Heta opiskelee Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä. ”Täällä on kiusauksia joka paikassa. Täällä voin tehdä ihan mitä vain.” Kuvat Teemu Kuusimurto

Meemi muutti Helsingistä lukioon Rautalammille, Heta samaan aikaan Rautalammilta Helsinkiin. Miten erilaista 16-vuotiaan elämä lopulta on suurkaupungin valoissa ja maaseudun tyhjällä raitilla?

”Onko tämä todellista?” Heta Varis, 16, ajattelee ja katsoo maisemaa metron ikkunasta. Ohi vilahtavat Helsingin Kulosaaren pitsihuvilat, Kalasataman rakennustyömaa, Suvilahden kaasukello, kylki toisensa kylkeen rakennetut kerrostalot. Auringonsäteet välkehtivät meren aalloilla.

– On hassua mennä metrolla joka päivä. Joskus ajattelen, että onko tämä todellista. En ole täällä lomalla vaan opiskelen ja menen metrolla kouluun, Heta sanoo.

Elämä sai uuden suunnan pari kuukautta aiemmin, eräänä kesäaamuna Pohjois-Savon Rautalammilla. Heta heräsi hermostuksissaan vähän tavallista aikaisemmin, ja kesken kesätyöpäivän äiti soitti Sahalan kartanon keittiöön. Heta oli päässyt opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin.

Pakahduttavaa! Hymyilytti niin, että töihin oli vaikea keskittyä. Heta hyppi, vaelteli ympäriinsä, soitteli ystävilleen. Tästä hetkestä hän oli haaveillut 12-vuotiaasta asti. Alkaisi kokonaan uusi, erilainen elämä, joka tuntui sillä hetkellä vielä kaukaiselta ja vaikealta kuvitella. Yksi haave toteutui, niin monta olisi edessä.

”Täällä on kiusauksia joka paikassa.”

Ja olihan se jännittävääkin. Missä asun? Millaisia kavereita saan? Meneekö Helsingissä paljon rahaa?

– Täällä on kiusauksia joka paikassa, Heta sanoo.

Moni pikkukaupungin kasvatti tuntee teininä polttavaa paloa päästä pois, usein niin nopeasti kuin mahdollista. Kotinurkat tuntuvat tuhanteen kertaan kolutuilta, oma rooli porukassa kaavoihin kangistuneelta. Muualla kaikki olisi toisin.

Heta ei ajattele niin. Jos Rautalammilla olisi ollut ilmaisutaidon lukio, hän olisi jäänyt. Vapauden tunne on silti samankaltainen.

Sen muistaa lähes jokainen, joka on ollut 16-vuotias kerran itsekin. Elämä aikuisuuden kynnyksellä on jännittävää, kiehtovaa, kutkuttavaa. Olo on yhtä aikaa epävarma ja kaikkivoipa.

Maailma pulppuaa mahdollisuuksia, joihin saattaa huoletta heittäytyä. Uskomattomia asioita tapahtuu juuri minulle, ja kaikki hieno on vasta edessä.

Sitä tunnetta ei enää keski-iässä saa.

”Helsingissä Heta voi kulkea kenenkään tuntematta. ”Rautalammilla tunnen jokaisen ihmisen ja kaikille moikataan.”

Katseista vapaa

Vieri viereen rakennetut jugend-talot nousevat ylös Kallion katujen jyrkkiä rinteitä. Joka korttelissa on kahvila, ravintola, second hand -kauppa tai baari. Ruuan tuoksu leijailee trendikkäiden street food -ravintoloiden edustalla, ja viiden minuutin välein ohi suhahtaa ratikka.

– Kun olen tullut tänne, olen tajunnut, kuinka paljon ihmiset ovat rakentaneet, Heta sanoo.

”Kun olen tullut tänne, olen tajunnut, kuinka paljon ihmiset ovat rakentaneet.”

Rautalammin harvaan asutulla raitilla sellaista ei tullut ajatelleeksi. Kotipihaa koristivat vanha navetta ja aitta, ja ympärillä levittäytyi 11 hehtaaria peltoa. Bussipysäkille tien varteen oli kilometri, ja siitä 12 kilometriä kouluun. Lähimpään isoon kaupunkiin oli tunnin matka.

