Kuva: Panu Pälviä

Köyhä syö puuronsa ilman voisilmää ja tarvitsee kekseliäisyyden lisäksi huumorintajua. Toimittaja kokeili, pärjääkö hän kuukauden ajan peruspäivärahalla.

 

Kaapissa on makaronia ja näkkileipää. Margariiniakin on, mutta siinäpä se. Näillä pitäisi elää reilut viisi päivää. Kaveri pyytää leffaan. Ruahhahhah!

On 26. päivä elokuuta. Tarkoitukseni oli elää kuun loppuun peruspäivärahalla.

Rahaa on jäljellä muutama euro, joten edessä näyttäisi olevan epäonnistuminen. Miten tässä näin kävi?

Palataan muutama viikko ja pari hassua seteliä taaksepäin. Idea kuulostaa hauskalta: teen kuukauden mittaisen tripin köyhyyteen ja testaan, miten minimillä eletään. Tullaanko toimeen? Nautitaanko elämästä vai kituutetaanko vain?

Köyhän kuukauden jälkeen palaan omaan, mukavaan elämääni. Sitä ennen kuvittelen eläväni ihanan yksinkertaisesti: syön yksinkertaista, edullista, itse laittamaani ruokaa kauden kasviksista. Säästän rahaa. Alan nähdä maailman uusin silmin. Viisastun.

Peruspäiväraha tarkoittaa verojen jälkeen 526,85 euroa kuukaudeksi. Lisäksi saisin asumistukea 261,50 euroa. Vähennän summasta vuokran, 550 euroa. Jäljelle jää 238,35 euroa. Vähennän muut pakolliset: julkisen liikenteen kuukausilippu, halvin nettiyhteys, pieneksi arvioidut puhelinmenot – ja voilà, ruokaan, viihteeseen ja muuhun elämään olisi kuukaudeksi käytettävissä 177 euroa. Laitan summan kukkarooni ja alan kuluttaa.

Köyhästi cool?

6.8.2012 K-Market Munkkivuori. Näkkileipää, margariinia, jauhelihaa, tomaattia, sipuli, makaronia: 6,90 €. Alkuinnostukseni on korskean hurskastelevaa, ja tunnen
ensimmäisillä kauppareissuilla tyydytystä. Edessä oleva nainen ostaa kasan tavallisen näköisiä elintarvikkeita mutta käyttää niihin 80 euroa. Minä en käytä. Näkkileipä on hyvää. Karkit ovat ihmiselle tarpeettomia. Köyhä pärjää ilman turhuuksia ja jalostuu paremmaksi ihmiseksi.

Suositulla keskustelupalstalla on puhuttu siitä, paljonko vähimmillään menee kuukauden ruokiin. Moni keskustelija kertoo pärjäävänsä 80 eurolla. Pystyy kuulemma herkuttelemaankin, jos ostaa halvinta vaniljajäätelöä ja mansikkahilloa: "Ei aina tartte syödä sitä kalliimpaa Eldoradoa ja muuta."

Lukijalle keskusteluketjusta ei jää päällimmäiseksi herkuttelufiilis.

"Aamupalaksi ruishiutaleita. Kilon Nalle maksaa vajaa 2 €, ja siitä tulee monet aamiaiset. Ilman voisilmää kannattaa tehdä tarpeeksi löysää, että sen voi juoda."

”Leipänä välillä ihan kuivaa näkkäriä. Margariinia lisäksi silloin, kun on varaa. Jauhelihaa 4 x 400g ja makaronia kaksi pussia, sipuli joukkoon. Saa kaksi kattilallista jauhelihamakaronia, ja se riittää neljäksi tai venytettynä viideksi päiväksi."

