjäisviikonloppu mökillä. Paineita lähteä, mutta ei varaa junalippuun eikä juhlaruokaan. Nyt olisi kahdensadan euron pikavipin paikka. Päädyn pummaamaan siskolta kyydin ja ylöspidon.

Tiina Molander ei  mökkeillyt edes juhannuksena vaan kävi pyöräilemässä ympäri kaupunkia. Festareilla tai keikoilla häntä ei kesällä nähty – paitsi kerran, kun hän vaihtoi yhden taulun lippuun Erinin keikalle.

Bileet, ulkona syömiset ja reissut ovat niitä kohtia, joissa köyhä alkaa lipua varakkaampien kavereiden elämän ulkopuolelle. Kun ei pysty osallistumaan, haluaa eristäytyä. Tiinan mukaan monet vähävaraiset ostavat lahjoja velaksi tai jäävät juhlista pois.

– En minäkään osta lahjoja. Jos lapsi menee synttäreille, lahjaan on pakko olla varaa. En tajua, miten monen lapsen yksinhuoltajat saavat paletin pysymään kasassa.

Tiina kuuluu edelleen monenlaisiin ystäväpiireihin. Helpointa on hengittää sellaisten kanssa, joille ura ja raha eivät merkitse kaikkea. Varakkaammille äänekäs köyhä on kiusallinen piikki lihassa.

– Olin kerran juhlissa, joissa kaikki esittäytyivät: "Minä olen Anna, olen projektipäällikkö ja harrastan sitä ja tätä". Minä kerroin olevani Tiina, ypöyksinhuoltaja lähiöstä ja harrastavani perheneuvolakäyntejä. Ihmiset vaivautuivat. He olisivat ehkä halunneet sanoa, että otan osaa, mutta ei sekään oikein sopinut, kun olin siinä iloisena bilettämässä.

Entä köyhyyden periytyminen, josta puhutaan nykyään paljon? Toivo Nyyssönen huomaa työssään, että 90-luvun laman jäljiltä on kasvamassa uusi sukupolvi ilman mallia siitä, miten saadaan elämän syrjästä kiinni. Samalla, kun toiset saavat perintöjä, toisille omistus-asuminen lipuu mahdottomaksi haaveeksi. Tiina Molander toivoo, että hänen esimerkkinsä ei kannusta lasta ainakaan apatiaan.

– Opiskelen koko ajan avoimessa yliopistossa, pidän itseni ajan hermolla. Jos en olisi käynyt kouluja, en olisi näin hyväntuulisena kertoilemassa köyhyydestä. Koulutus auttaa pitämään puoliaan, ja on loistava uudistus, että työttömällekin sallitaan nykyään omaehtoinen opiskelu.

Tiina ei haluaisi palata entiseen elämäänsä miettimään, millaiset sohvatyynynpäälliset seuraavaksi ostaisi. Mutta on köyhyys tuonut mukanaan huomattavan tylsiä asioita. Ei ole kivaa olla lapselleen velkaa. Vähemmän hauskaa on myös miettiä, mistä saadaan ainesosat kotitaloustunnilta tulleisiin läksyihin. Äidin köyhyyden ei tarvitsisi kuulua lapselle, mutta kun se kuuluu.

Ratkeaminen

28.8. Luovutan, en pärjännyt. Varattomuuskokeiluni on kieltämättä ollut holtitonta pelleilyä: mainitsematta jäi esimerkiksi viikonloppuretki Vantaalle katsomaan Jukolan viestiä. Seutuliput, aamukahvit, sämpylä, metrilaku ja muu tärkeä: vajaat 20 euroa. Viimeisellä viikolla tapahtui myös ratkeaminen suklaan, rucoloiden, basilikojen ja salaattijuuston äärellä, ainakin 10 € ylimääräistä. En käyttänyt Lidliä, koska sitä ei ollut lähellä.

– Onhan sulla puurohiutaleita vielä! muistuttaa lähimmäinen, joka varmasti on juuri syönyt sitruunaisen savulohipastan päivälliseksi.

Koetapa itse syödä viikko puuroa, kun olet jo valmiiksi kyllästynyt yksitoikkoisiin eväisiin. Elämänohjeiden vastaanottaminen ei nyt huvittaisi. Tiinan tuttaviltakin tulee välillä hyviä neuvoja. "Mee töihin" on yksi suosittu, "kerää pulloja" toinen.

Kuinka Tiina sitten pärjää? Häneltä menee kahden hengen ruokiin kuukaudessa 120 euroa. Dyykkaus tosin auttaa paljon. Ihmiset, jotka kaivelevat kauppojen roskiksia eivät siis ole elämäntapaintiaaneja vaan yksinhuoltajaäitejä lähiöstä.

Roskisbisnes ei ole helppoa, koska kaupat ovat alkaneet lukita jätepisteitään. Bonuksena tulee yhteiskunnallinen raivo, kun Tiina näkee roskiin heitettävän ruuan määrän. Joulun jälkeen lihatalouden eettisyys tiivistyy roskisten liepeillä. Sika kasvatetaan, jotta se voitaisiin teurastaa ja heittää kinkku kaatopaikkakuormaan.

Nyt syksyllä Tiinan ruokatalous elää runsauden aikaa, koska ystävät tekevät pakastimiinsa tilaa uudelle sadolle. He tuovat vanhoja marjoja ja viime joulun lanttulaatikot Tiinalle, joka ottaa avun iloisena vastaan.

Toisin kuin minä, joka poistuin elokuun lopussa köyhyyden piiristä, Tiina ei ole pääsemässä lähiaikoina pakoon. Hän opettaa satunnaisesti sarjakuvan tekoa, hakee aika ajoin töitä ja aikoo pyrkiä ensi keväänä ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosiaalialaa. Rahatilannetta opiskelu ei kohenna, mutta Tiina on tottunut pärjäämään pienellä.

– Olen sellainen persoona, että elän tässä hetkessä. Tai kuten lähipiiri kuvailee, olen kuin koira, joka ei pysty hahmottamaan muita aikaulottuvuuksia.

– Ja jos rahaa tulee, en osaa käyttää sitä. Sain jokin aika sitten 200 euroa kilometrikorvauksia, kun minut oli pyydetty opettamaan sarjakuvaa ja onnistuin saamaan auton lainaan. Hullaannuin ja leikin hetken, että olen niin kuin muutkin. Ostin Comfortia enkä halpaa huuhteluainetta ja Oivariinia Lidlin Vita D'orin sijasta. Ai että oli hienoo.

Kommentit (164)
Vierailija

Täällä 2-vuotiaan lapsen äiti,(joka opiskelee) saa verojen jälkeen yhteensä 325 euroa ja vuokraosuus on 270 euroa eli jäljelle muuhun elämiseen jää 55e/kk.. sillä pitäis puolet ruokamenoista, lapsen menoista, opiskelut, puhelin/nettilaskut yms. vaatteet, hygieniatuotteet yms. Mutta ei. Ja tukea ei avopuolison tulojen takia tule, eikä avopuolison ole ihan pakko maksaa kuin lapsensa menot.(jonka hän kuitenkin tekee, kun ei muu auta) Valtion mielestä kuitenkin miehenalun täytyy elättää itsensä lisäksi lapsi ja lapsen äiti. Oli yhdessä tai ei, mutta asuu saman katon alla. Eli tässä maailmassa, tilanteessani täytyisi valita raha tai rakkaus. JA toisen töiden takia langettaa kela yli 1000e takaisinperintään, liika asumistuesta, joka sekin oli huima 120e/kk. Ei kela sitten tarkistanut asiaa hyvissä ajoin, vaikka lappuja kanniskeltu sinne tänne. Nice. mun tilanteessa toi 177e/kk olis siis taivas.

Vierailija

ajatelkaa ennen eu ta ranskan leipä maksoi 60 penniä ja nykyään 1,25 euroa hinnan nousua noin 12 kertaiseksi ja kaikki muukin ruoka on noussut yhtä paljon  mutta ei toimeen tulotuki eikä pienipalkaisten tulot itsekkin hankin jo markka aikana enemmän kuin nykyään

ihmisten pitäisi tulla toimeen kunnolla toimeen tulo tuella ja myös töillä  sanotaan että sosiaali toimen asiakkaat ovat hetkellisesti asiakkaita mutta totuus on että monet ovat olleet kymmeniä vuosia toimeen tulo rajan alapuolella

miksi ei toimeen tulo ja pieni tuloisten palkat ole nouseet  vaikka muiden palkat nousevat joka vuosi esim kansan edustajat 5000 - 10000 kk ja joillekin enemmän 

miksi köyhää kansaa soretaan kansassa on tulevaisuus 

antakaa kunnon toimeen tulo jokaiselle vähintään 2000 kk ja pieni palkaisille 3000 kk

valtio saa enemmän veroja ja kansalla on kaikki hyvin     kiitos

ihmisellä pitää olla kunnon toimeen tulo että se voi elää ja voi hyvin ja mahdollisuus päästä köyhyydestä

Laulaja Sanni Kurkisuo kulkee omaa polkuaan: ”Olen aina tuntenut kosmista yksinäisyyttä”

Sanni Kurkisuon matka kotimaisen popin huipulle on ollut yksinäinen. – En tiedä, voinko luottaa enää keneenkään, Sanni sanoo.

Try not to give a fuck, älä välitä paskan vertaa. Siinä se on, lyhyesti ja ytimekkäästi: laulaja ja lauluntekijä Sanni Kurkisuon, 22, uudenvuodenlupaus vuodelle 2015.

