Heta opiskelee Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä. ”Täällä on kiusauksia joka paikassa. Täällä voin tehdä ihan mitä vain.” Kuvat Teemu Kuusimurto

Meemi muutti Helsingistä lukioon Rautalammille, Heta samaan aikaan Rautalammilta Helsinkiin. Miten erilaista 16-vuotiaan elämä lopulta on suurkaupungin valoissa ja maaseudun tyhjällä raitilla?

”Onko tämä todellista?” Heta Varis, 16, ajattelee ja katsoo maisemaa metron ikkunasta. Ohi vilahtavat Helsingin Kulosaaren pitsihuvilat, Kalasataman rakennustyömaa, Suvilahden kaasukello, kylki toisensa kylkeen rakennetut kerrostalot. Auringonsäteet välkehtivät meren aalloilla.

– On hassua mennä metrolla joka päivä. Joskus ajattelen, että onko tämä todellista. En ole täällä lomalla vaan opiskelen ja menen metrolla kouluun, Heta sanoo.

Elämä sai uuden suunnan pari kuukautta aiemmin, eräänä kesäaamuna Pohjois-Savon Rautalammilla. Heta heräsi hermostuksissaan vähän tavallista aikaisemmin, ja kesken kesätyöpäivän äiti soitti Sahalan kartanon keittiöön. Heta oli päässyt opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin.

Pakahduttavaa! Hymyilytti niin, että töihin oli vaikea keskittyä. Heta hyppi, vaelteli ympäriinsä, soitteli ystävilleen. Tästä hetkestä hän oli haaveillut 12-vuotiaasta asti. Alkaisi kokonaan uusi, erilainen elämä, joka tuntui sillä hetkellä vielä kaukaiselta ja vaikealta kuvitella. Yksi haave toteutui, niin monta olisi edessä.

”Täällä on kiusauksia joka paikassa.”

Ja olihan se jännittävääkin. Missä asun? Millaisia kavereita saan? Meneekö Helsingissä paljon rahaa?

– Täällä on kiusauksia joka paikassa, Heta sanoo.

Moni pikkukaupungin kasvatti tuntee teininä polttavaa paloa päästä pois, usein niin nopeasti kuin mahdollista. Kotinurkat tuntuvat tuhanteen kertaan kolutuilta, oma rooli porukassa kaavoihin kangistuneelta. Muualla kaikki olisi toisin.

Heta ei ajattele niin. Jos Rautalammilla olisi ollut ilmaisutaidon lukio, hän olisi jäänyt. Vapauden tunne on silti samankaltainen.

Sen muistaa lähes jokainen, joka on ollut 16-vuotias kerran itsekin. Elämä aikuisuuden kynnyksellä on jännittävää, kiehtovaa, kutkuttavaa. Olo on yhtä aikaa epävarma ja kaikkivoipa.

Maailma pulppuaa mahdollisuuksia, joihin saattaa huoletta heittäytyä. Uskomattomia asioita tapahtuu juuri minulle, ja kaikki hieno on vasta edessä.

Sitä tunnetta ei enää keski-iässä saa.


”Helsingissä Heta voi kulkea kenenkään tuntematta. ”Rautalammilla tunnen jokaisen ihmisen ja kaikille moikataan.”

Katseista vapaa

Vieri viereen rakennetut jugend-talot nousevat ylös Kallion katujen jyrkkiä rinteitä. Joka korttelissa on kahvila, ravintola, second hand -kauppa tai baari. Ruuan tuoksu leijailee trendikkäiden street food -ravintoloiden edustalla, ja viiden minuutin välein ohi suhahtaa ratikka.

– Kun olen tullut tänne, olen tajunnut, kuinka paljon ihmiset ovat rakentaneet, Heta sanoo.

”Kun olen tullut tänne, olen tajunnut, kuinka paljon ihmiset ovat rakentaneet.”

Rautalammin harvaan asutulla raitilla sellaista ei tullut ajatelleeksi. Kotipihaa koristivat vanha navetta ja aitta, ja ympärillä levittäytyi 11 hehtaaria peltoa. Bussipysäkille tien varteen oli kilometri, ja siitä 12 kilometriä kouluun. Lähimpään isoon kaupunkiin oli tunnin matka.