Köyhät kyykkyyn

9.8. S-Market Vallila. Kukkakaali, kaali, ruispalat, multivitamiinijuoma, vihreä linssi, juusto, muovikassi: 13,20 €. Kotimaiset hedelmät, miljardi euroa kilo. Ei taida olla vielä kausiherkkujen aika. Luomuvihannekset, hullun kalliita. Maailmakaan ei nyt pelastu. Ihmiset kiskovat kärryihinsä ihanalta tuoksuvia tuoreita basilikoja ja minttuja. Kaali on onneksi aika halpaa.

– Sä oot ostanu muovikassin! Miksi sä oot ostanu muovikassin?

Työkaverini katsoo järkyttyneenä ostoskuittiani. No, en vain muistanut ottaa omaa kassia mukaan. Jos olisin pysyvästi köyhä, muistaisin, koska kahden muovikassin hinnalla saa jo ison pussillisen makaronia.

Makaroni on edullista – ei tuorepasta vaan tavallinen sarvimakaroni. Sitä löytyy marketeista kuivatavaroiden alimmalta hyllyltä. Jos haluaa nähdä ympärillään köyhiä, kannattaa etsiä makaronihyllyn edestä, lattian rajasta. Siellä kykkii tänäänkin iäkäs mies vertailemassa kilohintoja.

Vielä vähän aikaa sitten oletettiin, että vanhuksilla menee taloudellisesti yllättävän hyvin, vaikka eläkkeet ovat pieniä. Ikäihmisiä ei näet näkynyt toimeentulotuen asiakkaina niin paljon kuin olisi luullut.

Tänä talvena tehtiin tutkimus Kuopion leipäjonosta, ja siellähän he olivat: sinnittelevät seniorit, jotka syövät puuron ilman voisilmää ja hakevat mieluummin ruoka-apua kuin käyvät sossussa.

Minun köyhäilydieettini ei perustu terveelliseen ruokaan. Kauden kasvikset ovat kalliita, euron juustohampurilainen on halpa. Avokadosta ja saksanpähkinöistä saisi hyviä rasvoja, mutta hyvät rasvat tuntuvat nyt kovin kaukaiselta ajatukselta. Ne kuuluvat samaan ruokahifistelyn maailmaan kuin luomu, lähi, reilu ja tuore. Rasvoista puheen ollen en näytä kärsivän aliravitsemuksesta. Farkut kiristävät entistä enemmän.

Ei pelkästään leivästä

10.8. Laulutunti: 35 euroa.  Koska Olen Sen Arvoinen. Yleensä tuntuu hyvinkin järkevältä käydä pari kertaa kuussa tunnilla. Se antaa energiaa ja on hauskaa. Ei kai köyhäkään kaikesta kivasta tingi. Ei kai?

Mitä kuuluu kohtuulliseen toimeentuloon? Taannoisessa paneelikeskustelussa päädyttiin siihen johtopäätökseen, että köyhälläkin on oikeus esimerkiksi huulipunaan – ei ehkä Diorin punaan, mutta markettituotteeseen. Minäkin luulin viikko sitten, että tässä olisi kysymys valinnoista. Ostaisin halvempaa briejuustoa. Kävisin ehkä kirpputorilla katsomassa, löytäisinkö sieltä hauskan kesäpaidan. Ja höpö höpö. Viikon jälkeen on selvää, että köyhä ei shoppaa eikä todellakaan käy millään laulutunneilla.

– Siihen tottuu. Ei vain osta mitään. En ikinä puhu ystävien kanssa ostelemisesta, kertoo Tiina Molander.

Hän on 36-vuotias oululainen teini-ikäisen lapsen yksinhuoltaja, työtön ja velkajärjestelyssä – köyhä suunnilleen vuodesta 2003, vakipaikasta irtisanoutumisen ja avoeron jäljiltä. Tiinan kotona huonekalut ovat roskiksista ja ystäviltä, vaatteet on saatu kesäkuntoon hoikentuneilta tutuilta. Lapsen tukka on leikattu itse. Tiinaa naurattaa, kun kysyn, joutuuko hänkin kävelemään rucolaosaston ohi ostamatta.