Lupauksen on helppo uskoa toteutuvan, sillä naisen olemus uhkuu omapäisyyttä: sininen tukka ulottuu puoleen selkään, nenänpieltä koristaa hopearengas ja nahkarotsin hapsut heiluvat vimmatusti.

– Olin vuosia ajatellut, että minun kuuluu olla blondi, koska siten olen miellyttävä ja helposti lähestyttävä. Olin aina halunnut värikkäät hiukset, ja uutenavuotena päätin, etten enää pelkää, Sanni sanoo ja sujauttaa nuuskan ylähuuleen.

Kolmen edellisvuoden aikana Sanni on monta kertaa miettinyt, miltä hänen kuuluisi toisten mielestä näyttää ja kuulostaa. Eikä ihme, sillä Sanni on näkynyt ja kuulunut kaikkialla. 22-vuotias nainen on julkaissut kaksi levyä, Sotke mut (2013) ja LELU (2015), jotka ovat myyneet platinaa ja kultaa. Lisäksi hän on sanoittanut kappaleita muille artisteille, kuten Cheekille, Diandralle ja JVG:lle.

Vaikka Sanni tekee nyt unelmiensa työtä, ei popartistin roolia ole helppo ottaa haltuun. Se vaatii muun muassa, että oppii kohauttamaan olkiaan juorupuheille.

– Mä hukun siihen suohon, jos en lopeta miettimästä, millainen tai kuka olen. Olen saanut valtavasti energiaa, kun olen päässyt sen miettimisestä. Joka tapauksessa minusta puhutaan ja ollaan jotain mieltä.

Pienessä kaupungissa kasvanut Sanni hyväksyy nyt ensimmäistä kertaa, että joukosta erottuminen on hyvä juttu.

 

 

”XO, terkkuja kotiin”

Lohjalaisella kotipihalla rymyää viisivuotias pellavapää. Vilkas Sanni ei ehdi itkeä polviin tulleita naarmuja, koska futiksen pelaaminen vain on niin kova juttu.

– Äiti vei minut kerran satubalettiin, mutta en viihtynyt siellä yhtään. Sen sijaan kokeilin karatea ja aloin pelata jalkapalloa, Sanni muistelee.

Sanni ei välittänyt, vaikka muut tytöt leikkivät barbeilla ja häntä kiinnostivat enemmän katuhait. Parasta oli, kun sai kokeilla uusia juttuja, osallistua juoksu- ja hiihtokilpailuihin ja kulkea ylpeänä kuhmu otsassa. Rymytä poikien kanssa tai kirjoitella ja piirrellä omissa oloissaan.

– Olen aina tuntenut jonkinlaista kosmista yksinäisyyttä ja ollut kiinnostunut itsetutkiskelusta, Sanni sanoo.

–Vanhempanikin sanoivat, että Sanni nyt on tuollainen omanlaisensa. Luin paljon jo pienenä. Lokki Joonatan, Iso kiltti jätti ja myöhemmin Harry Potterit olivat suosikkejani.

Myös musiikki on aina ollut osa Sannin elämää. Sannin äiti on laulanut covereita soittavassa rockbändissä, ja isäpuolikin soitti useita instrumentteja. Sanni aloitti viulutunnit 6-vuotiaana, 9-vuotiaana kuvioihin tulivat kitara sekä biisien kirjoittaminen.

Kun äiti treenasi Anoukin Nobody’s Wifea, päätti kolmosluokkalainen Sanni ottaa kappaleen haltuun. Vielä kun kotoa löytyi isäpuolen vanha Roland-kosketinsoitin, Sanni alkoi tehdä omia lauluja.

– Ensimmäiset biisini olivat nimeltään Friends Forever ja I’m Giving My Heart To You Baby. Kerran luulin keksineeni hitin, kunnes selvisi, että se olikin päähäni soimaan jäänyt Sweet Home Alabama, Sanni kertoo nauraen.

Sanni oli lähes poikkeuksetta hyvä siinä mihin ryhtyi. Paikallislehdissä kirjoitettiin, kun Kurkisuo teki maaleja jalkapalloturnauksissa ja pokkasi 8-vuotiaana Napero Finlandiassa voiton tarinallaan Lintu, joka halusi laulaa.

Teini-ikäisenä Sanni tunnettiin kotiseudullaan Captor-bändin keulakuvana, jonka kanssa hän sijoittui toiseksi Ääni ja vimma -kilpailussa. Captoriin häntä olivat pyytäneet toista koulua käyneet samanikäiset pojat, jotka olivat vakuuttuneet Sannin taidoista bändikatselmuksessa.

Yläasteen lopussa Sannin selän takana puhuttiin: hän oli tyyppi, joka luuli olevansa joku isompikin stara. Niinpä Sanni päätti välitunneilla vetäytyä omiin oloihinsa lukemaan Anthony de Melloa ja Paulo Coelhoa.

– Sen sijaan, että olisin rusinoitunut yksinoloon, halusin oppia ihmisyydestä ja siitä, miksi olemme tunteiden ja ihmissuhteiden kanssa niin ihmeissämme.

Peruskoulun aikana Sannin päässä oli kypsynyt ajatus: hän aikoi muuttaa 56 kilometrin päähän pääkaupunkiin, jossa hän saisi aloittaa alusta. Lohjalta Sannille ei jäänyt lapsuudenystäviä, vain jokunen kaveri, joihin yhteydenotto on sittemmin hiipunut.

– Lohja alkoi tuntua pieneltä paikalta, ja minua ei otettu mukaan niin sanottuun röökirinkiin. Muutaman kaverin mimmikoplamme alkoi hajoilla, kun elämäntilanteeni oli erilainen. En saanut tavoitella omia hulluja unelmiani ilman, että ne poljettiin alas.

”Prinsessoja ja astronautteja piti meistä tulla”

Sanni oli 16, kun hän muutti Lohjalta Helsinkiin, yhteiskämppään kolme vuotta vanhemman siskonsa Essin kanssa.

– Pääsin sisään Sibelius-lukioon, jossa tutustuin samanhenkisiin taiteilijatyyppeihin ja sain muutaman hyvän ystävän. Kaikilla meillä oli isoja unelmia eikä kukaan yrittänyt tallata toisen haaveita, Sanni kuvailee.

Sanni saattoi seisoskella tuntemattomuudestaan nauttien täpötäydessä metrossa ja miettiä, kuinka yksin ihminen lopulta on. Noista hetkistä syntyi idea tekstiin ja tulevaan hittibiisiin Jos mä oon oikee.

– Vaikka muutin kotoa jo nuorena, ei elämäni ollut pelkkää biletystä. Halusin olla vanhemmilleni luottamuksen arvoinen. Tiesin, mitä haluan ja podin maailmantuskaa siitä, miten jengi suunnittelee ryhtyvänsä prinsessaksi tai astronautiksi, mutta päätyykin dokaamaan ja tuijottamaan tv-sarjoja.

Ei Sanni silti halua osoitella sormellaan ketään.

– Olin itsekin töissä pikaruokaravintolassa, mutta ajattelin koko ajan, etten halua jäädä sinne. Päätin tehdä kaikkeni, jotta saisin tehdä musiikkia elääkseni.

Kauan Sannin ei tarvinnut kirjoitella lauluja pöytälaatikoiden täytteeksi. Onnekas yhteensattuma ajoi hänet yhteen tuottaja Hank Solon kanssa, ja pian kaksikko ryhtyi yhteistyöhön.

Sanni väittää, ettei listahittien leipominen ole hänen tavoitteensa, mutta niin vain niitä näyttää pukkaavaan. Sannin molemmat levyt ovat täynnä radiohittejä. Julkisuus tuli rymisten.

– Mietin, että mitä helvettiä? Olin aina ajatellut vain kirjoittelevani biisejä, mutta yhtäkkiä olinkin muka jonkinlainen artisti. Tajusin, että kaikki musiikkini kulminoituu tästä lähtien minun kasvoihini ja nimeeni.

”Me ollaan paljaita, haarniskaa ei täällä tarvita”

 

 

Sannin kirjoittamat kappaleet ovat kuin kurkistuksia päiväkirjojen sivuille: viittauksia oikeisiin ihmisiin ja tapahtuneisiin asioihin. Hän ei halua selittää, mistä kappaleissa lauletut rakkaus-, ero- ja pettämisteemat kumpuavat.

– Koen antavani biisien kautta niin paljon itsestäni, että joitain asioita haluan pitää ihan ominani, kuten vaikkapa ihmissuhteeni, Sanni sanoo.

Sanni on joutunut etsimään lähipiiristään luottamuksen arvoiset ihmiset yhä tarkemmin.

– En pidä siitä, että julkisuudestani muistutetaan, koska en tee siitä numeroa itsekään. En halua baarissa kavereideni hämmästelevän, miten minua taas tuijotetaan. Niinkin on käynyt.

Sanni on lopettanut yhteydenpitämisen ihmisiin, joille hän on ollut se, jonka kanssa otetaan vain Instagram-kuvia ja Snapchattejä. Nyt harvoja ja valittuja ystäviä on kourallinen.

– Joidenkin suhtautuminen minuun muuttui: valitettiin, miksei mulla ole koskaan aikaa heille, kun olen niin kiireinen. Jouduin punnitsemaan, ketkä ovat niitä, jotka haluavat tietää kuulumiseni vaikka tietävät, että viiletän menemään tukka nutturalla.

Tarkkaan sanojaan punnitseva, pohdiskeleva ja hieman mystinen. Sellaisen kuvan Sannista saa, ja se on ehkä tarkoituskin. Meikkituolissa Sanni supattaa luottokampaajalleen Saara Sarvakselle, kuinka häneltä taas penättiin ihmissuhdeasioita keikan jälkeen.

