Heta opiskelee Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä. ”Täällä on kiusauksia joka paikassa. Täällä voin tehdä ihan mitä vain.” Kuvat Teemu Kuusimurto

Meemi muutti Helsingistä lukioon Rautalammille, Heta samaan aikaan Rautalammilta Helsinkiin. Miten erilaista 16-vuotiaan elämä lopulta on suurkaupungin valoissa ja maaseudun tyhjällä raitilla?

”Onko tämä todellista?” Heta Varis, 16, ajattelee ja katsoo maisemaa metron ikkunasta. Ohi vilahtavat Helsingin Kulosaaren pitsihuvilat, Kalasataman rakennustyömaa, Suvilahden kaasukello, kylki toisensa kylkeen rakennetut kerrostalot. Auringonsäteet välkehtivät meren aalloilla.

– On hassua mennä metrolla joka päivä. Joskus ajattelen, että onko tämä todellista. En ole täällä lomalla vaan opiskelen ja menen metrolla kouluun, Heta sanoo.

Elämä sai uuden suunnan pari kuukautta aiemmin, eräänä kesäaamuna Pohjois-Savon Rautalammilla. Heta heräsi hermostuksissaan vähän tavallista aikaisemmin, ja kesken kesätyöpäivän äiti soitti Sahalan kartanon keittiöön. Heta oli päässyt opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin.

Pakahduttavaa! Hymyilytti niin, että töihin oli vaikea keskittyä. Heta hyppi, vaelteli ympäriinsä, soitteli ystävilleen. Tästä hetkestä hän oli haaveillut 12-vuotiaasta asti. Alkaisi kokonaan uusi, erilainen elämä, joka tuntui sillä hetkellä vielä kaukaiselta ja vaikealta kuvitella. Yksi haave toteutui, niin monta olisi edessä.

”Täällä on kiusauksia joka paikassa.”

Ja olihan se jännittävääkin. Missä asun? Millaisia kavereita saan? Meneekö Helsingissä paljon rahaa?

– Täällä on kiusauksia joka paikassa, Heta sanoo.

Moni pikkukaupungin kasvatti tuntee teininä polttavaa paloa päästä pois, usein niin nopeasti kuin mahdollista. Kotinurkat tuntuvat tuhanteen kertaan kolutuilta, oma rooli porukassa kaavoihin kangistuneelta. Muualla kaikki olisi toisin.

Heta ei ajattele niin. Jos Rautalammilla olisi ollut ilmaisutaidon lukio, hän olisi jäänyt. Vapauden tunne on silti samankaltainen.

Sen muistaa lähes jokainen, joka on ollut 16-vuotias kerran itsekin. Elämä aikuisuuden kynnyksellä on jännittävää, kiehtovaa, kutkuttavaa. Olo on yhtä aikaa epävarma ja kaikkivoipa.

Maailma pulppuaa mahdollisuuksia, joihin saattaa huoletta heittäytyä. Uskomattomia asioita tapahtuu juuri minulle, ja kaikki hieno on vasta edessä.

Sitä tunnetta ei enää keski-iässä saa.

”Helsingissä Heta voi kulkea kenenkään tuntematta. ”Rautalammilla tunnen jokaisen ihmisen ja kaikille moikataan.”

Katseista vapaa

Vieri viereen rakennetut jugend-talot nousevat ylös Kallion katujen jyrkkiä rinteitä. Joka korttelissa on kahvila, ravintola, second hand -kauppa tai baari. Ruuan tuoksu leijailee trendikkäiden street food -ravintoloiden edustalla, ja viiden minuutin välein ohi suhahtaa ratikka.

– Kun olen tullut tänne, olen tajunnut, kuinka paljon ihmiset ovat rakentaneet, Heta sanoo.

”Kun olen tullut tänne, olen tajunnut, kuinka paljon ihmiset ovat rakentaneet.”

Rautalammin harvaan asutulla raitilla sellaista ei tullut ajatelleeksi. Kotipihaa koristivat vanha navetta ja aitta, ja ympärillä levittäytyi 11 hehtaaria peltoa. Bussipysäkille tien varteen oli kilometri, ja siitä 12 kilometriä kouluun. Lähimpään isoon kaupunkiin oli tunnin matka.

