Heta opiskelee Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä. ”Täällä on kiusauksia joka paikassa. Täällä voin tehdä ihan mitä vain.” Kuvat Teemu Kuusimurto
Heta opiskelee Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä. ”Täällä on kiusauksia joka paikassa. Täällä voin tehdä ihan mitä vain.” Kuvat Teemu Kuusimurto

Meemi muutti Helsingistä lukioon Rautalammille, Heta samaan aikaan Rautalammilta Helsinkiin. Miten erilaista 16-vuotiaan elämä lopulta on suurkaupungin valoissa ja maaseudun tyhjällä raitilla?

”Onko tämä todellista?” Heta Varis, 16, ajattelee ja katsoo maisemaa metron ikkunasta. Ohi vilahtavat Helsingin Kulosaaren pitsihuvilat, Kalasataman rakennustyömaa, Suvilahden kaasukello, kylki toisensa kylkeen rakennetut kerrostalot. Auringonsäteet välkehtivät meren aalloilla.

– On hassua mennä metrolla joka päivä. Joskus ajattelen, että onko tämä todellista. En ole täällä lomalla vaan opiskelen ja menen metrolla kouluun, Heta sanoo.

Elämä sai uuden suunnan pari kuukautta aiemmin, eräänä kesäaamuna Pohjois-Savon Rautalammilla. Heta heräsi hermostuksissaan vähän tavallista aikaisemmin, ja kesken kesätyöpäivän äiti soitti Sahalan kartanon keittiöön. Heta oli päässyt opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin.

Pakahduttavaa! Hymyilytti niin, että töihin oli vaikea keskittyä. Heta hyppi, vaelteli ympäriinsä, soitteli ystävilleen. Tästä hetkestä hän oli haaveillut 12-vuotiaasta asti. Alkaisi kokonaan uusi, erilainen elämä, joka tuntui sillä hetkellä vielä kaukaiselta ja vaikealta kuvitella. Yksi haave toteutui, niin monta olisi edessä.

”Täällä on kiusauksia joka paikassa.”

Ja olihan se jännittävääkin. Missä asun? Millaisia kavereita saan? Meneekö Helsingissä paljon rahaa?

– Täällä on kiusauksia joka paikassa, Heta sanoo.

Moni pikkukaupungin kasvatti tuntee teininä polttavaa paloa päästä pois, usein niin nopeasti kuin mahdollista. Kotinurkat tuntuvat tuhanteen kertaan kolutuilta, oma rooli porukassa kaavoihin kangistuneelta. Muualla kaikki olisi toisin.

Heta ei ajattele niin. Jos Rautalammilla olisi ollut ilmaisutaidon lukio, hän olisi jäänyt. Vapauden tunne on silti samankaltainen.

Sen muistaa lähes jokainen, joka on ollut 16-vuotias kerran itsekin. Elämä aikuisuuden kynnyksellä on jännittävää, kiehtovaa, kutkuttavaa. Olo on yhtä aikaa epävarma ja kaikkivoipa.

Maailma pulppuaa mahdollisuuksia, joihin saattaa huoletta heittäytyä. Uskomattomia asioita tapahtuu juuri minulle, ja kaikki hieno on vasta edessä.

Sitä tunnetta ei enää keski-iässä saa.


”Helsingissä Heta voi kulkea kenenkään tuntematta. ”Rautalammilla tunnen jokaisen ihmisen ja kaikille moikataan.”

Katseista vapaa

Vieri viereen rakennetut jugend-talot nousevat ylös Kallion katujen jyrkkiä rinteitä. Joka korttelissa on kahvila, ravintola, second hand -kauppa tai baari. Ruuan tuoksu leijailee trendikkäiden street food -ravintoloiden edustalla, ja viiden minuutin välein ohi suhahtaa ratikka.

– Kun olen tullut tänne, olen tajunnut, kuinka paljon ihmiset ovat rakentaneet, Heta sanoo.

”Kun olen tullut tänne, olen tajunnut, kuinka paljon ihmiset ovat rakentaneet.”

Rautalammin harvaan asutulla raitilla sellaista ei tullut ajatelleeksi. Kotipihaa koristivat vanha navetta ja aitta, ja ympärillä levittäytyi 11 hehtaaria peltoa. Bussipysäkille tien varteen oli kilometri, ja siitä 12 kilometriä kouluun. Lähimpään isoon kaupunkiin oli tunnin matka.

– Nyt ei tarvitse pyytää iskältä kyytiä tai ajaa pyörällä. Se tuntuu hassulta.