– En tiedä, voinko luottaa enää keneenkään. Minun ei ole vaikea tutustua ihmisiin, mutta vaikeaa on päästää uusia tuttavia oikeasti lähelleni.

”Tuijotan tienviittoja, oikee vaatii luonnetta, väärä on se hauska”

 

 

Millainen artisti Sanni on? Kuka Sanni on? Kuten kuka tahansa tähtitaivaan uusi tulokas, Sannikin on joutunut punnitsemaan näitä kysymyksiä. Pitäisikö Sanni Kurkisuosta tulla jonkinlainen brändi, laulaja-Sanni?

– Musiikin tekeminen on minulle se ykkösjuttu. Julkisuuden takia olen kuitenkin joutunut miettimään paljon, millainen minun pitäisi olla. Siitä asti, kun Prinsessoja ja astronautteja -biisi julkaistiin vuonna 2013, olen ollut naama kiinni peilissä ja pakottanut itseni määrittämään sitä, miltä muiden silmissä näytän.

Sannia ärsyttää, että ihmisiä pitäisi lokeroida tietynlaisiksi sen perusteella, miltä he näyttävät tai mitä tekevät. Jos hän haluaa värjätä hiuksensa tai laittaa lätsän päähän, se ei tee hänestä poikamaista tai tyttömäistä – tai mitään muutakaan.

– Olen sisäistänyt, että minun ei tarvitse olla täydellinen, minun tarvitsee olla vain minä. Tämän tajuttuani olen ollut onnellisempi kuin koskaan.

Koska kaikki on niin hyvin nyt, ei Sanni osaa listata tulevaisuuden haaveitaan tai suunnitelmiaan.

– Olen jo saavuttanut niin paljon, etten edes osaa haaveilla. Tiedän vain, etten haaveile punaisesta tuvasta, perunamaasta ja tasapainoisesta elämästä. Haluan mennä ja tulla, miten tykkään. Elämäni on nyt hyvin itsekeskeistä, ja sen hyväksyvät ne, jotka hyväksyvät, Sanni tymäyttää.

Syksyllä Sanni voi kuitenkin vetää yhden rastin seinään, kun hänet nähdään Vain elämää -sarjan neljännellä tuotantokaudella. Osa on ihmetellyt, miten kahden albumin artisti on valikoitunut suosikkisarjan kaartiin pitkän linjan musiikintekijöiden sijaan, mutta Sanni ei kuuntele soraääniä.

– Kyllähän minua jännitti vetää Antti Tuiskun, Anssi Kelan ja Maijan Vilkkumaan kappaleita, koska kuuntelin heitä koko lapsuuteni. Onneksi joukossa on myös VilleGalle, joka edustaa kanssani nuorempaa joukkoa, Sanni sanoo pilke silmissään.

Sanoitusten perusteella selvää, että laulajalla on vielä paljon kerrottavaa.

– Idolini ja Vain elämää -kaverini Maija muistutti minua, että taiteilijana minulla on vastuu olla kuulijoilleni ennen kaikkea rehellinen. Se ei tarkoita sitä, että kerron, mitä ostin kaupasta, vaan sitä, että sanon, mitä tunnen.

Väliotsikoiden sitaatit ovat Sannin kappaleista.

 

 

Sanni

Laulaja ja lauluntekijä syntyi 26.5.1993 ja vietti lapsuutensa Lohjalla. Asuu Punavuoressa, Helsingissä.

Julkaissut kaksi albumia, Sotke mut (2013) ja Lelu (2015), jotka ovat myyneet platinaa ja kultaa.

Tehnyt sanoituksia myös muille artisteille, esimerkiksi Cheekille, Diandralle ja JVG:lle.

Valittiin vuoden 2013 naissolistiksi Emma-gaalassa 2014.Teki 2012 pääosan Miss Farkku-Suomi -elokuvassa Piken roolissa.

Harrastaa hotjoogaa, jalkapalloa ja kuntosalia.

Nähdään syksyllä Nelosen Vain elämää -sarjan neljännellä tuotantokaudella.

Pirjo Heikkilä: Tätä jekkua emme kehdanneet tehdä tv-sarjan kuvauksissa

Kun työkavereina on hauskoja ja teräviä naisia, ei jekuttamiselta voi välttyä.

Vieläkö muistat sketsisarja Siskonpedissä esitetyn gynekologipilan? Ykköskaudella nähdyssä kohtauksessa Pirjo Heikkilä esitti gynekologia ja Sanna Stellan tämän asiakasta. Myöhemmin netissä kiersi video siitä, mitä emme nähneet telkkarissa. Stellan nimittäin yllätti Heikkilän kuvauksissa asettumalla tutkimuspöydälle oikeasti ilman alushousuja. Heikkilän reaktio vaihtui alkujärkytyksestä hysteeriseen nauruun, kun kanssanäyttelijän paljas alapää törötti naaman edessä.

–Suunnittelimme kostoa kakkoskauden kuvauksissa, Heikkilä paljastaa.

–Yhdessä sketsissä raskaana oleva nainen menee ultraäänitutkimukseen, ja kuvauksissa käytettiin oikeaa ultraäänilaitetta. Ohjaajallamme Anna Dahlmanilla oli idea, että kun lääkäri oli tulossa neuvomaan kuvausryhmää laitteen käytössä, oltaisiin hommattu laitteen ruudulle ultraäänikuva, jossa näkyykin sikiö.

Vastapilalla oli tarkoitus höynäyttää Sanna Stellania, Niina Lahtista tai Krisse Salmista: kohteeksi joutunut kollega olisi luullut olevansa raskaana. Lopulta jekku jätettiin kuitenkin toteuttamatta.

–Ajattelimme, että se olisi ollut kumminkin vähän liian paha.

 

​Katso ykköskauden kuvauksissa tehty gynekologijekku tästä.

 
Siskonpedin kakkoskausi alkaa syksyllä. Ykköskauden jaksot pyörivät parhaillaan uusintoina.
Helppoa rahaa 8/8

Kuinka Jonnan lopulta käy? Lue jatkiksen viimeinen osa

Rauni ja Heli tekevät Jonnalle vielä yhden palveluksen. Kaiken kruunaa kuitenkin Jonnan oma, pirullinen suunnitelma.

Jonna makasi vuoteella uppeluksissa peiton alla. Hän piti silmiään kiinni ja yritti hengittää tasaisesti. Riitelyn sähköistämä ilma kipinöi yhä silmäluomien sisäpinnalla. Pään sisällä oli uusivuosi, kaikki ampuivat raketteja pimeyden sekaan. Ehkä siellä juhlittiin hänen tappiotaan.

Erkki oli saanut järkyttävän raivokohtauksen. Hän oli uhannut Jonnaa erolla, pakkohoidolla ja kaiken lisäksi pelotellut syytteellä, jonka Lux Luna voisi nostaa häntä vastaan. Ei millä tahansa syytteellä vaan vahingonkorvausvaatimuksella. Se sana oli Erkin lausumana kuulostanut maailman pahimman synnin hedelmältä. Vahingonkorvausvaatimus. Jos joku kehtasi rikkoa sopimuksia niin, että vastapuoli sai laillisesti vaatia rahaa, se oli aivan kauheaa. Kaiken mesoamisen päätteeksi Erkki oli mennyt nukkumaan työhuoneeseensa ja jättänyt Jonnan yksin kasvavien varjojen armoille.

Olo oli huono, mutta kaikkeen tottui, oli pakko. Kutiskoon, rapiskoon, hän ei välittänyt siitä. Peiton alla puhelimen näyttö kajasti kalpeaa valoa, kellon numerot vaihtuivat uskomattoman hitaasti. Aamuun oli vielä aikaa. Oliko uusi päivä uhka vai mahdollisuus?

Kädet alkoivat taas täristä. Jonna selaili kännykän valikkoja. Oli tehtävä jotain, johon ajatukset saattoi keskittää tai hävittää kokonaan. Tuntemattomasta numerosta oli nähtävästi tullut puhelu illan kiivaimpien taisteluiden keskellä. Hän soitti numeroon ja toivoi, että joku vastaisi, lehtikauppias, pankkivirkailija, vakuutusmyyjä, kuka tahansa, joka olisi jäänyt yöhön jumiin yhtä pahasti kuin hänkin.

Puhelin tuuttasi pitkään. Jonna kuvitteli mielessään, kuinka jossakin toimistossa vaihde pirisi, kuinka tyhjien tuolien saartamilla pöydillä kuulokkeet ja mikrofonit makasivat sotkuisina vyyhteinä eikä kukaan asettanut niitä päähänsä ja armahtanut häntä. Sitten kuului rasahdus ja tuuttaus loppui. Joku muukin oli yhä hereillä.

– Jonna, olen pahoillani.

Ääni oli uninen. Rauni. Vai oliko kaikki vain harhaa?

– Mitä tää on, jotain sairasta pilaako? Eihän tämä ole sun nu­merosi?

– Ostin prepaidin, että voin puhua sinun kanssasi. Varmuuden vuoksi. Kuuntele tarkkaan. Minä laitan sinulle tekstiviestinä ohjeet siitä, missä voit käydä verikokeissa. Älä puhu minusta mitään. Älä kysy mitään keneltäkään. Se, kenet tapaat, tietää tehtävänsä. Älä soita minulle enää minun omaan puhelimeen, älä laita tekstiviestejä. Hoidetaan kaikki asiat tämän liittymän kautta. Missään nimessä et saa tulla tapaamaan minua.

– Mistä mä voin tietää, vaikka tääkin olisi jokin ansa. Te kaikki olette kääntyneet mua vastaan, Jonna supatti.