– Nyt ei tarvitse pyytää iskältä kyytiä tai ajaa pyörällä. Se tuntuu hassulta.

Niin kuin sekin, että Helsingissä kukaan ei tunnista. Rautalammilla asuessaan Heta tottui tervehtimään jokaista vastaantulijaa. Helsingin kaduilla ihmiset eivät yhtäkkiä kiinnittäneetkään mitään huomiota.

Se oli kummallista, ja vähän vapauttavaakin. Uudessa kaupungissa elämä on vanhoista rooleista vapaata. Kukaan ei ajattele, että olet juuri sellainen kuin aina.

– Täällä voin tehdä ihan mitä vain. Jos kaadun kadulla, kukaan ei tiedä, että nyt se oli Heta, joka kaatui, eikä siitä mennä puhumaan ringissä selän takana, Heta nauraa.

Monen pikkukaupungin kasvatin Helsinki-kuva on karu. Jos on kokenut vain Aleksanterinkadun, Kampin ja Forumin, maisema on kylmä ja kiireinen. Ihmiset juoksevat päin punaisia, kukaan ei välitä. Miten siellä kivierämaassa voi elää onnellista elämää?

Heta ei ole koskaan pitänyt Helsinkiä luotaantyöntävänä. Nuorempana se oli hänelle lomakohde, paikka, jonne tultiin näkemään jotain hienoa. Nyt kaupunki merkitsee pikkuhiljaa myös kotia.

Etukäteen stressatut asiatkin järjestyivät: asunto löytyi sukulaisten luota.

– Välillä jotkut kyselevät, kuinka isolla kirkolla pärjätään. Olen sopeutunut tosi hyvin. Ratikalla ja metrolla kulkeminen oli minulle jo entuudestaan tuttua, ja se varmaan auttoi.

Kotipaikkakunnalta Heta kaipaa suurta sisaruskatrasta ja luontoa, sitä, kun on koiran kanssa lenkkeillessä metsäteitä, joista valita. Asvaltilla juokseminen ei tunnu vielä yhtä omalta.

– Rautalammilla on tilaa joka paikassa. Toisaalta se voi olla huonokin puoli. Riippuu, mistä katsoo ja millä hetkellä.

”Jos kaadun kadulla, kukaan ei tiedä, että nyt se oli Heta, joka kaatui.”

Ja vaikka Helsingissä riittää tekemistä, kotona ei ole samanlaista hälinää kuin Rautalammilla. Suuressa sisaruskatraassa kasvanut Heta on tottunut siihen, että ympärillä on elämää.

Moni asia on silti niin kuin ennenkin. Iltaisin Heta viettää aikaa uusien kavereiden kanssa, käy uimassa, soittaa viulua tai lukee. Joskus hän kirjoittaa runoja ja kirjojen alkuja tai vain seuraa netistä tubettajia, kuten Mansikkkaa. Vanhojen kavereiden kanssa pidetään yhteyttä Whatsappissa.

– En halua unohtaa niitä. Kun kaikki lähtevät eri suuntiin, ei voi ehkä pysyä niin läheisinä, mutta haluan yrittää.

Hetan mielestä Kallion lukiossa on yhtä hyvä yhteishenki kuin partiossa. ”Olen myös huomannut, että totun uuteen ympäristöön tosi nopeasti.”

Kaaoksessa ujokin uskaltaa

On Kallion ilmaisutaidon lukion teatterin tunti ja Hetan vuoro nousta estradille. Hän ja opiskelukaveri Viljami esittävät kohtauksen Sergi Belbelin Kuolemia-näytelmästä. Muut kerääntyvät puolikaareen yleisöksi ja kertovat lopuksi huomioitaan. Tarkoitus on harjoitella ohjaajan ja näyttelijän välistä kommunikaatiota.

– Olen ollut aika ujo. Ehkä nyt loppujaksosta menee jo paremmin, Heta huokaa esityksen jälkeen.

– On helpompi esiintyä, kun ei tunne ketään. Jos mokaa, kukaan ei ajattele, että se oli Heta, joka mokasi.

Sitä tunnetta hän ei pikkukaupungista kaipaa.