– Nyt ei tarvitse pyytää iskältä kyytiä tai ajaa pyörällä. Se tuntuu hassulta.

Niin kuin sekin, että Helsingissä kukaan ei tunnista. Rautalammilla asuessaan Heta tottui tervehtimään jokaista vastaantulijaa. Helsingin kaduilla ihmiset eivät yhtäkkiä kiinnittäneetkään mitään huomiota.

Se oli kummallista, ja vähän vapauttavaakin. Uudessa kaupungissa elämä on vanhoista rooleista vapaata. Kukaan ei ajattele, että olet juuri sellainen kuin aina.

– Täällä voin tehdä ihan mitä vain. Jos kaadun kadulla, kukaan ei tiedä, että nyt se oli Heta, joka kaatui, eikä siitä mennä puhumaan ringissä selän takana, Heta nauraa.

Monen pikkukaupungin kasvatin Helsinki-kuva on karu. Jos on kokenut vain Aleksanterinkadun, Kampin ja Forumin, maisema on kylmä ja kiireinen. Ihmiset juoksevat päin punaisia, kukaan ei välitä. Miten siellä kivierämaassa voi elää onnellista elämää?

Heta ei ole koskaan pitänyt Helsinkiä luotaantyöntävänä. Nuorempana se oli hänelle lomakohde, paikka, jonne tultiin näkemään jotain hienoa. Nyt kaupunki merkitsee pikkuhiljaa myös kotia.

Etukäteen stressatut asiatkin järjestyivät: asunto löytyi sukulaisten luota.

– Välillä jotkut kyselevät, kuinka isolla kirkolla pärjätään. Olen sopeutunut tosi hyvin. Ratikalla ja metrolla kulkeminen oli minulle jo entuudestaan tuttua, ja se varmaan auttoi.

Kotipaikkakunnalta Heta kaipaa suurta sisaruskatrasta ja luontoa, sitä, kun on koiran kanssa lenkkeillessä metsäteitä, joista valita. Asvaltilla juokseminen ei tunnu vielä yhtä omalta.

– Rautalammilla on tilaa joka paikassa. Toisaalta se voi olla huonokin puoli. Riippuu, mistä katsoo ja millä hetkellä.

”Jos kaadun kadulla, kukaan ei tiedä, että nyt se oli Heta, joka kaatui.”

Ja vaikka Helsingissä riittää tekemistä, kotona ei ole samanlaista hälinää kuin Rautalammilla. Suuressa sisaruskatraassa kasvanut Heta on tottunut siihen, että ympärillä on elämää.

Moni asia on silti niin kuin ennenkin. Iltaisin Heta viettää aikaa uusien kavereiden kanssa, käy uimassa, soittaa viulua tai lukee. Joskus hän kirjoittaa runoja ja kirjojen alkuja tai vain seuraa netistä tubettajia, kuten Mansikkkaa. Vanhojen kavereiden kanssa pidetään yhteyttä Whatsappissa.

– En halua unohtaa niitä. Kun kaikki lähtevät eri suuntiin, ei voi ehkä pysyä niin läheisinä, mutta haluan yrittää.

Hetan mielestä Kallion lukiossa on yhtä hyvä yhteishenki kuin partiossa. ”Olen myös huomannut, että totun uuteen ympäristöön tosi nopeasti.”

Kaaoksessa ujokin uskaltaa

On Kallion ilmaisutaidon lukion teatterin tunti ja Hetan vuoro nousta estradille. Hän ja opiskelukaveri Viljami esittävät kohtauksen Sergi Belbelin Kuolemia-näytelmästä. Muut kerääntyvät puolikaareen yleisöksi ja kertovat lopuksi huomioitaan. Tarkoitus on harjoitella ohjaajan ja näyttelijän välistä kommunikaatiota.

– Olen ollut aika ujo. Ehkä nyt loppujaksosta menee jo paremmin, Heta huokaa esityksen jälkeen.

