Raivausveitsi heilahtaa ja taimikko pelastuu horsmikon seasta, kun kaupunkilaisnainen viettää kuntolomaansa. Kuvat: Kimmo Räisänen

Kaupunkilaisnainen sai metsäpalstan, pani sen sileäksi ja osti rahoilla kolmettoista kengät. Mutta eihän se siihen jäänyt.

Suih, rysk ja taas kerran suih ja rysk. Itseäni ­pidempi horsmikko ­lakoaa sivallus sivallukselta edestäni, kun viuhdon raivausveitselläni kuin Ilomantsin Indiana ­Jones.

Ensiksi muutamia vetoja oikealla, sitten veitsi lennossa ­vasempaan käteen, ja oho, nyt taisi osua kumppariin. Mustat coretex-housunikin ovat jo lahkeista riekaleina ja kintut mustelmilla, kun huitaisu on välillä sattunut turhan lennokkaasti jonnekin sinne päin.

Vihdoin näen heinikon keskellä tilperön, jonka takia tässä heilun. Kuusentaimi nököttää horsmikon keskellä. Minä olen jälleen tänä syksynä tullut pelastamaan sen ja rapiat 6000 muuta istuttamaani puunalkua.

Kun vedän välillä happea ja oion toimistotyöhön tottunutta selkääni, näen edessäni ruskean eri sävyissä tönöttävän aukean. Sitä reunustavat kaunis koivikko ja männikkö – molemmat muiden metsänomistajien.

Kaikki siinä välissä on minun. Jotakuinkin kahdeksan hehtaaria entistä metsää, nykyistä horsmikkoa ja heinikkoa. Alue on samankokoinen kuin Suomen suurin Prisma neljäksi monistettuna.

Näin se kesäloma toimii

Kun tuijottelen työmaata, niskaani nasahtaa päivän kymmenes hirvikärpänen. On alkusyksy, ja olen tullut Helsingistä lapsuuteni maisemiin Pohjois-Karjalaan viettämään myöhäistä kesälomaa. Neljä viikkoa kuluu itäsuomalaisittain sanottuna huvassa, kun panen taimikkoaukiolla heinikkoa matalaksi.

Sykemittari nakuttaa sataakolmeakymppiä – siihen saakka, kun huomaan mittarin kadonneen jollakin huitaisulla jorpakkoon. Kävelen vanhoja jälkiäni puolisen tuntia, kunnes luovutan. Ei löydy.

Tarinani metsänomistajana alkoi 1980-luvulla, kun perheeseen keräytyneet maat jaettiin minun ja kolmen sisarukseni kesken. Aikoinaan täkäläisittäin isohko tila oli sukupolvien saatossa pilkkoutunut osiin aiemminkin. Minulle lankesi viisi erillistä palstaa, yhteensä vajaat 30 hehtaaria. Se on vain puolet siitä, mitä pidetään taloudellisesti järkevänä minimikokona metsätilalle.

Metsänhoidollisesti ei ole myöskään vakuuttavaa olla kaupunkilainen ja nainen. Sellaiset eivät valtion metsähemmojen ja sellufirmapamppujen mielestä osaa hoitaa länttejään, ainakaan tehokkaasti, kuten nykyään kaikki hommat pitäisi tehdä.

Ovathan he oikeassakin, mutta toisaalta kaltaiseni metsänomistaja on jättiyhtiöiden ostajajäpyköille helppo saalis. En minäkään tajunnut mistään mitään, kun allekirjoitin yli kymmenen vuotta sitten hakkuusopimuksen – en menetelmistä, enkä hinnoista. En mennyt edes paikan päälle katsomaan, ja se oli selkeä virhe. En ole tiennyt myöskään metsäyhtiöiden hintakartelleista. Tosin niistä eivät ole olleet perillä minua fiksummatkaan metsän­omistajat, ja nyt monet heistä miettivät, vetäisivätkö oikeuteen vuosien 1997–2004 kaupat.

Aukoksi vain, minua neuvottiin. Siemenpuut ja maanpinnan rikkominen laikuttamalla hoitaisivat loput.

Ihan noin se ei kuitenkaan mennyt.

Löytyihän se sieltä: istutettu kuusentaimi. Kuhmolaiselle raivausvitselle olen antanut lempinimen Raivo.

Metsärahoilla kenkiä

Vedin nykyisen horsmikkopalstani sileäksi puista, kun tarvitsin silloisen työni takia massia auton ostoa varten. Niin no, ostin minä myös kolmettoista kengät Espanjan-matkalta. Helmiäisen­harmailla ja korallinpunaisilla korkkareilla kiputan juhlahumuissa edelleen, joten ne ovat olleet metsätuloille oikein oivallinen sijoituskohde. Rahaa tuli päälle 50 000 markkaa eli euroissa vajaa kymppitonni.