– Nyt ei tarvitse pyytää iskältä kyytiä tai ajaa pyörällä. Se tuntuu hassulta.

Niin kuin sekin, että Helsingissä kukaan ei tunnista. Rautalammilla asuessaan Heta tottui tervehtimään jokaista vastaantulijaa. Helsingin kaduilla ihmiset eivät yhtäkkiä kiinnittäneetkään mitään huomiota.

Se oli kummallista, ja vähän vapauttavaakin. Uudessa kaupungissa elämä on vanhoista rooleista vapaata. Kukaan ei ajattele, että olet juuri sellainen kuin aina.

– Täällä voin tehdä ihan mitä vain. Jos kaadun kadulla, kukaan ei tiedä, että nyt se oli Heta, joka kaatui, eikä siitä mennä puhumaan ringissä selän takana, Heta nauraa.

Monen pikkukaupungin kasvatin Helsinki-kuva on karu. Jos on kokenut vain Aleksanterinkadun, Kampin ja Forumin, maisema on kylmä ja kiireinen. Ihmiset juoksevat päin punaisia, kukaan ei välitä. Miten siellä kivierämaassa voi elää onnellista elämää?

Heta ei ole koskaan pitänyt Helsinkiä luotaantyöntävänä. Nuorempana se oli hänelle lomakohde, paikka, jonne tultiin näkemään jotain hienoa. Nyt kaupunki merkitsee pikkuhiljaa myös kotia.

Etukäteen stressatut asiatkin järjestyivät: asunto löytyi sukulaisten luota.

– Välillä jotkut kyselevät, kuinka isolla kirkolla pärjätään. Olen sopeutunut tosi hyvin. Ratikalla ja metrolla kulkeminen oli minulle jo entuudestaan tuttua, ja se varmaan auttoi.

Kotipaikkakunnalta Heta kaipaa suurta sisaruskatrasta ja luontoa, sitä, kun on koiran kanssa lenkkeillessä metsäteitä, joista valita. Asvaltilla juokseminen ei tunnu vielä yhtä omalta.

– Rautalammilla on tilaa joka paikassa. Toisaalta se voi olla huonokin puoli. Riippuu, mistä katsoo ja millä hetkellä.

”Jos kaadun kadulla, kukaan ei tiedä, että nyt se oli Heta, joka kaatui.”

Ja vaikka Helsingissä riittää tekemistä, kotona ei ole samanlaista hälinää kuin Rautalammilla. Suuressa sisaruskatraassa kasvanut Heta on tottunut siihen, että ympärillä on elämää.

Moni asia on silti niin kuin ennenkin. Iltaisin Heta viettää aikaa uusien kavereiden kanssa, käy uimassa, soittaa viulua tai lukee. Joskus hän kirjoittaa runoja ja kirjojen alkuja tai vain seuraa netistä tubettajia, kuten Mansikkkaa. Vanhojen kavereiden kanssa pidetään yhteyttä Whatsappissa.

– En halua unohtaa niitä. Kun kaikki lähtevät eri suuntiin, ei voi ehkä pysyä niin läheisinä, mutta haluan yrittää.


Hetan mielestä Kallion lukiossa on yhtä hyvä yhteishenki kuin partiossa. ”Olen myös huomannut, että totun uuteen ympäristöön tosi nopeasti.”

Kaaoksessa ujokin uskaltaa

On Kallion ilmaisutaidon lukion teatterin tunti ja Hetan vuoro nousta estradille. Hän ja opiskelukaveri Viljami esittävät kohtauksen Sergi Belbelin Kuolemia-näytelmästä. Muut kerääntyvät puolikaareen yleisöksi ja kertovat lopuksi huomioitaan. Tarkoitus on harjoitella ohjaajan ja näyttelijän välistä kommunikaatiota.

– Olen ollut aika ujo. Ehkä nyt loppujaksosta menee jo paremmin, Heta huokaa esityksen jälkeen.