Hetalla on edessään nyt rajattomasti mahdollisuuksia, tarttui niihin tai ei. Näytteleminen on vain yksi monista haaveista. Sen lisäksi Heta haluaisi kirjoittaa lisää, ryhtyä meteorologiksi, auttaa ympäristöä, tehdä taidetta ja lähteä ehkä ulkomaille – Havaijille joogaamaan tai erämaahan ratsastamaan villihevosilla. Heta on tyypillinen z-sukupolven edustaja, epävarmuuteen tottunut ja vapautta arvostava.

– Haluaisin toteuttaa itseäni, mutta en opettaa ketään, vaan olla itse se, joka oppii koko ajan. En olisi jumiutunut, vaan voisin vain mennä.

– Toisaalta on vaikeaa, kun nykyään voi tehdä mitä vain.

Meemi luki Rautalammin lukiosta lehdestä. ”En ollut koskaan kuullutkaan tästä paikasta. Parasta on rauha ja turvallisuus. Täällä on ehkä parempi ilmanlaatukin.”

Tuhannesta sataan

Samaan aikaan Hetan kotikuntaan Pohjois-Savon Rautalammille on pölähtänyt luokallinen uusia lukiolaisia. Meemi Saarela, 16, on aloittanut Rautalammin lukion ratsastuslinjalla ja muuttanut tänne Helsingin Vuosaaresta.

Muutos on iso. Pelkästään Helsingin Vuosaaressa asuu kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin 3000 asukkaan Rautalammilla. Metromatka kotoa keskustaan kesti 20 minuuttia, Rautalammilla keskustan läpi pyöräilee alle minuutissa.

Oikeastaan keskusta on yksi tie, jonka varrella on kaikki: Koulu, kauppa ja kirkko. Parturi, kukkakauppa ja hautausmaa. Huoltoasema ja kenkäkauppa.

Tunnelma on ruuhka-aikaankin raukea, ja suurinta meteliä pitävät Kuopioon matkaavat rekat. Kolmesti päivässä raitin läpi ajaa koulubussi. Muuta julkista liikennettä ei ole.

– Jotkut koulukavereistani eivät ole koskaan menneet metrolla tai ratikalla, Meemi sanoo.

Se tuntuu pääkaupungin kasvatista hassulta. Helsingissä Meemin yläasteella oli tuhat oppilasta, nyt oppilaita on alle sata. Moni muukin on tullut kauempaa, mutta Meemi on ainoa helsinkiläinen.

– Kyllä minä mieluummin tällaisen pienen paikan valitsen. Porukka on tiiviimpi ja on helpompi opiskella. Opettajat tuntevat oppilaat paremmin.

Helsingissä kilpailu on sitä paitsi kovaa. Parhaiden lukioiden keskiarvorajat ovat niin korkeita, että jos hakee vain niihin, voi jäädä kokonaan ilman lukiopaikkaa. Pienellä paikkakunnalla uusista opiskelijoista on aina pulaa ja lukioon pääsee varmasti.

Meemiä ei haittaa, vaikka Helsingin tuttu hulina on vaihtunut kylään, jossa on hiljaista kuin hautausmaalla. Hän on ratsastanut nelivuotiaasta, ja illat kuluvat nyt tallilla samaan tapaan kuin Helsingissäkin. Täällä on hyvä kokeilla itsenäistä elämää.

– Hain rauhallisempaa opiskelupaikkaa. Täällä on halvat asunnot, ja pieneen turvalliseen paikkaan voi lähteä yksinkin.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, ja kyläläisten kuulumisista ollaan kiinnostuneita. Välillä tuntuu melkein hassulta, kun ruokakaupan hyllyjen välissä tuijotetaan uutta tulokasta. Muualta tulevat lukiolaiset ovat kylällä joka vuosi tapaus. Muuten väki ei pikkupitäjässä juuri vaihdu.

– Ihmiset ovat ystävällisiä ja kiinnostuneita muista ihmisistä. Kun menee aamulla kauppaan, kaikki tervehtivät. Täällä ei voi piilotella.

Rautalammin keskustan läpi pyöräilee minuutissa, mutta muuten matkat ovat pitkiä. ”Mikään ei löydy läheltä.”

Oreota ikävä

Ulkopaikkakuntalaisen silmin Rautalampi on pikkuinen, nukkuva pitäjä. Sympaattinen käydä, hyvin hiljainen asua. Täällä pimeys on pimeää ja kaupungin valot kaukana. Vuoden suurin tapahtuma ovat jokasyksyiset Pestuumarkkinat.

