”Meidän perheessä on aina järjestetty paljon juhlia. Pojan yksivuotissynttäreille tilasin viirit ja pompomit Amerikasta”, Minna Keto sanoo. Kuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Perinteisen palkkatyön kadotessa yhä useampi on itsensätyöllistäjä, mikroyrittäjä tai freelancer. Minna Keto teki kuppikakuista bisneksen.

– Kuten näkyy, meillä ei ole olohuonetta, Minna bakes -yrityksen omistaja ja ainoa työntekijä Minna Keto, 27, esittelee perheensä rivitalokaksiota Palokassa Jyväskylän kupeessa.

Keittiö on levittäytynyt kokonaan avoimeen tilaan, jossa olisi oikeastaan tarkoitus rentoutua sohvalla ja katsella televisiota. Sohva on puristuksissa seinää vasten, ja television sijaan sisustuksena on kakkujen pakkauslaatikoita, 25 kilon sokerisäkkejä ja kakkuvuokia. Vuoden verran Minna on leiponut työkseen perheen keittiössä amerikkalaistyylisiä butter­cream-täytekakkuja, cupcakeja, sugarcookieseja sekä macaron-leivoksia.

Hän on osa työmarkkinoiden kasvavaa trendijoukkoa, itsensätyöllistäjiä, joita kutsutaan myös mikroyrittäjiksi, yksinyrittäjiksi tai freelancereiksi. Yhteistä joukolle on, että toiminta on sen kokoista, että se työllistää ihmisen itsensä.

Vuonna 2013 tällaista väkeä oli Tilastokeskuksen mukaan 152 000 henkeä. Joukko on todellisuudessa vielä suurempi, sillä tilastosta puuttuvat maatalousyrittäjät sekä sellaiset yksinyrittäjät, joilla on jokin muu kuin toiminimi. Yksinyrittäminen on erityisen tyypillistä naisille: jopa 70 prosenttia naisyrittäjistä on yksinyrittäjiä. Ja niin kuin työmarkkinoilla muutenkin, yksinyrittäjänaiset ovat pienituloisempia kuin miehet: mediaanitulo on 18 700 euroa vuodessa, ja puolet itsensä työllistävistä naisista kuuluu palkansaajien vähiten tienaavaan kymmenykseen.

Cake popseja perheelle

Minnan leipomukset eivät ole mitään perinteisiä mansikkakiilleväkerryksiä. Hän on koulutukseltaan tekstiilisuunnittelija ja panostaa paitsi tuotteiden vaikuttavaan ulkonäköön myös laaturaaka-aineisiin: on aitoa luomuvaniljaa, oikeaa voita, jyväskyläläisen pienpaahtimon kahvia ja belgialaista suklaata.

Saavutus on sikäli erikoinen, että vajaat kolme vuotta sitten Minna ei ollut koskaan leiponut yhtään mitään.

– Aina olen kyllä ollut hyvä syömään kaikenlaisia överiherkkuja, hän nauraa.

Äitiysloman alussa, raskauden viime metreillä, hän kaipasi jotakin puuhaa, kun kodin seinät oli jo pariin kertaan maalattu.

– Äitiysloma on itse asiassa naiselle hyvää aikaa miettiä, mikä olisi mielekäs tapa tehdä töitä ja elättää perhettä, Minna sanoo.

Hän ryhtyi etsimään netistä cupcakejen reseptejä, ja nimenomaan oikeiden, amerikkalaisten cupcakejen reseptejä, joihin kuuluvat näyttävät koristelut ja tömäkät raaka-aineet. Niitä hän oli maistellut ollessaan vaihto-opiskelijana Englannissa.

Pojan puolivuotissyntymäpäivänä hän järjesti 30 hengen juhlat, joihin leipoi itse kaikki tarjottavat: cake popsit, cupcaket, cookiet, buttercream-kakun ja marenkeja.

– Ne tuntuivat uppoavan perheelle hyvin.

”Äitiysloma on itse asiassa naiselle hyvää aikaa miettiä, mikä olisi mielekäs tapa tehdä töitä ja elättää perhettä.”

Lapsen yksivuotissynttäreillä Minnan tarjoilujen äärellä oli jo 50 henkeä.