– On helpompi esiintyä, kun ei tunne ketään. Jos mokaa, kukaan ei ajattele, että se oli Heta, joka mokasi.

Sitä tunnetta hän ei pikkukaupungista kaipaa.

Hetalla on edessään nyt rajattomasti mahdollisuuksia, tarttui niihin tai ei. Näytteleminen on vain yksi monista haaveista. Sen lisäksi Heta haluaisi kirjoittaa lisää, ryhtyä meteorologiksi, auttaa ympäristöä, tehdä taidetta ja lähteä ehkä ulkomaille – Havaijille joogaamaan tai erämaahan ratsastamaan villihevosilla. Heta on tyypillinen z-sukupolven edustaja, epävarmuuteen tottunut ja vapautta arvostava.

– Haluaisin toteuttaa itseäni, mutta en opettaa ketään, vaan olla itse se, joka oppii koko ajan. En olisi jumiutunut, vaan voisin vain mennä.

– Toisaalta on vaikeaa, kun nykyään voi tehdä mitä vain.

Meemi luki Rautalammin lukiosta lehdestä. ”En ollut koskaan kuullutkaan tästä paikasta. Parasta on rauha ja turvallisuus. Täällä on ehkä parempi ilmanlaatukin.”

Tuhannesta sataan

Samaan aikaan Hetan kotikuntaan Pohjois-Savon Rautalammille on pölähtänyt luokallinen uusia lukiolaisia. Meemi Saarela, 16, on aloittanut Rautalammin lukion ratsastuslinjalla ja muuttanut tänne Helsingin Vuosaaresta.

Muutos on iso. Pelkästään Helsingin Vuosaaressa asuu kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin 3000 asukkaan Rautalammilla. Metromatka kotoa keskustaan kesti 20 minuuttia, Rautalammilla keskustan läpi pyöräilee alle minuutissa.

Oikeastaan keskusta on yksi tie, jonka varrella on kaikki: Koulu, kauppa ja kirkko. Parturi, kukkakauppa ja hautausmaa. Huoltoasema ja kenkäkauppa.

Tunnelma on ruuhka-aikaankin raukea, ja suurinta meteliä pitävät Kuopioon matkaavat rekat. Kolmesti päivässä raitin läpi ajaa koulubussi. Muuta julkista liikennettä ei ole.

– Jotkut koulukavereistani eivät ole koskaan menneet metrolla tai ratikalla, Meemi sanoo.

Se tuntuu pääkaupungin kasvatista hassulta. Helsingissä Meemin yläasteella oli tuhat oppilasta, nyt oppilaita on alle sata. Moni muukin on tullut kauempaa, mutta Meemi on ainoa helsinkiläinen.

– Kyllä minä mieluummin tällaisen pienen paikan valitsen. Porukka on tiiviimpi ja on helpompi opiskella. Opettajat tuntevat oppilaat paremmin.

Helsingissä kilpailu on sitä paitsi kovaa. Parhaiden lukioiden keskiarvorajat ovat niin korkeita, että jos hakee vain niihin, voi jäädä kokonaan ilman lukiopaikkaa. Pienellä paikkakunnalla uusista opiskelijoista on aina pulaa ja lukioon pääsee varmasti.

Meemiä ei haittaa, vaikka Helsingin tuttu hulina on vaihtunut kylään, jossa on hiljaista kuin hautausmaalla. Hän on ratsastanut nelivuotiaasta, ja illat kuluvat nyt tallilla samaan tapaan kuin Helsingissäkin. Täällä on hyvä kokeilla itsenäistä elämää.

– Hain rauhallisempaa opiskelupaikkaa. Täällä on halvat asunnot, ja pieneen turvalliseen paikkaan voi lähteä yksinkin.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, ja kyläläisten kuulumisista ollaan kiinnostuneita. Välillä tuntuu melkein hassulta, kun ruokakaupan hyllyjen välissä tuijotetaan uutta tulokasta. Muualta tulevat lukiolaiset ovat kylällä joka vuosi tapaus. Muuten väki ei pikkupitäjässä juuri vaihdu.

