Kuva: Shutterstock
Kuva: Shutterstock

Aborttineuvojana työskentelevä nainen unohti ehkäisyn ja tuli raskaaksi. Hän päätti tehdä raskaudenkeskeytyksen ja videoida sen osoittaakseen, ettei toimenpiteessä ole mitään pelättävää.

Emily Letts, 25, aiheutti sosiaalisessa mediassa kritiikkiryöpyn julkaisemalla videon, jolla hänelle tehdään abortti.

Kun aborttineuvojana työskentelevä Letts sai tietää olevansa raskaana, hän totesi, ettei ole vielä valmis saamaan lasta.

– Olen onnekas, koska olen täysin sinut päätökseni kanssa ja saan muilta tukea, nainen sanoo videollaan.

Hän päätti videoida abortin näyttääkseen muille naisille, ettei toimenpiteessä ole mitään pelättävää.

– Haluan jakaa tarinani ja näyttää ihmisille, että on olemassa myös positiivisia aborttitarinoita.

Videolla nähdään klinikan hoitopöydällä makaava Letts, joka hengittelee syvään ja hymisee. Toimenpiteen jälkeen hän hymyilee ja toteaa voivansa hyvin.

Kritiikkiryöppy

Lettsin tekoa on kritisoitu jyrkin sanankääntein sosiaalisessa mediassa. Letts itse on kertonut, ettei ole käyttänyt ehkäisyä. Sydämistyneet ihmiset ovatkin syyttäneet Lettsiä muun muassa siitä, että ensin "hankkiudutaan vastuuttomasti raskaaksi ja sen jälkeen sikiön tuhoamisesta luodaan mielikuva synnytyksen kaltaisesta kokemuksesta."

Videota on nimitetty vauvanmurhavideoksi, ja Lettsin on väitetty esimerkillään kannustavan muitakin abortteihin.

Letts itse sanoo Cosmopolitaniin kirjoittamassaan artikkelissa, ettei ole aiemmin suhtautunut aborttioikeuteen poliittisesti, mutta ajatus siitä, että hän voi auttaa ja tukea abortin tekeviä naisia, on hänelle tärkeä.

Lettsin mainitsema toimenpiteen kivuttomuus ja turvallisuus on kirvoittanut kommentteja siitä, kuinka abortti ei suinkaan ole turvallinen lapselle, jota Letts ei mainitse lainkaan kirjoituksessaan sen kummemmin kuin lapsen isääkään. Moni onkin herännyt videon myötä pohtimaan myös lapsen isän oikeuksia aborttipäätöksissä.

Mikael Gabriel ponnisti pinnalle räppäämällä peloistaan. Nyt hän aloittelee näyttelijänä ja hoitaa ison talonsa pihanurmikkoa. – Musiikkia on vaikea tehdä, kun on hyvä olla, hän sanoo.

Timantein koristeltu kultakello roikkuu niin raskaan näköisenä Mikael Gabrielin, 26, ranteessa, että sen on pakko olla aito. Rahaa siihen on ainakin palanut. Mikael osti sen helsinkiläisestä kultasepänliikkeestä, antoi vaihdossa kolme halvempaa Rolexia ja maksoi väliäkin vielä 7 000 euroa.

– Meille räppäreille kello on se juttu. Piti saada, kun Danillakin (rap-artisti Uniikilla) on tällainen, Mikael Gabriel sanoo vähän ohimennen.

Kultakello on jo vanha juttu, ja Mikael Gabriel on pysynyt otsikoissa viime aikoina muutenkin. Elokuussa hän debytoi näyttelijänä Taneli Mustosen kauhuelokuvassa Bodom , ja kohta mies nähdään toisessakin kotimaisessa elokuvassa, kun Antti J. Jokisen Pahan kukat -jengidraama saa ensi-iltansa.

– Kiva kuulla eka kertaa kehuja muiltakin kuin itseltäni. Aikaisemmin puhuin saavutuksista jo ennen kuin ne olivat totta. Ajattelin, että fake it till you make it. Mutta en halua enää tehdä samaa.

”Olen luullut, että paha olo lähtee räppäämällä, mutta se ei ehkä lähdekään.”

Suurelle yleisölle Mikael Gabriel, oikealta nimeltään Mikael Sohlman, tulee tutuksi syksyn aikana, sillä hän on yksi kauden Vain elämää -artisteista. Räppäri, näyttelijä ja tyyli-ikoni, joka raivasi itsensä pikku­rikosten ja huostaanotetun nuoren tieltä menestykseen ei ole koskaan peitellyt menneisyyttään, mutta silti oman elämän läpikäynti kameroiden edessä otti koville.

– Olen luullut, että paha olo lähtee räppäämällä, mutta kuvauksissa huomasin, että ei se ehkä lähdekään. En ole ikinä hajonnut niin pahasti. Ehkä biisien kirjoittaminen on sittenkin muistojen värjäämistä. Oikeat tunteet voivat jäädä sinne maalauksen taakse.

Lapsuuden kesät Virossa

”Minulla on virolais-suomenruotsalaiset juuret. Äiti on lähtöisin Etelä-Virosta pienestä Võrun kaupungista, isä oli suomenruotsalainen. Äiti tuli Suomeen ennen Viron itsenäistymistä vuonna 1988.

Vietin lapsena kaikki kesät mummin ja ukin luona Võrussa. Kun koulu loppui, lähdin sinne pariksi kuukaudeksi. Pelattiin poikien kanssa futista kerrostalon pihalla, ja kesän jälkeen puhuin aina kuin virolainen. Seuraavaan kesään mennessä olin taas melkein unohtanut eestin kielen.

Mummi ja ukki olivat tosi köyhiä. Lapsena en koskaan ikävöinyt heidän luokseen vaan ajattelin, että jouduin sinne. Myöhemmin tajusin, että mummin kanssa oli sikasiistiä. Kasvatus oli kurinalaista, ja rakkauden tunsi ilmassa. Mummi oli uskomaton pikkunainen, niin pippurinen, ettei mitään järkeä.

Viro oli vasta itsenäistynyt, mutta Võrussä oli vielä neuvostomeininki. Sellaiselta se näytti viimeksikin, kun kävin jättämässä mummille jäähyväiset neljä vuotta sitten. En olisi halunnut nähdä vahvaa ihmistä heikkona vaan olisin halunnut pitää hyvät muistot. Mutta menin, koska äiti pakotti. Olin pitkään haaveillut, että kun alan pärjätä, voisin auttaa mummia taloudellisesti, mutta en saanut siihen koskaan tsäänssiä.”

Isä jäi vieraaksi

”Lapsena mun maailma oli Ylä-Malmi. Asuimme Traktorintie 4:ssä, ja oli kotoisaa, kun koti, koulu ja äidin työpaikka, oma ompelimo, sijaitsivat kaikki pienen kolmion sisällä.

Äidillä on ollut ompelimo niin kauan kuin muistan. Siellä on tehty takkeja Tony Halmeelle, verryttelyasuja HIFKin joukkueelle ja liivejä moottoripyöräjengeille. Hengailin lapsena mutsin työpaikalla paljon ja opin kunnioittamaan käsityötä. Äidin firman seinällä lukee, että ainoa, joka täällä huutaa olen minä, ja että täällä ei tingitä.

Mutsi opetti, että verot pitää maksaa, ja luokitteli asiakkaat niihin, jotka yrittävät maksaa ilman kuittia ja niihin, jotka ymmärtävät käsityötä. Jotain siitä jäi alitajuntaan. Vieläkään en pysty ottamaan ilmaiseksi, kun joku sanoo, että saat tällaisen, jos laitat Faceen. Mieluummin maksan vaikka kakskymppiä.

Äiti on maailman vahvin ihminen, ihan himmee muija. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän häntä. Se kasvatti mut yksinhuoltajana, teki menestyvän firman ja on yhä hengissä.

”Pari viikkoa ennen kuolemaansa faija soitti ja ehdotti, että nähdään. Just silloin en voinut puhua.”

Isäni menehtyi elokuussa 55-vuotiaana. Pari viikkoa ennen kuolemaansa faija soitti ja ehdotti, että nähdään. Just silloin en voinut puhua. Nyt harmittaa, että en ehtinyt enää tavata isää.

Isän kuolema ei tunnu hyvältä, vaikka olen joutunut käsittelemään kuolemaa paljon. Mulle käy aina näin: heti kun mun elämässä tapahtuu isoja hienoja asioita, joku läheinen kuolee. Kai universumi toimii niin: kun yksi hieno juttu kasvaa isoksi, toinen loittonee. Molemmilta puolilta ei elämään voi tulla koko ajan lisää.

Meillä ei ollut isä–poika-suhdetta koskaan. Kuulin isästä ensimmäisen kerran, kun mulla meni todella huonosti. Äiti oli ottanut yhteyttä isoisään, ja isä soitti, että mitä sä poika pelleilet.

Enemmänkin isän soitto ärsytti. Ajattelin, että mikä sinä olet kertomaan, mitä minun pitäisi tehdä. Kun olin pieni, isä oli vankilassa, mutta hän oli vapautunut jo kauan ennen sitä soittoa. Olin 13-vuotias ja karannut kotoa. Ei silloin ajattele selkeästi. Myöhemmin tutustuimme kuin kaverit.”