Leipominen alkoi viehättää yhä enemmän. Perhe oli muuttanut vähän aiemmin miehen työn takia Jyväskylään Kuopiosta, eikä Minnan oma työ vaatekaupassa tyydyttänyt suunnittelijan luovuuden tarvetta.

– Aloin etsiä korkealaatuista suklaata, tilailla leivontavälineitä ulkomailta ja kehitellä täydellistä creamcheese-kuorrutusta.

 


”Ammattikoulujen leipurilinjoilla opetetaan tekemään bulkkia suurille leipomoille, se ei ole minun juttuni”, Minna sanoo.

 

Blogi sen teki

Olisi ollut mahdollista, että Minna Kedon leipomisharrastus olisi jäänyt harrastukseksi ja juhlimista rakastavan perhepiirin iloksi, ellei hän olisi tilannut kotiinsa lastenvaatekutsujen esittelijää, joka sattui olemaan paikallinen suosittu bloggari.

– Hän innostui cupcakeista, joita tarjoilin kutsuilla, ja halusi tilata minulta tyttärensä juhliin leivonnaiset.

Bloggari postasi juhlista kuvia, ja sana Minnan kakkutaidoista lähti leviämään keskisuomalaisissa blogeissa. Kyselyitä alkoi nopeasti tulla siihen tahtiin, että Keto päätti perustaa toiminimen kakkukauppaa varten.

– Olen kyllä aina ajatellut, että perustan joskus jonkinlaisen yrityksen.

Opiskeluaikana Kuopiossa hän oli jo käynyt monenlaisia yrittäjäkursseja, joten hän tiesi, mitä toiminimen perustamiseen vaaditaan ja mistä aloitteleva yrittäjä voi kysyä apua.

Tosin kovin paljon apua Minna ei saanut. Hän muistaa, kuinka uusyrityskeskuksessa häneltä kysyttiin, että ”mitä luulet täältä saavasi”. Onneksi Kedolla oli selkeä visio tekemisistään ja asiakkaitakin jo valmiina.

– Jos minulla olisi jokin mobiiliappi, kaikki vanhat ukot virastoissa olisivat ihan innoissaan työntämässä minua kaikenlaisiin yrityshautomoihin. Nyt tuntui, ettei moni, jonka kanssa asioin, oikein edes ymmärtänyt, mitä olen tekemässä.

”Oman osuuteni perheen menoista olen pystynyt koko ajan maksamaan.”

Minna tunsi, että häneen suhtauduttiin kuppikakkuja harrastelevana pikku­rouvana ja ihmeteltiin, miten hän meinaa kilpailla isoja leipomoja vastaan.

– Se ei tietenkään ole missään vaiheessa ollut tavoitteenakaan. Teen täysin omannäköisiä ja aivan erityylisiä leivonnaisia kuin suuret leipomot Suomessa.

Starttirahaa ensin luvattiin, mutta päätöstä Minna ei ehtinyt jäädä odottelemaan, koska ”asiakkaita oli jo oven takana jonossa”. Kun hän muutamaa kuukautta myöhemmin lähetti työläät hakupaperit, starttirahaa ei herunutkaan.

Sen puute ei jäänyt Minnaa kaivelemaan, sillä yritys alkoi nopeasti pyöriä lähes niin isosti kuin yhden hengen voimin on mahdollista.

– 4 000 euron myynti on maksimi, mitä yksin ehdin leipoa, kun lapsi oli osan viikosta kotona ja tein osan viikosta muita hommia, kuten bloggausta ja markkinointia.

Varustusta on kasvatettu sitä mukaa kuin yritykseen on tullut rahaa.

– Oman osuuteni perheen menoista olen pystynyt koko ajan maksamaan.

Juhlatavat uusiksi

Macaronin toinen puoli on vaalea ja toinen pinkki, ja leivoskeksi on juuri täydellisen muotoinen. Nämä ovat nyt niitä Minnan itse tekemiä ja hänen kriteerinsä täyttäviä macaroneja, joita on ollut hänen mukaansa mahdotonta löytää ainakaan Jyväskylän seudulta.