– Toki yritän syödä myös vihanneksia, mutta meidän köyhien vakiopolku Lidlissä näyttää johtavan helposti einespuolelle ja pakastepizza-altaalle. Lenkkimakkara maksaa 89 senttiä, salaattipussi tuplasti enemmän.

Vähävarainen tarvitsee Tiinan mukaan hyvän mielikuvituksen ja huumorintajua, muuten masentuisi. Tiinalla on nykyään aikaa lapselle ja ystäville, mutta raivostuttavia asioita riittää: yksinhuoltajien asema, turhauttava byrokratia, terveellisen ruuan kalleus.

– Minulle on myös sanottu suoraan, että ethän sinä voi olla köyhä, kun olet ylipainoinen. On yllättävää, miten moukkamaisia ihmisiä vielä löytyy. Toisaalta olen itse niin kova pitämään mölyä, että kerjään ehkä samalla muiltakin suoraa puhetta.

Köyhän harrastukset ovat simppeleitä. Tiina käy koirien kanssa lenkillä, ostaa Lidlistä vibraattoriin edullisia paristoja, lukee,piirtää ja bloggaa. Itselleen hänellä ei ole tarvetta ostaa asioita, mutta teini-ikäinen tarvitsee enemmän: vaatteet, joilla ei erotu joukosta ja tietokoneen, jotta ei syrjäydy kavereista.

Elämää minimillä

16.8. Elämäntilanne vaatii tilitystä eli pussikaljaa. Kaupan halvimmat tölkit ovat huoneenlämmössä, kylmästä saa vain kalliimpia. Näin sitä nöyryytetään ihmistä. Ostan kylmän ja kalliin, 2,60 euroa. Raivostuttaa sekin, että töissä joku, ehkä monikin, on lorauttanut kahvimaitonsa minun maitopurkistani. Nimikoin tölkin näkyvästi, tunnen jäätävää raivoa näpisteleviä kollegoitani kohtaan. Harkitsen, että lopetan myös itse naapuritoimituksen maitopurkista ammentamisen.

Saan puhelimeen Toivo Nyyssösen. Hän on sosiaalityöntekijä Lappeenrannasta ja kertoo, että oikeasti voisin hakea peruspäivärahan lisäksi toimeentulotukea. Virallisten laskutoimitusten mukaan ihmisen pitäisi tulla toimeen 461 eurolla kuussa.

– Kyllä sillä aluksi voi elää ihan hyvää elämää, Toivo aloittaa.

Aluksi, niin. Jos tietää olevansa väliaikaisesti köyhä, jaksaa ehkä reippaasti marjastaa, sienestää ja kuivata villiyrttejä. Mutta kun tilanne pitkittyy, ihminen lannistuu. Köyhyyden mukana tulee helposti velkaantumista, päihdeongelmaa, masennusta ja yksinäisyyttä. Jossain vaiheessa tulee myös odottamaton
menoerä, joka kaataa budjetin ja saa horsmanversojen ja suppilovahveroiden kanssa kikkailun tuntumaan turhalta. Tiina Molanderille sellainen katastrofi voisi olla vaikka koiran sairastuminen.

– Koira pitäisi päästää heti koirien taivaaseen, lääkärikuluihin ei olisi rahaa.

Toivo kertoo, että toimeentulotuen asiakaskunta on kirjavaa. Seassa on yksinäisiä, perheellisiä, yrittäjiä ja opiskelijoita. Työttömiä, mutta myös entistä enemmän osa-aikatyötä tai pätkäduuneja tekeviä. Se on huolestuttavaa. Sekin on huolestuttavaa, että vuonna 1994 syntyneellä nuorella saattaa olla 10 000 euroa ulosotossa.

– Surullisimpia puolia tässä työssä on se, että ihmisillä on niin hankalia taustoja. Kun on jaettu tarpeeksi huonot kortit, mikään ei onnistu. Pelkkä raha ei auta, pitäisi olla sosiaalistakin pääomaa.