Muuten yli viidensadan kilometrin päässä olevat metsät ovat olleet pitkälti rasite. Kuluja ovat tuoneet metsäteiden parannustyöt ja tienhoitomaksut. Joka vuosi postiluukusta tipahtaa myös metsänhoitomaksu, vajaat sata euroa.

Verottajakin muistaa: ennen se rokotti metsäomaisuudesta pinta-alan mukaan, nykyään se napsii osuutensa puun myyntivoitoista. Minä tosin en enää niistä rahoista unelmoi. Taimien kasvu puuksi vie nimittäin 50–70 vuotta.

Harvennushakkuusta voisi vielä jotain hynää irrota, mutta sekin on edessä vasta 20–30 vuoden kuluttua. Heinät ehtivät valloittaa metsäpalstani, kun luulin, että luonto hoitaisi sujuvasti homman puolestani. Kuvittelin, että aikanaan hakkuuaukolle putkahtaisi siemenpuiden sinkoamista
kävyistä uusi uljas metsä.

Eräänä päivänä puolenkymmentä vuotta sitten sain kuitenkin puhelinsoiton.

– Palstallasi ei ole tarpeeksi taimia, pitää istuttaa, kertoi metsänhoitoa valvova metsäkeskuksen mies.

Lain mukaan metsänomistajan on tuotettava hakatun metsän tilalle uutta puuta siemenistä tai taimia istuttamalla. Selvitys siitä on tehtävä kolmen vuoden sisällä – tai valtion miehet tulevat hoitamaan homman ja lähettävät laskun perään.

Minä tein metsäkeskuksen miehen kanssa treffit palstan laitaan. Lonttasin aukolla tyypin perässä ja yritin näyttää edes jotenkin viisaalta, kun mies viittoili, ettei tässä eikä tuollakaan ole muutaman metrin säteellä tarpeeksi taimia tulollaan.

Koivua palsta näytti jo silloin alkaneen pukata, mutta hieskoivuhan ei nykyään ole puulaji. Se on yhtä lainsuojaton kuin kaupunkilainen metsänomistajatyllerö, joka ei erota hies- ja rauduskoivua toisistaan.

Vastoja tehdessä ukkini oli kyllä aikoinaan neuvonut, miten kielellä koetella, mikä on hies (karhea pinta) ja raudus (sileä). Mutta miten ihmeessä moisen eron näkee muutaman sentin mittaisesta pätkästä?

Pakko oli kuitenkin pakko, joten aloin tehdä todella tuttavuutta metsäpalstani kanssa. Asioihin perehtynyt siskoni tuli onneksi avuksi ja neuvoi, mitä-missä-milloin, tutustutti istutusputken käyttöön ja tuli miehensä kanssa istutuskaveriksi. Hän myös kertoi, että on viisasta pelastaa taimet muutaman vuoden ajan heinikon seasta, jotteivät istutukseen pannut rahat menisi ihan tärviölle.

Siksi siis heilun tänäkin syksynä raivausveitsi kädessäni. Käyn kuin masokisti-sadisti seuraavan horsmikon kimppuun, ja taas seuraavan.

Taimet on istutettu kahden ja puolen metrin välein: viisi lyhyttä askelta. Välillä askelia pitää oikein laskea, kun en löydä taimea, vaikka kuinka sihrustan. Missä se luuraa vai onko näivettynyt kokonaan? Hämmennän ruohopuskia, menen askeleen välillä taaksepäin, sitten taas eteenpäin ja poukkoilen sivullekin. Rönsyliljaa muistuttava pehko haluaa selvästi tukehduttaa taimi­paran. Välillä pitää ottaa ruohotuppo yhteen käteen nipuksi ja vetäistä toisella kuin kurkkua auki leikkaisi.

Joskus intoudun nyhräämään taimen ympäriltä vielä yhden ja vielä tuonkin korren. Ja kas, se viimeisin silaus silpaisee taimen latvan poikki. Sen jälkeiseen tunteeseen ei löydy sanoja.

Ryynäri ja ryynäri – kahvitauolla ja nuotiossa.

Karhun kintereillä

Minun lisäkseni luontokaan ei näemmä tajua metsälain sisältöä ja aikarajoja, sillä vuosi vuodelta palstalle on ilmaantunut yhä enemmän myös luonnontaimia – juuri sitä parasta mahdollista puuta juuri tälle paikalle, kun on geeneillään vuosisatoja hengissä siellä selviytynyt.

Nyt ottaakin todella pattiin, kun törmään vähän väliä rupuisan istutustaimen vieressä olevaan paljon pörhäkämpään luonnontaimeen. Muutaman vuoden päästä pitää raivaussahalla taatusti panna matalaksi myös istuttamiani kuusia, kun kasvutilasta alkaa olla ihan liikaa kisaa.