– On helpompi esiintyä, kun ei tunne ketään. Jos mokaa, kukaan ei ajattele, että se oli Heta, joka mokasi.

Sitä tunnetta hän ei pikkukaupungista kaipaa.

Hetalla on edessään nyt rajattomasti mahdollisuuksia, tarttui niihin tai ei. Näytteleminen on vain yksi monista haaveista. Sen lisäksi Heta haluaisi kirjoittaa lisää, ryhtyä meteorologiksi, auttaa ympäristöä, tehdä taidetta ja lähteä ehkä ulkomaille – Havaijille joogaamaan tai erämaahan ratsastamaan villihevosilla. Heta on tyypillinen z-sukupolven edustaja, epävarmuuteen tottunut ja vapautta arvostava.

– Haluaisin toteuttaa itseäni, mutta en opettaa ketään, vaan olla itse se, joka oppii koko ajan. En olisi jumiutunut, vaan voisin vain mennä.

– Toisaalta on vaikeaa, kun nykyään voi tehdä mitä vain.


Meemi luki Rautalammin lukiosta lehdestä. ”En ollut koskaan kuullutkaan tästä paikasta. Parasta on rauha ja turvallisuus. Täällä on ehkä parempi ilmanlaatukin.”

Tuhannesta sataan

Samaan aikaan Hetan kotikuntaan Pohjois-Savon Rautalammille on pölähtänyt luokallinen uusia lukiolaisia. Meemi Saarela, 16, on aloittanut Rautalammin lukion ratsastuslinjalla ja muuttanut tänne Helsingin Vuosaaresta.

Muutos on iso. Pelkästään Helsingin Vuosaaressa asuu kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin 3000 asukkaan Rautalammilla. Metromatka kotoa keskustaan kesti 20 minuuttia, Rautalammilla keskustan läpi pyöräilee alle minuutissa.

Oikeastaan keskusta on yksi tie, jonka varrella on kaikki: Koulu, kauppa ja kirkko. Parturi, kukkakauppa ja hautausmaa. Huoltoasema ja kenkäkauppa.

Tunnelma on ruuhka-aikaankin raukea, ja suurinta meteliä pitävät Kuopioon matkaavat rekat. Kolmesti päivässä raitin läpi ajaa koulubussi. Muuta julkista liikennettä ei ole.

– Jotkut koulukavereistani eivät ole koskaan menneet metrolla tai ratikalla, Meemi sanoo.

Se tuntuu pääkaupungin kasvatista hassulta. Helsingissä Meemin yläasteella oli tuhat oppilasta, nyt oppilaita on alle sata. Moni muukin on tullut kauempaa, mutta Meemi on ainoa helsinkiläinen.

– Kyllä minä mieluummin tällaisen pienen paikan valitsen. Porukka on tiiviimpi ja on helpompi opiskella. Opettajat tuntevat oppilaat paremmin.

Helsingissä kilpailu on sitä paitsi kovaa. Parhaiden lukioiden keskiarvorajat ovat niin korkeita, että jos hakee vain niihin, voi jäädä kokonaan ilman lukiopaikkaa. Pienellä paikkakunnalla uusista opiskelijoista on aina pulaa ja lukioon pääsee varmasti.

Meemiä ei haittaa, vaikka Helsingin tuttu hulina on vaihtunut kylään, jossa on hiljaista kuin hautausmaalla. Hän on ratsastanut nelivuotiaasta, ja illat kuluvat nyt tallilla samaan tapaan kuin Helsingissäkin. Täällä on hyvä kokeilla itsenäistä elämää.

– Hain rauhallisempaa opiskelupaikkaa. Täällä on halvat asunnot, ja pieneen turvalliseen paikkaan voi lähteä yksinkin.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, ja kyläläisten kuulumisista ollaan kiinnostuneita. Välillä tuntuu melkein hassulta, kun ruokakaupan hyllyjen välissä tuijotetaan uutta tulokasta. Muualta tulevat lukiolaiset ovat kylällä joka vuosi tapaus. Muuten väki ei pikkupitäjässä juuri vaihdu.