Merkittävin osa Rautalammin brändiä on luonto ja Etelä-Konneveden kansallispuisto, keidas sielunhoitoa kaipaaville kaupunkilaisille. Siellä on metsää, järviä ja kalliota – tilaa rauhoittua.

”Kaikki nämä tiet vievät ihmisten koteihin.”

Meemikin arvostaa luonnon rauhaa. Päivät kuluvat enimmäkseen koulussa ja tallilla, mutta vapaalla on aika erilaista kuin Helsingissä. Ruokakaupan valikoima on suppeampi, eikä Oreo-jäätelöitä saa. Vaatekauppoja ei ole ollenkaan. Ei H&M:ää, Cubusta, Bikbokia.

Helsinkiläisten kavereiden on hankala tulla käymään, koska lähin juna-asema on Suonenjoella. Taksi sieltä Rautalammille maksaa 40 euroa, ja se on opiskelijalle liikaa.

– Täällä ei ole oikeasti mitään. Kaikki nämä tiet vievät ihmisten koteihin, Meemi sanoo ja heilauttaa kädellä ympärilleen.

Helsingissä kavereiden kanssa käytiin elokuvissa ja shoppailemassa tai oltiin kaupungilla muuten vain. Täällä sellaista ei voi tehdä. Leffateatteria ei ole, ja iltaisin auki on vain Nesteen kahvio. Siksi Rautalammilla ollaan aina tallilla tai jonkun kotona, tehdään makaronilaatikkoa ja jutellaan.

Ratsastusmaastot ovat paremmat kuin kaupungissa, mutta Helsingin puitteita on joskus ikävä. Siellä tallilla oli asvalttia ja hevosille solarium. Kilpailujakin oli useammin.

Mutta on arki helpottunutkin. Helsingissä tallille oli yli 30 kilometriä, ja matka piti kulkea metrolla ja kolmella bussilla. Nyt perille pyöräilee alle viidessä minuutissa. Helsingissä tallipaikat saattoivat maksaa jopa 900 euroa kuussa. Täällä Meemin hevosen täyshoito maksaa 400–500 euroa kuukaudessa.

Meemi ratsasti Helsingissä kilpaa. ”Rautalammilla joudun aloittamaan kaiken alusta. Täältä ei saa niin helposti henkilökohtaista valmentajaa, koska kaikki asuvat kauempana.”

Kaipuu tuttuun

Rautalammin ratsastuskeskuksen ruosteenpunainen maneesi kylpee syysauringossa, ja jostain kuuluu hevosen pärskähdys. Sisällä keskuksen käytävillä on pilttuita vieri vieressä. Ovissa roikkuu loimia, harjoja, satuloita. Niiden vieressä lukee nimi ja hoito-ohjeet: Bambi. SH: reilusti. Takimmainen tarha yksin. Pilvisellä tumman sin. loimi.

Kärpäset surraavat ilmassa, ja radiossa pauhaa JVG:n Tarkenee.

Meemi harjaa Bambia riuskin vedoin. Hevonen tuijottaa lauhkeilla mustilla silmillään ja hieroo sitten hampaitaan pilttuun reunaan.

– Sitä ärsyttää. Jos on huono päivä, ei kannata edes yrittää. Tammat ovat silloin äkäisempiä, pistävät vastaan, Meemi sanoo ja pyyhkii hevosen silmänalusen puhdistusliinalla.

Ratsastaminen on Meemille kaikki kaikessa.

– Parasta on se, kun saa laukata maastossa tai hypätä esteitä tai se, kun onnistun jossain. Kun menen huonolla päällä tallille, pääsen ajattelemaan jotain muuta.

Joskus iltaisin, kun Meemi palaa tallilta kotiin kunnan rivitaloon, iskee tylsyys. Läksyt on tehty, eikä mihinkään voi lähteä.

– Silloin mietin, miksi oikein tulin tänne. Mutta sitten kun lukio loppuu, osaan arvostaa sitä, ettei aina tarvitse olla tekemässä kaikenlaista, Meemi sanoo.

– Ehkä en ole tottunut olemaan vielä niin, että ei ole mitään, minne mennä. Se on kuitenkin aika iso muutos.