Puuhomma on Suomessa siitä vekkulia, että taimitarhoja omistavat pääasiassa metsäyhtiöt ja metsäkeskukset. Aika kätevää: yhtiö latskaa metsän ­aukoksi, sinne sitten myydään taimet, jotta saadaan alue mahdollisimman nopeasti tuottamaan, jotta saadaan taas aikanaan liiskattua metsä putipuhtaaksi ja uudet taimet myytyä...

Lainsäädäntöharmituksen lisäksi törmään karhunpaskaan, ei lämpimään mutta yhä tuoreen näköiseen – ruokalautasen kokoista lötkeää jöötikasaa koristaa muutama puolukka. Ne ovat kulkeneet jo otson ruuansulatuksen läpi mutta ovat ihan syöntikelpoisen näköisiä.

Sehän tästä vielä puuttuukin, että pari karhunpentua toiselle laidalle tonttia ja emo toiselle, ja minä horsmineni siinä välissä! Ryskin siis entistä enemmän, jotta otukset älyäisivät karkuun.

Seuraavana päivänä annan kunnolla etumatkaa ja soitan autosta minuutin verran poppia volyyymit kaakossa ennen kuin lukitsen ovet ja ryhdyn hommiin. Otan palstalle mukaan myös pienen radion ja asetan sen eväsrepun kanssa kannon päälle. Pohjois-Karjalan maakuntaradio ei tosin tahdo pysyä värkissä kohillaan. Kun saavun tauolle, kuuluu masiinasta pelkkää vaimeaa suhinaa. Kuuleekohan karhu sen?

Se on jo näköjään taittanut palstani pihlajat matalaksi ja riipinyt niistä marjat. Joitakin tertunjämiä on siellä täällä maassa, kuten myös viisitoistasenttisen käpälän painaumia.

Yksin oot sinä ihminen

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna alkaa jahti. Hirvimiehet pöristelevät palstaani halkovalla tiellä edestakaisin, ja välillä liikenne vaikuttaa vilkkaammalta kuin lähiökadullani Helsingissä. Varoitan porukkalaisia, etteivät tule lähistölle tähtäilemään. Punainen tak­kini loistaa tietysti kauas.

Olen antanut maani hirviporukan jahtikäyttöön, koska hirvet tykkäävät natustella etenkin männyntaimia. Jos hirvi sattuisi kellahtamaan mailleni, paistikin pitäisi olla tiedossa. Hirvien makuupainaumia kyllä näkyy tontilla, ja hirvien tömäkkä haju leijuu usein ilmassa, mutta ei ole otus osunut maillani metsästäjien tähtäimeen.

– Paljonko on hommaa jäljellä? kysyy morjestamaan tullut rajanaapurini, jolle olen antanut mielessäni lempinimen Mujunen, symppis mies kun on. Raivausveitseni olen nimennyt Raivoksi.

– Ihan väärä kysymys, vastaan kahden päivän jatkuvassa vesisateessa ja itsesäälissä rypeneenä. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

Retkeilyyn erikoistuneesta kaupasta Helsingistä olen ostanut muka-vedenpitävät hanskat, mutta sellaisia ei ole todellisuudessa olemassakaan. Olen päivän päätteeksi rintsikoita ja alushousuja myöten märkä – ja kylmissäni. Aamuisin oikea käsi on niin työstä ja kylmästä turvonnut, etten saa sormia nyrkkiin.

– Tänne saa kyllä tulla auttamaan, heitän naapurille piruuttani ja puoliksi tosissani.

– No, huomennahan voisi tulla, hän vastaa.

Lainaan seuraavana päivänä siskoltani toisen kuhmolaisen ja nakkaan sen auton takakonttiin mukaan.

Naapuria ei näy seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan.

Sitä seuraavana hän lompsii esille.

– Piti mennä sukulaismiehen kanssa Kolille puolukkaan, hän selittää.

Hän yrittää lupailla apua joksikin muuksi päiväksi, mutta totean, ettei minulla ole toista raivausveistä.

Päivän päätteeksi siskon mökillä on pakko päästä saunaan lämmittelemään. Maistan myös rajanaapurin savusaunaa ja katajavastaa – maailman parasta löylyttelyä.

Käärmeitä ja ryynäriä

Parasta palstalla on kannonnokassa, hiljaisuuden huminassa. Korpirauhaa halkovat vain lintujen rääkäisyt ja Aasiasta matkaavien lentokoneiden vaimea ­humina. Kaivan metsänvihreästä rätvähtäneestä repustani eväät, ruisleipää ja muamoni tekemää lanttu­kukkoa. Joskus sytytän jopa nuotion ja käristän makkaraa, tietysti ryynäriä.