Niin kuin sekin, että Helsingissä kukaan ei tunnista. Rautalammilla asuessaan Heta tottui tervehtimään jokaista vastaantulijaa. Helsingin kaduilla ihmiset eivät yhtäkkiä kiinnittäneetkään mitään huomiota.

Se oli kummallista, ja vähän vapauttavaakin. Uudessa kaupungissa elämä on vanhoista rooleista vapaata. Kukaan ei ajattele, että olet juuri sellainen kuin aina.

– Täällä voin tehdä ihan mitä vain. Jos kaadun kadulla, kukaan ei tiedä, että nyt se oli Heta, joka kaatui, eikä siitä mennä puhumaan ringissä selän takana, Heta nauraa.

Monen pikkukaupungin kasvatin Helsinki-kuva on karu. Jos on kokenut vain Aleksanterinkadun, Kampin ja Forumin, maisema on kylmä ja kiireinen. Ihmiset juoksevat päin punaisia, kukaan ei välitä. Miten siellä kivierämaassa voi elää onnellista elämää?

Heta ei ole koskaan pitänyt Helsinkiä luotaantyöntävänä. Nuorempana se oli hänelle lomakohde, paikka, jonne tultiin näkemään jotain hienoa. Nyt kaupunki merkitsee pikkuhiljaa myös kotia.

Etukäteen stressatut asiatkin järjestyivät: asunto löytyi sukulaisten luota.

– Välillä jotkut kyselevät, kuinka isolla kirkolla pärjätään. Olen sopeutunut tosi hyvin. Ratikalla ja metrolla kulkeminen oli minulle jo entuudestaan tuttua, ja se varmaan auttoi.

Kotipaikkakunnalta Heta kaipaa suurta sisaruskatrasta ja luontoa, sitä, kun on koiran kanssa lenkkeillessä metsäteitä, joista valita. Asvaltilla juokseminen ei tunnu vielä yhtä omalta.

– Rautalammilla on tilaa joka paikassa. Toisaalta se voi olla huonokin puoli. Riippuu, mistä katsoo ja millä hetkellä.

”Jos kaadun kadulla, kukaan ei tiedä, että nyt se oli Heta, joka kaatui.”

Ja vaikka Helsingissä riittää tekemistä, kotona ei ole samanlaista hälinää kuin Rautalammilla. Suuressa sisaruskatraassa kasvanut Heta on tottunut siihen, että ympärillä on elämää.

Moni asia on silti niin kuin ennenkin. Iltaisin Heta viettää aikaa uusien kavereiden kanssa, käy uimassa, soittaa viulua tai lukee. Joskus hän kirjoittaa runoja ja kirjojen alkuja tai vain seuraa netistä tubettajia, kuten Mansikkkaa. Vanhojen kavereiden kanssa pidetään yhteyttä Whatsappissa.

– En halua unohtaa niitä. Kun kaikki lähtevät eri suuntiin, ei voi ehkä pysyä niin läheisinä, mutta haluan yrittää.


Hetan mielestä Kallion lukiossa on yhtä hyvä yhteishenki kuin partiossa. ”Olen myös huomannut, että totun uuteen ympäristöön tosi nopeasti.”

Kaaoksessa ujokin uskaltaa

On Kallion ilmaisutaidon lukion teatterin tunti ja Hetan vuoro nousta estradille. Hän ja opiskelukaveri Viljami esittävät kohtauksen Sergi Belbelin Kuolemia-näytelmästä. Muut kerääntyvät puolikaareen yleisöksi ja kertovat lopuksi huomioitaan. Tarkoitus on harjoitella ohjaajan ja näyttelijän välistä kommunikaatiota.

– Olen ollut aika ujo. Ehkä nyt loppujaksosta menee jo paremmin, Heta huokaa esityksen jälkeen.

– On helpompi esiintyä, kun ei tunne ketään. Jos mokaa, kukaan ei ajattele, että se oli Heta, joka mokasi.

Sitä tunnetta hän ei pikkukaupungista kaipaa.

Hetalla on edessään nyt rajattomasti mahdollisuuksia, tarttui niihin tai ei. Näytteleminen on vain yksi monista haaveista. Sen lisäksi Heta haluaisi kirjoittaa lisää, ryhtyä meteorologiksi, auttaa ympäristöä, tehdä taidetta ja lähteä ehkä ulkomaille – Havaijille joogaamaan tai erämaahan ratsastamaan villihevosilla. Heta on tyypillinen z-sukupolven edustaja, epävarmuuteen tottunut ja vapautta arvostava.