– Ihmiset ovat ystävällisiä ja kiinnostuneita muista ihmisistä. Kun menee aamulla kauppaan, kaikki tervehtivät. Täällä ei voi piilotella.


Rautalammin keskustan läpi pyöräilee minuutissa, mutta muuten matkat ovat pitkiä. ”Mikään ei löydy läheltä.”

Oreota ikävä

Ulkopaikkakuntalaisen silmin Rautalampi on pikkuinen, nukkuva pitäjä. Sympaattinen käydä, hyvin hiljainen asua. Täällä pimeys on pimeää ja kaupungin valot kaukana. Vuoden suurin tapahtuma ovat jokasyksyiset Pestuumarkkinat.

Merkittävin osa Rautalammin brändiä on luonto ja Etelä-Konneveden kansallispuisto, keidas sielunhoitoa kaipaaville kaupunkilaisille. Siellä on metsää, järviä ja kalliota – tilaa rauhoittua.

”Kaikki nämä tiet vievät ihmisten koteihin.”

Meemikin arvostaa luonnon rauhaa. Päivät kuluvat enimmäkseen koulussa ja tallilla, mutta vapaalla on aika erilaista kuin Helsingissä. Ruokakaupan valikoima on suppeampi, eikä Oreo-jäätelöitä saa. Vaatekauppoja ei ole ollenkaan. Ei H&M:ää, Cubusta, Bikbokia.

Helsinkiläisten kavereiden on hankala tulla käymään, koska lähin juna-asema on Suonenjoella. Taksi sieltä Rautalammille maksaa 40 euroa, ja se on opiskelijalle liikaa.

– Täällä ei ole oikeasti mitään. Kaikki nämä tiet vievät ihmisten koteihin, Meemi sanoo ja heilauttaa kädellä ympärilleen.

Helsingissä kavereiden kanssa käytiin elokuvissa ja shoppailemassa tai oltiin kaupungilla muuten vain. Täällä sellaista ei voi tehdä. Leffateatteria ei ole, ja iltaisin auki on vain Nesteen kahvio. Siksi Rautalammilla ollaan aina tallilla tai jonkun kotona, tehdään makaronilaatikkoa ja jutellaan.

Ratsastusmaastot ovat paremmat kuin kaupungissa, mutta Helsingin puitteita on joskus ikävä. Siellä tallilla oli asvalttia ja hevosille solarium. Kilpailujakin oli useammin.

Mutta on arki helpottunutkin. Helsingissä tallille oli yli 30 kilometriä, ja matka piti kulkea metrolla ja kolmella bussilla. Nyt perille pyöräilee alle viidessä minuutissa. Helsingissä tallipaikat saattoivat maksaa jopa 900 euroa kuussa. Täällä Meemin hevosen täyshoito maksaa 400–500 euroa kuukaudessa.


Meemi ratsasti Helsingissä kilpaa. ”Rautalammilla joudun aloittamaan kaiken alusta. Täältä ei saa niin helposti henkilökohtaista valmentajaa, koska kaikki asuvat kauempana.”

Kaipuu tuttuun

Rautalammin ratsastuskeskuksen ruosteenpunainen maneesi kylpee syysauringossa, ja jostain kuuluu hevosen pärskähdys. Sisällä keskuksen käytävillä on pilttuita vieri vieressä. Ovissa roikkuu loimia, harjoja, satuloita. Niiden vieressä lukee nimi ja hoito-ohjeet: Bambi. SH: reilusti. Takimmainen tarha yksin. Pilvisellä tumman sin. loimi.

Kärpäset surraavat ilmassa, ja radiossa pauhaa JVG:n Tarkenee.

Meemi harjaa Bambia riuskin vedoin. Hevonen tuijottaa lauhkeilla mustilla silmillään ja hieroo sitten hampaitaan pilttuun reunaan.

– Sitä ärsyttää. Jos on huono päivä, ei kannata edes yrittää. Tammat ovat silloin äkäisempiä, pistävät vastaan, Meemi sanoo ja pyyhkii hevosen silmänalusen puhdistusliinalla.