Ei reissuja, ei lahjoja

23.8. Kummitytön synttärilahja: 11 €. Olisin halunnut ostaa jotain, mihin 14-vuotiaalla itsellään ei olisi varaa. Tämän
Glitter-varvaskorun ja kynsilakan hän pystyisi ostamaan itsekin. Toinen ongelma: kesänpäättäjäisviikonloppu mökillä. Paineita lähteä, mutta ei varaa junalippuun eikä juhlaruokaan. Nyt olisi kahdensadan euron pikavipin paikka. Päädyn pummaamaan siskolta kyydin ja ylöspidon.

Tiina Molander ei  mökkeillyt edes juhannuksena vaan kävi pyöräilemässä ympäri kaupunkia. Festareilla tai keikoilla häntä ei kesällä nähty – paitsi kerran, kun hän vaihtoi yhden taulun lippuun Erinin keikalle.

Bileet, ulkona syömiset ja reissut ovat niitä kohtia, joissa köyhä alkaa lipua varakkaampien kavereiden elämän ulkopuolelle. Kun ei pysty osallistumaan, haluaa eristäytyä. Tiinan mukaan monet vähävaraiset ostavat lahjoja velaksi tai jäävät juhlista pois.

– En minäkään osta lahjoja. Jos lapsi menee synttäreille, lahjaan on pakko olla varaa. En tajua, miten monen lapsen yksinhuoltajat saavat paletin pysymään kasassa.

Tiina kuuluu edelleen monenlaisiin ystäväpiireihin. Helpointa on hengittää sellaisten kanssa, joille ura ja raha eivät merkitse kaikkea. Varakkaammille äänekäs köyhä on kiusallinen piikki lihassa.

– Olin kerran juhlissa, joissa kaikki esittäytyivät: "Minä olen Anna, olen projektipäällikkö ja harrastan sitä ja tätä". Minä kerroin olevani Tiina, ypöyksinhuoltaja lähiöstä ja harrastavani perheneuvolakäyntejä. Ihmiset vaivautuivat. He olisivat ehkä halunneet sanoa, että otan osaa, mutta ei sekään oikein sopinut, kun olin siinä iloisena bilettämässä.

Entä köyhyyden periytyminen, josta puhutaan nykyään paljon? Toivo Nyyssönen huomaa työssään, että 90-luvun laman jäljiltä on kasvamassa uusi sukupolvi ilman mallia siitä, miten saadaan elämän syrjästä kiinni. Samalla, kun toiset saavat perintöjä, toisille omistus-asuminen lipuu mahdottomaksi haaveeksi. Tiina Molander toivoo, että hänen esimerkkinsä ei kannusta lasta ainakaan apatiaan.

– Opiskelen koko ajan avoimessa yliopistossa, pidän itseni ajan hermolla. Jos en olisi käynyt kouluja, en olisi näin hyväntuulisena kertoilemassa köyhyydestä. Koulutus auttaa pitämään puoliaan, ja on loistava uudistus, että työttömällekin sallitaan nykyään omaehtoinen opiskelu.

Tiina ei haluaisi palata entiseen elämäänsä miettimään, millaiset sohvatyynynpäälliset seuraavaksi ostaisi. Mutta on köyhyys tuonut mukanaan huomattavan tylsiä asioita. Ei ole kivaa olla lapselleen velkaa. Vähemmän hauskaa on myös miettiä, mistä saadaan ainesosat kotitaloustunnilta tulleisiin läksyihin. Äidin köyhyyden ei tarvitsisi kuulua lapselle, mutta kun se kuuluu.

Ratkeaminen

28.8. Luovutan, en pärjännyt. Varattomuuskokeiluni on kieltämättä ollut holtitonta pelleilyä: mainitsematta jäi esimerkiksi viikonloppuretki Vantaalle katsomaan Jukolan viestiä. Seutuliput, aamukahvit, sämpylä, metrilaku ja muu tärkeä: vajaat 20 euroa. Viimeisellä viikolla tapahtui myös ratkeaminen suklaan, rucoloiden, basilikojen ja salaattijuuston äärellä, ainakin 10 € ylimääräistä. En käyttänyt Lidliä, koska sitä ei ollut lähellä.