Nuotiopiirissä vierähtää mukavasti tunti, etenkin jos on seuraa, mutta apua olen iljennyt vuosien mittaan yhä ­vähemmän pyytää tai edes ottaa vastaan. On kai muilla ihmisillä parempaakin ­tekemistä kuin heilua keskellä heinikkoa, hirvikärpäsiä ja kyykäärmeitä ja ­vesisadetta tai jopa räntäsadetta kuten eräänä vuonna lokakuun puolessavälissä. Se olikin veikeää hommaa: ensiksi mittailin askeleita, että löytäisin mahdollisen taimen mahdollisen istutus­paikan, sitten potkiskelin lunta, kunnes sain esiin vihreää ruohoa, jonka alla saattoi lymytä se varsinainen taimi – ellei se sitten ollut viereisen kinoksen alla.

Nyt olen aikaistanut homman aloitusta syyskuulle, vaikka heinikko on vielä liian vihreää ja pitkälti pystyssä ja taimia on sen takia vaikea löytää. Horsmien haituvatkin lentävät silmiin ja tarrautuvat piilolinsseihin.

Kun urakka alkaa vihdoin kaatua loppu­puolelle, rohkenen yhä enemmän nauttia ajoittaisesta auringonpaisteesta yhdistettynä syysilman kuulauteen. Toimistotyöt ovat ajatuksista kaukana, ja jos ne käväisevätkin mielessä, ne pyyhkiytyvät pois.

Ansa ja Tauno

Kun Mujunen tulee tarattelemaan, tarjoan vihreää teetä, joka on pahaa mutta terveellistä. Toisena päivänä on ehtaa espressoa maidon kera.

Nyt rajanaapurini ymmärtää olla kysymättä, paljonko urakkaani on jäljellä. Puhummekin elämän tärkeistä asioista. Niitähän ovat heinimisen lisäksi metsästys ja kalastus sekä marjastus eli lakatus, puolukkatus, mustikkatus ja karpalotus, ja tietysti sienestys.

– Mitäs kalaa tästä nousee, kysäisen edessämme kimmeltävästä lammesta.

– No, siikaahan näin syksyllä saisi.

– Eikös sinulla ole verkot järvessä? ihmettelen.

Tällä kertaa emme istu kannonnokassa, sillä niitä ei ole lähistöllä, vaan puoliksi makoilemme kyynärpään varassa kuivalla kankaalla. Sisäisesti vähän hymyilyttää, sillä mieleen tulevat Suomi-­filmi, Tauno Palo ja Ansa Ikonen, tosin ilman piehtarointia.

– Ei niitä oikein yksin saa laskettua, naapuri kertoo ja samalla tulee paljastaneeksi jotakin siviilisäädystään.

Hän tarjoutuu taas auttamaan, enkä minäkään enää pimitä toisen raivausveitsen olemassaoloa. Seuraavana päivänä saamme urakkani niin hyvälle mal­lille, että ehdin soutukaveriksi. Laskemme kahdeksan verkkoa perätysten rannan suuntaisesti. Mujunen keittää mökissään murukahvit ja tarjoaa keksiä.

Missä Mujuseni on...

Viimeinen päivä. Yllätyn joka kerta, kun saan urakkani tehtyä. Olen työn sankari! Kuplivaa riemua ja samalla jo kaihoa. Helsinkiin paluu houkuttaa joka vuosi yhä vähemmän. Kummasti tähänkin maa­plänttiin alkaa kiintyä, kun siellä raataa.

Neljä viikkoa siihen on mennyt. Kolmesta kymmeneen tuntia päivässä, kaksi vapaapäivää viikossa.

Rajanaapuri osaa ajoittaa tulonsa kahvitauolleni.

– Yksi siika oli verkossa. Mites sinä sen haluat?

– No, enhän minä sinun ainoaa kalaasi voi ottaa.

– Minulle niitä tulee vielä. Savustanko vai miten?

– Olisihan se aivan mahtavaa, savustettuna, kiitos.

Aina viimeiseksi urakasta säästän tien varressa olevan pienen pläntin. Ala on samantyyppistä horsmikkoa kuin muuallakin, hyvin jykevävartista. Sen nurin latskaus on silkkaa nautintoa, kun saa päästellä menemään ja tietää, että ihan kohta koko homma on ohi.

Hymyilyttää muutenkin, sillä mieleen juolahtavat Jenni Vartiaisen menestyslaulun hieman muunnellut sanat: Tuuli tuule sinne missä Mujuseni on...

Tänään vire on kylläkin toiseen suuntaan. Kun saan pari viimeistä taimea pelastettua ja varmistan vielä vilkaisulla, ettei yksikään ole enää pulassa, alkaa naapurin laavulta kantautua savusiian tuoksu.

Loppu tältä vuodelta. Ensi vuodesta en vielä tiedä.

Metsien naiset

■ Suomessa on rapiat 700 000 metsänomistajaa.

