– Armollisuus on vastamyrkkyä unettomuudelle, vakuuttaa uniterapeutti Anna-Mari Aronen.

”Jokainen kärsii joskus unettomuudesta. Niin minäkin ajoittain, mutta se on sellaista elämään kuuluvaa, että jokin asia vähän mietityttää ja valvottaa. Koska tiedän syyt, osaan myös nukuttaa itseni.

Unettomuus tarkoittaa kolmea asiaa: nukahtamisvaikeuksia, yöllisiä heräämisiä ja sitä, ettei uni virkistä. Aamulla voi olla nuutunut olo, vaikka olisi nukkunut pitkään.

Unettomuus johtuu siitä, että sympaattinen hermosto käy ylikierroksilla. Sen tehtävänä on taistella tai paeta, eikä se ole mikään valokatkaisija, jonka voi laittaa päälle tai pois päältä. Jotta saa unta, sympaattinen hermosto pitää rauhoittaa. Sitä voi onneksi opetella.”

Uniterapeutti ja sairaanhoitaja Anna-Mari Aronen, 50

Näin opetan:

1. Opettele järjestämään päiväsi tasapainoisiksi. Jokaisessa päivässä pitäisi olla asioita, joita haluat tehdä, eikä vain niitä, joita on pakko tehdä. Kaikki, mistä nautit, palauttaa: juoksulenkki tai vaikka käsityöt. Sympaattinen hermosto ei saa hyrrätä täysillä koko päivää.

2. Rauhoita ilta. Kahteen tuntiin ei saisi olla tietokoneella, sillä se on hyppimistä asiasta toiseen. Lue mieluummin kirjaa, joka ei ole yhtä sirpaleista lukemista.

Jos jokin asia pyörii mielessä, mieti miksi.

3. Pidä illalla 15 minuutin huolihetki. Se tarkoittaa sitä, että jos jokin asia pyörii mielessä, mieti miksi. Moni sanoo, että ”kyllä sen jo illalla tietää, ettei uni tule”. Jos kerran tietää, mieti asia ennen nukkumaanmenoa, äläkä kohtaa sitä vasta yöllä.

4. Unettomat ovat usein tunnollisia. Jos vaikka aamupalaveri painaa, pohdi syytä ajoissa.

5. Opettele rentoutumaan jo etukäteen, älä vasta sängyssä, niin saat positiivisen muistijäljen, että osaat sen tarvittaessa.

6. Opettele sitä esimerkiksi näin: pötkötä sängyllä, jännitä kantapäät sänkyä vasten, laske kymmeneen ja rentouta. Käy läpi eri lihasryhmät varpaista päähän, niin tiedät, miltä jännittyminen ja rentoutuminen tuntuvat.

7. Moni hengittää pinnallisemmin, kun uni ei tule. Kokeile palleaan asti yltävää syvähengitystä. Jotta tunnet, missä pallea on, laita siihen päälle jotain vähän raskaampaa, vaikka aikuisten unilelu. Ne sisältävät kauraa ja ne voi lämmittää mikrossa. Ohjaa hengitys sitä kohti.

Armollisuus on vastamyrkkyä unettomuudelle.

8. Päästä irti suorittamisesta. Jos on pakko olla täydellinen kaikessa, jossain vaiheessa mikään ei enää riitä, ja tyytymättömyys valvottaa. Armollisuus on vastamyrkkyä unettomuudelle.

9. Jos olet istumatöissä, liiku ainakin 2,5 tuntia viikossa. Ennen ei ollut unettomuutta, kun työ oli fyysisesti raskasta. Nyt itseä pitää väsyttää liikkumalla.

Näin teen itse:

10. Katson Kymmenen uutiset olohuoneessa ja siirryn sitten sänkyyn lukemaan. Luen 15–30 minuuttia. Makuuhuoneessamme on tv, mutta se on vain varatelevisio. En katso sitä iltaisin.

11. Syön illallisen eteläeurooppalaisesti aika myöhään, noin kahdeksan maissa. Ruokailun pitäisi tapahtua 2–3 tuntia ennen nukkumaanmenoa, jotta sillä olisi nukuttava vaikutus. Energiaa vaativa ruuansulatus edesauttaa nukahtamista, kun aivot viilenevät hieman.