Minnalla ei tosiaan ole leipurin koulutusta, ja sitä ovat hänelle kummastelleet tahot, jotka tarjoavat apua aloitteleville yrittäjille. Häntä on yritetty tuupata opiskelemaan alaa.

– Leipurilinjalla ammattikoulussa opetetaan ensimmäinen vuosi hygieniaa ja sen jälkeen bulkkia suurtalousleipomista. Sellaisella ei ole minun bisnekseni kanssa mitään tekemistä, Minna sanoo.

Yhtä paljon kummastusta on aiheuttanut, että mitä Minna oikeastaan tekee.

– Ajattelen, että olen ensisijaisesti muotoilija, en leipuri.

Leipomisen lisäksi Minna tekee graafista suunnittelua ja suunnittelee tilauksesta esimerkiksi juhlien kutsukortteja. Minna bakes -yritys tekee yhteistyötä Tiitu Design -nimisen valokuvaus- ja suunnitteluyrityksen kanssa, jonka takana on toinen paikallinen mikroyrittäjä Tiina Salminen. Yhdessä he tekevät muun muassa postikortteja, ja suunnitelmissa on kaikenlaista juhla- ja kakkuaiheisista seinäkalentereista e-kirjoihin ja seinätauluihin. Yksi idea on yksivuotissyntymäpäivien viettäjille suunnatut smash cake -teemapäivät, joilla sankari mäjäyttää kakun muussiksi pikku nyrkillään, ja siitä muistoksi otetaan tietysti söpöjä kuvia.

”Ajattelen, että olen ensisijaisesti muotoilija, en leipuri.”

Bisneksen kehittämistä Minna opiskelee öisin amerikkalaisilla nettikursseilla.

– Opin niiltä mielettömästi esimerkiksi markkinoinnista. Kannattaa tutustua esimerkiksi Jen Carringtonin ja byReginan kursseihin.

Minnan tavoite ei ole vähempää kuin koko suomalaisen juhlaperinteen uudistaminen.

– Suomessa ei oikein osata juhlia muita kuin häitä ja hautajaisia. Jos järjestät vaikka syntymäpäivät, siitä ajatellaan, että haluat tuoda jotenkin itseäsi esille. Lisäksi ajatellaan, että kaikki pitäisi osata tehdä itse. Miksei juhlia voisi järjestää helpommin ja paljon matalammalla kynnyksellä!

Minnalle pitäisi vain jäädä leipomiselta enemmän aikaa ideointiin ja visiointiin, ja sen eteen hän alkoi keväällä toimia. Nyt hänellä on kuukauden ollut leipomo ja pieni myymälä, jossa on myös työntekijöitä leipomassa – tai siis ei perinteisiä palkkatyöläisiä, vaan sopimusyrittäjiä.

Nyt Keto ei enää ole yksinyrittäjä.

– Tuntuu aika hyvältä, ettei tarvitse itse enää tehdä kaikkea. Ja kodin rauhoittuminen ja muuttuminen kodiksi on niin iso plussa, että sen turvin jaksaa taas painaa hommia.

Minnan vinkit itsensätyöllistäjälle:

Pitää olla todella intohimoinen työtä kohtaan. Sitä on nimittäin paljon, uutta opeteltavaa hirveästi ja vaikeuksia voitettavana jokaiselle päivälle. Jos työ ei tunnu intohimolta, jatkuvaa painetta ja stressiä ei kestä kovin kauan.

Pidä turvaverkko kunnossa. Läheistesi ja perheesi tuki on mielettömän iso voimavara, kun aikaa ei riitä pyykkeihin, ruuanlaittoon eikä muun elämän pyörittämiseen niin hyvin kuin ennen. Jos puolisoni ei olisi tukenut minua näin paljon, en olisi saavuttanut puoliakaan.

Rahaa ei välttämättä tarvita paljon, mutta kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä sitäkin enemmän. Niukka talous ja ilman lainaa aloittaminen vaativat kekseliäisyyttä ja nipistämistä elämän muista kuluista. Myös kasvu voi olla vähän hitaampaa, mutta stressittömyys rahan suhteen on ollut sen arvoista.

Lähteet: Laura Haapala: Joustava työ, epävarma elämä (Like 2016) ja Tilastokeskus

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Mikä ihmeen itsensätyöllistäjä?