Uuden edessä kuka tahansa on joskus epävarma.

– Helsingissä ovat vanhemmat ja koti. Täällä pitää pärjätä itsekseen. Onneksi opettajat tukevat tosi paljon ja kyselevät, miten on mennyt. Apua saa.

Eniten Meemi kaipaa Helsingistä tuttuutta. Sitä, että tietää paikat ja ihmiset, eikä verkostojen rakentamista tarvitse aloittaa alusta.

Sillä sitähän se odotettu, ihana itsenäistyminen joskus on. Uuvuttavaa. Irtautumista. Kipuiluakin. Toisaalta ystäviä, haahuilua, haaveita. Sellaista on unelmaelämän alussa niin maalla kuin kaupungissa.

Irinan seitsemäs levy on raikkaasti uudenlaista Irinaa.

Irinan paikka suomalaisessa popmusiikkitodellisuudessa vuonna 2017 ei ole helppo. Hän ei ole enää nuori tulokas, mutta ei vielä Kaija Koon veroinen popin vanhempi valtionainenkaan.

Irinan seitsemäs levy Seitsemän kuitenkin päivittää pitkän uran tehneen artistin sointimaailmaa onnistuneesti. Irina väistää ne ansat, joihin Maija Vilkkumaa toissavuotisella Aja! -paluulevyllään astui ryskyen. Nykyteknologia on valjastettu Irinan ominaissoundin palvelukseen, eikä päinvastoin. Biittivetoinen soundi ei vie Irinaa, vaan Irina vie soundia.

Seitsemän ei esittele epäuskottavan futuristiseksi stailattua discokuningatarta, vaan tuo takaisin vanhan tutun Irinan – mutta nyt hänellä on silmissään aivan uudenlaista säihkettä.

Kaijamaista ovat myös parisuhdeväännöt.

Kaija Koota muistuttavat turvallisen kapinalliset sekä omanarvontuntoiset tekstit, joissa Irina muun muassa ilmoittaa, ”ettei hänestä ole vaimoksi nyt eikä ikinä”. Kaijamaista ovat myös parisuhdeväännöt, joissa altavastaajana on aina joku toinen kuin kertoja, sekä musiikin tanssittavuus. Ei nyt eikä ikinä on yksi levyn harvoista perinteisemmistä suomirock-kappaleista, jotka on rakennettu basso- ja kitarakuvion varaan. Silti biisi on sellainen, jota bilekansan on helppo tanssia vappupäivän dagen efter -diskossa.

Tanssittavuus viedään tappiin tamppausbiisissä Tanssi hengittämättä, jossa Irina laulaa: ”Ttanssi hengittämättä niin kauan, että taju lähtee. Silloin tuskin tuntee, kun maahan putoaa.”

Rivi kiteyttää kasvukivut taakseen jättäneen artistin uuden albumin napakasti.

Irina: Seitsemän

(Sony)

Tinkimättömyys ja vanhempien tuki ovat tehneet historiantutkija Rinna Kullaan unelmista totta. Mottonsa hän on napannut Men in Black -elokuvasta.

Kaikki alkoi helsinkiläisestä kirjastosta. Siellä istui 1980-luvulla nuori tyttö, joka luki päivät läpeensä.

– Meidän perheessämme ei silloin ollut kauhean helppoa. En koskaan ollut mikään huippuoppilas saati lahjakas, en edes osannut lukea ennen kouluun menoa, Rinna Kullaa kertoo Louvren taidemuseon kahvilassa, josta on tullut hänen uusi turvasatamansa.

Rinna on tällä hetkellä akatemiatutkijana Suomessa sekä Pariisin arvostetun Science Po -yliopiston ja Wienin yliopiston vieraileva professori. Venäjää ja Balkania käsittelevä tutkimustyö on vienyt hänet puhumaan myös Euroopan neuvostoon. Jo 32-vuotiaana Rinna piti alustuksia Yhdysvaltain ulkoministeriössä ja toimi Kroatian hallituksen asiantuntijana. Eikö päätä huimannut koskaan?

– Men in Black -elokuvassa on kohtaus, jossa henkilö haluaa olla kaikkein paras: ”the best of the best of the best” . Niin minäkin ajattelen, Rinna nauraa.