Pidän unirytmin säännöllisenä, myös viikonloppuisin.

12. Pidän unirytmin säännöllisenä, myös viikonloppuisin. Nukun noin 7,5 tuntia yössä. Monet nukkuvat viikolla vähän ja yrittävät kuroa unta kiinni viikonloppuisin, mutta nukahtaminen on vaikeampaa, jos rytmiä ei ole.

13. Käyn koiran kanssa noin 20 minuutin iltalenkillä. Menemme usein metsään rauhoittumaan. Siellä ajatukset nollautuvat.

14. Käytän makuuhuoneessa rauhoittavia värejä, kuten vaaleaa beigeä. Siisteys on tärkeää: siivoan makuuhuoneessa olevan työpöydän paperipinot tai panen sermin eteen. Muuten tuntuu, että työasiat vyöryvät mieleen.

Kun kulkee kaduilla pimeän aikaan, tekee mieli kurkkia ikkunoista sisään ja arvuutella, keitä ruudun takana majailee. Piipahdimme kylässä kolmen kauniin ikkunan takana.

”Haluan ilahduttaa muita”

Kuka: BUU-klubben-lastenohjelman ohjaaja Lisa Gerkman, 29.
Missä: Helsingin keskustassa katutasossa.
Erityistä: rakentaa joka talvi ikkunaansa muumi-installaation.

Lisan talvi-ikkuna syntyi lapsuuden muumitalon ympärille.

 

”Kun muutin tähän vähän yli neljä vuotta sitten, vuokraisäntä kertoi, että asunto on vanha maitokauppa. Olin, että hei, totta kai haluan asua vanhassa maitokaupassa.

Totuin aika nopeasti siihen, että kadulta näkee sisään. Välillä ihmiset luulevat, että tämä on kauppa, tai turistit kyselevät Temppeliaukion kirkkoa. Ei minua haittaa, että ihmiset jäävät katsomaan.

Kun muutin tänne, löysin vanhan, tarhaikäisenä saamani muumitalon ja ajattelin, että jotain voisi keksiä. Tuli talvi ja pimeää, ja päätin, että teen perinteisen talvi-ikkunan. Halusin ilahduttaa muita.

Lisa uskoo, ettei joulufiilis tule ilman talvi-ikkunaa. ”Naapurit, kaverit ja perhe alkoivat jo kysellä, että kai rakennan tänäkin vuonna sen ihanan ikkunan.”

 

Ikkuna on joka vuosi erilainen. Lumi on joskus vanhat lakanat, joskus jotain muuta valkoista. En voi koskaan mennä katsomaan Stockmannin jouluikkunaa ennen kuin olen rakentanut omani, ettei tule vaikutteita tai paineita.

Saan inspiraatiota muumikirjoista. Tänä vuonna luin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan, ja siinä on yksi superihana kohta: Nipsu sanoo, että nyt juodaan kahvit. Kahvipannu onkin jossain, ja Nuuskamuikkunen ehdottaa, että paistetaan ensin letut. Siitä sain ajatuksen. Nyt keskellä ikkunaa paistetaan lettuja.

”Pidän ikkunalle yleensä avajaiset, joissa paljastan sen lakanan takaa.”

Ensimmäisenä talvena ikkunasta tuli tosi paljon palautetta, ja siksi olen jaksanut tehdä sen joka vuosi uudestaan. Pidän ikkunalle yleensä avajaiset, joissa paljastan sen lakanan takaa. Kerran kaverini oli soittamassa avajaisissa trumpettia.

Kun olen nukkumassa, kuulen kuinka lapset, aikuiset ja turistit huutavat: ”Katsokaa, Haisuli!” Siitä tulee tosi hyvä fiilis. Kerran kuulin, että läheisen päiväkodin lapset kävelevät melkein joka päivä muumi-ikkunan ohi. Välillä siirtelen tyyppejä ja lapset ihmettelevät, missä Haisuli on tänään.

Ikkuna on saanut tuntemattomatkin lahjoittamaan Lisalle muumitavaraa.