– Luota minuun. Meidän välit on nyt virallisesti poikki. Anna anteeksi. Krista on vaarallinen vastustaja, on aina ollut. Mutta minä haluan auttaa sinua vielä näin, viimeisen kerran.

– Se lupasi sulle tietysti jotain? Rahaa? Hyvän työpaikan? Jonkun palkinnon?

– Ei puhuta siitä.

– Ja mun pitäisi nöyrästi luottaa suhun? Nuolla kättä, joka löi mua, niinkö?

– Anna anteeksi. Minä laitan sinulle ne tiedot. Voit tulla tai olla tulematta.

Jonnasta tuntui, kuin peiton alla oleva ilma olisi loppunut. Hiki kirveli silmänurkissa.

– Entä Juho ja Heli? Vieläkö sä maksat niille mun auttamisesta?

– En. Mutta lopetetaan nyt. Saat sen viestin kohta.

Hiljaisuus venyi. Kumpikaan ei sanonut enää mitään. Rauni katkaisi puhelun. Jonna kaivoi tyynyn alta ampparifolion. Kun hän hamusi sängynjalan vierestä vesipullon, viileä ilma iski peiton alta ilmestyvään käteen kuin verikoiralauma.

Yksi pilleri. Oli pakko saada unta. Hikisessä kädessä kapselin kuori pehmeni, mutta Jonna sai nakattua sen suuhunsa. Hän joi vettä päälle, asetti kännykän herättämään viideltä ja painoi pään tyynyyn. Tulkoon pimeys.

Kaikki oli aamulla mennyt oikein hyvin. Erkki oli jäänyt työhuoneeseen kuorsaamaan, kun Jonna oli hiipinyt sukkasillaan portaikkoon. Hän oli vetänyt kengät jalkaansa vasta alhaalla ja suunnannut Kampin linja-autoterminaaliin tappamaan aikaa. Oli pakko käydä vessassakin, rakko tuntui halkeavan.

Raunin tekstiviestissä oli osoite ja huoneen numero. Vastassa olisi nuori nainen, mustat hiukset, punasankaiset silmälasit. Jonnan ei tarvitsisi sanoa mitään. Tyttö tietäisi kaiken. Kaikki muut tiesivät aina kaiken, hän ei tiennyt mitään.

Jonna käveli linja-autoa odottavien ihmisten ohi vessaan. Muutama pää kääntyi seuraamaan hänen ­kulkuaan, ja väsyneisiin silmiin syttyi hämmästynyt kiilto. Ehkä hän oli huonosti nukutun yön jälkeen räjähtäneen näköinen.

Lukitun oven takana olo oli turvallinen. Korvissa sirisi, mutta siihenkin alkoi tottua. Pöntöltä noustuaan Jonna katsoi peilikuvaansa ja henkäisi hämmästyneenä. HKG5 saattoi olla hirvittävä myrkky, mutta sen tehoa ei voinut kiistää. Hänen ihonsa oli sileä ja sen kuulas väri muistutti himmeää norsunluuta. Hiusten juurikasvu oli hehkuvan valkeaa, tummempi raita oli jäänyt oudosti värjätyn ja uuden kasvun väliin. Oli parasta vetää takin huppu päähän, etteivät ihmiset tuijottaisi.

Aamun tunnit matelivat. Jonna joi kahvilan nurkassa teetä ja silmäili lehteä. Oli vaikea lukea, kun mustat pallot liukuivat pitkin tekstiä. Välillä pisteet tempaisivat jonkun kirjaimen mukaansa, ja lehteen näytti jäävän valkea aukko. Tottumaton olisi voinut säikähtää, mutta Jonna piti päänsä kylmänä. Pahempiakin hetkiä oli ollut, tämä oli pientä.

Kahdeksalta hän oli Yrjönkadulla. Kaikki sujui kuin jossakin Kaurismäen elokuvassa. Ei turhia vuorosanoja. Tyttö otti hänestä viisi tuubia verta. Jonna antoi tytölle yhden keltamustan kapselin ja pyysi, että sekin analysoitaisiin. Tyttö nyökkäsi. He erosivat, ovi sulkeutui. Kukaan ei hyökännyt Jonnan kimppuun.

Ulkona Jonnan päässä alkoi soida vanha Pelle Miljoonan biisi. Olen nuori, olen kaunis, syntynyt voittamaan. No, ihan nuori hän ei enää ollut, mutta kaunis hän oli, kauniimpi kuin kukaan. Ja voittaa hän aikoi, se oli varma.

Hän käveli Akateemiseen kirjakauppaan ja kipusi toiseen kerrokseen. Täällä hän sai soittaa ja puhua rauhassa. Kirjakauppa oli aina melkein tyhjä, myyjiä ei kiinnostanut kirjojen myyminen yhtään sen enempää kuin harvoja asiakkaita niiden ostaminen. Jonna tallusteli puhelin korvallaan lastenkirjaosastolle ja hypisteli kuvakirjaa, kun Heli vastasi.

– Tiedät kai, että pestimme on päättynyt? Heli sanoi ilman esit­telyjä.

– Joo, tiedän. Krista on varmaan tehnyt Raunille tarjouksen, josta se ei voi kieltäytyä. Mutta voitteko te vielä auttaa mua?

– Ilman rahaa? Se olisi hyväntekeväisyyttä. Siihen meillä ei ole varaa, Heli sanoi.

– Voin mä kai jotain maksaa, Jonna mutisi.

– Ei puhuta nyt siitä. Mutta hyväntekeväisyyteen minä en lähde. Jos kyseessä on pahantekeväisyys, voin harkita. Miten on?

Jonna vilkuili ympärilleen. Ei ketään missään.

– Mä luulen, että se voi olla sitä jälkimmäistä.

– Palataan asiaan, Heli naurahti.

Jonnan huulilla karehti vielä virnistys puhelun jäljiltä, kun hymyilevä myyjä ilmestyi jostakin hyllyjen välistä. Nainen katsoi häntä pää kallellaan aivan kuin jotakin taivaallista ilmestystä.

– Voinko auttaa jotenkin?

– Joo, mä etsiskelin sellaista vauvan ensimmäistä kirjaa, sellaista kansaedustajapainosta, jossa on isoja kuvia eikä tekstiä, Jonna valehteli.

Kun hän käveli Akateemisen rahiseva kirjakassi kädessään kohti Kalevankatua, ihmiset kääntyivät katsomaan häntä. Jonna veti hupun takaisin päähänsä. Hymy hiipi hänen huulilleen ihan väkisin. Ehkä Lux Lunan olisi kannattanut vielä miettiä, kenelle oli järkevää antaa potkut.

Kotona Jonna meikkasi naamansa hiukan kurjemman näköiseksi. Silmien alle mustaa, vähän ryppyjä silmäkulmiin. Täytyi näyttää kurjalta, piestyltä ja nujerretulta. Sitten hän kaivoi pakastinta ja varmisti, että sieltä löytyi täytettyjä kalafileitä ja lohkoperunoita. Erkki tulisi varmaan neljän maissa, hän voisi tähdätä ruoan siihen. Jäljellä olevat tunnit hän käyttäisi sohvalla makoiluun ja taisteluun teräväkulmaisia varjoja vastaan.

Kolme päivää kaikki kulki suunnilleen samoja latuja. Erkki saapui töistä vihaisena, söi Jonnan laittaman ruuan ja kuunteli otsa kurtussa, kuinka Jonna vakuutteli olonsa paranevan koko ajan. Sitten mies paineli työhuoneeseen, eikä tullut sieltä ulos muuta kuin käymään vessassa. Neljäntenä päivänä Erkki lopetti mykkäkoulunsa. Hän seivästi perunan haarukkaan ja heristeli sitä Jonnan kasvojen edessä.

– Mä en enää luota suhun. Kun me mentiin naimisiin, sä lupasit olla sotkeutumatta enää mihinkään aineisiin. Koko meidän avioliiton ajan sä olet hoitanut raha-asiasi niin huonosti, että mä olen katunut sitä, etten mä tehnyt avioehtoa. Työttömänä sä olit ihan limapussi, makasit sohvalla tekemättä mitään. Ja nyt, kun sä viimein sait töitä, kaikki menee perselleen, kun sä alat uudestaan vetää nappeja! Kaiken muun hyvän lisäksi sait vedettyä mukaan meidän mainostoimiston. Nyt Lux Luna roikottaa meitä löysässä hirressä sen mainoskampanjan suhteen, ja se tekee hallaa meidän maineelle!

– Mutta mehän sovittiin, että mun työttömyysaika käytetään lapsen hankintaan. Ne lapsettomuushoidot oli mulle rankkoja, henkisestikin, Jonna puolustautui.

– Aina sulla on joku hyvä selitys. Jos sä olisit myöntänyt, että sä vedit nappeja ja olisit luvannut parantaa tapasi, Krista olisi voinut pestata sut takaisin firmaan. Ne promokuvat on ihan helvetin hienot, niille oli varmasti kova pettymys, että sä pilasit kaiken, Erkki mouhosi.

Jonna nieleskeli ja tuijotti Erkin vihan vääristämiä kasvoja. Hän olisi voinut puolustaa itseään, haukkua Erkkiä ahneeksi paskaksi, joka uskoi jotain vierasta ämmää mieluummin kuin omaa vaimoaan. Mutta hän ei tehnyt sitä. Sen sijaan hän pyyhkäisi silmiään ja alkoi tuijottaa pöydän vihreää vahakangasta.

– Mä en halunnut uskoa sitä itsekään. Mä vain jotenkin lipesin, Jonna nyyhkäisi.