– Onhan sulla puurohiutaleita vielä! muistuttaa lähimmäinen, joka varmasti on juuri syönyt sitruunaisen savulohipastan päivälliseksi.

Koetapa itse syödä viikko puuroa, kun olet jo valmiiksi kyllästynyt yksitoikkoisiin eväisiin. Elämänohjeiden vastaanottaminen ei nyt huvittaisi. Tiinan tuttaviltakin tulee välillä hyviä neuvoja. "Mee töihin" on yksi suosittu, "kerää pulloja" toinen.

Kuinka Tiina sitten pärjää? Häneltä menee kahden hengen ruokiin kuukaudessa 120 euroa. Dyykkaus tosin auttaa paljon. Ihmiset, jotka kaivelevat kauppojen roskiksia eivät siis ole elämäntapaintiaaneja vaan yksinhuoltajaäitejä lähiöstä.

Roskisbisnes ei ole helppoa, koska kaupat ovat alkaneet lukita jätepisteitään. Bonuksena tulee yhteiskunnallinen raivo, kun Tiina näkee roskiin heitettävän ruuan määrän. Joulun jälkeen lihatalouden eettisyys tiivistyy roskisten liepeillä. Sika kasvatetaan, jotta se voitaisiin teurastaa ja heittää kinkku kaatopaikkakuormaan.

Nyt syksyllä Tiinan ruokatalous elää runsauden aikaa, koska ystävät tekevät pakastimiinsa tilaa uudelle sadolle. He tuovat vanhoja marjoja ja viime joulun lanttulaatikot Tiinalle, joka ottaa avun iloisena vastaan.

Toisin kuin minä, joka poistuin elokuun lopussa köyhyyden piiristä, Tiina ei ole pääsemässä lähiaikoina pakoon. Hän opettaa satunnaisesti sarjakuvan tekoa, hakee aika ajoin töitä ja aikoo pyrkiä ensi keväänä ammattikorkeakouluun opiskelemaan sosiaalialaa. Rahatilannetta opiskelu ei kohenna, mutta Tiina on tottunut pärjäämään pienellä.

– Olen sellainen persoona, että elän tässä hetkessä. Tai kuten lähipiiri kuvailee, olen kuin koira, joka ei pysty hahmottamaan muita aikaulottuvuuksia.

– Ja jos rahaa tulee, en osaa käyttää sitä. Sain jokin aika sitten 200 euroa kilometrikorvauksia, kun minut oli pyydetty opettamaan sarjakuvaa ja onnistuin saamaan auton lainaan. Hullaannuin ja leikin hetken, että olen niin kuin muutkin. Ostin Comfortia enkä halpaa huuhteluainetta ja Oivariinia Lidlin Vita D'orin sijasta. Ai että oli hienoo.

Koomikko Ulla Virtanen on käynyt niin lähellä kuolemaa, että tietää jo, mitä aikoo viimeiseksi sanoa.

Johtuukohan se pimeästä Suomen talvesta vai mistä, mutta viime aikoina olen monesti pohtinut elämän lyhyyttä. Kuoleman porteilla sitä toivoisi olevansa hillitty, rauhallinen ja hurmaava – ja noin 110-vuotias. Ennen viimeistä henkäystä lausuisin kauniit viimeiset sanat: ”Elin niin kuin toivoin ja sitten kuolin. Live life dream baby butterfly love.” Viimeiset sanani saattaisivat myös olla vain lainauksia halvoista sisustustauluista, mutta kaikki itkisivät silti.