 

Yhtenä vuonna olin viemässä roskia ja kuulin, kun äiti ja 4–5-vuotias tytär katsoivat ikkunaa ja miettivät, missä on Tuutikki. Puolen tunnin päästä kuulin pienenpienen koputuksen ovelta. Ovella oli tyttö, joka antoi minulle yksitellen lisää hahmoja ja sanoi: ”Saa lainata.” Sitten hän juoksi katsomaan, kun laitoin Tuutikin ikkunaan. Se oli hienoin hetki.

Ikkunan kautta olen tutustunut vielä paremmin naapureihin. Asun yksin, ja tulee kiva kyläfiilis, kun moikkaan naapureita ja ihmisiä, jotka kävelevät ohi. Kesällä otan tuolin ulos ja juon kahvia kadulla.

Suren vähän sitä, että asunnon näyteikkuna vaihtui ikkunaremontissa tavalliseen. Se oli niin kiva ja helpompi pestäkin. Jos olin laiska, menin vain kadulle ja heitin ämpärillisen vettä ikkunan päälle.”

”Jätän tähdet yöksi bussimatkustajille”

Kuka: kehityspäällikkö Irja Hedberg, 34, mies ja lapset Frank, 13, Isabel, 11, ja Fred, 9.
Missä: paritalossa Itä-Helsingissä.
Erityistä: ikkunoissa on 18 joulutähteä.

Irja on löytänyt tähtiään ihan tavallisista kaupoista, kuten Prismasta ja Ikeasta.

 

”Sain ensimmäisen joulutähteni lahjaksi äidiltä, kun lapset olivat tosi pieniä. Se näytti niin yksinäiseltä isolla ikkunalla, joten ostin muutaman tähden sille seuraksi. Kun muutimme nykyiseen kotiin ja ikkunapinta-alaa oli vielä enemmän, oli aika selvää, että tähtiä pitää hankkia lisää.

Nyt niitä on yhteensä noin 25. Otamme ne esille, kun on h-hetki, ja sommittelemme yhdessä lasten kanssa.

Tähtiä alkaa olla niin monta, että on vaikea valita, mitkä laittaa ikkunaan ja mitkä jättää laatikkoon. Mies sanoo aina, että nyt et tarvitse enää yhtään lisää. Alan olla aika samaa mieltä. Jos muutaman erikoisen vielä.

Irja on jouluihminen. ”Toisaalta olen kaikkien juhlien ihminen. Arki on muuten niin tasaista.”

 

Olen tehnyt tätä ensisijaisesti itselleni, mutta tässä asunnossa huomasin, että tähdet ilahduttivat muitakin. Naapurit tykkäävät, ja kun lapsia tuodaan ja viedään harrastuksiin, joukkuekavereiden vanhemmat saattavat sanoa, että vitsi, miten ihanat.

Välillä huomaan, että ihmiset pysähtyvät kadunkulmaan katsomaan. En hae tällä huomiota, mutta on ihan kiva, kun joku jää katsomaan. Katselen itsekin toisten kauniita joulukoristeita ja valoja. Minulla on tässä lähistöllä lempipiha, jossa on yksi tosi kauniisti koristeltu puu.

”Tähtiä alkaa olla niin monta, että on vaikea valita.”

Kun katsomme illalla elokuvaa, ei tarvita muuta valoa. Tähdet ovat kiva asia ohikulkijoille, mutta myös näköeste meille. Ei tunnu, että asuisi akvaariossa.

Jätän olohuoneen tähdet yöksi päälle. Teen sen enemmän bussimatkustajille kuin itselleni. Aamulla on kyllä kiva herätä, kun tähdet ovat päällä.

Tähtien laitto on jo osa jouluperinnettä. Olemme tehneet kaksi vuotta remonttia, ja kun remontti oli viime vuonna vielä aika pahasti kesken, tähdistä tuli vähän parempi joulufiilis.

Eniten tähdet ilahduttavat heti, kun laitan ne. Ne muuttavat niin paljon asunnon ilmettä. Kun ne ottaa alas, tuntuu aika riisutulta. Menee hetki, että silmä tottuu.”

”Ikkuna kertoo jotain ihmisestä”

Kuka: kuvataiteilija Mine Güngör, 35.
Missä: kerrostalossa Etelä-Helsingissä miehen ja 2,5-vuotiaan lapsen kanssa.
Erityistä: vaihtaa ikkunan tunnelmaa vuodenajan mukaan.