Hölmöilyä urakalla

”Mulla oli Malmilla paljon kavereita. Se oli ihan himmee mesta asua. Kutsuttiin kavereiden kanssa itseämme Malmi Murderaz -jengiksi. Se kuulostaa pahemmalta kuin olikaan. Teimme perustyhmyyksiä, tappelimme kuten katujengit tappelee, mutta emme sentään ryöstäneet ketään.

Kerran näpistin ostoskeskuksen Karkkipussi-kaupasta sinisiä liskoja ja jäin kiinni. Siitä alkoi rikollisuuden aaltoni. Kerran yritettiin kaverin kanssa sytyttää koulun nurmikko palamaan, ja kerran pompin vahtimestarin Mersun päällä. Äiti joutui maksamaan, ja totta kai sain rangaistuksen kotona. Pahin oli auton varastaminen. Siitä jäin kiinni ja sain tuomion.

Olen hölmöillyt koko nuoruuteni. Halusin testata äitiä, koska hän oli minulle molemmat, mutsi ja faija. Äiti oli töissä koko ajan, ja olin niin kusipää, että halusin tehdä siitä vaikeampaa sen sijaan, että olisin auttanut. Nyt ajattelen aivan toisin ja haluaisin auttaa. Ethän sä nuorena ajattele muuta kuin itseäsi.

Äiti kasvatti aikamoisella kurilla, mutta oli pakko, koska pompin niin pahasti silmille. Enää minua ei harmita mikään muu kuin se, mitä äiti on joutunut kestämään. Virheet tekevät meistä sellaisia kuin olemme, mutta äiti vanheni niiden kymmenen vuoden aikana 30 vuoden edestä.”

Toteutumaton unelma

”Jalkapallo oli nuorena koko mun elämä. Halusin olla jonain päivänä maailman paras maalivahti ja ihailin Oliver Khania. Përparim Hetemajn kanssa pelattiin melkein joka päivä Pukinmäen jalkapallokentällä. Olin pienissä maaleissa todella hyvä, ja kaikki tiesivät sen. Sitten tulivat isot maalit, ja tipuin nokkimisjärjestyksessä pidemmän jätkän taakse. Pikkuhiljaa sain vähemmän ja vähemmän vastuuta.

”Varastin seuran näyttelyssä olleet salibandykengät ja menin niillä saman illan peliin.”

Yritin jatkaa pelaajana, mutta en pärjännyt, joten siirryin salibandyyn. Pääsin suoraan koulun peleistä Tapanilan Erän ykkösjunnuihin ja aloin treenata ahkerasti. Mulla oli hyvä tekniikka ja veto ja aloin pärjätä. Sitten tein tyhmyyden. Varastin seuran näyttelyssä olleet salibandykengät ja menin niillä saman illan peliin. Kaikki tiesivät, että ei minulla ollut sellaisia kenkiä, ja sain siirron alempaan porukkaan.

Olin kakkosjunnuihin liian hyvä, joten vaihdoin SSV:iin. Siihen aikaan SSV oli yksi Suomen parhaista joukkueista. Muistan kun tein maalin ensimmäisessä matsissa vanhaa joukkuetta vastaan. Mutta juuri tuohon aikaan minut huostaanotettiin 14-vuotiaana, koska äidillä ei ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa. En päässyt vähään aikaan treeneihin, ja kun ne tajusivat syyn, siitä tuli ongelma.”

Räppiä alkaa tulla

”Muistan hämärästi sen hetken, kun tekstiä alkoi tulla ensimmäisen kerran. Olin Pihkapuiston perhekodissa Malminkartanossa, jossa asuin aluksi huostaanotettuna kolme kuukautta. Ei ollut mitään tekemistä, ei puhelinta, ei telkkaria, vain vihko, kynä, koulureppu ja mp3-soitin. Kuuntelin Iso H:n Vertigoa, joka kertoo korkean paikan kammosta. Olin yksin huoneessa ja pelkäsin. Yhtäkkiä tajusin, että teen tähän omat sanat omasta pelostani.

Ensimmäisen oman biisin sanat näytin kaverilleni Karimille, joka räppäsi jo Insane MSY -ryhmässä. Nauhoitimme biisin, ja ajattelin saman tien, että olen Suomen paras. Lähdin kaupungille ja soitin sitä joka ikiselle vastaantulijalle. Kaikki sanoivat, että ihan paskaa. Osa kavereistakin totesi, ettet edes näytä räppäriltä, mene pelaamaan jalkapalloa, Miklu!

En tiedä, mikä voima minua vei eteenpäin. Olin joskus kirjoittanut runoja äidille, mutta en koskaan tehnyt biisejä. En ollut koulussa hyvä musiikissa enkä äidinkielessä. Äiti laittoi minut soittamaan kannelta jo nelivuotiaana ja sanoi, että sinusta tulee pianisti. Soitin klassista pianoa kymmenen vuotta Pohjois-Helsingin musiikkiopistossa, mutta silti vihasin musiikkia. Jokin juttu niistä silti jäi. Kun ensimmäinen levyni tuli vuonna 2009, äiti pääsi nokittamaan, että mitäs minä sanoin.”

Kirjoita, puhu, älä vaikene

”Oli sekä minulle että äidille yllätys, että huostaanottoni venyi yli neljän vuoden mittaiseksi. Ensin oli puhetta kahdesta viikosta, sitten kolmesta kuukaudesta. Meille jopa valehdeltiin suoraan. Sitä asetelmaa minä-äiti-sosiaaliviranomaiset on normaalin ihmisen vaikea ymmärtää. Välillä äiti yritti taistella minua kotiin.

Aika nopeasti kuitenkin tajusin, että syy, miksi näin kävi, oli minussa, ei kenessäkään muussa. Vähitellen Hyrynsalmen nuorisokodista tuli koti. Siellä oli oma huone, kun äidin pienemmässä kodissa sitä ei enää ollut. Eivät hölmöilyt kokonaan loppuneet, meitähän oli seitsemän samanlaista nuorta. Mutta pääsin silti 16-vuotiaana Brightoniin Pop Idol -leirille kesäksi, koska en karkaillut enkä jättänyt tulematta kotilomilta takaisin.

Kirjoitin ja räppäsin koko ajan, ja toiset nuoret ja aikuiset saivat lukea tekstini. Olin kai ainoa nuorisokodin asukas, jota ei pakotettu psykiatrin tapaamisiin, koska teksteistäni tiedettiin, miten voin.

Nykyisin muistutan faneille, että kirjoittaminen auttaa. Kirjoittakaa ja puhukaa vaikka mielikuvitusolennoille, jos tuntuu nololta puhua kaverille. Minä puhuin seinän raoille ja mustille pisteille, kun en muille pystynyt. Jos ei koskaan puhu, ja jonain päivänä päässä räjähtää, kaikki käsittelemättömät asiat räjähtävät yhtä aikaa. Mutta jos pystyy puhumaan ajoissa, räjähtää ehkä vain se yksi juttu. Sen kanssa pärjää.”

Nurmikon laittaja

”Ensimmäisen levyn jälkeen on tapahtunut paljon. Nyt minulla on 300 neliön talo Espoossa, nopea auto, mallityttöystävä ja elokuvaroolit. En ole rikastunut, mutta minulla on varaa hankkia kaikenlaista. Talokaupat tein nopeasti viime syksynä sen jälkeen, kun olin nähnyt kuvia Uniikin talosta. Sain pankista lainaa ja tein kaupat saman tien. Äidin mielestä se on ensimmäinen fiksu päätös elämässäni.

”Äidin mielestä talokauppa on ensimmäinen fiksu päätös elämässäni.”

Talo on kodin ja työpaikan välimaasto. Ensimmäinen talvi oli vaikea, kun koko ajan paloi sulakkeita, ja yksi vesivahinkokin oli. Siinä oli Malmin kerrostalopoika ihmeissään.

Olen tehnyt yläpihan nurmikosta hienon. Käytän alle puhaltavaa bioruohonleikkuria ja poistan voikukat raudalla. Sitten vain nurmikkomultaa ja pari siementä, ja taas kasvaa hieno ruoho tilalle. Kasvihuonekin on valmis, ja betonivalut tehty, mutta istuttaminen jää ensi kesään.”

Mikael ja Triana Bodom-leffan ensi-illassa elokuussa.

Norjalaisen tyttöystäväni Trianan kanssa olemme seurustelleet vuoden. Tapasimme vuosi sitten Gumball-rallissa Tukholmassa, ja kai voi sanoa, että olen rakastunut päästä varpaisiin. Triana on vaikuttanut maailmankatsomukseeni muun muassa sillä, että hän on kasvissyöjä. Kun hän tulee, meillä on kasvisviikot. Kaveritkaan eivät erota Trianan tekemää pastakastiketta bolognesesta.”

Toisten tarinat

”Olen tatuoinut Vladimir Putinin ihooni, koska Putin tekee kaiken oman mielensä mukaan, vaikka koko maailma olisi häntä vastaan. Tatuointi ei ollut poliittinen kannanotto. Muutenkin tuntuu oudolta puhua tatuoinneista, koska kyse on mun ihosta. Ne ovat vähän kuin taiteellinen elämäkertani. Tatuoidut ruusut ovat läheisiäni.

”Menestymiseni on syntynyt siitä, kun meni huonosti.”