– Haluaisin toteuttaa itseäni, mutta en opettaa ketään, vaan olla itse se, joka oppii koko ajan. En olisi jumiutunut, vaan voisin vain mennä.

– Toisaalta on vaikeaa, kun nykyään voi tehdä mitä vain.


Meemi luki Rautalammin lukiosta lehdestä. ”En ollut koskaan kuullutkaan tästä paikasta. Parasta on rauha ja turvallisuus. Täällä on ehkä parempi ilmanlaatukin.”

Tuhannesta sataan

Samaan aikaan Hetan kotikuntaan Pohjois-Savon Rautalammille on pölähtänyt luokallinen uusia lukiolaisia. Meemi Saarela, 16, on aloittanut Rautalammin lukion ratsastuslinjalla ja muuttanut tänne Helsingin Vuosaaresta.

Muutos on iso. Pelkästään Helsingin Vuosaaressa asuu kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin 3000 asukkaan Rautalammilla. Metromatka kotoa keskustaan kesti 20 minuuttia, Rautalammilla keskustan läpi pyöräilee alle minuutissa.

Oikeastaan keskusta on yksi tie, jonka varrella on kaikki: Koulu, kauppa ja kirkko. Parturi, kukkakauppa ja hautausmaa. Huoltoasema ja kenkäkauppa.

Tunnelma on ruuhka-aikaankin raukea, ja suurinta meteliä pitävät Kuopioon matkaavat rekat. Kolmesti päivässä raitin läpi ajaa koulubussi. Muuta julkista liikennettä ei ole.

– Jotkut koulukavereistani eivät ole koskaan menneet metrolla tai ratikalla, Meemi sanoo.

Se tuntuu pääkaupungin kasvatista hassulta. Helsingissä Meemin yläasteella oli tuhat oppilasta, nyt oppilaita on alle sata. Moni muukin on tullut kauempaa, mutta Meemi on ainoa helsinkiläinen.

– Kyllä minä mieluummin tällaisen pienen paikan valitsen. Porukka on tiiviimpi ja on helpompi opiskella. Opettajat tuntevat oppilaat paremmin.

Helsingissä kilpailu on sitä paitsi kovaa. Parhaiden lukioiden keskiarvorajat ovat niin korkeita, että jos hakee vain niihin, voi jäädä kokonaan ilman lukiopaikkaa. Pienellä paikkakunnalla uusista opiskelijoista on aina pulaa ja lukioon pääsee varmasti.

Meemiä ei haittaa, vaikka Helsingin tuttu hulina on vaihtunut kylään, jossa on hiljaista kuin hautausmaalla. Hän on ratsastanut nelivuotiaasta, ja illat kuluvat nyt tallilla samaan tapaan kuin Helsingissäkin. Täällä on hyvä kokeilla itsenäistä elämää.

– Hain rauhallisempaa opiskelupaikkaa. Täällä on halvat asunnot, ja pieneen turvalliseen paikkaan voi lähteä yksinkin.

Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, ja kyläläisten kuulumisista ollaan kiinnostuneita. Välillä tuntuu melkein hassulta, kun ruokakaupan hyllyjen välissä tuijotetaan uutta tulokasta. Muualta tulevat lukiolaiset ovat kylällä joka vuosi tapaus. Muuten väki ei pikkupitäjässä juuri vaihdu.

– Ihmiset ovat ystävällisiä ja kiinnostuneita muista ihmisistä. Kun menee aamulla kauppaan, kaikki tervehtivät. Täällä ei voi piilotella.


Rautalammin keskustan läpi pyöräilee minuutissa, mutta muuten matkat ovat pitkiä. ”Mikään ei löydy läheltä.”

Oreota ikävä

Ulkopaikkakuntalaisen silmin Rautalampi on pikkuinen, nukkuva pitäjä. Sympaattinen käydä, hyvin hiljainen asua. Täällä pimeys on pimeää ja kaupungin valot kaukana. Vuoden suurin tapahtuma ovat jokasyksyiset Pestuumarkkinat.

Merkittävin osa Rautalammin brändiä on luonto ja Etelä-Konneveden kansallispuisto, keidas sielunhoitoa kaipaaville kaupunkilaisille. Siellä on metsää, järviä ja kalliota – tilaa rauhoittua.

”Kaikki nämä tiet vievät ihmisten koteihin.”