Valas saapui kotiin Berliinistä.

 

”Kun muutimme tähän, tajusin, että ikkunamme on koko ajan näkyvillä, koska alakerrassa on baari. Tällä alueella ihmiset laittavat kaikkea ikkunoihin, ja se inspiroi. Ihan pikkujuttukin voi näyttää tosi kivalta ulos.

Vaihtelen vuodenajan mukaan sitä, mitä ikkunassa on. Talvisin siinä on kynttilät, kesällä orvokkeja laatikossa. Nyt ikkunassa roikkuu paperikoristeita, Berliinistä ostettu valashimmeli ja vanhoista serigrafiafilmeistä tehtyjä nauhoja.

Minen koti on ollut maitokauppa 1920-luvulla. Nyt alakerrassa on baari.

 

Tykkään siitä, että ikkunalla on paljon kaikkea. En aina mieti sitä tietoisesti. Nyt ikkunalaudalla on kurpitsa, joka odottaa sitä, että jokin päivä syömme sen. Yksi meni jo.

Välillä kissoilla Ziggy Stardustilla ja Duran Duranilla on kiistaa siitä, kumpi saa istua ikkunalaudan viinilaatikon päällä. Siitä pystyy tarkkailemaan.

Ulkoa näkee meille kotiin, mutta olen päässyt sen yli. Aiemmin olin kauhuissani, mutta totuin Helsingin Kalliossa asuessani siihen, että kaikki näkevät aina sisään.

”Katselen itsekin paljon muiden ikkunoita.”

Tärkeintä kodissa on turvallinen olo ja oma tasapaino. Tavarat voivat olla vähän vinksinvonksin, kunhan yleisilmeeseen on tyytyväinen.

Ikkuna kertoo jotain ihmisestä. Minusta ehkä sen, että harrastan kirppiksiä ja matkailua ja olen luovalla alalla.

Totta kai mietin myös, miltä ikkunamme näyttävät ulos. Katselen itsekin paljon muiden ikkunoita. Olen esteetikko, ja minua kiehtoo kaikki mielenkiintoinen ja kaunis. Mietin, asuukohan tuolla perhe vai joku yksin. Usein ajattelen, että onpa ihanan kodikasta.

Ikkunan kautta näkyy vain pieni osa, mutta siitäkin tulee hyvä fiilis. Kun rämpii itse loskassa, ajattelee, että ihanaa, olisinpa itsekin jo kotona.”

Valehtelu on vertaistukea, toisen ilahduttamista, maailman tekemistä rikkaammaksi, kirjoittaa näyttelijä Jenni Kokander kolumnissaan. Kokander aloittaa nyt Me Naisten uutena kolumnistina.

Joulukuun alussa meidän keittiömme kaapiston alle muuttaa Tonttu Koponen. Koponen on kotitonttu, jonka tehtävänä on tuoda joulun odotus taloon ja tarkkailla lasten kiltteyttä. Koposta ei voi nähdä, mutta hänen pienet jalanjälkensä voi huomata ikkunalaudalla ja Koponen vastaa kiitollisena hänelle lähetettyihin kirjeisiin. Tonttu rakastaa pipareita ja käy yön aikana syömässä illalla kaapin alle jätetyt herkut.

Koponenhan on tietysti huijausta. Suunniteltu valhe. Koposelle lähetettyihin kirjeisiin vastaan minä, ja mieheni Jukka polttaa stendarilla kirjeiden reunat autenttisen vaikutelman saavuttamiseksi. Pienet jalanjäljet ikkunalaudalle tehdään Barbien jalkoja apuna käyttäen.

Saako lasta huijata näin? Saa ja pitää. Vanhemman tehtävä on ruokkia lapsen mielikuvitusta ja rikastaa hänen maailmaansa monin kepulikonstein.

Mikä on tylsempää kuin ihminen, joka ei väritä?

Aikuisetkin kaipaavat huijatuksi tulemista, pientä värikynää, joka saa tarinan tuntumaan kiinnostavammalta ja ehkä jopa houkuttelee kertomaan sen eteenpäin omana juttuna.