■ 25 prosenttia heistä on naisia

■ Neljännes metsän­omistajista asuu yli 20 000 asukkaan kaupungeissa.

■ 60 prosenttia metsistä on yksityisomistuksessa.

■ Keskimääräinen tilakoko on 25 hehtaaria.

■ Metsänomistajien keski-ikä on 60 vuotta, alle nelikymppisten osuus on
8 prosenttia.

■ Kolmasosa on etämetsänomistajia.

Lähde: Metsäntutkimuslaitos. Metsätietoa löydät täältä. Tarjolla on myös juuri naisille suunnattua koulutusta.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 42/2011.

Riitta pitää tänä kesänä metsäpalstallaan viisikymppiset. Lue lisää täältä.

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen kertoo uutuuskirjassa rakastuneensa mieheensä Tom Gustafssoniin päätä pahkaa. – En ikinä, mistään, olisi voinut saada parempaa ihmistä rinnalleni.

Hiihtäjä Aino-Kaisa "Aikku" Saarinen, 37,  kertoo Tahto – Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot -uutuuskirjassa suhteestaan mieheensä Tom Gustafssoniin, 39,  Aikku kertoo huomanneensa entisen ammattilaiskoripalloilijan jo vuonna 2000 luentosalissa. Molemmat opiskelivat tuolloin Lahden ammattikorkeakoulussa.

– Pitkänhuiskea koripalloilija Tom Gustafsson osui viereiseen pulpettiin, ja urheilijoina löysimme heti yhteisen sävelen. Komea kaveri paljastui hyväkäytöksiseksi, älykkääksi ja analyyttiseksi, A1-luokan saaliiksi, Aikku kertoo Pekka Holopaisen kirjoittamassa kirjassa.

Aikku tiesi jo tuolloin, ettei valmistu koulusta, mutta muistaa miettineensä päänsä puhki, miten pääsisi viettämään Tomin kanssa kahdenkeskistä aikaa. Hän keksi, että kopiot luentojen muistiinpanoista on helppo keino lähestyä. Aikku kun joutui olemaan paljon pois luennoilta leirien takia. Erään maajoukkueleirin jälkeen kaksikko tapasi kaakaolla.

– Siinä vierähti neljä tuntia. Lopuksi Tom kaivoi kassistaan pinon siistejä opintomuistiinpanoja, mutta kieltäydyin niistä. Kuule, ei musta tietokoneinsinööriä tule. Jos ollaan ihan rehellisiä, niin oikeastaan tein vähän tikusta asiaa, halusin tutustua sinuun paremmin, Aikku sanoi.

Elämän paras päähänpisto

Aikun mukaan kaakaotreffit eivät heti johtaneet sen kummempaan. Mutta vappuna 2001 hän soitti Tomille hetken mielijohteesta.

– Se oli elämäni paras päähänpisto.

”En ole hetkeäkään ole joutunut katumaan.”

Kaksikko sopi, että he käyvät muutamilla treffeillä ja katsovat, miten suhde etenee. Ja nopeastihan se eteni. Kesällä kaksikko alkoi seurustella, ja syksyllä 2001 Aikku pakkasi kamansa vanhempiensa kotoa, ja pari muutti yhteen.

– Rakastuin Tomiin päätä pahkaa enkä hetkeäkään ole joutunut katumaan. En ikinä, mistään, olisi voinut saada parempaa ihmistä rinnalleni. Minun on turha pelata enää lottoa, sillä seitsemän oikein napsahti jo syksyllä 2001. 

Aikku ja Tom menivät naimisiin kesällä 2012. Tom on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Kuva: Sanoma-arkisto / Panu Rissanen
Aikku ja Tom menivät naimisiin kesällä 2012. Tom on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Kuva: Sanoma-arkisto / Panu Rissanen

Aikku ei katselisi sohvaperunaa

Naimisiin pari meni vuonna 2012. Aikku myöntää kirjassa, ettei välttämättä ole ollut aina helppo kumppani personaanansa, vahvan tahdon ja ammattinsa takia.

”Muista, Aikku, aina se, että minä en koe uhrautuvani tässä millään tavalla.”

Aikun mukan Tom on silti ollut hänen rinnallaan valittamatta. Tuki on ollut pyytetöntä.

– Muista, Aikku, aina se, että minä en koe uhrautuvani tässä millään tavalla. Haluan elää juuri tällaista elämää juuri sinun
kanssasi, Tom on sanonut Aikun mukaan useasti.

Tom on kulkenut Aikun mukana arvokisoissa vuosia. Tämän lisäksi Aikku arvostaa Tomissa sitä, että tämä on pitänyt itsestään huolta myös aktiiviuran jälkeen.

– Sohvaperunaa en katselisikaan, Aikku kertoo.

Aikun mukaan moni kuvittelee, että hän määrää heidän kotonaan kaapin paikan.