Ratsastaminen on Meemille kaikki kaikessa.

– Parasta on se, kun saa laukata maastossa tai hypätä esteitä tai se, kun onnistun jossain. Kun menen huonolla päällä tallille, pääsen ajattelemaan jotain muuta.

Joskus iltaisin, kun Meemi palaa tallilta kotiin kunnan rivitaloon, iskee tylsyys. Läksyt on tehty, eikä mihinkään voi lähteä.

– Silloin mietin, miksi oikein tulin tänne. Mutta sitten kun lukio loppuu, osaan arvostaa sitä, ettei aina tarvitse olla tekemässä kaikenlaista, Meemi sanoo.

– Ehkä en ole tottunut olemaan vielä niin, että ei ole mitään, minne mennä. Se on kuitenkin aika iso muutos.

Uuden edessä kuka tahansa on joskus epävarma.

– Helsingissä ovat vanhemmat ja koti. Täällä pitää pärjätä itsekseen. Onneksi opettajat tukevat tosi paljon ja kyselevät, miten on mennyt. Apua saa.

Eniten Meemi kaipaa Helsingistä tuttuutta. Sitä, että tietää paikat ja ihmiset, eikä verkostojen rakentamista tarvitse aloittaa alusta.

Sillä sitähän se odotettu, ihana itsenäistyminen joskus on. Uuvuttavaa. Irtautumista. Kipuiluakin. Toisaalta ystäviä, haahuilua, haaveita. Sellaista on unelmaelämän alussa niin maalla kuin kaupungissa.

20 vuotta on pitkä aika, mutta jostakin syystä osan kaukaisistakin tapahtumista muistaa kuin eilisen. Testaa visassa, huomaatko ajan kulumisen.

Ajan kulumista ei arjessa yleensä huomaa. Mutta sitten tulee hetkiä, kun tajuaa, että markka-aika ja Twin Peaks ovat huonoja keskustelunaiheita 1990-luvun lopulla syntyneiden kesätyöntekijöiden kanssa. Ja vuoden 1995 jääkiekkokisat olivat tosiaan vuonna 1995 eli 22 vuotta sitten.

Listasimme tapahtumia, jotka sinäkin saatat muistaa. Mutta muistatko, milloin ne oikeastaan tapahtuivat?

Viisi vuotta, kymmenen tai kaksikymmentä – kuka niitä nyt laskee. Ihmisillä on tapana muistaa merkittävät henkilökohtaiset tai historialliset tapahtumat lähempänä kuin ne todellisuudessa olivatkaan, kertoo Yle.

Testaa leikkimielisessä visassamme, kuinka hyvin osaat osaat yhdistää menneet tapahtumat ja niiden ajankohdat.

Ex-missi viettää lomaansa altaalla bändipaidassa.

Vuoden 2014 Miss Suomi Bea Toivonen lomailee parhaillaan Italian Sisiliassa. Vaikka sieltä someen postatut lomakuvat ovat täydellisiä, reissussa on yksi ikävä piirre: hän on ollut matkalla viikon ja odottaa yhä tavaroitaan.

Keskiviikkona hän julkaisi Instagram-tilillään hymyilevän selfien, jossa hän kaipailee matkalaukkuaan.

– Päivä numero 7. En tiedä vieläkään, missä matkalaukkuni on, mutta täytyy jatkaa hymyilemistä, Toivonen kirjoitti Instagramiin iltapäivällä.

Lue myös! Bea Toivonen muutti takaisin Suomeen: ”Ero oli minun päätökseni”

Lomapäiviensä alussa Bea postasi Instagram-kuvia, joista yksi osoittaa, että ex-missi on joutunut keksimään itselleen uusia matka-asuja.

Esimerkiksi t-paita on korvannut uimapuvun:

Bean lomaviikosta ilman matkalaukkua kertoi ensimmäisenä Seiska.

Jos et ole vielä käynyt katsomassa kesän (ja ehkä kaikkien aikojen) parasta supersankarielokuvaa, tee se mahdollisimman pian.