Mikä on tylsempää kuin ihminen, joka ei väritä? Jos tarinassa ei ole tarpeeksi aineksia, voi sitä vähän tuunata. Pari vuotta sitten (varmaan viisitoista, mutta sitä ei kannata sanoa, koska mitä tuoreempi juttu muka on, sitä tehokkaammin se uppoaa ja lähtee ehkä jopa uudelle kierrokselle) kiersi vitsi Loirista ja Lordista. Minä kuulin sen kollegaltani tarinana, jossa hänen lähihoitajavaimonsa oli selaillut lehtiä erään asiakkaansa kanssa ja vastaan oli tullut Lordin kuva. Tähän mummo oli tokaissut, että onpas tuo Loiri mennyt huonon näköiseksi. Tätä nauroin pitkään, kunnes juttu tuli vastaan toisessa muodossa, anonyyminä vitsinä. Ei naurattanut, mutta en myöskään ajatellut, että kollegani valehteli kertoessaan jutun omana sattumuksenaan. Eihän siitä voi olla vihainen, että joku haluaa viihdyttää minua ja saada minut nauramaan.

Valehteleminen on myös vertaistukea. Lähes päivittäin, kun joku kertoo itseään rasittavasta ongelmasta, tokaisen: ”Mä niin tiedän miltä susta tuntuu, mulla on toi ihan sama.”

Valheen tulee olla kuulijan iloksi ja hyvinvoinnin parantamiseksi.

Toki rajansa kaikella. Annoin kerran leikkisän kysymys-vastaushaastattelun, jossa kerroin, että lapsille pitää valehdella, että joulupukki on olemassa. Myöhemmin sain teatterille käsin kirjoitetun kirjeen, jossa ”Maili” kertoi, kuinka häntä oli lapsena peloteltu. Kuinka hän oli istunut kylmässä eteisessä, ettei olisi häirinnyt vanhempiaan tai vahingossa sanonut tai tehnyt jotain, joka antaisi joulupukille syyn rangaista häntä.

Värikynän tarkoitus on tehdä maailmasta jännittävämpi, rikkaampi ja kiinnostavampi. Valhetta ei saa käyttää loukkaamiseksi tai oman selustan turvaamiseksi. Valheen tulee olla kuulijan iloksi ja hyvinvoinnin parantamiseksi.

Hyvällä valheella on pitkät jäljet. Maailma on täynnä tarinoita, jotka saavat kansakunnat yhteisten perinteiden äärelle.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Suomen Kennelliitto jakoi palkinnot vuoden virkakoirille Börjelle, Indylle, Cepolle, Swatille ja Lexille.

Vuoden 2016 Koiramessuilla palkittiin ensimmäistä kertaa virkakoiria, jotka toimivat ihmisten apuna virkatehtävissä. 

– Koira onkin usein korvaamaton apu, kun esimerkiksi sen tarkkaa nenää tarvitaan. Olemme iloisia saadessamme palkita Börjen, Indyn, Cepon, Swatin ja Lexin, palkinnot jakaneen Kennelliiton hallituksen puheenjohtaja Helena Suni kertoo tiedotteessa.

Poliisi valitsi vuoden 2016 virkakoiraksi Mecberger Jangsterin eli tutummin Börjen, jonka ohjaaja on vanhempi konstaapeli Markku Järveläinen Itä-Uudenmaan poliisilaitokselta.

Börje, rodultaan belgianpaimenkoira malinois, sai runsaasti huomiota mediassa, kun se jäljesti henkirikoksesta epäillyn vaarallisen henkilön yöllisestä metsästä elokuussa Myrskylässä.

Kiinnioton yhteydessä Börjeä puukotettiin hengenvaarallisesti useita kertoja, mutta koira suoritti tehtävänsä loppuun ja tavoiteltu henkilö saatiin taltutettua. Ilman koiraa puukotuksen uhriksi olisi todennäköisesti joutunut poliisi. Börje on toipunut vammoistaan ja palannut takaisin töihin.

Poliisikoira Börje joutui puukotuksen jälkeen leikkaukseen. Se toipui hyvin ja palasi takaisin virkatehtäviinsä syyskuun lopulla.