– Ihmiset ovat ystävällisiä ja kiinnostuneita muista ihmisistä. Kun menee aamulla kauppaan, kaikki tervehtivät. Täällä ei voi piilotella.

Rautalammin keskustan läpi pyöräilee minuutissa, mutta muuten matkat ovat pitkiä. ”Mikään ei löydy läheltä.”

Oreota ikävä

Ulkopaikkakuntalaisen silmin Rautalampi on pikkuinen, nukkuva pitäjä. Sympaattinen käydä, hyvin hiljainen asua. Täällä pimeys on pimeää ja kaupungin valot kaukana. Vuoden suurin tapahtuma ovat jokasyksyiset Pestuumarkkinat.

Merkittävin osa Rautalammin brändiä on luonto ja Etelä-Konneveden kansallispuisto, keidas sielunhoitoa kaipaaville kaupunkilaisille. Siellä on metsää, järviä ja kalliota – tilaa rauhoittua.

”Kaikki nämä tiet vievät ihmisten koteihin.”

Meemikin arvostaa luonnon rauhaa. Päivät kuluvat enimmäkseen koulussa ja tallilla, mutta vapaalla on aika erilaista kuin Helsingissä. Ruokakaupan valikoima on suppeampi, eikä Oreo-jäätelöitä saa. Vaatekauppoja ei ole ollenkaan. Ei H&M:ää, Cubusta, Bikbokia.

Helsinkiläisten kavereiden on hankala tulla käymään, koska lähin juna-asema on Suonenjoella. Taksi sieltä Rautalammille maksaa 40 euroa, ja se on opiskelijalle liikaa.

– Täällä ei ole oikeasti mitään. Kaikki nämä tiet vievät ihmisten koteihin, Meemi sanoo ja heilauttaa kädellä ympärilleen.

Helsingissä kavereiden kanssa käytiin elokuvissa ja shoppailemassa tai oltiin kaupungilla muuten vain. Täällä sellaista ei voi tehdä. Leffateatteria ei ole, ja iltaisin auki on vain Nesteen kahvio. Siksi Rautalammilla ollaan aina tallilla tai jonkun kotona, tehdään makaronilaatikkoa ja jutellaan.

Ratsastusmaastot ovat paremmat kuin kaupungissa, mutta Helsingin puitteita on joskus ikävä. Siellä tallilla oli asvalttia ja hevosille solarium. Kilpailujakin oli useammin.

Mutta on arki helpottunutkin. Helsingissä tallille oli yli 30 kilometriä, ja matka piti kulkea metrolla ja kolmella bussilla. Nyt perille pyöräilee alle viidessä minuutissa. Helsingissä tallipaikat saattoivat maksaa jopa 900 euroa kuussa. Täällä Meemin hevosen täyshoito maksaa 400–500 euroa kuukaudessa.

Meemi ratsasti Helsingissä kilpaa. ”Rautalammilla joudun aloittamaan kaiken alusta. Täältä ei saa niin helposti henkilökohtaista valmentajaa, koska kaikki asuvat kauempana.”

Kaipuu tuttuun

Rautalammin ratsastuskeskuksen ruosteenpunainen maneesi kylpee syysauringossa, ja jostain kuuluu hevosen pärskähdys. Sisällä keskuksen käytävillä on pilttuita vieri vieressä. Ovissa roikkuu loimia, harjoja, satuloita. Niiden vieressä lukee nimi ja hoito-ohjeet: Bambi. SH: reilusti. Takimmainen tarha yksin. Pilvisellä tumman sin. loimi.

Kärpäset surraavat ilmassa, ja radiossa pauhaa JVG:n Tarkenee.

Meemi harjaa Bambia riuskin vedoin. Hevonen tuijottaa lauhkeilla mustilla silmillään ja hieroo sitten hampaitaan pilttuun reunaan.

– Sitä ärsyttää. Jos on huono päivä, ei kannata edes yrittää. Tammat ovat silloin äkäisempiä, pistävät vastaan, Meemi sanoo ja pyyhkii hevosen silmänalusen puhdistusliinalla.