Meemikin arvostaa luonnon rauhaa. Päivät kuluvat enimmäkseen koulussa ja tallilla, mutta vapaalla on aika erilaista kuin Helsingissä. Ruokakaupan valikoima on suppeampi, eikä Oreo-jäätelöitä saa. Vaatekauppoja ei ole ollenkaan. Ei H&M:ää, Cubusta, Bikbokia.

Helsinkiläisten kavereiden on hankala tulla käymään, koska lähin juna-asema on Suonenjoella. Taksi sieltä Rautalammille maksaa 40 euroa, ja se on opiskelijalle liikaa.

– Täällä ei ole oikeasti mitään. Kaikki nämä tiet vievät ihmisten koteihin, Meemi sanoo ja heilauttaa kädellä ympärilleen.

Helsingissä kavereiden kanssa käytiin elokuvissa ja shoppailemassa tai oltiin kaupungilla muuten vain. Täällä sellaista ei voi tehdä. Leffateatteria ei ole, ja iltaisin auki on vain Nesteen kahvio. Siksi Rautalammilla ollaan aina tallilla tai jonkun kotona, tehdään makaronilaatikkoa ja jutellaan.

Ratsastusmaastot ovat paremmat kuin kaupungissa, mutta Helsingin puitteita on joskus ikävä. Siellä tallilla oli asvalttia ja hevosille solarium. Kilpailujakin oli useammin.

Mutta on arki helpottunutkin. Helsingissä tallille oli yli 30 kilometriä, ja matka piti kulkea metrolla ja kolmella bussilla. Nyt perille pyöräilee alle viidessä minuutissa. Helsingissä tallipaikat saattoivat maksaa jopa 900 euroa kuussa. Täällä Meemin hevosen täyshoito maksaa 400–500 euroa kuukaudessa.


Meemi ratsasti Helsingissä kilpaa. ”Rautalammilla joudun aloittamaan kaiken alusta. Täältä ei saa niin helposti henkilökohtaista valmentajaa, koska kaikki asuvat kauempana.”

Kaipuu tuttuun

Rautalammin ratsastuskeskuksen ruosteenpunainen maneesi kylpee syysauringossa, ja jostain kuuluu hevosen pärskähdys. Sisällä keskuksen käytävillä on pilttuita vieri vieressä. Ovissa roikkuu loimia, harjoja, satuloita. Niiden vieressä lukee nimi ja hoito-ohjeet: Bambi. SH: reilusti. Takimmainen tarha yksin. Pilvisellä tumman sin. loimi.

Kärpäset surraavat ilmassa, ja radiossa pauhaa JVG:n Tarkenee.

Meemi harjaa Bambia riuskin vedoin. Hevonen tuijottaa lauhkeilla mustilla silmillään ja hieroo sitten hampaitaan pilttuun reunaan.

– Sitä ärsyttää. Jos on huono päivä, ei kannata edes yrittää. Tammat ovat silloin äkäisempiä, pistävät vastaan, Meemi sanoo ja pyyhkii hevosen silmänalusen puhdistusliinalla.

Ratsastaminen on Meemille kaikki kaikessa.

– Parasta on se, kun saa laukata maastossa tai hypätä esteitä tai se, kun onnistun jossain. Kun menen huonolla päällä tallille, pääsen ajattelemaan jotain muuta.

Joskus iltaisin, kun Meemi palaa tallilta kotiin kunnan rivitaloon, iskee tylsyys. Läksyt on tehty, eikä mihinkään voi lähteä.

– Silloin mietin, miksi oikein tulin tänne. Mutta sitten kun lukio loppuu, osaan arvostaa sitä, ettei aina tarvitse olla tekemässä kaikenlaista, Meemi sanoo.

– Ehkä en ole tottunut olemaan vielä niin, että ei ole mitään, minne mennä. Se on kuitenkin aika iso muutos.

Uuden edessä kuka tahansa on joskus epävarma.

– Helsingissä ovat vanhemmat ja koti. Täällä pitää pärjätä itsekseen. Onneksi opettajat tukevat tosi paljon ja kyselevät, miten on mennyt. Apua saa.

Eniten Meemi kaipaa Helsingistä tuttuutta. Sitä, että tietää paikat ja ihmiset, eikä verkostojen rakentamista tarvitse aloittaa alusta.

Sillä sitähän se odotettu, ihana itsenäistyminen joskus on. Uuvuttavaa. Irtautumista. Kipuiluakin. Toisaalta ystäviä, haahuilua, haaveita. Sellaista on unelmaelämän alussa niin maalla kuin kaupungissa.