– Sä lipeät aina joka asiassa, Erkki tuhahti.

– Jos mä myönnän kaiken, ottaako Krista mut vielä takaisin?

Erkki sotki kastiketta perunoiden sekaan.

– Ainakin se on puhunut sellaista. Mutta se voi vaatia tarkkailua niiden tiloissa. Ja sehän on sun mielestä paholaisen pesäpaikka. Krista kertoi mulle, että sä et koskaan oppinut edes niiden muiden työntekijöiden nimiä. Menitkö sä heti hankkimaan nappeja, kun ihana mallin maailma aukesi sulle uudestaan?

Jonna tuijotti kädessään olevaa veistä. Kahdeksan vuotta, eikä kumpikaan ollut tuntenut toista lainkaan. Jokaisen ihmisen pinnan alla oli musta, tutkimaton syvyys.

– Mä tapasin vanhan tutun, ihan sattumalta. Se vaan lähti käsistä heti. Jos mä puhuisin Kristan kanssa, voisiko se antaa mulle anteeksi?

Hän katsoi, kuinka mies, jonka kanssa hän oli elänyt saman katon alla, joi maitoa ja siristeli silmiään. Tuoltako se näytti? Luisevat poskipäät, pistävä katse, parransänki.

– Kristalla on järkeä päässä. Se varmasti antaa sulle toisen mahdollisuuden. Varsinkin kun mä voin sanoa, että sä olet yrittänyt parhaasi.

Jonna hymyili, vaikka Erkin sanat nostivat karvasta sappea hänen kurkkuunsa. Erkistä oli tullut yhtäkkiä Kristan asiantuntija, vaikka hän ei tuntenut edes vaimoaan. Jumala rakastaa kakkia. Se oli elämän suurin salaisuus.

– Jos me kutsuttaisiin se tänne syömään? Mä tekisin ruokaa. Mä voin kutsua äidinkin, niin puhe ei eksy kiusallisiin aiheisiin. Voidaan näyttää sille, että mä olen kunnossa, vähän niin kuin vaivihkaa.

Erkki laski haarukan ja veitsen lautaselleen. Hän katseli ikkunasta ulos kaupungin kattojen yli. Leuat jauhoivat vielä, poskilihakset pullistelivat.

– Tuossa on kyllä järkeä. Ei meillä ainakaan ole enää mitään menetettävää. Mutta mä haluan aterian kanssa punaviiniä, vaikka anoppi inhoaa sitä.

– Mä ostan äidille oman valkkaripullon, Jonna sanoi.

Pitkästä aikaa Erkin kasvoilla viivähti hymy.

– Nyt kuulostaa jo paljon paremmalta, Erkki sanoi ja taputti pöydän yli Jonnan kättä.

Illalla Erkki piipahti makuuhuoneessa. Jonna puhui varovasti lapsesta, mutta Erkki puisteli päätään.

– Ei… nyt… sun.. pitää… olla… ensin…­ varmasti… kuivilla…, mies puuskutti.

Jonna sulki silmänsä ja ajatteli sängyn alle piilottamaansa kuvakirjaa. Hän tiesi, ettei sille tulisi koskaan käyttöä.

Pesun jälkeen Jonna hiipi takaisin makuuhuoneeseen. Erkki oli mennyt työhuoneeseen, kai sillä oli jokin kaava, jonka mukaan lähentyminen saattoi tapahtua. Ihoa kihelmöi ja Jonnaa huimasi. Vessassa oli ollut pakko napata vielä yksi amppari. Niitä oli jäljellä vielä kuusi liuskaa, kolmekymmentä kuusi helisevää kapselia.

Vasta peiton alla Jonna uskalsi avata puhelimensa viestikansion. Tuntemattomasta numerosta oli tullut viesti. Siinä tuntematon käski häntä soittamaan. Jonna tuijotti puhelimen näyttöä niin kauan, että se sammui. Vasta kun työhuoneesta kuului tasainen kuorsaus, hän uskalsi sytyttää näytön uudestaan eloon.

Rauni vastasi heti.

– Terve. Onko paha paikka, voitko kuunnella?

– Kerro.

– Verikoe. Melatogeniinin määrä on jäänyt pysyvästi korkeaksi, mikä viittaa johonkin solumuutokseen. En tiedä, miten se on mahdollista. Ehkä Krista on keksinyt jonkin viruksen, joka muuntaa kehon omia soljua tuottamaan näitä aineita. Harhat voivat johtua siitä, sillä meillä ei ole mitään tietoa, miten keho reagoi moiseen muutokseen. Sitten huonot uutiset.

– Huonot? Mä luulin, että sä kerroit ne jo, Jonna kähisi.

– Kapseli. Siinä on erästä hermomyrkkyä, jota jotkut homeet synnyttävät. Melatogeniini ja mykotoksiini reagoivat keskenään neutraloiden toisiaan. Ne vapauttavat pienen määrän hiilimonoksidia, minkä takia sinua voi joskus hengästyttää. Hiilimonoksidi on siis häkää. Ehkä juuri siksi ihosi on kuulas. Kaksi tuollaista kapselia tappaa tavallisen ihmisen varmasti, ehkä jopa yksi. On pakko myöntää, että Krista on ammattilainen.

Jonna puristi luuria korvaansa vasten. Rauni selitti tarkemmin kemiallisia kaavoja mutta hän ei halunnut ymmärtää niistä mitään.

– Voinko mä parantua? Jonna kuiskasi.

Hiljaisuus jatkui niin pitkään, että Jonna tiesi jo vastauksen.

– Mikään ei ole tietenkään varmaa. Mutta minun kokemukseni mukaan se ei ole todennäköistä. Tilanne tuskin pahenee siitä, mikä se nyt on. Niitä kapseleita voit ottaa tällä hetkellä enintään kuusi päivässä, mutta parempi olisi, ettet ottaisi yhtään. Jos virus deaktivoituu, kapselit tappavat sinut.

– Mitä jos me nostetaan oikeusjuttu? Eikö sulla ole nyt hyvät todisteet...

Linja katkesi. Jonna otti puhelimen korvaltaan ja soitti uudestaan. Tuttu ääni kertoi, että hän oli soittanut numeroon, johon ei juuri nyt saatu yhteyttä. Ei tarvinnut olla Noora Karma tajutakseen, ettei numero toimisi enää ikinä.

Jonna puristi polvet rintaansa vasten. Hän selviäisi tästä. Moni näki harhoja ja tuli silti ihan hyvin toimeen. Suomessa oli ollut monta pääministeriä, jotka olivat olleet idiootteja mutta olivat luulleet olevansa neroja. Mitä sen rinnalla oli mustat pisteet, liikahtelevat varjot ja ajoittain huojuva lattia, ei mitään.

Uni ei tullut, tai se tuli niin, ettei hän huomannut mitään. Aivot jauhoivat samoja ajatuksia, miksi aina minä, miksei joku muu. Oliko hänen pakko ryömiä nerokkaan Kristan jalkojen juureen ja nöyrtyä? Ehkä hän voisi varata huoneen hotelli Lux Lunan alakerrasta kaniinien ja rottien naapurista. Omassa häkissä voisi olla mukavaa, palvelu pelaisi, ja hänestä pidettäisiin huolta kuolemaan saakka. Ajatus syrjäytti vähitellen kaikki muut ajatukset, ja hän vaipui täydelliseen pimeyteen.

Aterian valmistelut sujuivat oikein hyvin. Hän osasi kyllä laittaa ruokaa, jos vain halusi. Karitsa sopi mainiosti punaviinin kanssa. Pääsiäinenkin oli tulossa, tuskan ja hurmion juhla. Viiniksi kelpasi mikä hyvänsä espanjalainen, jossa ei ollut kierrekorkkia. Täytyi vain löytää päivä, joka sopi kaikille. Muilla oli niin kovasti kiireitä, hänellä ei ollut enää mitään. Äiti ilahtui kovasti Jonnan kutsusta.

– Huominen käy, sitten vasta viikon päästä. Onpa tosi hienoa, että jaksat taas kokata. Pienenä sinä teit vaikka mitä herkkuja. Mutta oletko sinä lomalla?

– Joo, olen. Kun se mun työ on keikkaluonteista, niin tunteja kertyy välillä liikaa. Täytyy poltella niitä pois, Jonna valehteli sujuvasti.

– Hyvä niin. Ei saa ajaa itseään loppuun liialla työnteolla. Minä en sitten juo punaviiniä, kuin se värjää hampaat, äiti huolestui.

– Sulle on ihan oma pullo valkkaria, älä huoli. Mun täytyy vielä tarkistaa Kristan ja Erkin kiireet.

– Todella mukavaa nähdä se sinun pomo. Eihän se ole se vitamiinivastainen maailmanparantaja?

– Ei. Krista suosii kaikkea kemiaa, joka toimii ihmisen parhaaksi, Jonna sanoi.

– Se on hyvä. Kuulostaa järkevältä ihmiseltä, äiti ilahtui.

– Mä soittelen sulle illalla uudestaan, jos joudutaan siirtämään tätä. Jos mitään ei kuulu, tule viideksi tänne.

– Selvä. Nähdään!

Äidin iloinen ääni jäi kaikumaan Jonnan pään sisään. Se tuntui aavistuksen pahalta, mutta joskus oli ajateltava vain itseään. Hän tallusteli olohuoneeseen. Televisiossa joku esitteli laitetta, jonka avulla saattoi päästä loistavaan kuntoon tekemättä mitään. Ruutu näytti tahraiselta. Jonna pyyhkäisi sitä hihallaan. Täplät eivät lähteneet irti, mutta ne alkoivat ryömiä uusiin paikkoihin. Jonna veti henkeä ja istui nojatuoliin. Hän soitti Helille.