Ratsastaminen on Meemille kaikki kaikessa.

– Parasta on se, kun saa laukata maastossa tai hypätä esteitä tai se, kun onnistun jossain. Kun menen huonolla päällä tallille, pääsen ajattelemaan jotain muuta.

Joskus iltaisin, kun Meemi palaa tallilta kotiin kunnan rivitaloon, iskee tylsyys. Läksyt on tehty, eikä mihinkään voi lähteä.

– Silloin mietin, miksi oikein tulin tänne. Mutta sitten kun lukio loppuu, osaan arvostaa sitä, ettei aina tarvitse olla tekemässä kaikenlaista, Meemi sanoo.

– Ehkä en ole tottunut olemaan vielä niin, että ei ole mitään, minne mennä. Se on kuitenkin aika iso muutos.

Uuden edessä kuka tahansa on joskus epävarma.

– Helsingissä ovat vanhemmat ja koti. Täällä pitää pärjätä itsekseen. Onneksi opettajat tukevat tosi paljon ja kyselevät, miten on mennyt. Apua saa.

Eniten Meemi kaipaa Helsingistä tuttuutta. Sitä, että tietää paikat ja ihmiset, eikä verkostojen rakentamista tarvitse aloittaa alusta.

Sillä sitähän se odotettu, ihana itsenäistyminen joskus on. Uuvuttavaa. Irtautumista. Kipuiluakin. Toisaalta ystäviä, haahuilua, haaveita. Sellaista on unelmaelämän alussa niin maalla kuin kaupungissa.

Sukupuolineutraalius ei estä ketään toteuttamasta sukupuoltaan – päin vastoin.

Minusta on ihanaa olla nainen. Ei ole pakko mennä armeijaan. Voi meikata ja pitää pitkää tukkaa ilman, että kukaan tulee vaatimaan henkilöllisyystodistusta ratikassa. Saa rakastaa pinkkiä väriä, kimalletta ja hevosia ilman, että joutuu kyseenalaistetuksi. 

En selvästikään ole ajatuksineni yksin. Kun hiljattain haastattelin naisia siitä, mikä naiseudessa on parasta, haastateltavat keksivät vaikka mitä hienoa. Helsingin Sanomien mielipidepalstalla naiseuden iloja ylisti tällä viikolla Linda Mikander. Hän kertoo kirjoituksessaan pesevänsä mielellään miehensä pyykit renkaidenvaihtoa vastaan ja rakastavansa sitä, että mies hoitaa kotona inhottavat miehiset työt. Sekin tuo hyvän mielen, kun mies maksaa laskun ravintolassa tai avaa oven.

Vaikka leluja, töitä ja vessoja ei jaoteltaisi erikseen miehille ja naisille sopiviksi, Nainen isolla n-kirjaimella voisi edelleen valita itseään miellyttävät lelut, työt ja vessat.

Mikander kysyy, onko ihmisten tasavertaistaminen mennyt liian pitkälle, kun leluista, töistä ja yleisövessoista halutaan sukupuolineutraalit. 

Minulla on vastaus: ihmisten tasavertaistaminen ei ole mennyt liian pitkälle, eikä mene. Tasa-arvohan perustuu siihen, että kaikki ovat yhtä arvokkaita. Siinä ei voi mennä liian pitkälle.

Myöskään sukupuolineutraalius ei ole uhka naisellisille naisille tai kenellekään muullekaan. Vaikka leluja, töitä ja vessoja ei jaoteltaisi erikseen miehille ja naisille sopiviksi, Nainen isolla n-kirjaimella voisi edelleen valita itseään miellyttävät lelut, työt ja vessat. Kotitöiden jaostakin voisi yhä päättää kumppaninsa kanssa kaksin.

Mikander kertoo mielipidekirjoituksessaan, etteivät perinteiset sukupuoliroolit ole uhka hänen uralleen miesvaltaisella alalla. Hyvä juttu! Se tarkoittaa, että sukupuolineutraaliudessa ja vanhojen roolien romuttamisessa on päästy niin pitkälle, että nainen voi menestyä urallaan, ja vieläpä miesten keskuudessa. Ei ole pakko olla kotirouvana kaiken päivää, jos ei halua. 