Kysyimme hyvinvointivalmentajina työskenteleviltä Kirsi Salolta ja Teemu Syrjälältä, mitä he tekevät arjessaan voidakseen kokonaisvaltaisesti hyvin.

Hyvinvointivalmentajat Kirsi Salo ja Teemu Syrjälä puhuvat työkseen – ja yrittävät innostaa muita tavoittelemaan hyvää elämää. Mutta mitä he itse tekevät voidakseen mahdollisimman hyvin? Kaksikko kertoo.

1. Itsensä kuunteleminen

Kirsi Salo kertoo elävänsä niin kuin opettaa.

– Järjestän itselleni paljon hiljaisuutta, rauhaa ja omaa aikaa. Hiljennän mieltä esimerkiksi meditoimalla. Osaan hallita oman pään sisältöä hyvin.

Meditoiminen auttaa Kirsiä myös pitämään ajatukset myönteisiä ja tekemään viisaita ajankäyttöön liittyviä ratkaisuja.

– Järjestän aikaa niille asioille, jotka lisäävät hyvinvointiani ja sanon ei sellaisille asioille, jotka eivät edistä, yksin viihtyvä Kirsi kertoo.

”Jos ihmissuhteet ovat kunnossa, muut palikat menevät helposti kohdalleen.”

2. Panostaminen ihmissuhteisiin

Hyvinvointivalmentaja Teemu Syrjälälle suhde itseen ja muihin on kaiken perusta.

– Jos ihmissuhteet ovat kunnossa, muut palikat menevät helposti kohdalleen, hän kertoo.

Hän kiinnittää huomiota myös siihen, miten puhuu itselleen ja läheisilleen. Rakkauttaan ja välittämistään hän osoittaa koskettamalla.

– Omasta menneisyydestäni tiedän, että kun on haasteellista, kosketus alkaa jäädä pois. Kun saa koskettaa, ongelma alkaa hävitä.

”Kosketus on muuttanut oikeastaan koko elämäni.”

Kosketuksella Teemu ei tarkoita pelkästään seksuaalista kosketusta. Se voi olla halaus tai vaikka hipaisu olkapäähän, kunhan ei riko toisen ihmisen rajoja. Teemun mielestä joskus on parempi katsoa toista silmiin kuin puhua – kohdata toinen ihminen ja olla läsnä.

Teemun omassa parisuhteessa kosketellaan paljon.

– Se on muuttanut oikeastaan koko elämäni.

3. Kipupisteiden työstäminen

Kirsi on puhunut julkisuudessa henkisestä herätyksestään, mutta ei hänen elämänsä ole ollut pelkkää auvoa. Kirsi on huomannut, että ihmisen sisältä kumpuaa läpi elämän asioita, joita on käsiteltävä.

– Minullakin tulee kipupisteitä esiin silloin tällöin. Saatan tulla alakuloiseksi tai ärtyä. Olen siitä kuitenkin hirveän tietoinen, että silloin jokin on osunut minua vanhaan haavaan. Sitten työstän sitä.

“Jos emme hengitä koko keholla, jumiutamme tunnejärjestelmämme.”

4. Hengittäminen

Teemu keskittyy hengittämiseen kaikessa, mitä tekee – niin kävellessä, uidessa kuin voimaharjoitellessa. Hengittämällä Teemu antaa energian kiertää.

– Jos emme hengitä koko keholla, jumiutamme tunnejärjestelmämme.

5. Lepo ja ravinto

Myös lepo ja ruokavalio ovat niin Kirsille kuin Teemullekin tärkeitä. Kirsin mukaan nukkuminen ja kylpeminen ovat hänelle harrastuksia. Ylipäätään elämän hidastaminen on Kirsille tärkeää, jotta hän voi hyvin.

– Syön kevyesti eli mahdollisemman paljon vihreää ja kasviksia. Valkoista sokeria ja nopeita hiilihydraatteja en syö juuri lainkaan.

Teemulle ravinnossa tärkeintä on laatu: hän syö paljon villi- ja lähiruokaa.

– Tällä hetkellä tulee syötyä marjoja joka päivä.

Teemu ei silti halua nipottaa, koska tietää kokemuksesta, ettei liika tiukkapipoisuus ravintoasioissa lisää hyvinvointia.