Olen käynyt lähellä kuolemaa. Tavallaan. Pitää toki ottaa huomioon vilkas mielikuvitukseni, joka jokaisen päänsäryn kohdalla ennustaa samaa kuolettavaa tautia. Vatsakipu on aina alkava synnytys, vaikka en ole raskaana. Olen ylidramaattinen.

Minäkin käänsin katseeni ja näin ison lippispäisen varjon ikkunani takana paloportailla.

Mutta niin, asiaan. Asuin pitkään New Yorkissa. Kolmen naisen kimppakämppäni sijaitsi syrjäseudulla. Elokuvista tutut paloportaat löytyivät myös ikkunani takaa. Eräänä yönä heräsin siihen, että joku hakkasi raivoisasti ulko-oveamme. Toinen kämppiksistäni tuli huoneeseeni ja pohdimme, uskaltaisimmeko avata oven vai ei. Yhtäkkiä hakkaaminen loppui ja vaihtui raskaiksi askeleiksi yläkerran asuntoa kohti, jossa koirat alkoivat vihaisesti haukkua. Sitten pamahti, ja koirat hiljenivät.

Tässä kohtaa ystäväni ja minä aloimme hysteerisesti hihittää. ”Koirat ovat kuolleet”, nauroin ja mietin, että mitä hittoa juuri sanoin. Ja miksi miksi nauroin?

Yhtäkkiä kämppikseni kasvot kalpenivat. Hän käänsi hitaasti katseensa kohti ikkunaa. Minäkin käänsin katseeni ja näin ison lippispäisen varjon ikkunani takana paloportailla. Tajusin kauhuissani, ettei ikkunaa saa lukittua. ”Ulos”, huusin ja nappasin kännykkäni mukaani. Ryntäsimme rappukäytävään yöasuissamme, mutta jostain syystä jäimme seisomaan kerrosta alemmaksi. Seisoimme siellä miettien, soitammeko poliisit vai herätämmekö naapurit nauraen samalla hysteerisesti.

Ja mitä päätimme? Emme kehdanneet herättää naapureita emmekä soittaa poliiseja, vaan nauroimme kyykyssä lattialla hokien samalla: ”We’re gonna die.”

Mitä oikein tapahtui? No, kolmas kämppiksemme oli unohtanut avaimensa kotiin ja samalla humalapäissään myös puhekykynsä. Hän hoiperteli ulos asunnosta ja tervehti meitä iloisesti kuin kotiin palannut sankari.

Viimeiset sanat olisivat olleet: hahahaha.

Seuraavana aamuna kämppiksemme tutkiskeli vessanpönttöä ja minä omaa käytöstäni.

Jos tarina olisi päättynyt toisin, olisin kuollut yöpaidassa lattialla, kännykkääni puristaen. Viimeiset sanat olisivat olleet: hahahaha.

Eivät sinällään huonot sanat ensinkään. Olisin kuollut niin kuin elin: häpeä esti välillä liikaa minua tekemästä asioita, mutta ennen kaikkea nauroin paljon.

Onneksi en kuitenkaan kuollut. Nyt ehdin vielä taistella häpeää vastaan ja nauraa vieläkin enemmän.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Ulla Virtanen esittää kovista mutta itkee usein leffojen mainostenkin aikana. Twitter: @ullavirtanen

Ex-jalkapalloilija Aki Riihilahti julkaisi kuvan, jossa hän pitelee pienokaista sylissään.

Ex-jalkapalloilija ja HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahti ja hänen Tea-vaimonsa saivat eilen tyttövauvan. Lapsi on parille toinen. Aki julkaisi Instagram-tilillään kuvan itsestään ja sylissään olevasta kääröstä.

– Niin onnellinen ja siunattu. Alex sai tänään pikkusiskon, hän kirjoittaa kuvan yhteydessä englanniksi.

 

So happy and blessed Alex got baby sister today #family #newborn

Henkilön Aki Riihilahti (@akiriihilahti) jakama julkaisu

Tänään torstaina myös Tea jakoi suloisen kuvan tytöstä. Kuvan paikaksi on merkitty Helsingin Naistenklinikka.