Sukupuolineutraalius ja yhdenvertaisuus ovat mielestäni enemmän kuin tervetulleita pyrkimyksiä. 

Vaikka esimerkiksi minä ja Mikander olemme päässeet nauttimaan naisena olemisen hyvistä puolista, jonkun muun kokemus sukupuolirooleista ja sukupuolittavasta yhteiskunnasta voi olla ihan toinen. Jos kokee syrjintää sukupuoli-identiteettinsä vuoksi, ei varmaan paljon lohduta, että joku tarjoutuu kantamaan kauppakasseja tai vaihtamaan autonrenkaat. Siksi sukupuolineutraalius ja yhdenvertaisuus ovat mielestäni enemmän kuin tervetulleita pyrkimyksiä. 

Pystyn olemaan nainen, vaikkei yhteiskunta pönkittäisi sukupuoltani joka käänteessä. Keksin aika monta parempaa tapaa toteuttaa naiseuttani kuin naistenvessassa käyminen.

 

Suosittua Kalastajan vaimo -blogia pitävä Johanna Alvestad myöntää, että Norjassa kurjat asiat saavat vähemmän huomiota kuin Suomessa.

Johanna Alvestad muutti aikoinaan Norjaan sen jälkeen, kun hän oli Kanarian-lomallaan tavannut elämänsä rakkauden, norjalaisen kalastajan.

Pian Norjaan muutettuaan Johanna alkoi pitää Kalastajan vaimo -blogiaan, jossa hän kertoo elämästään, harrastuksistaan ja perheestään. Alkuaikoina hän hämmästeli Norjassa etenkin ihmisten lempeyttä, rentoutta ja rauhallisuutta.

Nyt hän on asunut Norjan eteläkärjessä, Lillesandissa, kymmenen vuotta ja ihmettelee edelleenkin paikallisten positiivisuutta – sekä hyvässä että pahassa.

– Mistään ei saa negatiivista palautetta, ei edes rakentavaa kritiikkiä. Töissä sitä joskus melkein tarvitsisi, mutta kehitystä tuetaan muilla tavoin. Täällä ei sanota asioita niin suoraan, mutta ei niitä myöskään kyräillä selän takana. Ihmiset osaavat keskittyä positiivisiin asioihin ja mennä negatiivisten yli, kotkalaissyntyinen Johanna kertoo.

”Ihmiset osaavat keskittyä positiivisiin asioihin ja mennä negatiivisten yli.”

Norjassa ollaan tutkitusti onnellisia. Yhdistyneiden kansakuntien onnellisuusraportti julkaistiin maanantaina, ja sen mukaan maailman onnellisin maa on nyt Norja. Suomi sijoittuu listauksessa viidenneksi.

Millä tavoin norjalainen onnellisuus näkyy arjessa?

– Ihmisillä on jollain tavalla luottavaisempi olo. He eivät murehdi, koska luottavat valtioon ja siihen, että esimerkiksi rahaa on riittävästi. Tosin Norjassa ei niin puhuta rahasta, omistuksista tai muusta materiasta. Moni tuntee, että rahaa on tarpeeksi, eikä siksi esimerkiksi varakkuus ole niin tavoiteltavaa. Ihmiset seisovat tukevasti omilla juurillaan, ja kansallistunne on vahva.

Maisemalenkit auttavat

Johanna uskoo, että myös luonnolla on suuri merkitys norjalaisten onnellisuuteen. Hän on huomannut, että norjalaiset liikkuvat enemmän ulkona kuin suomalaiset. Kun Suomessa lähdetään ulos ystävän tai kumppanin kanssa kotiovelta ja kävellään kävelytietä autotien vieressä, Norjassa valitaan lähin maisemalenkki ja nautitaan samalla sekä luonnosta että liikunnasta ja eväistä, Johanna kertoo.

Luonnossa liikkuminen on Johannalle itsellekin tärkeää. Hän ulkoilee paljon ja toteaa haluavansa aistia silloin ympäristöä eikä vain ”paahtaa menemään asfaltilla”.