– No, mikä tilanne?

– Se juttu, vieläkö sä lähdet siihen?

– Riippuu vähän, mikä se on ja ketä se koskee?

– Wiik. Huomenna.

– Ei ruumiita?

– Ei. Hyviä unia vain. Kerronko lisää?

– Kerro.

Viimeisenä Jonna soitti Kristalle. Kun tämä vastasi puhelimeen, ikävän kirvelevä häivähdys kulki hänen lävitseen.

– Mitä sinulle kuuluu? Onko vieroitus sujunut hyvin?

– On. Käytännössä mä olen kuivilla. Mä olen pahoillani kaikesta ja siksi mä haluaisin, että sä tulisit syömään meille huomenna viideltä. Mun äitinikin tulee, se haluaa nähdä sut. Teeskennellään, että mä olen yhä teillä töissä, Jonna sanoi.

Ääni alkoi väristä, hänen oli pakko rykäistä pari kertaa.

– Kyllä se sopii. Ja Erkki on tietysti myös paikalla?

Jonnan teki mieli huutaa, mutta hän puri huultaan ja pakotti äänensä tasaiseksi.

– On se. Mä haluan hyvitellä teitä. Mutta älkää antako sen näkyä mun äidille, sopiiko?

– Tietysti. Hei, on tosi mukava kuulla, että olet päässyt jaloillesi.

– Kiitos. Mä teen parhaani. Nähdään huomenna.

Hymy rapisi Jonnan kasvoilta, kun linja vaikeni. Hän heitti puhelimen sohvalle ja hieroi ohimoitaan. Mahaa kouristi, mutta hän ei välittänyt siitä. Tätä hän ei jättäisi kesken.

Pasilan ratapihan länsipuolella olevat kalliot tuntuivat hiukan kutistuneen. Isä oli aina tuonut Jonnan leikkimään sinne, paikkaan, jonka kaupunkiarkkitehti oli unohtanut tuhota. Hän tunsi jokaisen kivenkolon ja syvennyksen. Ratapihan puolella oli pieni luola, jossa Jonna oli säilyttänyt aarteitaan. Muovisankoa, rakettikeppejä ja punaista liinaa. Siitä oli kulunut jo tuhat vuotta.

Jonnan ei tarvinnut odottaa kauaa, kun Wiik tallusteli kalliolle ympärilleen pälyillen. Iso mies näytti epäluuloiselta, vaikka oli keski­päivä. Jonna otti hupun päästään, jotta mies tunnistaisi hänet. Hän laskeutui pajukon vierestä alaspäin matalaan notkelmaa ja pakotti miehen tulemaan kauemmas tiestä. Wiik seisahtui pienen kallioleikkauksen reunalle ja vilkuili ympärilleen. Hän oli korkeimmalla kohdalla ja näki koko kallion, tai niin hän ainakin kuvitteli.

– Jos tämä on jokin typerä pila, niin sinulle käy huonosti, Wiik ­sanoi.

– Jutta oli ottanut kuvia teidän putiikissa. Se antoi ne mulle silloin kun me tavattiin. Teidän alempi labra ei ole varsinainen lomahotelli, Jonna sanoi ja työnsi kätensä povitaskuun.

Hän otti esiin kirjekuoren. Wiik vilkaisi vielä kerran ympärilleen ja laskeutui kyykkyyn.

– Näytä, mies sanoi ja ojensi kätensä.

Jos Jonna ei olisi tiennyt, että kalliossa oli syvänteitä, joissa saattoi maata piilossa, hän olisi luullut Helin ilmestyneen tyhjästä. Kun Wiik tajusi jonkun seisovan takanaan, oli jo liian myöhäistä. Mies käänsi päätään ja Heli potkaisi häntä suoraan ohimoon. Wiik putosi kalliolta notkelmaan Jonnan jalkoihin. Heli hyppäsi ketterästi alas ja painoi sormensa Wiikin kaulalle.

– Elossa on. Kauanko sen pitää olla täällä?

– Kuuteen saakka. Onnistuuko?

Heli vilkaisi ympärilleen. Pajukko suojasi heitä radan suuntaan ja kallio tielle päin.

– Onnistuu.

– Mitä mä olen velkaa sulle?

– Et mitään. Paitsi ettet kerro tästä Juholle. Se on tosikko eikä pidä näistä solidaarisuuskeikoista, Heli virnisti.

Jonna nyökkäsi. Hän jätti Helin vahtimaan Wiikiä ja lähti asemalle. Pasilasta hän ehtisi keskustaan ajoissa ostamaan viimeiset ruokatarvikkeet ja viinin.

Karitsa oli juuri sopivan mureaa. Jonna oikein ihmetteli, kuinka hyvä kokki hän oli. Äiti oli ollut oikeassa. Lapsena hän oli tehnyt vaikka mitä, kunhan reseptissä oli kunnon ohjeet. Uunista kuului kuorolaulua, mutta hän ei välittänyt siitä vaan löi luukun kiinni. Helpotusta oloon oli pian luvassa.

Kaikki alkoi olla valmista. Viinipullot oli avattu, ruoka oli kypsää, ja astiat olivat pöydässä. Jonna oli pukenut päälleen mustan mekon, siinä ei näkyisi niin helposti tahrat kuin keltaisessa, josta hän piti enemmän. Erkki oli luvannut hakea Kristan, hiukan turhankin innokkaasti. Mutta kukapa ei säkenöivän ja älykkään liikenaisen seurassa viihtyisi. Krista ei ollut mikään sohvalla lojuva limapussi.

Kello oli varttia vaille viisi. Jonna seisahtui eteisen peilin eteen. Hän näytti hävyttömän hyvältä. Ainoa kauneusvirhe oli kasvoilla vaeltavat mustat pisteet, mutta kukaan muu ei tietenkään nähnyt niitä. Kun ovikello soi, hän sulki silmänsä ja toivoi, että äiti kestäisi kaiken. Sitten hän avasi oven.

– Täällä on hyvä tuoksu! Jestas, sinä olet kyllä täydessä sotamaalauksessa. Miten sinä saat ihosi noin sileäksi? äiti höpötti samalla kun riisui takkiaan.

– Hyvät meikit, siinä kaikki. Tai sä voit kysyä Kristalta lisää, kun se tulee. Erkki hakee sen toimistolta.

Äiti käveli olohuoneen kautta keittiöön. Se oli pakollinen tarkistuskierros, mutta tällä kertaa se ei ärsyttänyt Jonnaa. Hän oli imuroinut ja siivonnut kaikki lehdet pois pöydältä. Äiti jäi katselemaan ikkunasta avautuvaa maisemaa.

– Täältä on kyllä hienot näkymät. Erkki oli viisas, kun osti tämän teille.

Jonna tyytyi hymyilemään. Hän ei ollut koskaan paljastanut äidille, että Erkki ei ostanut mitään heille vaan itselleen. Se olisi himmentänyt Erkin kruunua aivan liikaa. Samassa ovi aukesi, ja iloisesti rupatteleva pari astui eteiseen.

– Täällä on ihana tuoksu! Krista huudahti heti.

– Jonna on loistava kokki, Erkki sanoi maireasti.

Hän auttoi turkin Kristan yltä ja vapautti tämän halaamaan Jonnaa.

– Näytät aivan häikäisevältä! Krista henkäisi.

Äänessä oli aitoa hämmästystä ja ihailua. Jonnan piti räpytellä silmiään kiivaasti, ettei kyynel olisi karannut hänen poskelleen.

– Tulkaa keittiöön. Kaikki on valmista. Täällä on Reetta Arvaja, äitini.

Krista kopisutteli käsi ojossa äidin luo. Erkki seurasi naisen perässä ja suki hiuksiaan pois otsalta.

– Minä ole Krista Laajasalo. Kyllä näkee, mistä Jonna on perinyt kauneutensa.

– Höpsis, äiti sanoi ja punastui.

Kun kaikki olivat asettuneet pöytään, Jonna toi karitsan ja polentan pöytään. Punaviinikastike oli juuri sopivan lämmintä, siihen sekoitettu minttu tuoksui mukavasti.

– Sinähän olet ahkeroinut, Erkki sanoi.

Jonna hymyili leveästi. Hän kaatoi Kristalle, Erkille ja itselleen punaviiniä. Täysi lasi, nyt ei kitsasteltu. Äidille hän kaatoi valkoviinin. Sitten hän istui alas ja kohotti lasiaan.

– On todella mukava olla teidän kanssa aterialla. Ystävät tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Lasit kilahtivat iloisesti. Krista vei lasinsa huulilleen, mutta ei juonut siitä ennen kuin näki, että Jonna kulautti ison siivun omasta lasistaan. Epäluuloinen ämmä, kuvitteli varmaan että viini oli myrkytetty, Jonna ajatteli.

– Krista on tosiaan mun pomoni. Äiti oli kauhean kiinnostunut mun meikeistä. Voitko kertoa, miten musta on saatu näin kaunis? Jonna pyysi.

Krista leikkasi lampaasta palan ja pyöräytti sitä punaviini­kastikkeessa.

– Tietysti. Lux Luna valmistaa kosmetiikkatuotteita. Meillä on paljon tuotekehitystä ja todella osaava tiimi. Jonna on ollut mukana kehitystyössä ja myös mallina, Krista sanoi.

– Sehän on hienoa! Tiesitkö, että Jonnakin luki farmasiaa. Ja kemiaakin. Mutta sitten maailma vei muihin kiireisiin, äiti huokaisi.