6. Kylmälle altistuminen

Teemu altistaa kehoaan säännöllisesti kylmälle – talvisin avannossa, kesäisin kylmässä suihkussa. Sillä hän yrittää ehkäistä kehon jumiutumista.

– On tärkeää, että saa keholle haastetta, ettei vain mukavasti jumppaile neljän seinän sisällä.

“Muistan pitää itseni lapsenmielisenä.”

7. Lapsenmielisenä pysyminen

Kirsille on tärkeää pysyä lapsenmielisenä. Tässä häntä auttavat hänen kaksi lastaan.

– Lapset ovat jatkuva kutsu tuossa vierellä päästä irti ja olla hetkessä. Saatan viettää paljon aikaa lattialla kissojen ja lasten kanssa.

8. Tanssiminen ja voimaharjoittelu

Tanssi on Teemulle tärkeä tapa ilmaista itseään. Se avaa myös tunnelukkoja. Teemu liikuttelee kehoaan fiiliksen mukaan.

– Joskus rymistellään, joskus hempeilllään.

Vastapainoksi tanssille Teemu nostaa rautaa ja pyrkii liikkumaan niin, että keho omaksuu jatkuvasti uusia liikemuotoja.

9. Inspiroivien videoiden kuuntelu

– Kuuntelen ihan älyttömän paljon erilaisia Youtube-videoita. Jos muut menevät kahdeksaksi tunniksi töihin, minä kuuntelen viisi tuntia videoita. Minua kiinnostaa eniten se, mikä ihminen on ja miksi hän on täällä, Kirsi kertoo.

Hän nimeää yhdeksi suosikikseen jamaikalaisen henkisen opettajan Moojin.

“Sisäinen tila heijastuu ulkoiseen tilaan.”

10. Elämän yksinkertaistaminen

Kirsi tavoittelee ”sisäistä tyhjyyttä”. Siksi hän on yrittänyt tehdä elämästään mahdollisimman yksinkertaista. Hän on esimerkiksi raivannut kotoaan turhia tavaroita.

– Kun saavutan hyvän tilan, vietän aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tukevat tuota tilaa. Sisäinen tila heijastuu ulkoiseen tilaan.

11. Yhteys luontoon

Kirsi rakentaa tällä hetkellä ekokylää Kolumbiaan. Siellä hän sanoo pääsevänsä eri tavalla kosketuksiin luonnon kanssa kuin Suomessa. Hän ei kuitenkaan väitä viettävänsä luonnossa erityisen paljon aikaa.

– Luonto on minulle kuitenkin hyvin tärkeä.

12. Muiden auttaminen

Kirsi uskoo, että oma sydän laajenee pysyvästi, kun auttaa muita. Enää häntä ei kiinnosta, mitä hän voi saada ja saavuttaa.

– Parannan itseäni parantamalla muita. Yksi minivalaistumisen kokemukseni on, että minussa on sirpale jokaista ihmistä.

 

– Olen löytänyt omasta mielestäni elämässä nyt tasapainon ja olen tällä hetkellä helvetin onnellinen, Jere Karalahti kertoo. Kuvat: Jonna Öhrnberg

Jere Karalahden elämäkerrassa äänessä ovat myös hänen läheisensä. Jerellä oli heille yksi pyyntö: olkaa täysin rehellisiä.

Ex-jääkiekkoilija Jere Karalahti arvelee, että rehellisyys ja lojaalius ovat arvoja, jotka ovat kannatelleet häntä, vaikka hänen elämässä on sattunut poikkeuksellisen paljon.

– Minulta kysyttiin elämäkertaa jo kymmenen vuotta sitten. Olen ollut nämä vuodet aika hiljaa kaikesta. Nyt kun ura päättyi, asia tuntui ajankohtaiselta. Kirja on minun oma puheenvuoro ja puhdistautuminen.

Jere haluaa tuoda lokakuussa ilmestyvässä kirjassa myös oman näkökulmansa tapahtumiin ja otsikoihin.

– Monien ihmisten mielikuva minusta kantautuu kolmenkymmenen tai vähintään kymmenen vuoden takaa. Onhan minun elämä monella tapaa täysin erilaista kuin silloin.

Jere lopetti vuosi sitten jääkiekkouransa. Samaan aikaan Jere ja vaimo Nanna Karalahti saivat ensimmäisen yhteisen lapsensa, nyt reilun vuoden ikäisen Jax-pojan. Jeren 16-vuotias Ronja-tytär edellisestä liitosta asuu vuoroviikoin parin kanssa.

”Emme luovuta. Kaikki on nyt hyvin.”