Puolustusvoimat valitsi vuoden 2016 sotakoiraksi parsonrussellinterrierin Repovaaran Etsivän ”Indyn”. Indy on palvellut Kainuun prikaatissa kahdeksanviikkoisesta pennusta alkaen sotilasmestari Jyrki Mustosen ohjaamana. 5-vuotias Indy on todennäköisesti sotakoirista eniten huume-etsintöjä tehnyt koira.

Vuoden rajakoirana palkittiin labradorinnoutaja Varjoahon Cesaresiepi ”Ceppo”. Ohjaajansa, vanhemman merivartijan Timo Niemisen kanssa Ceppo on tehnyt useita huumausainelöytöjä ja osallistunut pelastusetsintöihin.

Sukevan vankilassa Sonkajärvellä ohjaajansa Markku Kaipaisen kanssa työskentelevä labradorinnoutaja Bono ”Swat” on vuoden vankilakoira. Tulli puolestaan valitsi vuoden virkakoiraksi labradorinnoutaja Nuutin eli ”Lexin”.  Tullitarkastaja Johan Hagströmin kanssa työskentelevä Lexi oli ratkaisevassa roolissa paljastamassa Suomen historian suurinta amfetamiini- ja kokaiinilastin salakuljetusyritystä Vaasan satamassa.

 

Ihminen haluaa usein eniten sitä, mikä häneltä kielletään. Jonkinlainen pienen ihmisen kapina sekin, että aikuisena hamstraa asioita, joita ilman lapsena jäi.

Ystäväni aloitti sukeltamisen. Kävi samoin kuin muidenkin uusien harrastusten kohdalla: Ihan ensimmäiseksi hän marssi kauppaan ostamaan useiden tuhansien eurojen varusteet. Sen lisäksi että kamppeet olivat tolkuttoman tyyriit, ne veivät kodista tilaa ainakin neliön tai kahden edestä.

Harrastuksen käytännöllisyyttä ei lisännyt se, että yleensä sukellusta harrastetaan kirkkaissa ja lämpimissä vesissä kaukomailla. Jättimäisiä sukellusvarusteita on kuitenkin melkein mahdotonta kuljettaa mukana lentomatkoilla. Varusteet jäivätkin lojumaan vuosiksi saunan lauteille, mitä nyt tasan kerran pääsivät kastumaan pimeässä Päijänteessä.

Toinen taas on hamstrannut kotiinsa laatikollisen erilaisia sykemittareita, kymmeniä pareja lenkkareita ja polkupyöriä joka lähtöön. Hän on vähän kuin se ihminen, joka kahmii kaupasta aina viime metreillä mukaansa kaikki mahdolliset herkut ja turhat pienet ostokset ihan vain siitä ilosta, että voi.

Mikä järjenvastaista käytöstä selittää? Jos lapsuuden kirkkain muisto liikunnasta on se, että joutui laskettelemaan rispaantuneessa toppapuvussa tai vanhoissa nahkamonoissa, kun kaikilla muilla oli jo nykyaikaiset vehkeet, niin aikuisena välineillä voi olla käsittämättömän korostunut merkitys. Tai jos joka kerta kaupan kassalla mieleen jysähtää takautuma lapsuudesta ja kaiken kivan kieltävistä vanhemmista, niin heräteostoksia kohtaan voi tuntea myöhemmässä elämässä ihan ylitsepääsemätöntä houkutusta. Ehkä se on eräänlaista pienen ihmisen kapinaa omia vanhempiaan kohtaan.

Varusteet jäivätkin lojumaan vuosiksi saunan lauteille, mitä nyt tasan kerran pääsivät kastumaan pimeässä Päijänteessä.

Varmaan meille kaikille on jäänyt lapsuudestamme monia lähinnä hilpeyttä herättäviä traumoja. Tavara on vain tavaraa, ja useimmille meistä taloudellinen pakko sanelee sen, mitä jälkikasvulle voi hankkia. Joskus kyse on myös kasvatusperiaatteista.

Mutta ihmisen mieli on siitä hassu, että yleensä se haluaa eniten juuri sitä, mitä siltä kielletään.

Rentoa viikonloppua!