– Niinkö? Olen kyllä huomannut, että Jonnalla on kemian osaamista.

Erkki naurahti mutta sai peitettyä tyrskähdyksensä viinikulauksen alle. Jonna täytti vajaat lasit heti uudestaan. Pullollinen hupenisi hetkessä, osa toistakin.

Keskustelu aaltoili. Kaikki oli jännää, mukavaa ja ihanaa. Ruoka oli hyvää, emäntä kaunis, isäntä komea. Joka kulauksella Jonnan olo parani. Kolme varttia kului hämmästyttävän nopeasti. Kun Krista oli juonut toisen lasin loppuun, hän jäi nuuhkimaan lasin pohjalla olevaa viimeistä tippaa.

– Haiseeko tämä vähän homeelta? Onko sinulla vielä korkki tallella? Krista kysyi.

– Korkkivikainen viini voi olla vaarallista, äiti hätääntyi.

– Ette kai te mykotoksiineja pelkää? Jonna sanoi.

Erkki haistoi omaa lasiaan. Jonna huomasi, kuinka hänen rakkaan miehensä oikean silmän pupilli oli laajentunut hirvittävän suureksi.

– Trsele kysriak, Erkki mökelsi.

Krista otti pöydästä tukea ja yritti nousta jalkeille. Hän kaiveli kännykkää pikkuisesta käsilaukustaan mutta rojahti lattialle ja veti pöytäliinan mukanaan. Astiat kilisivät, äiti huusi. Erkki valui kasaan pöytää vasten. Jonna polvistui Erkin viereen, silitti tämän nihkeää otsaa ja painoi miehen ohimolle vielä yhden suudelman. Sitten hän sulki silmänsä ja kaatui lattialle.

Äiti jaksoi huutaa yllättävän kauan, ennen kuin hän soitti ambulanssin. Ensihoitajien tulo kesti kauan, Jonnan käsi alkoi puutua. Viimein asunto täyttyi askelista, kiivaista huudoista, äidin itkusta ja radiopuhelinten surinasta. Tuntui oudolta maata paareilla portaikossa. Jonna pelkäsin putoavansa, vaikka hihnat olivat kiinni. Erkillä ja Kristalla ei ollut samaa ongelmaa.

Siitä kirjoitettiin lehdessä. Alko väitti, että ostaja oli säilyttänyt viiniä väärin, yksittäistapaus, sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennemmin eikä tapahtuisi koskaan uudestaan. Kaksi kuoli, yksi selvisi ihmeen kaupalla. Kymmenen tapaa varmistaa, ettei viini ole myrkyllistä. Sitten valkeni toukokuu ja uudet uutiset valtasivat lööpit. Superhelle. Kymmenen tapaa välttää nestehukka.

Jonna oli levännyt sairaalassa muutaman viikon. Sairaalan verikokeissa ei näkynyt mitään erikoista, hänen todettiin potevan lievää anemiaa. Vieroitus amppareista onnistui hyvin, hän ehti tottua harhoihin.

Asuntoesittelyn alla Jonna haki kämpästä turhia tavaroita. Erkin säästötilillä oli ollut niin paljon rahaa, että hän oli ostanut sillä yksiön Tunturikadulta. Asunnon myyntirahoilla hän kuittaisi loput velat. Mainosfirman Loistavan osakkeistakin saisi jotain, mutta sen ehti selvittää myöhemmin.

Makuuhuoneen sängyn alta löytyi lasten kuvakirja. Jonna otti sen kainaloonsa, jätti kaiken muun ja kiiruhti portaikkoon. Lasse oli juuri tasanteella menossa mummonsa kanssa sisälle.

– Terve!

– Terve, Lasse.

– Me muutetaan äidin kanssa. Mummoa tulee ikävä. Äiti sai uuden työn Amerikasta. Se on kaukana.

– Täytyy kiittää Luojaa näistä vuosista, Raunin äiti huokaisi.

– Sinuakin tulee ikävä. Mutta taivaassa me näemme, jos ei muualla enää. Minä olen kiltti poika, ja sinä olet enkeli, Lasse sanoi.

– Niin, niin kai, Jonna mutisi.

Hän ojensi kuvakirjan Lasselle. Lasta hän ei koskaan uskaltaisi kuitenkaan hankkia.

– Ota tämä muistoksi. Jos vaikka taivaassa on ruuhkaa, eikä nähdäkään. Siellä on niin paljon väkeä, kun Jumala rakastaa kaikkia.

Lasse ilahtui kirjasta ja halasi Jonnaa. Kun mummo talutti pojan sisään, Jonna kiiruhti alaspäin silmiään pyyhkien. Hissin edessä seisoi pirteä asuntoesittelijä, joka ilahtui Jonnan nähdessään.

– Tämä on todella hyvä kohde. Tästä voi saada jopa 700 000 euroa, nainen riemuitsi.

– Hauska kuulla. Mikään ei ole mukavampaa kuin tienata helppoa rahaa, Jonna sanoi ja kiiruhti ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen.

Kertomus päättyy. Uusi Jatkis alkaa ensi viikon lauantaina.

Lue lisää:

Edelliset osat

Naisurheilijoiden kova arki huipulla: masennusta ja vaikeita isäsuhteita

Mystisiä sairauksia, menetettyjä nuoruudenhaaveita ja uhrauksia. Tennistähti Serena Williams ja muut maailman huiput eivät ole päässeet helpolla, mutta ehkä siinä piilee menestyksen salaisuus.

Kun kiinalainen Guo Wenjun, 30, vuonna 2008 lähti kilpailemaan Pekingin olympialaisiin, hänellä oli mielessään muutakin kuin voitto. Urheilijan tärkein tavoite oli löytää kadonnut isänsä.

Wenjunin vanhemmat erosivat pian hänen syntymänsä jälkeen, ja tytär jäi isälleen. Kun Wenjun oli 14-vuotias, isä esitteli hänelle ampumaharrastuksen. Pian tämän jälkeen isä kuitenkin katosi, ja tyttö jäi valmentajansa kasvatettavaksi.

Vuosien kuluessa Wenjun oli vähällä lopettaa urheilemisen monta kertaa. Hän kipuili harrastuksena kanssa, mutta lopullinen niitti uralle tuli vuonna 2005 huonosti menneiden kisojen jälkeen. Wenjun lopetti kilpailemisen ja ryhtyi urheiluvaatteiden myyjäksi.

Urheiluvietti kuitenkin palasi, ja vain vuosi lopettamisen jälkeen Wenjun oli taas ampumaradalla.

Vähän ennen Pekingin olympialaisia Wenjun oli jälleen valmis luopumaan urheilu-urastaan, koska ikävöi isäänsä niin valtavasti. Valmentaja sai kuitenkin Wenjunin innon urheiluun palaamaan. Hän vakuutti suojatilleen, ettei mikään olisi parempi tapa etsintäkuuluttaa isää kuin kultamitali olympialaisissa. ”Minun on menestyttävä kilpailuissa. Silloin isäni näkee minut ja on ylpeä”, Wenjun sanoi China Dailyn mukaan valmentajalleen ennen kisoja.

 

Guo Wenjun on voittanut kaksi perättäistä pistooliammunnan olympiakultaa ainoana naisena maailmassa. Jo nyt hänellä on vankka asema yhtenä Rion olympialaisten ennakkosuosikeista.

 

Wenjun voitti Pekingissä olympiakultaa naisten 10 metrin ilmapistooliammunnassa. Kultaa tuli myös Lontoosta neljä vuotta myöhemmin. Pistooliammunnan maailmancupissa Wenjun on päihittänyt kaikki vastustajansa seitsemän kertaa. Saavutuksista ja kymmenientuhansien maanmiehien avusta huolimatta isää ei ole vieläkään löytynyt.

Välirikko isän kanssa

Yhdysvaltojen parhaaksi alppihiihtäjäksi tituleerattu Lindsey Vonn, 30, puolestaan joutui katkaisemaan välit isäänsä urheilu-uransa – ja rakkautensa – tähden. Pelottomasta laskutyylistään tunnettu nainen kilpailee monessa alppilajissa, mutta MM- ja olympiamitalinsa hän on saanut supersuurpujottelussa ja syöksylaskussa.

Isä Alan Kildow oli juuri se, joka patisti tyttärensä suksille jo taaperoiässä. Yhdeksänvuotiaana Vonn kilpaili jo kansainvälisellä tasolla isänsä tiukassa valmennuksessa. Jo kymmenvuotiaana Vonn päihitti monta vuotta vanhemmat kilpakumppaninsa mennen tullen.

Kilpailuhenkinen isä halusi nähdä tyttärensä voittavan, ja niinpä koko perhe muutti Vonnin uran perässä Minnesotasta Coloradoon, jossa tämä saattoi treenata entistä kovemmin. Jälkeenpäin Vonn on kuvaillut tunteneensa syyllisyyttä siitä, että hänen kolme sisarustaan joutui jättämään kaverinsa entiseen kotikaupunkiin. ”Minulla oli ikävä perinteisiä lapsuuden juttuja – yökyläilyä, koulun diskoja, kavereiden saamista tavalliseen tapaan”, Vonn on kertonut The New York Timesille.

Kun Vonn vuonna 2002 osallistui ensimmäisiin olympialaisiinsa, sijoitus oli kuudes. Keskittymistä sotki kuitenkin se, että isä puuttui jatkuvasti Yhdysvaltain hiihtojoukkueessa hiihtävän tyttärensä uraan. Isä ei hyväksynyt myöskään tyttärensä suhdetta yhdeksän vuotta vanhempaan mieheen, entiseen olympiahiihtäjään Thomas Vonniin. Erimielisyydet johtivat välien katkeamiseen vuonna 2005.