– Ei se todellakaan niin mene. Kovin harva tietää, miten meillä eletään, ja se sopii oikein hyvin.

Parin ensimmäinen lapsi, Amanda Ellen, syntyi toukokuussa 2016.

Tahto – Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot (Teos, kirjoittanut Pekka Holopainen) ilmestyi 27.9.2016.

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen kertoo Tahto-kirjassa, että hänen ja kaksossisko Maijan välit eivät ole palautuneet ennalleen keväällä 2015 tapahtuneen välirikon jälkeen.

Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen, 37, kertoo tällä viikolla ilmestyneessä Tahto Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot -kirjassa ristiriitaisista väleistä kaksossiskoonsa Maija Saariseen. Siskosten välit katkesivat keväällä 2015, kun Aino-Kaisan hiihtoon liittyvä päätös ei miellyttänyt Maijaa.

Kaksikon hiihtoseura Lempäälän kisa tarjosi Aikulle mahdollisuutta päättää, haluaako hän tehdä hiihtäjävalinnat Kuusamon SM-kisoihin vai antaako hän seuran päättää. Maija olisi toivonut, että Aikku olisi käyttänyt hänelle tarjottua valtaa. Näin Maija olisi päässyt SM-kisojen parisprinttiin Aikun kanssa. Aikku antoi kuitenkin seuran päättää, eikä Maija tullut valituksi. Tämä oli kova paikka Maijalle.

”Välimme eivät ole palanneet ennalleen, korkeintaan jonkinlaiseen välirauhan tilaan.”

– Maija ei matkustanut Kuusamoon lainkaan, vaan mökötti kotona. Lopputulos oli ennätyksellisen pitkä ja jäätävä välirikko. Välimme eivät sittemminkään ole palanneet ennalleen, korkeintaan jonkinlaiseen välirauhan tilaan. Kaksossisko osaa halutessaan olla kylmä ja torjuva kuin mannerjää, Aikku kertoo toimittaja Pekka Holopaisen kirjoittamassa kirjassa.

Aino-Kaisa Saarinen on voittanut neljä MM-kultaa, yhden hopean ja neljä pronssia. Olympialaisista hänellä on kaksi hopeaa ja kolme pronssia. Taustalla Aikun vanhemmat vuonna 2014. Kuva: Sanoma-arkisto / Sirpa Räihä
Aino-Kaisa Saarinen on voittanut neljä MM-kultaa, yhden hopean ja neljä pronssia. Olympialaisista hänellä on kaksi hopeaa ja kolme pronssia. Taustalla Aikun vanhemmat vuonna 2014. Kuva: Sanoma-arkisto / Sirpa Räihä

Maija: Vanhemmat ovat Aikun henkilökohtainen huoltojoukko

Kirjasta selviää myös, että Maija-siskoa on kaihertanut sekin, miten paljon Aikku saa huomiota ja apua heidän vanhemmiltaan. Kaksosilla on myös kaksi isosiskoa, 10 vuotta vanhempi Terhi ja 8 vuotta vanhempi Tarja, joka asuu Tanskassa. Myös Terhi on Maijan kanssa samaa mieltä.

– Vanhemmat ovat Aikun henkilökohtainen huoltojoukko, se on jotenkin ilmiselvää, koska se on aina ollut niin. Häneltä on urheillessa jäänyt käytännön elämä kokonaan opettelematta, mikä on vähän surullista, Maija kertoo kirjassa.

Aikku ja Maija ovat aikaisemminkin puhuneet räiskyvistä väleistään. Alkuvuonna 2016 he kertoivat Me Naisten haastattelussa, että välejä ovat koetelleet kateus, erilaiset elämäntilanteet ja huippu-urheilijan itsekäs elämäntapa. Maija kertoi haastattelussa, että sai esimerkiksi lukea Aikun raskaudesta lehdestä.

Aikku ja Maija kertoivat Me Naisissa alkuvuodesta, että he olivat jo lapsena todella kilpailuhenkisiä. "Jos toinen meistä kaatui ladulla, toinen pinkoi ihan varmasti ohi", Aikku kertoi. Kuva: Milka Alanen
Aikku ja Maija kertoivat Me Naisissa alkuvuodesta, että he olivat jo lapsena todella kilpailuhenkisiä. "Jos toinen meistä kaatui ladulla, toinen pinkoi ihan varmasti ohi", Aikku kertoi. Kuva: Milka Alanen

Kirjan mukaan närää siskosten välille on aiheuttanut myös se, miten usein Aikku käy syömässä vanhempiensa luona. Siskojen mielestä Aikku aterioi vanhempien luona vuoden jokaisena päivänä. Aikun mukaan tämä on mahdotonta ihan jo teoriassakin, sillä hän on ollut pian 15 vuotta pari sataa päivää vuodessa poissa kotoa. Aikun mukaan todellinen luku on sata.