Vapaa-ajan eroista Johanna Alvestad on huomannut sen, että norjalaiset pitävät myös hyvää huolta taloistaan sekä sisältä että ulkoa. ”Niitä rempataan ja maalataan”, hän sanoo. Kuva: Sanoma-arkisto
Vapaa-ajan eroista Johanna Alvestad on huomannut sen, että norjalaiset pitävät myös hyvää huolta taloistaan sekä sisältä että ulkoa. ”Niitä rempataan ja maalataan”, hän sanoo. Kuva: Sanoma-arkisto

Löysäily kunniaan!

Johannan mukaan Norja on vähän konservatiivisempi maa kuin Suomi, joten siellä pärjää parhaiten tavallisena tallaajana. Paikalliset pitävät kiinni perinteistä ja arvostavat sosiaalisuutta työpaikallakin, Johanna sanoo. Norjalaisten ”löysäily” on yksi asioista, joka suomalaisten kannattaisi myös omaksua.

– Esimerkiksi eilen kesken kokouksen keksimme varata liput stand up -teatteriin syksyksi koko työporukalle, ja tunnelma oli katossa loppupäivän. Kuulostaa ehkä löysäilyltä, mutta uskon, että se vaikuttaa elämänlaatuun, terveyteen, työpaikalla viihtymiseen ja työpanokseen positiivisesti. Löysäily maksaa itsensä takaisin.

”Löysäily maksaa itsensä takaisin.”

Johanna lisää, ettei Norjassa kukaan ajattele kuitenkaan löysäilevänsä perinteisellä tavalla; kaikki haluavat saada työt tehtyä, mutta työpaikalla pitää olla kivaakin.

– Töissä vietetään niin paljon aikaa, että sen pitäisi olla mukavaa. Töissä pitäisi olla mahdollisuus kivoihin lounashetkiin, kollegojen kanssa puhumiseen ja sosiaalisiin taukoihin.

Kaiken kaikkiaan Johanna on huomannut, että norjalaiset haluavat nauttia elämästään enemmän ja ovat valmiita tekemään enemmän sen eteen. Suomalaisia hän pitää hieman vaatimattomina ja vähään tyytyvinä.

– Kyllä täällä kaikesta puhutaan eikä elämä ole kuin kiiltokuvaa, mutta harmit eivät saa päävaltaa. Norjalaiset jättävät harmilliset tunteet ja asiat taka-alalle eivätkä halua pilata iloa. Norjalaiset yrittävät nauttia hyvistä – tai siis ihan tavallisista asioista. Tunnelma pysyy yleensä positiivisena – siitä pitää aina joku huolen!

Kalastajan vaimo -blogia voit lukea menaiset.fi:n sivuilla täällä.

 

Kysely

Haluaisitko muuttaa Norjaan?

yleistystä yleistystä..

Mitä suomalaiset voisivat oppia norjalaisilta onnellisuudesta? Kalastajan vaimo kertoo

Tuo on jännä kun lehdessä kuin lehdessä kirjoitetaan mistä meidän täytysi ottaa oppia milloin kenestäkin? Ei meidän tarvitse olemme hyviä tälläisinä!Minä olen ihan onnellinen rakastan SUOMEA !Kun katson perhettä joka rämpii pakoilaisileirillä ilman kenkiä savessa ja liassa en todella kehtaa valittaa koska asiani on hyvin terveyttä lämpöä ruokaa kaikkea löytyy mitä tältä mudassa kulkevalta puuttuu eli kaikkea!Olemme viidenneksi onnellisin kansa pitääkö olla YKKÖNEN ja valitta ja etsiä epäkohtia...
Lue kommentti

Kilpauimari Emilia Bottas ja hänen aviomiehensä, F1-tähti Valtteri Bottas kilpailivat toisiaan vastaan cartingissa ja keilaradalla. Tuloksena oli tiukka jälkipuinti.

Kilpauimari Emilia Bottaksen aviomies, F1-tähti Valtteri Bottas totesi CNN:n haastattelussa, että hän on vaimon kanssa kilpailukiellossa.