Alkaa pikkuhiljaa tuntua, että olen siirtynyt pysyvästi varjoista aurinkoiselle puolelle. Se on uusi tunne eikä kaikilla tavoin positiivinen. Musiikkia on vaikeampi tehdä, kun on hyvä olla. Ja minun menestymisenihän on syntynyt siitä, kun meni huonosti.

Mutta varjoissa oli silti raskaampaa. Ja muiden ihmisten huolien jakaminen on helvetin raskasta. Opin Elastiselta, että ihmiset hymyilee takaisin, kun sä hymyilet niille.

Uskon, että näyttelemällä pystyn eläytymään toisten ihmisten tarinoihin, eikä minun enää tarvitse kertoa pelkästään itsestäni. Sama voi tapahtua musiikissa: siinäkin kerron toisten tarinoita.

Uskon siihen, että jokaisella on oma vahvuutensa. Luulin aina, että olen jalkapallomaalivahti, ja nyt olenkin räppäri ja näyttelijä. Päätin oman unelmani 14-vuotiaana huostaanotettuna. Jos olisin puhunut siitä muille, kaikki olisivat sanoneet minua hulluksi. Oman unelman eteen kannattaa tehdä töitä, vaikka se tuntuisi mahdottomalta.”

 

Mikael Gabriel

Mikael Sohlman syntyi 25.2.1990 Helsingissä. Asuu Espoossa.

Perhe: äiti yrittäjä Liidia Sohlman ja tyttöystävä dj, juontaja ja malli Triana Iglesias.

Rap-artisti ja näyttelijä.

Opiskeli liiketaloutta ammattikoulussa, mutta jätti opinnot kesken.

Läpimurto 2. albumilla Pohjosen poika 2011. Biisejä striimattu yli 50 miljoonaa kertaa.

Uuden kauden Vain elämää -artisti, jaksot alkavat 16.9.

Päärooleissa elokuvissa Bodom ja Pahan kukat.

Lue, mitä tähdet kertovat tänään juuri sinulle.

 

VAAKA

Työelämän sotkujen ei pitäisi yltää ihmissuhteisiisi asti. Pidä huoli siitä, että sinulle jää aikaa läheistesi kanssa olemiseen. Ilman heidän tukeaan et jaksa.

 

SKORPIONI

Joku saattaa yrittää mustamaalata sinua. Pidä silmällä uusia tuttavuuksia, sillä ilmassa voi olla kateutta. Valitse sanasi tarkkaan.

 

JOUSIMIES

Ilman kovaa työtä et pääse pitkälle. Älä säästele itseäsi, vaan panosta peliin kaikkesi. Loistat tänään vahvoilla neuvottelutilanteissa.

 

KAURIS

Älä anna epävarmuuden sekoittaa suunnitelmiasi. Tulevaisuus saattaa olla nyt vaakalaudalla. Palauta mieleesi, mitä olet tavoittelemassa.

 

VESIMIES

Mieti, mikä sinulle on tärkeintä. Koti ja perhe kaipaavat tänään erityistä huomiota. Turvallinen tulevaisuus menee kaiken muun edelle.

 

KALAT

Stressi pääsee yllättämään sinut tänään. Lähelläsi on ihminen, joka ei ole kanssasi täysin rehellinen. Ole tarkkana ja seuraa vaistoasi joka tilanteessa.

 

OINAS

Muutoksia on luvassa. Ne riippuvat pitkälti itsestäsi, joten ole avoin kaikelle uudelle. Lähipiirissäsi ei olla yhtä mieltä ratkaisuistasi.

 

HÄRKÄ

Tarkastele tilannettasi ja tekemättömien asioiden listaa. Järjestelmällisyydellä säästyt paljolta stressiltä. Älä päästä negatiivisia tunteita hallitsemaan sinua.

 

KAKSONEN

Saat olla syystäkin ylpeä aikaansaannoksistasi. Nyt ei ole aika vähätellä itseäsi. Sinulla on paljon annettavaa, eikä se jää muilta huomaamatta.

 

RAPU

Älä yritä pakottaa ketään kannallesi. Etene asioissa rauhallisesti ja muita kuunnellen. Diplomaattiset ehdotukset menevät parhaiten läpi.

 

LEIJONA

Tunteet nousevat pintaan ja aiheuttavat helposti ongelmia. Kysele ja päivitä itsesi ajan tasalle. Tietämättömyys johtaa nopeasti hankaluuksiin.

 

NEITSYT

Ole muille avuksi ja pyydä tarvittaessa vastapalveluksia. Tavoitteesi näyttävät olevan tänään jo monta askelta lähempänä. Älä jätä kaveria pulaan.

Kun laulaja Erin Anttilalla ei vielä ollut lapsia, niiden hankkimisesta udeltiin häneltä toistuvasti. – Inhoan normeja, joiden mukaan ihmisten pitäisi elää.

Erin Anttilan, 39, lounashetki ei tyssää tähän välikohtaukseen:

Pitkään, vaaleaan hiukseen on takertunut hyppysellinen kosteaa kuskusia, kun laulaja nykii sitä irti salaattiannoksestaan.

Erinin ilme tuskin värähtää.

– Ei mitään hätää, hän sanoo, tiputtaa suortuvan pöydälle ja jatkaa tyynesti salaattinsa haarukoimista helsinkiläisessä kahvilassa.

Sitten laulajaa alkaa naurattaa. Mieleen tulee pari ystävää, joista toinen säikkyy jo nähdessään puhdistamattoman hiusharjan.

– Ja se toinen olisi lähtenyt kiljuen tästä pöydästä, Erin kikattaa.

Hyvähän siinä on naureskella, kun ei itse kärsi edes hämähäkkikammosta.

– Taidan olla jotenkin antineuroottinen, Erin heittää.

– Kerran vastasin erityisherkkyystestiin. Yksikään sen aihe ei häirinnyt minua; ei meteli, eivät hajut. Hyvä, etten saanut testistä miinuspisteitä.

Samanlainen rentous on kuulunut Erinin luonteenpiirteisiin aina. Hänen äitinsä pani sen merkille jo, kun Erin oli pikkutyttö: lapsi ei hermostunut tai suuttunut edes silloin, kun olisi ollut syytä.

Erin selittää levollisuuttaan iltatähden osallaan; kolme vanhempaa sisarusta olivat jo pedanneet kaiken valmiiksi.

Aikuistuessa huolettomuus on jalostunut tietoiseksi elämänasenteeksi ja luottavaisuudeksi, että elämä kyllä järjestää.

– Jos satun hävittämään lompakkoni, menee kolme päivää ennen kuin alan toden teolla etsiä sitä. Jossainhan se kukkaro on, Erin kuvailee.

Tai niin kuin viimeksi, kun laulaja kadotti kalliit kuulokkeensa. Aluksi hän kyseli niiden perään studiolla ja kuukauden päästä penkoi hyllynsä työhuoneella ja kotitalon kellarissa, paikoissa, joissa yleensä tekee musiikkihommiaan.

Kun luurit lopulta löytyivät perheen toisesta autosta, nätisti siitä etupenkiltä, Erin saattoi todeta, että hermoilu olisikin ollut aivan turhaa.

– Sanon aina, etten ole perfektionisti, keskityn vain olennaiseen.

Raskas huolettomuus

Lungius on varmasti terveellisempää kuin stressaaminen, ja hyvä esimerkki myös Erinin ja muusikko Vesa Anttilan 3- ja 1-vuotiaille pojille. Mutta kaikki eivät siitä tykkää.

– Olen huomannut, ettei huolettomuuteni aina ole reilua muille. On raskasta olla tällaisen ihmisen lähipiirissä varsinkin, kun kaikki päätökset riippuvat minusta.

Erinin mukaan parhaat laulunaiheet löytyvät tavallisesta arjesta. ”En halua, ttä elämäni olisi pelkkää musahössötystä. Olen tosi iloinen, että minulla on muutakin.” Kuva Jouni Harala.
Erinin mukaan parhaat laulunaiheet löytyvät tavallisesta arjesta. ”En halua, ttä elämäni olisi pelkkää musahössötystä. Olen tosi iloinen, että minulla on muutakin.” Kuva Jouni Harala.

Rauhallisesti Erin on myös päätöksissään. Mieluiten hän antaisi asioille aikaa ja ratkaisujen syntyä omalla painollaan.

– Siksikin olen maailman huonoin johtaja. Olen saanut siitä palautetta niiltä, jotka joutuvat stressaamaan asioista puolestani.

Niin kävi nyt, kun Erin alkoi olla loppusuoralla kolmannen soololevynsä Seli selin tekemisessä. Projekti oli tarkoittanut muutaman kuukauden irrottautumista kaikista muista velvollisuuksista. Sillä aikaa päätökset esimerkiksi julkaisuun ja tulevaan kiertueeseen liittyvistä kysymyksistä pakkautuivat jonoksi. Suma kysyjiä ja palavereita odotti Erinin vastauksia.

”On loputon suo yrittää pitää kaikki tyytyväisinä.”

Paine oli sitä luokkaa, että heti levytyksen päätyttyä Erin järjesti palaveripäivän eräälle lauantaille omaan kotiinsa. Huoli kasautuneista asioista purkautui itkuna kesken kokouksen.

– On loputon suo yrittää pitää kaikki tyytyväisinä. En kriiseile juuri mistään, mutta tänä vuonna olen kriiseillyt riittämättömyyden tunteen kanssa. Yhtä aikaa tapahtui liikaa asioita, jotka kaikki olivat minusta kiinni: kesän keikat, levyn teko, konserttien suunnittelu ja pienten lasten hoitaminen, Erin kuvailee ruuhkavuottaan.