"Maija ja Terhi ovat päiväsaikaan töissä, eikä Tarjakaan oikein Tanskaan asti vellikellon soittoa kuule."

– Jos äiti kutsuu syömään hyvää ja terveellistä ruokaa, pitäisikö minun kieltäytyä, jotta siskot olisivat tyytyväisiä? Maija ja Terhi ovat päiväsaikaan töissä, eikä Tarjakaan oikein Tanskaan asti vellikellon soittoa kuule, Aikku ihmettelee.

Aikun mukaan siskot kuulemma myös paasaavat äidille, että tämän pitäisi lopettaa Aikun paapominen. Kirjan mukaan Terhi-sisko on sitä mieltä, Aikku melkeinpä käyttää hyväksi vanhempiaan.

Aikku: Kukaan ei muista, että menestykseni hedelmistä on riittänyt muillekin

Aikusta jokainen neljästä lapsesta on saanut vanhemmilta oman 25 prosenttinsa. Hän ihmettelee myös, että siskot ovat unohtaneet kaiken hyvän, mitä Aikku on muiden eteen tehnyt. Aikku luettelee kirjassa, että hän on esimerkiksi ostanut äidin ja isän keittiöön koneita ja raaka-aineita ruuanlaittoon.

– Kukaan ei näytä muistavan myöskään sitä, että menestykseni hedelmistä on kyllä riittänyt jotain aina muillekin. Kukahan maksoi tai hoiti vanhemmille ilmaiset arvokisamatkat, tai Maijalle majoituksen Falunin MM-kisoissa? Olen ajoittain ollut myös lapsista ainoa, joka ei ole tuottanut isälle ja äidille tuskaa ja murhetta, kun nyt mietin vaikka siskojeni parisuhdekuvioita, Aikku sanoo kirjassa.

Erilaisista muistoista ja näkemyksistä huolimatta Aikku kertoo kirjassa, että tietää Maijan ja Terhin rakastavan häntä – kuten hänkin heitä.

– Oveni ovat aina sepposen selällään Terhille ja Maijalle.

Lue Aikun ja Maijan yhteishaastattelu helmikuulta kokonaan täältä.

Tahto Aino-Kaisa Saarisen kahdet kasvot (Teos, kirj. Pekka Holopainen) ilmestyi 27.9.2016.

Milanon naisten paratiisi on mannaa kaikille Velvet – muotitalon tarina -sarjan ystäville.

IS TVLEHTI: Italialaista draamasarjaa katsoessa ei voi välttyä mielleyhtymiltä espanjalaiseen suosikkisaippuaan Velvet – muotitalon tarina. Jälleen estradilla on muotitalo, nyt milanolainen vaatetavaratalo Il paradiso delle signore eli Naisten paratiisi. Eletään 1950-lukua, ja Milanoon saapuu nukkavieru nuori nainen, sisialainen Teresa Iorio (Giusy Buscemi), joka päätyy tavarataloon töihin.

Teresa on kaunis ja luonteeltaan pippurinen, ja kitkaa ja kipinöitä aiheuttaa heti ärsyttävä tavaratalon omistaja Pietro Mori (Giuseppe Zeno). Hänen vuokseen Teresan setä on joutunut pahoihin vaikeuksiin. Mori on komea, mutta mahdoton. Sellaisista miehistä Teresalla on harmi kyllä kokemusta.

Myyntityön suhteen kokemusta sen sijaan ei ole laisinkaan. Teresa huomaa olevansa ummikko sekä muodin että asiakaspalvelun suhteen. Tavaratalon miehet silti arvostavat paitsi hänen ulkomuotoaan myös persoonallista idearikkauttaan. Myyjätärkollegat piikittelevät maalaistyttöä, ja Teresa saa oitis vihamiehiä, mutta myös ystäviä. Komeita miehiä riittää Morin ohella muitakin, muun muassa humoristinen mainosmies, Morin oikea käsi Vittorio (Alessandro Tersigni).

Monica Vullon ohjaaman tv-sarjan pohjalla on Emilé Zolan romaani Naisten paratiisi (1912). Sarjan alussa Zolan tavaramerkki, yhteiskunnallinen ja naturalistinen ote, ei välity vahvana. Tapahtumien siirtäminen 1800-luvulta veikeälle 1950-luvulle tuo väistämättä keveyttä mukanaan. Nyt koukutetaan naisia hekumalliseen bikinimuotiin.

Jatkossa kulutuskriittiset teemat kulkevat mukana, ja erityisesti keskitytään ostosparatiisin, suuren tavaratalon koneistoon, joka uhkaa hukuttaa alleen pienemmät yrittäjät. Salaperäinen Pietro Mori kamppailee tosin itsekin talousvaikeuksien kanssa ja yrittää Velvet-muotitalon Alberton tapaan saada bisneksiinsä helpotusta rikkailla naimakaupoilla.