Isä ja tytär eivät puhuneet toisilleen vuosiin, eikä isä ollut tervetullut edes pariskunnan häihin. ”Se saattaa kuulostaa kovalta”, Lindsey kommentoi jälkeenpäin The New York Timesille. ”Se oli jotain, mitä minun oli pakko tehdä pitääkseni elämäni vakaampana.”

Isän ja tyttären välit lämpenivät vasta pari vuotta sitten, kun pariskunnan avioliitto päättyi eroon.

Rinteiden ulkopuolella Vonn tekee mallin ja urheilutoimittajan töitä.

 

67 alppihiihdon maailmancup-voittoa plakkarissa. Ainoastaan ruotsalainen hiihtolegenda Ingemar Stenmark on voittanut uransa aikana enemmän pystejä kuin Lindsey Vonn.

 

Alppihiihdon kaksinkertainen olympiavoittaja seurusteli pari vuotta golffari Tiger Woodsin kanssa, mutta suhde päättyi eroon toukokuun alussa. Viimeisimpien arvauksien mukaan suhde päättyi, koska jo aiemmin seksiskandaalistaan tunnettu Woods petti Vonnia. Alppihiihtäjä itse on kommentoinut eroa tähän mennessä vähäsanaisesti.

Munasoluja pakkaseen

Neljä vuotta sitten tennislegenda Serena Williamsin, 33, ei enää uskottu palaavan kilpakentille. Hänen keuhkoistaan oli löytynyt lukuisia veritulppia, ja tähti joutui leikkaukseen. Tilanne äityi niin vaaralliseksi, että osa pelaajan keuhkokudoksesta tuhoutui lopullisesti.

Nyt tähti on palannut kilpakentille, eikä lopettamisaikeista ole tietoakaan. Sairastuminen avasi Williamsin silmät. ”Minulla oli kamala ikävä kentälle”, Williams kuvaili toipilasaikaansa alkuvuodesta Voguelle. ”En ikävöinyt yleisöä tai ilmapiiriä. Ikävöin vain pallon lyömistä. Tajusin, etten halua lopettaa koskaan.”

Isänsä koulima Serena on aina tähdännyt tennismaailman huipulle. Jo 14-vuotiaana hän voitti merkittäviä kisoja yhdessä vuotta vanhemman isosiskonsa Venuksen kanssa.

Kentillä Serena on nähty niin itkevän kuin rikkovan mailojaan. Hän ei ole ottanut häviämistä koskaan kevyesti, mutta harvoin hän on hävinnytkään. ”Näen itseni kahtena eri ihmisenä. On olemassa Serena Williams, jonka kaikki tuntevat. Hän on hullu. Hän ei voi tehdä virheitä. Hän on vihainen eikä oikeastaan ollenkaan kiva. Olen se ihminen kolme tuntia päivästä, kun olen kentällä. Loput ajasta olen pelkkä Serena. Olen luokan pelle”, hän on kuvaillut itseään Fitness Magazinelle.

Tähän mennessä Williamsilla on plakkarissa 19 Grand Slam -turnauksen voittoa. Vaikka kilpaileminen ja pokaalien piteleminen on tähden mukaan hänen lempipuuhaansa, yhtä asiaa hän katuu huippu-urheilijan urassaan. ”Ajattelin, että olisi siistiä hankkia nuorena lapsi”, Serena kertoi Rolling Stone -lehdelle vuonna 2013. ”Mutta aina jostain pitää luopua menestyksen takia. Kaikella on hintansa. Kysymys on siitä, kuinka paljon on valmis maksamaan.”

Samassa haastattelussa Serena tosin totesi, ettei ole vielä valmis heittämään lapsihaaveellensa hyvästejä. ”Olen vakavissani harkinnut munasolujeni jäädyttämistä – ihan tosissaan. Olen ajatellut asiaa, mutta dopingtestien lomassa jos tekee niin, testi saattaa näyttää positiivista. Ehkä palaan asiaan myöhemmin uudelleen.”

Taistelusta toiseen

Pitkään Venus Williams, 34, kisasi pikkusiskonsa Serenan kanssa parhaan tennispelaajan tittelistä, mutta nyt hän on joutunut luopumaan paikastaan huipulla. Venus sairastaa kroonista autoimmuunisairautta, Sjögrenin oireyhtymää. Se aiheuttaa muun muassa nivelkipuja, ja tennistähti on kertonut olleensa välillä niin väsynyt, että on jopa nukahtanut autoonsa heti parkkeerattuaan sen kotipihaansa.

Sairaudestaan huolimatta Venus ei ole lopettanut tenniksen pelaamista. Hän on kertonut jopa nauttivansa sen tuomista haasteista. ”Ennen treenasin niin kovaa, että jälkeenpäin olin ihan kuollut. Nyt minun on oltava sairauden takia varovaisempi. Jos treenaan liian kovaa, en voi tehdä mitään seuraavana päivänä. Tämä on tasapainoilua itsensä järkevällä tavalla loppuun asti haastamisen ja oman kehoni sietokyvyn välillä”, Venus kertoi yhdysvaltalaiselle urheilukanava ESPN:lle viime kesänä

Alppihiihtäjä Lindsey Vonn joutui jättämään kilparinteet viime vuonna polvivamman takia. Loppuvuodesta hän kuitenkin palasi rinteisiin, ja keväällä hän niitti jo voittoja.

Vonn on myös tunnustanut julkisesti kärsineensä vuosia masennuksesta. ”Kaikki elämässäni näyttää täydelliseltä, mutta minulla on omat taisteluni niin kuin kaikilla muillakin”, Vonn on sanonut People-lehdelle.

Vuonna 2008 masennus oli Vonnin mukaan niin paha, ettei hän päässyt ylös sängystä. Alppihiihtäjä on kertonut syövänsä yhä masennuslääkkeitä, mutta nauttivansa silti elämästä täysillä. ”Mitä järkeä pelkäämisessä on? Olen kaatunut miljoona kertaa. Jos kulkee ympäriinsä peloissaan, ei koskaan voi nauttia elämästä”, Vonn kuvaili elämänasennettaan Self-lehdelle. ”Elämään on vain yksi mahdollisuus, joten silloin on pidettävä hauskaa.”

Rajoja rikkovat roolimallit

 

Autojen maailmasta ei ole löytynyt ainoastaan ammattia – vaan myös poikaystävä! Danica Patric seurustelee tällä hetkellä amerikkalaisen autourheilijan Ricky Stenhouse Juniorin kanssa.

 

Yhdeksi historian parhaaksi naiskuljettajaksi luokiteltu, yhdysvaltalainen Danica Patrick, 33, jätti 16-vuotiaana koulun kesken, koska halusi tavoitella unelmaansa autourheilijana. Karting-autoilun hän oli aloittanut olleessaan vasta 10-vuotias.

Nyt Patrick on ensimmäinen nainen, joka on voittanut Indy Car -kilpailun. Hän on roolimalli monelle autourheilijan urasta haaveilevalle nuorelle. ”Roolimallina oleminen antaa minulle itsevarmuutta, mutta loppujen lopuksi asialla ei ole mitään väliä. Minulla on päättäväisyyttä päihittää vastustajani olivat he tyttöjä tai kundeja. On hauskaa olla erilainen”, Patrick kertoi AOL.com-sivustolle.

Patrickin asema autourheilijana on kyseenalaistettu moneen kertaan. Hänen painoaan on pidetty kohtuuttomana valttina suhteessa suurempikokoisiin miehiin. Lisäksi naista on kritisoitu siitä, että hän toimii urheilu-uransa ohella mallina ja mainoskasvona eri yrityksille.

Kritiikkiä on joutunut kestämään myös kamppailu-urheilija Ronda Rousey, 28, ensimmäinen nainen, joka on otettu mukaan vapaaotteluorganisaatio UFC:n vapaaottelijaksi.

Haastatteluissa Rousey usein kiroilee ja puhuu häpeilemättä miesasioistaan. Erityisesti Rousey on aiheuttanut pahennusta lyttäämällä muita urheilijoita.

Pekingin olympialaisissa vuonna 2008 Rousey voitti pronssia judossa alle 70-kiloisten sarjassa – ja suomi julkisesti uimari Michael Phelpsiä. Häntä risoi Phelpsin tapa vetäytyä omiin oloihinsa olympialaisten aikaan pidetyissä illanistujaisissa – uimari käyttäytyi hänen mukaansa ylimielisesti. ”En halunnut edes moikata sitä tyyppiä. Hänen pitäisi chillata”, Rousey arvosteli ESNews-urheilukanavan haastattelussa.

Nykyään Rousey keskittyy vapaaotteluun, ja urheilun ohella hän tekee mallin ja näyttelijän töitä. Hänellä on myös lähes kaksi miljoonaa seuraajaa kuvapalvelu Instagramissa. Upeasta ulkomuodostaan huolimatta Rousey on kertonut kamppailleensa pitkään itsetuntonsa kanssa. ”Vihasin ulkonäköäni 22-vuotiaaksi asti”, Rousey kertoi maaliskuussa ESPN:lle. Hän halusi näyttää langanlaihalta kansikuvatytöltä.

Vuoden 2008 olympialaisten jälkeen Rousey lopetti vaa’alla käymisen ja alkoi syödä mielensä mukaan. Pikkuhiljaa minäkuva korjaantui. ”Ajattelin pitkään, että minun pitäisi muuttaa vartaloni tietynlaiseksi, jotta olisin onnellinen. Mutta kun yritin ensin olla onnellinen, myös suhtautumiseni vartalooni muuttui.”