– Olemme ajaneet keskenämme kilpaa cartingia ja Japanissa kävimme keilaamassa. En muista edes, kuinka kisassa kävi, mutta jälkeenpäin kävimme tiukkaa keskustelua tuloksesta, Emilia selventää.

Yhteenoton jälkeen pari päätti, että he eivät enää kilpaile toisiaan vastaan.

– Olemme molemmat liian kilpailuhenkisiä. On parempi, että olemme samalla puolella. Ja siitä olemme pitäneet kiinni, viime syksynä Valtterin kanssa avioitunut Emilia kertoi taitoluistelun MM-kilpailuiden ennakkojuhlissa Westerbackin liikkeessä.

Ura mietintämyssyssä

Emilia taas miettii tällä hetkellä uintiuransa jatkoa. Kausi päättyi joulukuussa MM-kilpailuihin.

– Tällä hetkellä en ole asettanut uinnin suhteen seuraavaa tavoitetta. Mietintäjakso on menossa. Olin joka tapauksessa päättänyt, että Rion olympialaiset jäävät minulle viimeisiksi isoiksi kisoiksi urheilijana. Minulla on kolmet olympialaiset takana, seuraavien aikaan olen jo iäkäs uimariksi.

Vuoden alun Emilia on ottanut kevyemmin. Hän arvostaa sitä, että voi jakaa arkea toisen huippu-urheilijan kanssa. Paria yhdistää määrätietoisuus ja pitkäjänteisyys.

– Teemme molemmat asioita sata lasissa. Vuoden alussa voimme elää enemmän tavallista arkea, kun molemmilla on kisakausi takana. Urheilemme kyllä silloinkin säännöllisesti.

Valtteri asuu Monacossa, mutta parilla on koti myös Suomessa. Pääkaupunkiseudulla on myös Emilialle rakkaat hevoset.

– Minulla ei ole mitään suunnitelmia muuttaa pois Suomesta. Uintiuran jälkeen jatkan urheilua harrastusmielessä kilparatsastuksen parissa.

 

Matti Onnismaa on tehnyt 2010-luvulla 18 leffaroolia, mutta yksikään niistä ei ole ollut päärooli.

Näyttelijä Matti Onnismaa, 57, on Ylen mukaan Suomen työllistetyin elokuvanäyttelijä tällä vuosikymmenellä. Onnismaalla on ollut 2010-luvulla peräti 18 roolia. Erikoista on se, että kaikki roolit ovat olleet sivurooleja. Onnismaa tunnetaan erityisesti Aki Kaurismäen ja Veikko Aaltosen leffoista.

Onnismaan leffaroolit

  1. Tyttö nimeltä Varpu (2016)
  2. Vares – Sheriffi (2015)
  3. Napapiirin sankarit (2015)
  4. Lovemilla (2015)
  5. Lunastus (2015)
  6. Mieletön elokuu (2013)
  7. Vares – Uhkapelimerkki (2012)
  8. Kaappari (2012)
  9. Tähtitaivas talon yllä (2012)
  10. Vares – Pimeyden tango (2012)
  11. 3 Simoa (2012)
  12. Vares – Kaidan tien kulkijat (2012)
  13. Vares – Huhtikuun tytöt (2011)
  14. Vares – Pahan suudelma (2011)
  15. Vares – Sukkanauhakäärme (2011)
  16. Hiljaisuus (2011)
  17. Jos rakastat (2010)
  18. Prinsessa (2010)

Toiseksi työllistetyin elokuvanäyttelijä tällä vuosikymmenellä on Tommi Korpela ja kolmanneksi työllistetyin Elina Knihtilä. Neljäntoista työllistetyimmän joukossa on Elina Knihtilän lisäksi vain kolme naista: Krista Kosonen (sijalla 6), Laura Birn (sijalla 8) ja Iina Kuustonen (sijalla 11).

Listan työllistetyimmistä leffanäyttelijöistä eri vuosikymmeninä näet Ylen jutusta.

Lisätty 22.3. kello 12.27 sana elokuva ensimmäiseen virkkeeseen.