”Vanhempani ovat aina ajatelleet, että kyllä kai Rinna tietää, mitä hän tekee.”

Suuri maailma kutsui Rinnaa jo teini-iässä. Ensin hän haki IB-lukioon Tanskaan ja sieltä valmistuttuaan Columbian yliopistoon New Yorkiin. Työläistaustaisille vanhemmille Rinnan kansainvälinen maailma oli tuntematon. Kun Rinna kertoi isälleen pääsystään huippuyliopistoon, tämän suusta pääsi kirosana. Columbian vuosimaksut ovat tähtitieteelliset.

– Pääsy yliopistoon tarkoitti, että vanhempani joutuivat myymään osakkeet ja auton.

Sittenkin rahaa oli vasta ensimmäiseksi vuodeksi.

– Vanhempani ovat aina ajatelleet, että kyllä kai Rinna tietää, mitä hän tekee.

Seuraavat vuosimaksut hoituivat lainarahalla, stipendeillä ja osapäivätöillä. Columbiasta valmistuttuaan Rinna pääsi paikalliseen lakiasiaintoimistoon töihin, mistä matka vei Oxfordiin.

Rinna kannustaa naisia asettamaan riman korkealle. Se ei tietenkään ole helppoa: kansainvälisessä yliopistomaailmassa kilpailu on kovaa, eikä naiseuskaan ole auttanut. Vaikka matkan varrelle on osunut paljon tukijoita, on sekaan mahtunut myös sovinisteja ja jopa lähentelijöitä.

– Minä olen aina vain mennyt eteenpäin. Teen paljon töitä, opettelen uusia asioita ja olen valmis haastaviin juttuihin. Yritän aina olla paras versio itsestäni.

Suomessa vai ulkomailla?

”En ajattele, että akateeminen tutkimusympäristö olisi jossain maassa parempi kuin toisessa. Mutta vähän niin kuin pianistitkin, minä näen, että on tärkeää soittaa erilaisten orkesterien kanssa, jotta itse voi kehittyä.”

Työasenne

”Teen paljon töitä ja olen valmis haastaviin juttuihin. Yritän aina olla paras versio itsestäni.”

 

Luennolla Rinna seuraa rannekellosta ajankulua. ”Puhelimella otan kuvia dokumenteista. Joskus myös haastattelen ihmisiä. Sitä varten minulla on kravattimikrofoni.”

 

Ensimmäinen duunini

”Lukioaikana olin Tanskassa siivooja. Siivosin rikkaitten ihmisten asuntoja. Siivoustöillä sain helposti kasaan rahat seuraavan viikon ruokaan.”

Parasta työssäni

”Parasta ovat ihmiset: kollegat ja opiskelijat. En pärjäisi ilman heitä, koska ajatukset eivät kehity ilman vuorovaikutusta. Se on varmaan yksi syy myös siihen, miksi haluan työskennellä niin monessa maassa.”

Rasittavinta työssäni

”Työn määrä. Työhöni menee paljon aikaa. Esimerkiksi tutkimusmateriaali minun on käytävä aina itse läpi. Olisi kiva jakaa taakkaa jonkun muun kanssa, mutta todellisuudessa vain minä voin päättää, mikä on tärkeää ja mikä ei.”

 

Louvresta on tullut Rinnalle rakas paikka. Museossa hän viettää paljon aikaa ollessaan Pariisissa – kaunis, esteettinen ympäristö antaa vastapainoa puurtamiselle.

 

Työidolini

”Ihailen oikeushammaslääkäri Helena Rantaa ja sitä, mitä hän on saanut asiantuntemuksellaan aikaan. Vaikka Helena Ranta on joutunut kohtaamaan valtavasti kuolemaa, hän on säilyttänyt herkkyytensä ja lempeytensä.”

Suurin saavutukseni

”Suurin saavutukseni on vierailevan professorin työ Science Po -yliopistossa Pariisissa. Se on mielestäni korkeinta, mitä voin professorina saavuttaa.”

Työminä

”Työpaikalla haluan olla kiltti ja mukava ihmisille, jotka tekevät töitä minulle ja minun kanssani. Olen myös aina hyvin organisoitu ja valmistautunut. Kotona saatan olla tosi pinnallinen. Olen kiinnostunut meikkauksesta, hiusten kihartamisesta ja parfyymeistä.”