Keväällä liitto ajautui kriisiin ja Nanna kirjoitti blogissaan parin eronneen. Avioeropapereita he eivät kuitenkaan ikinä laittaneet vetämään.

– Emme luovuta. Kaikki on nyt hyvin. Olemme molemmat tehneet kompromisseja, myös kasvatusasioissa kulmat ovat saatu kohtaamaan. Pidän isänä tiukkaa kuria, mutta annan myös siimaa, että hän saa kasvaa omana itsenään. Jax on lumonnut minut täysin. Onhan se erilaista kasvattaa lasta, jolla roikkuu käärme jalkojen välissä, Jere naurahtaa.

Aki Linnanahteen kirjoittama Jere-elämäkerta julkaistaan 6. lokakuuta.
Aki Linnanahteen kirjoittama Jere-elämäkerta julkaistaan 6. lokakuuta.

”Juhlimista voi olla eri tasoista”

Päihteiden käytön Jere lopetti jo vuonna 2008, kun hän vajosi koomaan päihteiden käytöstä johtuvan haimatulehduksen vuoksi.

Urheilu-uransa ohessa Jere kuvaa olleensa ammattijuhlija. WSOY:n syksyn avajaistilaisuudessa paljastettiin, että kirjassa kerrotaan myös, kuinka Jere on meinannut sokeutua kaljapullon siruihin.

”Olen löytänyt omasta mielestäni elämässä nyt tasapainon ja olen tällä hetkellä helvetin onnellinen.”

– Juhlimista voi olla eri tasoista. Tiettyjä tasoja siitä minulla ei ole ikävä. Olen oppinut vuosien aikana elämään uutta elämää. Urheilen kaksi kertaa päivässä ja pyöritämme Nannan kanssa hyvinvointivalmennusta. Myös Jax syntyi uran loppumisen kannalta hyvään saumaan, jääkiekkomittarit ehtivät tulla täyteen. Olen löytänyt omasta mielestäni elämässä nyt tasapainon ja olen tällä hetkellä helvetin onnellinen.

Hissun Pancho-koiraa ei ruudussa enää nähdä.

IS TV-LEHTI: Ei kännykkäkuuluvuutta, ei kunnollista kattoa pään päällä, eikä edes varsinaista tietä perille. Nämä ovat lähtökohdat, kun innokkaat kalamiehet Kari ”Hissu” Hietalahti ja Tommi Korpela lähtevät kalaan Incredible Fishing with Hissu ja Tommi -uutuussarjassa.

Kymmenen jaksoa sisältävässä ohjelmassa on paljon huumoria, mutta ei miesten kalareissut pelkkää auringonpaistetta ole. Varsinkin Jäämerellä olosuhteet ovat vaikeat, ja Tommin vatsa on koetuksella. Ohjelman tunnelmassa on paljon samaa kuin Kenraali Pancho ja pojat -kausilla. Hissun Pancho-chihuahuaa ei kuitenkaan ruudussa enää nähdä, sillä tämä on jäänyt eläkkeelle tv-töistä.

Tommi (vas.) ja Hissu tietävät, että joskus kalastus vetää vakavaksi.
Tommi (vas.) ja Hissu tietävät, että joskus kalastus vetää vakavaksi.

Aloitusjaksossa Hissu ja Tommi matkaavat Tanskaan. Yhdessä jaksossa Hissu ja Tommi saavat seurakseen innokkaan perhokalastajan, näyttelijä Jasper Pääkkösen ja tämän näyttelijäisän Seppo Pääkkösen.

Incredible Fishing with Hissu ja Tommi alkaa Kutosella ke 24.8. klo 21.00

Lihaa, kanaa vai kalaa? Voiko tämän vaikeampaa kysymystä esittää kasvissyöjälle – edes teoriassa?

Anssi Kela on ollut kasvissyöjänä noin 20 vuotta. Nyt hän kertoo Facebook-sivuillaan hankalasta kysymyksestä, johon joutui miettimään vastausta pitkään.

– Minulta kysyttiin hiljattain kysymys, joka päällisin puolin vaikutti helpolta, mutta johon vastaaminen oli lopulta yllättävän vaikean prosessin takana: jos minun pitäisi nyt syödä yksi annos liharuokaa, niin mitä lihaa söisin?

Vastaus löytyi perinpohjaisten kysymysten avulla. Kela kirjoittaa kysyneensä itseltään, missä tilanteissa hän on kokenut menettävänsä jotain vegetaristina ja milloin hänellä on tullut mieleen, että ei haluaisi olla kasvissyöjä?