Onneksi olkoon Ihmenainen ja ohjaaja Patty Jenkins!

Kesäkuun alussa ensi-iltaan tullut Wonder Woman -elokuva on ilmestymisensä jälkeen rikkonut useita ennätyksiä.

Avausviikonloppunaan se keräsi historialliset 223 miljoonan dollarin lipputulot maailmanlaajuisesti. Se on suurin summa rahaa, jonka yksikään naisohjaajan tekemä elokuva on koskaan aiemmin samassa ajassa tahkonnut.

Ennätysten rikkominen ei jäänyt avajaisviikonloppuun. Muutama päivä sitten Wonder Woman ohitti kokonaislipputuloissa Phyllida Lloydsin Mamma Mia! -elokuvan. Wonder Woman on kerännyt nyt 615 miljoonaa dollaria; Mamma Mia! keräsi vuonna 2008 noin 609 miljoonaa dollaria.

Etkö ole vielä nähnyt mahtavaa supersankari elokuvaa? Listasimme viisi syytä, miksi jokaisen kannattaisi käydä katsomassa se: 

1. Siinä on erinomaisia taistelukohtauksia – joiden keskiössä on nainen.

Wonder Woman on siinä mielessä ihan perinteinen supersankarielokuva, ettei siitä puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elokuvan ytimessä on hyvän ja pahan taistelu – eikä liene kummoinen juonipaljastus, että lopussa hyvä voittaa.

Vaikka taistelukohtauksista ei erityisemmin piittaisi, Wonder Womanissa niissä on jotain uutta ja kiehtovaa. Poikkeuksellisen niistä tekee se, että niiden keskiössä nähdään nainen.

Kun elokuvan alussa Ihmenainen treenaa kotisaarellaan toisten amatsonisotureiden kanssa, aloin itkeä ihastuksesta.

Kun elokuvan alussa Ihmenainen eli Diana (Gal Gadot) treenaa kotisaarellaan toisten amatsonisotureiden kanssa, aloin itkeä ihastuksesta. Niin poikkeuksellista on nähdä valkokankaalla pelkkiä naisia treenaamassa ihan tosissaan ja taistelemassa viimeiseen asti.

2. Se puhdistaa sarjakuvaelokuvien pölyttyneitä naiskuvia.

Empaattinen ihminen pystyy toki samastumaan monenlaisiin ihmisiin sukupuolesta tai muista ulkoisista ominaisuuksista piittaamatta. Mutta. Joskus on tärkeää nähdä nimenomaan oman sukupuolen edustaja tietynlaisessa roolissa. Parhaimmillaan se voimaannuttaa ja auttaa ymmärtämään, ettei ahtaisiin sukupuolirooleihin ole pakko pusertua.

Ihmenainen onnistuu tekemään juuri näin.

Dianaa ei tarvitse suojella tai pelastaa. Se on poikkeuksellista supersankarielokuvien naishahmoille – ja samalla ihanaa vaihtelua pölyttyneisiin naiskuviin.

Dianaa ei tarvitse suojella tai pelastaa.

Ihmenainen osoittaa, että naiset ovat vahvoja. Elokuva saa toivomaan, että tulevaisuudessa valkokankailla nähtäisiin enemmän Ihmenaisia. Dianan kaltaisia kunnianhimoisia, voimakkaita ja itsenäisiä esikuvia naisille ei ole edelleenkään tarpeeksi.

3. Siinä naisvartalon tehtävänä ei ole miellyttää miehistä katsetta.

Osa elokuvan katsojista on toivonut, että jatko-osissa Ihmenaisen asua muutettaisiin. Joidenkin mielestään Ihmenaisen melko pikkuruinen vaatetus esineellistää hahmon ja tekee hänestä seksisymbolin.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Trendin arvosteluissa on huomautettu, että Dianan asu ei ole välttämättä nykypäivää. Elokuvaa katsoessani mietin itsekin samaa.