Miljoona asiaa mielen päällä alkoi näkyä myöhästelynä ja hajamielisinä välispiikkeinä lavalla.

– Tunnistin, että nyt on väsymystä ilmassa, eikä tilanne voi jatkua näin, Erin sanoo.

– Osaan kuitenkin keventää ajoissa enkä anna kiireen mennä niin pitkälle, että uupuisin. En ole koskaan yrittänyt puskea väkisin yksin.

Niinpä Erin ensimmäistä kertaa soolourallaan palkkasi itselleen managerin. Carla Ahonius on Erinin vanha työkumppani jo vuosien takaa ja tuttu tekijä muun muassa Cheekin, Chisun ja Jenni Vartiaisen taustajoukoissa.

– Mielelläni ulkoistan hommat, jotka eivät ole minusta riippuvaisia. Harrastan samaa ulkoistamista kodinkin pyörittämisessä: turvaudun säännöllisesti siivoojaan ja ruokakassipalveluun. Kenellä pienen lapsen vanhemmalla on joutilasta aikaa?

Lauluja eletystä elämästä

Marraskuussa ilmestyvälle levylle valikoitui yhdeksän uutta kappaletta. Teksteissä kuuluu Erinin tavaramerkki: tarkka tarttuminen arjen yksityiskohtiin.

Sydäntä särkee ilmestyi jo sinkkuna, ja toinen rakkauslaulu Kohta hänen kulkee matkan kirkon ovelta vihkialttarille. Kaikki eroaa -biisissä ”miehet on idareit, muijat väsyneit, kaikki eroaa, mutta älä sä lähde”.

Albumin avaava Seli seli taas kertoo kolmikymppisille naisille tutusta ilmiöstä, kun heiltä aletaan udella lapsen hankkimisesta. Ei siitä ole kauan, kun Erinkin toistuvasti löysi itsensä tilanteista, joissa oli pakotettu selittelemään lapsettomuuttaan.

– Olen diplomaattinen ja kohtelias ja hymyillen yritin puhua itseni pois niistä tilanteista. Kyseleminen tuntui epämiellyttävältä ja loukkaavalta, vaikka lapseton elämäntilanne oli silloin oma valintani eikä millään tavalla ongelma.

Erinillä oli tapana vastata, ettei ollut vielä varma, halusiko äidiksi ylipäätään. Se oli totta ja yleensä paras keskustelun lopettaja.

– Inhoan normeja, joiden mukaan ihmisten pitäisi elää. Varsinkin, jos et näytä täyttävän niitä normeja, aletaan kysellä ja kyseenalaistaa, Erin sanoo.

– Vielä enemmän ärsyynnyin niiden puolesta, joille lapsettomuus on kipeä asia eikä oma valinta. Miten kenelläkään on oikeus noin tökkiä toista henkisesti? Sellainen on supertörkeää.

Vaikka elämäntilanne on jo toinen, aihe oli vasta nyt valmis biisiksi. Erinin lauluille on tyypillistä perustua tosielämän kokemukseen tai kertomukseen, mutta kypsyä hitaasti alitajunnassa.

– Joissain arjen hetkissä saatan ajatella, että parin kolmen vuoden päästä tästä vielä syntyy hyvä biisi.

”Maailma on jo alkanut viestiä, että olen vanha. Mitä helvettiä!”

Normielämän vastakapina

Tulevien vuosien biisiaiheet voivat siis löytyä Erinin tämän päivän arjesta; ruuhkavuosista ja lähestyvästä nelikymppisyydestä. Sitäkin sivuaviin normeihin laulaja on jo törmännyt. Kaikki ”kun olet tuon ikäinen” -viittaukset särähtävät pahasti korvaan.

– Olen vasta 39-vuotias, mutta maailma on jo alkanut viestiä, että olen vanha. Mitä helvettiä! Jokainen tämän ikäinen tietää olevansa parhaassa vedossa, Erin sanoo.

– En ole koskaan miettinyt ikääni tai kriiseillyt siitä. Mutta nyt neljänkympin lähestyessä ulkopuolinen maailma on alkanut kertoa, millainen minun kuuluisi olla, miten pitäisi pukeutua tai millaisia sanavalintoja voin tehdä biiseissäni, hän puuskahtaa.

– Jopa uutta hiustyyliäni on selitetty iälläni. Jestas sentään, tukkani on vaihdellut pikimustasta pitkiin rastoihin, mutta nyt kampaus kuulemma johtuu iästäni.

Ikään liitettäviä normeja Erin ravisteli aiemmassa hitissään Vanha nainen hunningolla, jonka kuusikymppinen päähenkilö nauttii seksuaalisuudestaan yhden illan jutun kanssa. Samoin kappaleessa Kakkukahvit, jonka nainen ottaa paineita siitä, ettei osaa arkiaskareita kuten häneltä odotetaan.

” En mieti muiden ulkonäköä tai lihomista, miksi ottaisin paineita omastakaan? ”

– Ehkä en osaa ajatella ikääntymistä, koska olen aina ollut perheeni vauva ja sisaruksista nuorin, hän miettii.

– Mutta en noudata normeja muissakaan asioissa. Sellainen ajattelu saa minut kapinoimaan ja välittäisi väärää viestiä. En mieti muiden ulkonäköä tai lihomista, miksi ottaisin paineita omastakaan? Se ei ole pätkäkään kiinnostavaa tai tärkeää.

Työkaluna Maija Vilkkumaa

Kaksi edellistä albumiaan Erin kirjoitti suurimmaksi osaksi yksin, mutta tällä kertaa hän kutsui työparikseen Maija Vilkkumaan. Kummallakin on työhuone Grind Studios -yhteisössä Helsingin Kalasatamassa. Kustantamon, studion ja tuottajien lisäksi tiloissa työskentelee liuta eturivin artisteja Stigistä Kasmiriin ja Nopsajalkaan.

– Kirjoittaminen on yksinäistä puurtamista. Tuntuu mahtavalta irrottautua sen keskeltä muiden seuraan kahvitauolle tai koputtaa naapurihuoneen oveen ja kysyä, että mitäs olet tästä mieltä.

Erin kuvailee Maijaa ”työvälineekseen”. Sellaiseksi, jonka kanssa saattoi pallotella ideoita, joka auttoi terävöittämään näkökulmia ja joka rohkaisi kirjoittamaan aina vain henkilökohtaisemmin.

Nyt albumin valmistuttua fiilis on helpottunut ja onnellinen.

– Ratkaisuja tehdessä olen kova jahkailemaan, mutta kun työ on valmis, minun on helppo olla tyytyväinen. Moni kollega ei pysty kuuntelemaan omia biisejään, mutta minä kuuntelen uutta levyäni ihan hulluna ja olen siitä fiiliksissäni. Ajattelen, että kaikkien pitäisi tehdä tällaista musaa!

– Tarjoan aina niin hyvää kuin pystyn tekemään ja olen onnellinen siitä.

Erinille tyytyväisyys omaan työnjälkeen onkin tärkeintä.

– En ole janonnut suurta menestystä, sillä se on jatkuvaa aallokkoa eikä kerro oikeasti mistään. Suosio ei ole se juttu vaan oman vision toteuttaminen, hän sanoo.

– Voi tietysti olla, että ääni muuttuu kellossa, kun kukaan ei enää tule keikoilleni.

Tosin senkin Erin on jo kokenut Nylon Beat -aikoinaan lapsuudenystävänsä Jonna Geagean (ent. Kosonen) kanssa. Nuoruuden bändiuralla oli loppuunmyytyjä keikkoja, mutta sellainenkin, jolle tuli tasan yksi kuulija.

– Jos ympärilläni hermoillaan, että sali täyttyi vain puolilleen, muistutan, että siellä oli kuitenkin tosi monta kuulijaa. Olen nähnyt jo niin paljon, että osaan olla iloinen puolikkaastakin.

Kolmas levy merkitsee Erinille yhden etapin saavuttamista. Soolouransa alussa hänellä oli suunnitelma, millaiset kolme levyä hän tekisi. Seuraavista ei sitten olekaan mitään hajua.

– En oikein osaa tehdä pitkäkestoisia urasuunnitelmia. Joskus asetin tavoitteekseni opetella soittamaan kitaraa seuraavan viiden vuoden aikana. No, enpä opetellut, Erin pyrskähtää nauruun.

– Oikeat ratkaisut eivät tule pakottamalla.

Unohdetut lahjat

Jo ennen uuden albumin ilmestymistä Erin bändeineen lähtee konserttikiertueelle. Laulaja on siitä täpinöissään, vaikka keikkailu merkitseekin poissaoloa kotoa. Lapset eivät kierrä mukana kaikilla keikoilla, mutta puoliso kyllä: Vesa on soittanut Erinin bändissä jo Nylon Beatin ajoilta.

– Bändi on minulle kuin toinen perhe ja henkinen koti. Uskon, että yhteen hiileen puhaltaminen kuuluu soitossakin, Erin sanoo ja kuulostaa kiitolliselta.

Muusikon työssä on myös se loistava puoli, että keikkailuun voi yhdistää hauskanpidon, johon pienten lasten vanhemmilla harvoin on aikaa.