Zolan kirjan maailmaa on myös myyjien keskinäinen kilvoittelu ja kyräily. Heti alussa Teresaa aletaan epäillä tavaratalossa sattuneista varkauksista. Kiinnostava pyrkyri on Monica (Margherita Laterza), joka käyttää kaikki keinot saavuttaakseen tavoitteensa. Zolan romaanissa naisten kilpailu on vielä räikeämpää ja julmempaa, nyt toimitaan vaivihkaisemmin. Kopea päällikkö Clara (Christiane Filangieri) yrittää pitää langat käsissään ja omat salaisuutensa verhon takana.

Vahva teema ovat perhesuhteet. Teresan setä on vankilassa, eikä suku arvosta nuoren naisen työskentelemistä pahimmalle kilpailijalle, kaiken nielevälle tavaratalolle. Kun isä saapuu vakain aikein hakemaan tytärtään takaisin Sisiliaan sulhasensa luo, joutuu Teresa kasvamaan hetkessä aikuiseksi. Tehdäkö kaikkensa sukunsa ja perheensä vuoksi vai salliako itselle pala vapautta – ja kenties rakkautta?

Velvet – muotitalon tarinaan verrattuna italialaissarja tuntuu räiskyvämmältä, mutta myös etäisemmältä. Sarja lämpenee hitaasti, ja hahmojen menneisyydestä paljastuu asteittain lisää.

Alku antaa odottaa runsaasti romanttisia kiemuroita, niin pitkään ja lempeästi herra Mori sekä myös Vittorio uutta suojattiaan tiirailevat. Kielletty hedelmä houkuttelee helposti, mutta bisneselämä on julmaa ja määrätietoista. Onko 20-osaisella sarjalla minkäänlaisia mahdollisuuksia päättyä onnellisesti vai ei – se jää katsojan jännättäväksi.

Milanon naisten paratiisi, Yle Teema ti klo 19.00.

Lue, mitä tähdet kertovat tänään juuri sinulle.

 

VAAKA

Odota, kunnes hetki on oikea. Älä levittele eteenpäin tietoa, josta et mene takuuseen. Ylireagointi voi johtaa nopeasti ongelmiin.

 

SKORPIONI

Aloita uudistukset itsestäsi. Saat päivän tapahtumista kaipaamaasi itsetunnon nostatusta. Pienet muutokset elintapoihisi tulevat tarpeeseen.

 

JOUSIMIES

Sinulla on paljon tekemistä. Et voi voittaa, jos annat tilaisuuksien livahtaa ohitse. Älä jää istuskelemaan paikoillesi.

 

KAURIS

Älä sooloile, vaan noudata sääntöjä tunnollisesti. Erityisesti liikenteessä kannattaa tänään olla erityisen varovainen. Pysy tutulla ja turvallisella maaperällä.

 

VESIMIES

Puhu tunteistasi avoimesti, niin ajatuksesi selviävät. Älä päästä ketään painostamaan sinua suuntaan tai toiseen. Ole tarkkana rahaa pyytävien tahojen kanssa.

 

KALAT

Vanha tuttu palaa elämääsi ja tarjoaa ratkaisua käsillä olevaan ongelmaan. Suunnittele seuraavaa siirtosi tarkkaan. Hätiköinti voi kostautua nopeasti.

 

OINAS

Ota riski ja tee jotain, mistä olet haaveillut jo pidempään. Aseta itsellesi selkeä tavoite. Vältä kapeakatseisuutta ja ole avoin kaikelle uudelle.

 

HÄRKÄ

Lähde kaikkeen mukaan täydellä sydämelläsi. Mene sinne, missä tapahtuu. Kerää ympärillesi erilaisia ihmisiä ja anna tilaisuus romanssin syntymiselle.

 

KAKSONEN

Kotona pysyttely voi olla hyvä ratkaisu. Ympäröi itsesi ihmisillä, joihin voit luottaa. Vanhempi sukulainen saattaa aiheuttaa sinulle harmeja.

 

RAPU

Työ ja huvi kulkevat käsi kädessä tänään. Päivä on otollinen verkostoitumiselle ja itsesi kehittämiselle. Luvassa on hyödyllisiä oivalluksia.

 

LEIJONA

Vietä aikaa uusien ihmisten kanssa ja ota heiltä opiksi. Tarkasti laadittu suunnitelma ei takaa sitä, ettei kuvaan ilmaantuisi yllätyksiä ennemmin tai myöhemmin.

 

NEITSYT

Ole huolellinen ja kiinnitä huomiota yksityiskohtiin. Virallisten asioiden hoitaminen vaatii nyt erityistä tarkkuutta. Vietä päivän päätteeksi laatuaikaa rakkaittesi kanssa.