– Olenko ollut pettynyt jossain hienossa ravintolassa, kun pöytäseurani lautasella on lojunut kallista lihaa, ja minulle on tarjoiltu jotain selvästi vähäisempää? Vai olenko tuntenut kateutta silloin, kun kaverini on mäystänyt mehevää hampurilaista, ja oman sämpyläni välissä on ollut kuiva juurespihvi, Kela sanoo miettineensä. 

”Jos pitäisi syödä yksi annos lihaa, niin tahtoisin paistaa nuotiolla makkaraa.”

– Tällaisen pohdinnan tuloksena lopullinen vastaus kirkastui minulle: jos pitäisi syödä yksi annos lihaa, niin tahtoisin paistaa nuotiolla makkaraa.

Facebook-postauksen alla fanit kysyvät jo, että millaiseen makkaraan Kela päätyisi, jos pitäisi syödä lihaa. Mutta Kela myöntää, ettei tunne makkaroita niin hyvin, että osaisi valita jonkun tietyn makkaran.

Perheen koira ja dokumentti saivat luopumaan lihasta

Nettisivuillaan Anssi Kela on kirjoittanut aiemmin, että hän suuntasi kasvislinjoille joko 1997 tai 1998. Sitä ennen hän oli kuitenkin ”intohimoinen lihansyöjä”.

– Kun tilasin Pizza Fantasian, niin neljä täytettäni olivat salami, kinkku, pekoni ja jauheliha. Minulla ei ollut kokemusta kasvisruoasta, arvelin sen olevan mautonta.

”Katsoessani koiraa silmiin aloin ihmetellä, että miksi toisia eläimiä syödään ja toisia taas paijataan.”

– Vegetarismi oli kuitenkin kiinnostanut jo jonkin aikaa. Olin salaa ajatellut, että joskus voisi ihan huvikseen kokeilla miltä tuntuisi olla syömättä lihaa. Kimmoke tähän suuntaan taisi syntyä siitä, kun perheeseen hankittiin koira: sen silmiin katsellessa aloin ihmetellä, että miksi toisia eläimiä syödään ja toisia taas paijataan.

Viimeisenä niittinä Kelan mukaan toimi dokumentti, jossa seurattiin lihan matkaa laitumella pihviksi. Se ei ollut kaunista katsottavaa, kirjoitti Kela vuonna 2009. Sen jälkeen hän alkoi kokeilla kasvissyöntiä ja koki sen sopivan elämäntyyliinsä.

Kerro oma vastauksesi, kasvissyöjä!

Mihin liharuokaan tarttuisit, jos pitäisi valita yksi?

Kerro vastauksesi ja osallistu keskusteluun alla olevassa kommentointikentässä. Kirjoita kommenttisi pinkkiä nappia painamalla.

Olet mitä syöt

Kasvissyöjä Anssi Kela vaikean valinnan edessä: Minkä liharuuan söisit, jos olisi pakko?

Aihealueeseen liittyen juuri noussut kohu suomalaisen lihantuottaja HKScanin eläintenkohtelusta on noussut skandaali --> http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/201708222200343599_ul.shtml En tiedä miksi ihmiset tukevat raskaalla työllä hankituilla €:llaan tällaista? Jos ei olisi kysyntää, ei olisi myöskään tarjontaa ja eläimet sekä terveytesi säästyisivät. Jos ihmiset eivät olisi laiskoja tutkimaan julkaistuja tutkimuksia liittyen terveelliseen ravintoon liittyen joita maailman huippuyliopistot...
Lue kommentti
Eläimille elämisen arvoinen elämä

Kasvissyöjä Anssi Kela vaikean valinnan edessä: Minkä liharuuan söisit, jos olisi pakko?

”Katsoessani koiraa silmiin aloin ihmetellä, että miksi toisia eläimiä syödään ja toisia taas paijataan.” Hienoa Anssi että olet avannut silmäsi epäkohdalle, kuitenkin herää kysymys että jos motiivisi on eläinten hyvinvointi, niin minkä takia syöt maitotuotteita? Jos ihmiset avaisivat silmänsä,he ymmärtäisivät että lehmiä raiskataan ja heidän lapsensa otetaan heiltä pois, monet voisivat miettiä kumpi on pahempi? Kohtelemme jo ihmisinä toinen toisiamme yhä huonommin nykypäivänä, eläimiä vielä...
Lue kommentti