– On luksusta istahtaa viinilasilliselle keikan jälkeen. Olisi siihen mahdollisuus kotoakin, mutta en tunne tarvetta lähteä.

Erin valahtaa noloksi kertoessaan saamistaan lahjakorteista, jotka vanhentuneet käyttämättöminä. On kauneushoitoa, hierontaa, ravintolalahjoja ja raakasuklaakurssia sekä liput Mariah Careyn konserttiin, jonne Erin ja Vesa unohtivat mennä.

– Ystävät ovat olleet älyttömän ihania hankkiessaan tällaisia lahjoja, mutta että juuri sinä vuonna, kun minulla ei ole ollut mitään jakoa ehtiä niihin!

Anttiloiden työarki pyörii tutun turvaverkoston avulla. Erinin äiti ja sisarukset perheineen asuvat viidensadan metrin säteellä samassa naapurustossa Itä-Helsingissä, ja ystävät lapsineen ovat usein seurana.

Hekin tietävät, ettei Anttiloilla nipoteta. Viimeksi Erin kuunteli, kun ystävä oli laskemassa lapsikatrasta pihalle.

– Hän oli sanomassa, ettei ulos pidä mennä ilman kenkiä, mutta keskeytti sitten ja mutisi itsekseen: ’paitsi että täällä varmaan saa’.

Erin Anttila
  • Helsinkiläinen laulaja, lauluntekijä syntyi 2.7.1977.
  • Asuu lapsuuden-maisemissaan Itä-Helsingissä muusikkomiehensä Vesa Anttilan sekä 3- ja 1-vuotiaiden poikien kanssa.
  • Erinin äiti on puoliksi irlantilainen, ja Erin aloitti koulunsa Irlannissa viisivuotiaana. Myös Anttiloiden lapset kasvavat kaksikielisiksi.
  • Julkaisee marraskuussa kolmannen soololevynsä Seli seli. Konserttikiertue alkaa Jyväskylästä 30.9.
  • Aloitti uransa 17-vuotiaana Nylon Beatissa.
  • Mukana Vain elämää -kaudella 2012.

Johanna odottaa innoissaan tulevaa etelänmatkaa. Koko perhe saa pakettimatkalla nauttia ruuasta, auringosta ja yhdessäolosta. Aviomies Rane ei reissusta intoile, sillä hänen aikansa kuluisi parhaiten töissä. Miehen toive saattaa toteutua, sillä yhtäkkiä unelmaloma on vaarassa.

Johanna Rantanen hymyili asiakkaalleen leveästi. Hän ei voinut oikein muutakaan. Hän ei ollut kuunnellut yhtään, mitä asiakas hänelle kertoi, ja nyt nainen istui kysyvän näköisenä hänen edessään ja odotti häneltä täsmällistä vastausta. Johanna oli vakuutusvirkailija ja sorvasi työkseen kaikenlaisia vakuutussopimuksia kiinteistöistä henkilövakuutuksiin. Hän ei joutunut käsittelemään korvaushakemuksia. Onneksi. Se olisi vienyt häneltä kokonaan uskon ihmisiin. Pulaan joutuneilla ihmisillä oli tapana venyttää uskottavuuttaan yli maalaisjärjen.

Johanna ei kuunnellut siksi, että oikeasti hän ei ollutkaan paikalla yhtiönsä konttorissa ja omassa toimipisteessään Tampereen Hämeenkadulla. Hän oli ajatuksissaan Kreikassa. Rodoksella, Falirákin kylässä, Välimeren rannalla, Esperides Beach -perhehotellissa, viettämässä all inclusive -lomaviikkoa, jonka hän oli varannut perheelleen jo talvella.

Johannan perheeseen kuuluivat aviomies Rane Rantanen, yhdeksänvuotias poika Kivi sekä seitsemän ja puolen vuoden ikäinen tytär Suvituuli. Ranen nimi oli tosiaan Rane, sillä hänen isänsä oli halunnut pojasta Ranen, ei Raimoa, Raunoa, Raipea eikä Rampea. Siksi Rane oli miehen ristimänimi, ja vieläpä ainoa etunimi. Heidän yhteisten lastensa nimet olivat taas Johannan toivomuksia, jotka olivat sopineet myös Ranelle. Johanna oli rantahullu auringonpalvoja, ja kun lasten nimet olivat Kivi ja Suvituuli, ja sukunimi vielä Rantanen, heillä suhisi aina kuin suvituuli rantakivellä.

All inclusive piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella.

All inclusive. Hela hoito. Se piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä kiireisessä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella. Lekottelua rannalla, herkullista ruokaa ja rentoa olemista hotellin henkilökunnan passattavana. Välimeren pitkät mainingit, huikeat hiekkarannat, auringon lämpö. Ajatuskin Välimeren keittiön runsaista antimista sai veden kihoamaan Johannan kielelle. Kreikkalainen fetasalaatti, jossa maistuivat auringossa kypsyneet tomaatit, mehukkaat kurkut, kirpeä mutta makea punasipuli, yrtit ja oliiviöljy, rapeakuorinen vaalea leipä, hummukset, taramosalata eli mätisalaatti, tsatsiki, viininlehtikääryleet, friteeratut mustekalarenkaat, sinisimpukat, grillatut jättikatkaravut… Sitten pääruoat: Souvlakit eli puuhiilillä grillatut lihavartaat, joiden päälle sopi pirskottaa runsaasti raikasta sitruunamehua. Uunissa haudutetut lihapadat. Grillatut munakoisot, täytetyt paprikat ja lohkoperunat, jotka oli maustettu vuorilta kerätyillä yrteillä. Ruokalajien nimet saivat Johannan melkein itkemään ikävästä Kreikkaan. Dolmades. Horiatiki. Stifado. Kleftiko. Spanakopita.

Johanna pystyi kuvittelemaan itsensä ja perheensä helposti kreikkalaisen ravintolan terassille. Lempeä merituuli puhalsi sinivalkean pöytäliinan alla ja heilutti Johannan hellemekon helmoja. Ilta-aurinko oli jo laskenut, mutta lapset jaksoivat istua kaikessa rauhassa ravintolan pöydässä ja nauttia ennakkoluulottomasti suuta hyväilevistä mauista. Johanna kuvitteli, kuinka hän söisi itselleen suuntuntuman uunissa hautuneesta lammaspadasta ja taputtelisi lautasliinalla huulensa. Hän tarttuisi punaviinilasiinsa, nostaisi sen nenänsä alle, nuuhkaisisi ja siemaisisi varovasti pienen suullisen viiniä. Punaviinin lämpö kiihottaisi makunystyröitä hänen leukaperiensä alla niin, että kihelmöinti tekisi melkein kipeää.

Liharuokia seuraisivat herkulliset jälkiruoat, paistettu halloumi, baklavat eli pienet kakkuset, galaktoboureko… Hunajamelonia, viikunoita, viinirypäleitä… Jälkiruoan kanssa tarjottiin ouzoa, koska kreikkalaiset uskoivat sen edistävän ruoansulatusta ja rauhoittavan vatsaa raskaan aterian jälkeen. Mikäpä Johanna olisi väittämään vastaan, kun kreikkalaisilla oli asiasta erittäin pitkäaikaista käytännön tutkimustulosta? Ruokaryyppy palan painikkeeksi, kun niin kerran käskettiin ottaa, se teki hyvää mielelle ja ruumiille.

All inclusive -paketissa tarjottaisiin koko aterian ajan ilmaisia juomia niin lapsille kuin aikuisillekin. Sen kun vain nousisi ja kävelisi tiskille, jossa viinuri laski juomia hanoista. Lapsiakin naurattaisi, kun he saisivat kerrankin juoda niin paljon kokista kuin halusivat. Kun he olisivat kylläisiä, he siirtyisivät hotellin ulkoilmateatteriin. Amfiteatterissa esitettäisiin yhdeksästä kymmeneen lapsille mieluista ohjelmaa. Sirkustaiteilijoita, temppuja tekeviä eläimiä, viisaita koiria, puhuvia papukaijoja, lauluja, tanssiesityksiä, taikureita, huikeaa akrobatiaa, kovaäänisiä klovneja. Lapset nauraisivat ja nauttisivat, ja aikuiset ehtisivät juoda vielä yhden drinkin katsellessaan iltaesitystä.

– Gin tonic, please.

– Voisinko saada daiquirin?

– Totta kai, madame. Ilman muuta, madame.

Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria.

Ja taas leppeä merituuli hulmuttaisi Johannan hameenhelmoja ja vaaleita hiuksia ja Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria. Kreikassa elpyisi niin sielu kuin vartalokin.

Päivällä hotellin allasosastolla tarjottiin jäätelöä, välipalaksi hampurilaisia, pizzoja, popcornia, karamelleja, mitä vain lapsen mieli keksi himoita. Ja aikuiset saattoivat istua levollisesti aurinkotuolilla, levittää aurinkovoidetta kuumalle iholleen, katsoa jälkikasvunsa ilakointia vesileikeissä ja osallistua yhdessä vesijumppaan tai allaspalloon. Lapset eivät älyäisi riidellä kertaakaan koko viikon aikana.

Joulusta viis! Oi jospa ihmisellä ois all inclusive -loma ainainen!

Nainen katsoi edelleen Johannaa luottavaisen odottavasti, mutta alkoi jo liikehtiä tuolillaan. Hän kumartui eteenpäin aivan kuin hänen kuulossaan olisi ollut jotain vikaa, kun Johannan vastausta ei kuulunut.