Haluaisin kehittyä

”Haluaisin oppia saksan kielen hyvin. Ja haluaisin myös kommunikoida ranskan kielellä entistä paremmin. Silloin ihmisillä olisi hauskempaa seurassani.”

Normipäivä

”Se vaihtelee. Esimerkiksi tämän viikon maanantaina saavuin Pariisiin ja menin suoraan ulkoministeriöön töihin ja tutkin asiakirjoja. Sitten menin Pariisin-asunnolle, kävin kuntosalilla ja kylvyssä. Illalla jatkoin töitä vielä kolme tuntia.”

Nuoruuden haaveammatti

”Historioitsija. Olen päässyt unelmatyöhöni.”

Suurin haave

”Että saisin tehdä juuri sitä, mitä minä nyt teen. Odotan toki myös, että saisin kirjoitettua kirjan kylmän sodan historiasta Välimerellä aina tämän päivän tapahtumiin saakka. Silloin voisimme ymmärtää paremmin, mitä siellä tapahtuu nyt.”

Tärkein opetus

”Minun äitini muistuttaa aina, että pitää muistaa olla hyvä ihminen.”

Rinna Kullaa

Syntynyt vuonna 1977 Helsingissä.

Valmistunut valtiotieteen kandidaatiksi Columbian yliopistosta vuonna 2001, Venäjän ja Itä-Euroopan opintojen maisteriksi 2004 Oxfordin yliopistosta, Euroopan historian tohtoriksi Marylandistä 2008.

Työskentelee akatemiatutkijana Rusmed-hankkeessa. Lisäksi vieraileva professori Pariisin Science Po:ssa ja Wienin yliopistossa.

Asuu Helsingissä, Pariisissa ja Wienissä.

Näyttelijä Shannen Doherty on kertonut avoimesti syövästään. Nyt sairaus on remissiossa.

Beverly Hills 90210 ja Siskoni on noita -sarjoista tuttu näyttelijä Shannen Doherty, 46, kertoo Instagramissa saaneensa kuulla lääkäriltään, että hänen syöpänsä on remissiossa. Hän sairastui rintasyöpään noin kaksi vuotta sitten ja on siitä saakka kertonut sosiaalisessa mediassa avoimesti elämästään sairauden kanssa.

Remissiolla tarkoitetaan tilaa, jossa tauti vetäytyy taka-alalle: oireet lievittyvät ja sairastuneen tila kohenee. Se voi olla joko pysyvää tai tilapäistä.

– Kuulin sanan, enkä tiedä miten reagoida, Doherty kirjoittaa julkaisemansa kuvan yhteydessä.

Vaikka uutiset ovat hyviä, näyttelijä tietää, että nyt hän voi vain odottaa.

– Kuten joka ikinen kaveri syöpäperheessäni tietää, seuraavat viisi vuotta ratkaisevat. Uusiutumisia tapahtuu koko ajan. Moni teistä on jakanut sen tarinan kanssani. Joten minä odotan, ehdottomasti keveämmällä sydämellä.

Hän kirjoittaa, että odotellessa pitää myös tehdä päätöksiä esimerkiksi korjausleikkauksista ja seuraavan viiden vuoden lääkityksestä, jolla on sivuvaikutuksensa.

– Tiedän, että minua on siunattu. Mutta nyt... remissio. Aion vain hengittää.

Vapun selviytymisreseptit pähkinänkuoressa.

Juhlat tiedossa, kuohuva kylmässä, mutta seuraavan päivän krapula pelottaa? Ei hätää, vapun kunniaksi Me Naisten toimitus testasi kaksi hyväksi väitettyä krapulanehkäisykeinoa eri puolilta maailmaa.

Toinen kikka toteutetaan ennen alkoholijuomiin tarttumista. Tämä naapurimaastamme Venäjältä peräisin oleva tekniikka ei edellytä muuta kuin pullollista oliiviöljyä.

Jos vahinko on jo päässyt tapahtumaan, voi turvautua skottien legendaariseen piimäkikkaan.

2976251

Ebookersin julkaisemasta listasta löydät näiden kikkojen lisäksi 98 muuta tapaa torjua krapulaa.