Oliko Dianan ihan pakko viipottaa kaikissa taistelukohtauksissa kintut paljaana? Hän tekee niin myös talvipakkasella, kun mieshahmot ovat vetäneet päälleen paksut palttoot. Välillä tuntuu kieltämättä siltä, että Dianan vaatetus on sellainen kuin se on vain sen takia, että katsojat saisivat nähdä paljasta ihoa. Siitäkin huolimatta, että ohjaaja Patty Jenkins on tehnyt kaikkensa kuvatakseen mahdollisimman tiiviisti sankarin kasvoja.

Miksi voimakkaalla naisella pitäisi olla päällään kaiken peittävä asu?

Mutta ennen kuin syyttää elokuvaa seksismistä, kannattaa ottaa huomioon se, kuka Diana on. Hän on Ihmenainen, supersankari ja puolijumala. Ehkä siksi pakkanen ei pure häneen samalla tavalla kuin toisiin.

Dianan pikkuruisen asun voi nähdä myös positiivisena kannanottona eikä pelkästään merkkinä seksismistä. Miksi voimakkaalla naisella pitäisi olla päällään kaiken peittävä asu? Elokuvassa tulee selkeästi ilmi, että Diana itse haluaa pukeutua valitsemallaan tavalla. Siinä mielessä hahmo osoittaa, että nainen voi olla voimakas, itsenäinen ja peloton pikkuisessa shortsiasussakin.

4. Se viihdyttää, vaikka alkuperäinen sarjakuva ei olisi tuttu.

Sarjakuviin perustuvissa elokuvissa on yleensä ongelmana se, että ne tehdään samaan aikaan tosifaneille ja suurille yleisöille. Sen takia osa katsojista hämmentyy tavalla tai toisella. Yksi ei ymmärrä inside-vitsejä, ja toinen tuohtuu, kun tutun hahmon syvin olemus on alisteinen vetävälle juonelle.

Wonder Womanissa kumpaankaan ei ole sorruttu. Se toimii loistavana osana sarjakuvan maailmaa, mutta samalla pysyy tarpeeksi selkeänä, jotta tarinaan vasta tutustunutkin pysyy kärryillä.

5. Siinä empaattisuus on voimaa.

Monien supersankareiden taustatarina on kovin synkkä. Sen takia heistä on tullut kovapintaisia sotureita, jotka pysyvät rationaalisina tilanteessa kuin tilanteessa. Järkevä käyttäytyminen on toki ihailtavaa, mutta samaan aikaan jää kaipaamaan jotain: missä ovat tunteet?

Osa Dianan voimasta tulee juuri siitä, että hän kykenee eläytymään muiden ajatuksiin. 

Vaikka Ihmenainen on päättäväinen, vähän itsepäinen ja rohkea, hän on samaan aikaan empaattinen, rakastava ja rehellinen. Osa hänen voimastaan tulee oikeastaan juuri siitä, että hän kykenee eläytymään muiden ajatuksiin. 

Se on tärkeää ja hienoa vaihtelua elokuvagenressä, jossa väkivalta voitetaan kovin usein puhtaasti väkivallalla.

Miksi äänestyttää, jos ei ole valmis kuulemaan tuloksia?

Käsillä on tilanne, josta on lähes oikeutettua käyttää ilmaisua ”kansa raivostui”. Kim Kardashian West pyysi muutama päivä sitten ihmisiä äänestämään Twitterissä, mikä hänen ja Kanye Westin tyttären, North Westin, koiranpennun nimeksi pitäisi tulla. Vaihtoehdot olivat Baby Jesus, Sushi, Peachy Pop ja Goldie. Kaikki nämä ehdotukset saivat runsaasti kannatusta – ääniä tuli yhteensä yli 200 000. 

Äänestyksen voitti Peachy Pop, joka keräsi taakseen muhkean 29 prosenttia annetuista äänistä. Järkyttävää kyllä, Bustle raportoi, että äänestyksestä huolimatta koiranpentu on nyt kuitenkin nimetty Sushiksi. 

”Moni tuntee itsensä ryövätyksi varsinkin, kun äänestys koski näin vakavaa asiaa,” toimittaja Allison Koerner sanailee Bustlessa. 