Piinkovalla rutiinilla Johanna pääsi hetkessä tilanteen herraksi.

– Tehkäämme yhteenveto kaikesta. Sinä halusit henkivakuutuksen sekä sairaus- ja tapaturmavakuutuksen, eikö niin? Aiempien vakuutustesi vuoksi keskittämisetu tuo sinulle viidentoista prosentin alennuksen näistä uusistakin vakuutuksista. Henkivakuutukselle jää tällä haluamallasi korvaussummalla hintaa vain kolmekymmentä euroa kuukaudessa. Euro per yö. Se on mielestäni aika edullinen hinta hyvistä yöunista, vai mitä?

Helpotus, joka naisen kasvoille levisi, sai Johannan hymyilemään entistä leveämmin. Hän halusi, että hänen työpisteeltään poistui vain tyytyväisiä asiakkaita.

– No niin on. Otetaan sellainen vakuutus, nainen sanoi. – Sellainen, joka suo minulle hyvät yöunet.

Johanna nyökkäsi, hymyili ja alkoi syöttää tarpeellisia tietoja tietokoneelleen.

– Tulostan sinulle yksityiskohtaisen terveysselvityksen sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten. Saat täyttää sen kaikessa rauhassa ajan kanssa kotona. Sitten lähetät sen meille, ja sen mukaan päätetään, myönnetäänkö sinulle vakuutusta täydessä laajuudessa vaiko joltain osa-alueelta rajattuna. Mutta näillä tiedoilla täyden laajuuden vakuutukselle ei pitäisi olla mitään estettä.

Näillä näkymin heidän Kreikan-lomallekaan ei pitäisi olla mitään estettä. Johanna oli maksanut matkatoimiston varausmaksun ja jemmatilillä oli jo tallessa matkaan varattu summa. Hänen kesälomansa alkoi jo juhannukselta, lähtöpäivä oli lauantai 2.7. ja lento lähtisi klo 12.25 Helsingistä. Falirákin kylässä oli neljä kilometriä pitkä hiekkaranta ja vesipuisto, josta heidän pienet vesipetonsa tulisivat nauttimaan suunnattomasti.

Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli.

Rane oli luvannut pitää lomaa ainakin sen yhden viikon. Ranen Johanna oli saanut suostutelluksi mukaan matkalle sanomalla, että kohta heidän lapsensa olisivat teini-ikäisiä ja tahtoisivat lähteä lomalle omien kavereidensa kanssa eivätkä enää isänsä ja äitinsä mukaan. Ranella jäisi kokematta lasten riemuhetket. No, eihän se nyt ihan totta ollut, olivathan Kivi ja Suvituuli lapsia vielä pitkään, mutta Ranea piti aina vähän hiillostaa. Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli. Johanna oli päässyt työssäänkin pitkälle nimenomaan diplomaattisen luonteensa ja neuvottelutaitojensa avulla. Suullinen ilmaisu oli tärkeää vakuutusvirkailijoille. Suostuttelua vaativat tehtävät sujuivat häneltä aivan kuin luonnostaan.

Rane kyllä varmasti voihkisi ja valittaisi Kreikassa, että hän ei tykännyt maata helteisellä rannalla, kun työt seisoivat. Ranen mielestä maailmassa oli niin paljon tekemätöntä työtä, että oli sietämätöntä vain maata paikoillaan tekemättä mitään. “Miksi maata, jos voi tehdä työtä?” voisi olla Ranen motto.

– No älä makaa, juokse sitten, tai ui, tai pyöräile, Johanna oli vastannut hänelle.

Rane ei tulisi koskaan jäämään eläkkeelle, sen Johanna tiesi jo nyt. Hän puskisi pitkää päivää niin kauan kuin hänessä henki pihisisi ja hän pääsisi kiipeämään kaivurinsa ja kuormurinsa ohjaamoon. Mies luultavasti tulisi kuolemaan sydänkohtaukseen kaivurinsa puikoissa.

Ranella oli menestyvä maanrakennusfirma. He olivat tavanneet nuorina Tampereen yössä, kun Ranen lapsuudenkaveri seurusteli Johannan lukiokaverin kanssa. He olivat istuneet samaan pöytään, ja Johannaa oli ärsyttänyt heti Ranen itsevarmuus ja nuorelle miehelle harvinaisen kärjekkäät mielipiteet. He olivat alkaneet väitellä ja he olivat jääneet väittelemään vielä senkin jälkeen, kun heidän ystävänsä olivat lähteneet kotiin. Kun valomerkki oli tullut, Rane oli sanonut:

– Eiköhän lähdetä.

– Minne? Johanna kysyi.

– Sinun luoksesi tietysti. Vai haluatko mennä heti taksilla Tirrilään tulevaa anoppiasi tapaamaan?

Johanna purskahti nauramaan.

Tuosta “taksilla Tirrilään” -sanonnasta jäi lentävä lause heidän perheeseensä. Koskaan Johanna ei lähtenyt taksilla Tirrilään, vaan junalla, kun hän rupesi kulkemaan Ranen luona, ja sitten omalla autolla. Nykyään hän kulki Tampereen ja Tirrilän väliä heidän yhteisellä autolla, ellei sitten käyttänyt junaa.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs. Ei mikään lipevä lirkuttelija. Heidän ystävänsä, jotka olivat esitelleet heidät toisilleen, erosivat vain muutama kuukausi tuon tapaamisen jälkeen, mutta Rane ja Johanna olivat olleet siitä asti yhdessä ja naimisissakin jo yli kymmenen vuotta.

Jo seurustelun alussa oli käynyt selväksi, että kyseessä oli vakava suhde. He olivat alkaneet rakentaa omakotitaloa Tirrilään. Rane teki itse maanpohjatyöt ja aika pitkälle rakensikin talon isänsä kanssa. Hänen vanhempansa asuivat kuuden kilometrin päässä heidän talostaan. Appiukko oli nimeltään Pentti Rantanen ja anoppi oli Raija Rantanen. Maanrakennusfirma oli alun perin Pentin perustama, mutta saatuaan sydänkohtauksen – aivan oikein, kaivurinsa ohjaamossa – Pentti oli myynyt firman pojalleen ja jäänyt auttelemaan häntä kiireapuna aina silloin tällöin. Appivanhemmat olivat aivan ihania ihmisiä, jotka eivät tuppautuneet heille liikaa, mutta tulivat kyllä apuun aina kun tarvittiin.

Johannan isä oli jo kuollut, mutta hänen oma äitinsä eli ja voi hyvin yhä Ylöjärvellä. Hän olisi varmaan toivonut, että Johanna ja Rane olisivat muuttaneet hänen lähelleen, mutta kun Ranen yritystoiminta oli jo hyvässä nousukiidossa Tirrilässä, se ratkaisi heidän asuinpaikkansa.

Niin erilaiset kuin he olivatkin, heitä yhdisti kunnianhimoinen suhtautuminen työhönsä. Johanna oli päässyt heti lukion jälkeen kesätöihin vakuutusyhtiöön. Hän oli opiskellut finanssimerkonomiksi, suorittanut liiketalouden perustutkinnon ja vakuutustutkinnon ja kouluttanut itseään työn ohessa monenlaisilla kursseilla. Hänen työpaikkansa oli vakinaistettu pian, ja siitä sai olla näinä päivinä todella iloinen. Hän pani iltaisin kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tulevaisuus olisi yhtä tasaista ja turvattua jatkossakin. Mutta oli jännä juttu, että mitä epävarmemmilta talous ja ihmisten tulevaisuus näyttivät, sitä enemmän he ottivat vakuutuksia. Se oli Johannan onni se.

Johanna aikoi hakea konttoripäällikön paikkaa. Hän oli kurssittanut talven aikana itseään sitä varten. Kunhan hänellä oli tarpeeksi hyvät paperit, hänen itsevarmuudestaan paikan saanti ei olisi kiinni. Hän tiesi olevansa työssään hyvä. Sen hän oli saanut kuulla asiakkailtaan, työtovereiltaan ja eläkkeelle jäävältä konttoripäälliköltään. Siitä huolimatta hän kaipasi vaihtelua työssään. Konttoripäällikön pesti olisi sitä, Kreikan all inclusive -loma olisi sitä. Faliráki oli ikkuna, jonne hän saattoi kurkistaa aina, kun vanne alkoi kiristää ohimoita. Kreikasta palaisi takaisin Suomeen rentoutunut nainen, joka jaksaisi taas puurtaa konttorissa ja kotona mukisematta seuraavat viisikymmentäyksi viikkoa.

Ranen työpaikka ja yritys olivat myös vakaalla pohjalla, koska hänen koneitaan käytettiin niin monenlaiseen työhön. Vaikka rakennusala oli lamassa, jotain tehtiin kuitenkin aina. Teitä rakennettiin, vesijohtoputkia uusittiin, uusia asuinalueita kaavoitettiin, vanhoja taloja purettiin, puutarhoja muokattiin ja parkkipaikkoja pohjustettiin. Ranea ja Ranen koneita tarvittiin aina. Rane teki helposti kaksitoistatuntista päivää silloin, kun rauta oli kuuma. Ranen rauta tuntui kylläkin olevan aina kuuma, kun sitä piti takoa tauotta. Rane oli työmyyrä tai oikeastaan rumemmin sanottuna työnarkomaani.