– Hän on täällä. Hän tuo niin paljon rakkautta perheeseemme. Suloisin ja täydellinen pikkusisko, kuvatekstissä lukee.

Aki ja Tea menivät naimisiin kesällä 2013. Esikoispoikansa he saivat elokuussa 2014.

– Vanhemmuus maistuu hyvältä. Se on ollut elämän suurin muutos joka kantilta, samaan aikaan maailman hienointa ja raskastakin, Aki kertoi Me Naisille muutama kuukausi isäksi tulemisensa jälkeen.

Uusi ominaisuus saattaa poistaa sovelluksen yhden ärsyttävimmän käyttötavan. 

Oletko sinäkin yksi Instagramin sarjatykittäjistä? Eli siis sellainen tyyppi, joka päivittää sovellukseen monta kuvaa peräjälkeen.

Siinä tapauksessa sovelluksen uusi ominaisuus ilahduttaa sinua. Instagram antaa lähiviikkoina käyttäjilleen mahdollisuuden ladata useita kuvia samanaikaisesti sovellukseen.

Kuvat näkyvät muille karusellina, johon voi ladata enimmillään 10 kuvaa ja videota. Kaikkien otosten pitää olla ainakin aluksi neliönmuotoisia, ja niillä on vain yksi kuvateksti.  

Päivitys ilahduttaa myös sarjatykittäjän seuraajia. Monia nimittäin ärsyttää se, että oma kuvavirta täyttyy yhden ihmisen päivityksistä.

Aiemmin ominaisuus on ollut käytössä mainostajille.

Suomen ykköskoira Lennu trendaa parhaillaan Twitterissä.

– Tiedätkö Lennun, Suomen presidentin koiran? yhdysvaltalaisen The Daily Beast -sivuston toimittaja Kelly Weill kysyi eilen Twitter-seuraajiltaan.

Me suomalaiset tietenkin tiedämme, mutta muun muassa Weillin ansiosta terhakka bostoninterrieri on nyt koko Twitterin puhutuin koira. Weillin twiittiä on jaettu yli 40 000 kertaa, minkä lisäksi ihmiset ovat innostuneet jakamaan niin paljon kuvia Lennusta kuin kykenevät netistä löytämään.

Lennun Twitter-suosion ovat huomannees myös suositut sivustot Jezebel sekä Buzzfeed. Niistä ensimmäinen pohti, onko Lennu ”hyvä koira” (todellakin on) – ja kuka on pitänyt Lennun söpön ja hölmön pikku pärstän salassa näin kauan.

Buzzfeedin artikkelissa valiteltiin poliittista koiravajetta sen jälkeen, kun presidentti Barack Obama perheineen luovutti paikkansa Valkoisessa talossa Donald Trumpille. Samalla portugalinvesikoirat Sunny ja Bo poistuivat parrasvaloista. Mutta onneksi on sentään Lennu.

Lennun edellinen hetki julkisuudessa nähtiin viime jouluna, kun presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio vastaanottivat perinteiset joulutervehdykset Mäntyniemessä. Myös Lennu oli mukana tilaisuudessa, jossa Lehtikuvan kuvaaja Heikki Saukkomaa ikuisti legendaariseksi nousseen Lennun hymyn – se näkyy myös Kelly Weillin jakamissa kuvissa.

Tilaisuudessa Lennu ehkä hieman villiintyi jouluherkkujen äärellä, mutta onnistui hetkittäin esittelemään presidentillistä puoltaan.

Aiemmin Lennu on näyttänyt viihtyvänsä myös Lucia-neitojen ympäröimänä.

Lennu, aina valppaana.

Siis ihan aina.

Lennussa on myös meemipotentiaalia. J. Carlisle Larsenin mukaan hän näyttää juuri tältä yrittäessään hymyillä tuntemattomille

Lennuuuuuuu!

Hyvä poika!