Ehkä kyseessä oli neuvoa-antava kansanäänestys

Herää kysymys: Miksi järjestää äänestys, jos ei aio huomioida sen tuloksia? Vai oliko äänestyksen alun perinkin tarkoitus olla vain neuvoa-antava kansanäänestys, joka auttaisi somekuningatarta perheineen löytämään somesopivimman nimen? Bustlessa huomautetaan, että North-tytär on tietysti saattanut haluta kovasti juuri Sushi-nimen koiralleen, ja se hänelle sallittakoon.

Valitettavasti Kim Kardashian West ei ole yksin epäonnisine nimiäänestyksineen. On sitä ennenkin osattu äänestyttää kansaa ja nimetä sitten asioita toisin:

Raatokuutio poistettiin kesken kilvan

Einesruokia ja lihatuotteita valmistava Atria kilpailutti vuonna 2014 lempinimiä kanaa sisältäville einesruuilleen. Kansalaiset ja eläinaktivistit löysivät Facebookissa järjestetyn äänestyksen hyvin, ja erityisesti Raatokuutio-nimi alkoi niittää suosiota. Atria kuitenkin poisti voittoisan nimen kisasta vedoten siihen, että nimi oli heidän mielestään asiaton.

– Esimerkiksi meidän Facebookissa voi olla lapsi, Atrian viestintäpäällikkö Hanne Kortesoja perusteli Ylellä.

Sir Attenborough päihitti Boatyn

Viime vuoden alussa Britanniassa etsittiin nimeä arktisten alueiden tutkimusalukselle. Nimikilpa herätti paljon huomiota, ja sen voittajaksi suoriutui James Handin ehdotus Boaty McBoatface. Suomeksi nimi voisi olla esimerkiksi Venho Venenaama tai Purtilo Pursinaama

Oli miten oli, yli 200 miljoonaa maksaneesta arvoaluksesta ei tullut Pursinaamaa vaan RRS Sir David Attenborough luontodokumenteista tunnetuksi tulleen Attenboroughin mukaan. 

Boaty-nimen kehittänyt James Hand ei BBC:n mukaan ollut lopullisesta nimivalinnasta pahoillaan.

Nysse on Nysse, äänestyksistä viis

Samaan aikaa, kun britit äänestivät Boaty McBoatfacea, Suomessa Tampereen joukkoliikenne etsi uutta nimeä itselleen. Aamulehti linjasi, että busseihin viittaavaa murresana Nysseä ei saanut äänestää, sillä Tampereella on tulevaisuudessa muitakin joukkoliikennevälineitä kuin bussit.

Kotimaisten kielten keskuksen mukaan Nysse sai silti 40 ehdotusta, ja lopulta yleisön tahtoon taivuttiin. Nykyään Tampereen joukkoliikenteellä on esimerkiksi Facebookissa käytössä nimiyhdistelmä Nysse – Tampereen seudun joukkoliikenne.

Yksinkertainen on kaunista

Aina nimikilpailut eivät johda kummallisiin ehdotuksiin. Kun Sodankylässä etsittiin vuonna 2012 nimeä Sodankylän liikuntahallille, valittiin asiantuntijaraadin arvioitavaksi viisi hyvää ehdotusta kymmenien joukosta. Lopulta uudeksi nimeksi valikoitui Sodankylän liikuntahalli. 

Kekseliäs Sodankylän liikuntahalli -nimen ehdottaja sai Kalevan mukaan kiitokseksi 50 euron lahjakortin.

Mistä tässä äänestettiinkään?

Kansanäänestys on riski silloinkin, kun kyse ei ole nimistä. Hyvä esimerkki tästä on Suurin suomalainen -äänestys, joka nähtiin Ylellä vuonna 2014. Äänestyksessä suurimpien suomalaisten listan sijalle 12 pääsi vuonna 1963 kuollut Väinö Myllyrinne. Kaikki suomalaiset eivät ehkä tunne Myllyrinnettä, vaikka tietyllä tavalla Myllyrinne oli kiistatta kaikkien aikojen suurin suomalainen: hän oli noin 264 senttimetriä pitkä.