Ei se Johannaa haitannut, parempi näin päin kuin niin, että mies olisi lyönyt hanskat tiskiin ja heittänyt hommat sikseen, mutta heidän yhteinen aikansa oli kieltämättä aika vähissä. No, kaikkea ei voinut ihmisparka saada, ja siksikin Johanna odotti kovasti heinäkuuta ja koko perheen yhteistä all inclusive -lomaa. Hän viettäisi loman aikana syntymäpäiväänsä ja täyttäisi kolmenkymmentäkahdeksan vuotta.

– Ihmisen on hyvä ajatella, että vahinko ei tule kello kaulassa. Paras vakuutus onkin sellainen, jota ei koskaan tarvitse, Johanna rupatteli asiakkaalleen.

– Ai etten minä koskaan kuolisi? nainen kysyi ja katsoi epäuskoisena Johannaa.

Johannaa hirvitti, mitä hän oli mennyt ajatuksissaan höpisemään.

– Tarkoitin lähinnä tuota sairaus- ja tapaturmavakuutusta. Ihan kaikkea mekään emme pysty estämään, mutta ainakin on lohdullinen ajatus, että surevien edunsaajien tulevaa polkua on siloteltu.

Nyt skarppaa, nainen! Johanna komensi itseään. Älä päästä ajatuksiasi hajoamaan!

Asiakas keräsi paperiniput Johannan antamaan kansioon ja nousi lähteäkseen.

– Tahdon kiittää sinua, kun otit huoleni tosissasi, nainen sanoi ja kätteli Johannaa oikein kädestä, painoi vielä vasemmankin kätensä Johannan käden päälle. – Nukun varmaan ensi yönä paremmin kuin vuosiin.

– Sitähän varten me täällä olemme, että asiakkaiden huolet poistuisivat, Johanna visersi aurinkoisesti.

Nainen hyvästeli ja poistui. Johannan katse lipui jälleen kerran kahteen postikorttiin, jotka hän oli kiinnittänyt muistitauluunsa pienillä nastoilla. Hän oli ostanut kortit pienestä matkamuistomyymälästä edellisellä Kreikan-matkallaan, kirjoittanut ne tavernan pöydässä lounaalla ja lähettänyt ne kotiinsa. Hän muisti yhä, miltä hentoinen, sinertäviltä vuorilta tullut tuulenvire oli tuoksunut silloin. Kukilta, suolalta ja vuohilta. Toisessa kortissa oli täydellisen pilvetön sininen taivas, valkeaksi kalkittu pieni kreikkalaistalo ja talon seinustalla kasvava pinkkikukkainen köynnöskasvi. Ne loivat yhdistelmän, joka oli vienyt Johannan sydämen. Toisessa kortissa valkealta hiekkarannalta kohosi valkea, kalkkikivinen pystysuora jyrkänne. Turkoosinvihreä meri. Salainen poukama. Valkoinen purjevene. Auringon paahde. Muuta ei tarvittu.

Kyllä ihminen sai katsella, muistella ja tunnelmoida vaikka parin postikortin ääressä. Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto pitkän ja kiireisen talven uurastamisen jälkeen.

Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto talven uurastamisen jälkeen.

Oli vapun alusviikko. Johanna poikkesi töiden jälkeen Stockmannin Herkkuun ostamaan grillattavaa vapuksi. Olihan vappuaatto kesän ja grillikauden virallinen avaus, ainakin jos ei sataisi. Suomessa vappuna oli aina varauduttava sateen varalle, jopa lumisateen. Hän osti marinoimattoman possun sisäfileen, lohta, muutamia munakoisoja ja suurimmat paprikat, joita hän löysi. Hän osti myös valmiita viininlehtikääryleitä, kreikkalaista fetaa, sitruunoita, tuoreita herkkusieniä ja ison ruukun basilikaa. Loput ruokaostokset hän aikoi hankkia Tirrilästä. Hän poikkesi ostamaan myös rehevän ja hilloisen, täyteläisen punaviinin, joka kruunaisi aterian.

Vappua ennen Johanna valmisti suuren määrän simaa lapsille. Hänellä oli vappuaattona vapaata, joten aattoaamu kului Johannan paistaessa ison kasan munkkeja. Lapset auttoivat innokkaina, mutta Johanna hätisti heidät vähän sivummalle siinä vaiheessa, kun munkkirasva alkoi räiskyä ja tenaville tuli vaaran paikat.

Vappusää suosi grillaussuunnitelmia. Lämmintä oli plus kuusitoista astetta, ja sehän oli vappukeliksi aivan ruhtinaallisen leppeä sää. Hän oli marinoinut possun ja kuutioinut lohen ja pistänyt niitä vuorotellen vartaaseen keltaisen paprikan ja parsakaalin kanssa. Suvituuli ja Kivi kantoivat pöytään paperilautasia ja lautasliinoja, vaaleaa leipää, yrttihakkelusta, lohkottuja sitruunoita, ruokailuvälineitä ja simakannun. Heidän kunniatehtävänsä oli koristella omenapuut ilmapalloilla ja serpentiineillä.

Johanna kuuli iloisen tervehdyksen. Naapurinrouva Katariina vilkutti hänelle valkoisen piha-aidan takaa.

– Hauskaa vappua!

– Oikein hauskaa vappua!

Grillaukset olivat siinä pisteessä, että Johanna ennätti hetkeksi aidalle turisemaan.

– Mitä hyvää sinä nyt teet? Katariina kysyi. – Ihanalta tuoksuu! Uteliaisuus heräsi.

Johanna nauroi mielissään.

– Grillaan possu- ja lohivartaita ja tein jo uunissa täytetyt paprikat. Vähän fetasalaattia ja leipää ja sen sellaista. Tervetuloa maistamaan!

– Kiitos vain tarjouksesta, Katariina vastasi, – mutta meilläkin on tarkoitus grillata. Mä teen colaribsejä. Mutta ehkä otetaan lasilliset yhdessä sen jälkeen, kun ollaan syöty?

– Sehän kyllä sopii, Johanna ilahtui. Hän palasi grillin ääreen ja käänsi vartaat ja itkevät munakoisot ympäri. Oli aika kutsua perhe syömään. Rane ja Suvituuli eivät toista komentoa tarvinneet, mutta Kivi viipyi vielä jossain.

Viimein Kivi juoksi talon takaa ihan hädissään.

– Äiti, isä, se vieras kolli ja Kassu tappelevat!

Kassu oli heidän edelliskeväänä syntynyt kollipentunsa. Vieras kolli oli kulkenut heidän pihallaan muutamien päivien ajan ja mourunnut niin kovaa, että Johanna oli yöllä herännyt muutaman kerran unestaan. Se oli liehunut sitkeästi heidän talonsa ympärillä ja ruikkinut auton lokasuojaan ja kuistin kaiteenpieleen terveisiään enemmän kuin tarpeeksi.

Johanna lähti juoksemaan talon nurkan taakse. Tämä piha oli Kassun reviiri eikä kenenkään muun! Lapset tulivat hänen mukaansa, mutta Rane jäi jo nauttimaan pöydän antimista. Hän ei paljon piitannut kissojen kähinöistä.

Johannaa odotti näky, johon hän ei ollut osannut varautua. Hän näki heti, että se, mitä Kassu ja kolli tekivät, ei suinkaan ollut tappelua. Joskus Kreikassa hän oli nähnyt postikortin, jossa oli kolme kissaa päällekkäin köyrimässä toinen toistaan. Oliko niistä alimmainen ollut tyttökissa ja kaksi päällimmäistä uroskissoja? Ken tiesi. Sekaisin ne ainakin olivat, kiimasta ja feromoneista. Johanna ymmärsi, että Kassu ei tainnut sittenkään olla kolli.

Kassu oli ollut niin pitkäkarvainen ja pörheä, kun he olivat ottaneet sen, eikä sen pikkuruisista rei’istä pystynyt sanomaan silloin paljon mitään. Johanna oli luottanut sokeasti kasvattajan sanaan, että Kassu oli kolli, eikä hän ollut oikeastaan ajatellut koko asiaa. Hänen oli kyllä ollut tarkoitus viedä kissa kastroitavaksi, mutta se oli toistaiseksi lykkääntynyt. Kai hän oli tyhmästi ja itsekkäästi ajatellut, että jos vahinko tapahtuisi, se tapahtuisi jollekulle muulle kuin heille. Tottahan se oli, että Kassun kivekset olivat olleet aika pienet, suorastaan olemattomat, kun niitä ei ollut oikein koskaan näkynyt kaiken sen karvan keskeltä. Nyt hän ymmärsi, miksei niitä ollut näkynyt. Niitä ei ollut näkynyt, koska niitä ei ollut laisinkaan, koska Kassu oli tyttökissa.

Vieras kolli suorastaan nauroi hänelle Kassun selästä. Sillä oli sellainen suuvärkki, että näytti kuin sillä olisi ollut koko ajan mairea hymy huulillaan. Kassu oli kyyryssä ja hyrisi mielissään sekin.

– Senkin likaiset elukat! Irti meidän kissasta, hemmetin panohullu peto! Johanna kiljui ja juoksi kohti vierasta kollia. Hän oli ehtinyt napata talon nurkalta haravan käsiinsä ja alkoi huitoa raidallista kollia eroon Kassusta, mutta kolli vain nypytti ja nytki ja piteli Kassua hampailla niskasta aloillaan. Ei Johanna uskaltanut paljain käsin ruveta kiskomaan vierasta kissaa pois sen lempipuuhasta. Siinä saisi käsiinsä pahat haavat.

Lopulta kolli sai Kassusta kyllikseen ja irrottautui pois sen selästä. Kassu sähähti ja rääpäisi kollia. Vieras kolli väisti ja juoksi vauhdilla tiehensä. Sillä oli kyllä selvästi nähtävissä olevat kulkuset, jotka heilahtelivat riemukkaasti kollin kipittäessä kohti kotiaan.

– Äiti, mitä ne kissat oikein tekivät? Kivi kysyi.

– Ne tekivät pentuja.

– Voivatko mieskissatkin saada yhdessä pentuja? Kivi kysyi.

– Kassu taitaa ollakin tyttökissa.

– Oi, kuinka kivaa! Tuleeko meille ihania pikkuisia kissanpentuja? Suvituuli huudahti.

– Jos oikein huonosti käy, niin tulee, Johanna sanoi.

– Jes jes jes! Kivi kiljui riemusta.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus. Kissan tiineysaika oli noin kuusikymmentäviisi vuorokautta. Heidän Kreikan-matkansa alkuun oli suurin piirtein kaksi kuukautta. Kissa synnyttäisi pentunsa juuri heidän lomamatkansa aikana. Eivät he voisi jättää kissaa yksin kotiin sellaiseen aikaan, synnyttämään ilman apua ja valvontaa ensimmäistä kertaa.

Johanna katseli, kuinka Kassu istui maassa ja nuoli takapuoltaan toinen takajalka sojottaen antennina kohti taivasta. Rietas narttu vaikutti oikein tyytyväiseltä. Johanna otti sen syliinsä ja alkoi puristella sen mahaa, kuin olisi sillä toimenpiteellä saanut vieraan kollin ei-toivotut tuliaiset pusertumaan ulos Kassusta. Kassu älähti vastaan, kierähti ja pyörähti irti Johannan näpeistä. Se halusi nautiskella yllättävän kevätrakkauden hehkuvasta jälkilämmöstä kaikessa rauhassa.

He palasivat etupihalle ruokapöydän ääreen. Rane jo herkutteli grillivartailla täyttä päätä, mutta Johanna oli niin tyrmistynyt, että hän ei pystynyt ensiksi edes syömään. Lapset ottivat liha- ja kalavartaat, mutta Johanna ei pystynyt kuin nävertämään vähän salaattia ja juomaan ison siemaisun punaviiniä.

– No? Rane kysyi. – Oli se karmea metakka. Kissatko siellä tappelivat?

– Eivät ne tapelleet. Ne tekivät rakkautta.

– Mitä? Meidän Kassuko? Sen kollin kanssa? Eikö Kassu olekaan kollikissa?

– Ilmeisesti ei ole.

– Sitähän minä aina ajattelin, kun se katseli niin usein eteisessä peilikuvaansa. Eivät kollit ole niin kiinnostuneita pärstäkuvastaan.

– Heh-heh, Johanna naurahti ilottomasti. – Oikeasti tämä on paha juttu. Paha, paha juttu.

– Hei, ei se kuule ole mikään katastrofi, jos nyt yksi kissa sattuu paukahtamaan paksuksi. Tapahtuuhan sitä maailmassa tämän tästä.

Ruoat olivat liian herkullisia jätettäväksi jäähtymään. Johanna otti ensiksi lohivartaan ja sen jälkeen vielä lihavartaan. Viininlehtikääryleiden maku sai hänet huokaisemaan. Ehkä Rane oli oikeassa, ei kai tämä ollut maailmanloppu. Pikemminkin uuden elämän alku. Ehkä noin kuuden tai kahdeksan.

Kivi ja Suvituuli söivät itsensä kylläisiksi ja kantoivat astiansa sisälle keittiöön. Sen jälkeen he söivät vielä vähän munkkeja ja joivat simaa. Sitten he menivät pomppimaan trampoliinille. Johannaa ihmetytti, miksi lapset eivät tuntuneet tarvitsevan koskaan ruokalepoa, vaikka heidän vatsansa olisi ollut kuinka täynnä. Jos Johanna olisi mennyt trampoliinille hyppimään, siitä olisi seurannut sotkua.

– Kop, kop! Katariina huusi aidan takaa.

– Tulkaahan peremmälle, Johanna vastasi.

Katariina ja hänen miehensä Osku tulivat portista heidän pihalleen. Laurilat olivat hauska pariskunta, joiden seurassa Rantaset olivat istuneet useita kesäiltoja. Osku myi kodinkoneita ja Katariina oli vanhainkodilla töissä. Heidän lapsensa olivat jo muuttaneet viiden viimeisen vuoden aikana pois kotoa ja he asuivat nyt kahdestaan isoa taloaan. Heillä oli ollut jonkin aikaa tyhjän pesän haikeus, mutta kun siitä oli selvitty, he nauttivat täysillä elämästään. Heidän lapsensa opiskelivat Helsingissä ja Porissa, joten eivät he olleet maailmasta pihalle menneet, vaan kävivät kotona aina silloin tällöin. Eivät he kuitenkaan tulleet kotiin vappuaattona, sehän oli selvä.

Laurilat toivat mukanaan pullon kuohuvaa ja istuivat alas pöytään. Johanna kertoi heille oitis, mitä dramaattista äsken oli tapahtunut, ja he ryhtyivät yhdessä puntaroimaan kissaongelmaa.

– Mitä luulette, voiko kissoille tehdä aborttia? Johanna mietti.

– Muistan, että kerran yksi minun ystävättäreni vei tyttökissansa steriloitavaksi, Katariina sanoi. – Kun homma oli ohi, lääkäri oli sanonut, että kissalla oli ollut kohdussaan sikiöt. Lääkäri oli poistanut ne kohdun mukana. Eli senhän Kassullekin ehkä voisi tehdä.

– Niin. Mutta on sekin niin julmaa. Kissaraukka luulee onnessaan, että se saa tehdä ensimmäiset pentunsa, valmistelee pesäkoloaan ja täyttyy äidillisistä ajatuksista, ja sitten julma ja itsekäs ihminen päättää, että tehdäänkin sille nips-naps. Eikä kissa saa eläissään kokea äitiyden onnea, Johanna maalaili.

– Tää mun likkakaverikin suri jälkikäteen sitä, että oli teettänyt kissalleen steriloinnin, Katariina huomautti.

– Mutta hänhän ei tiennyt silloin, että kissa vartosi.

– No se olikin hänelle ainoa lohdutus ja puolustus.

– Tiedättekö, mahtaakohan kissoille olla katumuspillereitä niin kuin naisille? Jälkiehkäisyä? Johanna kysyi.

– Minulla on, Rane hihkaisi. – .22-kaliiperisia, täysi lippaallinen ja vielä kymmenen laatikollista lisää.

– Rane, älä viitsi! Sä oot ihan kauhee, Johanna siunaili miehensä raadollisuutta.

– On teillä ongelmat, Osku nauroi. – Kenen kissa se vieras kolli muuten oli?

– Kai se on noiden Tirkkosten, Johanna veikkasi. – Ne, jotka asuvat siinä keltaisessa talossa Ketomaantien alkupäässä, tunnetteko? Niiden pihassa mä olen joskus nähnyt sen saman kissan.

– No jos otetaan tähän tällainen miesnäkökulma, niin voisiko kollin omistajan velvoittamaan maksamaan pennuista ruokkoa? Osku sanoi. – Vaikka kymppi per pentu per kuukausi?

Rane räjähti nauramaan.

”Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja?” Rane nauroi.

– Tirkkosen Antero on aika iso mies. Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja? Rane nauroi. – Voi tulla kengänkuva persuksiin tai nyrkinkuva naamatauluun.

– Te laskette leikkiä vakavalla asialla, Johanna tuiskahti. – Helppo se teidän on sanoa, mutta muistutan vain Rane, että koskee tämä asia sinuakin.

– Miten niin? Tuleeko minusta nyt vaari?

– Meidän Kreikan-matkasuunnitelmat menevät mönkään.

– Auts, Rane kiljaisi, mutta ei näyttänyt siltä, että olisi ollut kauhean pahoillaan. Tai ollenkaan. Johanna näki, että Ranen silmiin syttyi suorastaan kirkasvalolamppu, kun hän tajusi välttyvänsä tällä tavoin makaamasta viikon päivät hikisellä ja hiekkaisella aurinkopedillä mielestään liian kuumassa. Senkin ajan hän voisi hikoilla kaivurinsa ohjaamossa.

– Hyvä, Kassu! Rane hihkaisi.

Johanna oli maksanut perheen Kreikan-matkasta vasta ennakkovarausmaksun. Loppusumma erääntyisi maksettavaksi kuukautta ennen lähtöpäivää eli 2.6. Siihen asti heillä olisi aikaa miettiä, mikä olisi paras ratkaisu kissakysymykseen.

Kassu istui aidantolpalla ja nuoli hartaudella ilta-auringossa turkkiaan. Sitä ei näyttänyt huolettavan ollenkaan asia, joka vaivasi sen omistajia tai siis sen palvelijoita: Oliko se paksuna vai ei? Pääsisivätkö Rantaset Rodokselle ja Falirákin kylän hiekkarannalle all inclusive -lomalle vai eivät?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.