Työmarkkinoiden trenditekijällä on monta nimeä – ja muotoa.

Itsensätyöllistäjä-termiä käytetään henkilöstä, joka tekee työtä ilman työsuhdetta. Hän voi olla yrittäjä, jolla ei ole muita työntekijöitä.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on 152000 itsensätyöllistäjää ja heistä 40 prosenttia on ryhtynyt hommaan yrittäjähenkisyyttään, toiset 40 prosenttia on ajautunut tilaisuuden tullen. Viidesosa on itsensätyöllistäjiä siksi, ettei muuta työtä ole löytynyt. Heitä kutsutaan pakkoyrittäjiksi.

Itsensätyöllistäjä voi olla freelancer, jolla ei ole yritystä. Silloin toimeksiantaja pidättää free-verokortin mukaan tuloveron, mutta eläkemaksut ja muut kulut on maksettava itse.

Usein itsensätyöllistäjällä on toiminimi. Silloin yrittäjä maksaa muiden maksujen lisäksi myös ennakkoveronsa itse.

Yksinyrittäjällä voi olla myös osakeyhtiö. Osakeyhtiön perustaminen vaatii vähintään 2500 euron pääoman.

Osuuskunta voi olla hyvä ratkaisu, kun yrittäjyyden riski huolettaa. Osuuskunnassa itsensätyöllistäjä on jäsen, joka saa osuuskunnalta palkkaa. Näin voi tarvittaessa saada myös ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Itsensätyöllistäjän laskutuksen ja muut maksut hoitaa siis osuuskunta.

Itsensätyöllistäjiä voidaan kutsua myös kevytyrittäjiksi (silloin kun hänellä ei ole yritystä) tai mikroyrittäjäksi (alle 10 työntekijää, liikevaihto enintään 2 miljoonaa euroa).

Suomi100-teemalla on tarjolla vaikka mitä ihanaa.

Isänmaallista päivää!

Miten on Suomi100-panoksesi laita? Olet äänestänyt jo kansallisperhosta? Aiot mennä katsomaan Sata sientä -näyttelyn Kuopioon?

Juhlavuosi on kohta puolivälissä, ja ihme on, jos olet välttynyt siltä. Instagramin PaskatSuomi100-tuotteet -ryhmässä on mainioita esimerkkejä siitä, miten oikeastaan ei ole asiaa, jota ei kannattaisi brändätä Suomi100-sisällöksi.

Esimerkiksi tämä toukokuinen kyltti Helsingissä, miksipä sen ylälaidassa ei olisi Suomi Finland 100 -merkkiä?

 

Tai miksei juhlavuoden kunniaksi kysymykseen tulisi tavallista isänmaallisempi vessan siivous?

Ja jos joku etsii juhlavuoden henkeen sopivaa syömistä, sitä löytyy ruokakaupan ”keltaiset rasvat” -osastolta:

Mutta oletko huomannut, että tarjolla on myös väkevää oppimissisältöä Suomi100-hengessä? Nuku rauhassa -nimisellä kokonaisturvallisuuden juhlahankkeella on tarjolla erityisesti naisille suunnattuja kursseja kuten Perille ilman navigaattoria ja Sähköttä kaupungissa. Herää kysymyksiä: hypätäänkö nyt suoraan syvään päähän, liian vaikeisiin sisältöihin? Olisiko naisille suunnattu autoilukurssi kannattanut rakentaa vaikka teemalle Henkilöauton mekaniikka tutuksi – muistisäännöt kytkimen, jarrun ja kaasun järjestykseen? Tai se sähkökatkokurssi, voisiko se olla reilusti että Näin sytytät tulitikun ilman miehen apua?

No höpsis. ”Perille ilman navigaattoria” ei onneksi ole Autoliiton suunnittelema naisautoilijain kurssi, vaan asialla ovat naisten maanpuolustusjärjestöt Sotilaskotiliitto ja Maanpuolustusnaiset. Valmiuskurssit kuuluvat elokuiseen SoMa-harjoitukseen: navigaattorittoman kurssin tarkoituksena on hallita poikkeustilanteita varten karttamerkit ja koordinaatit, ja sähkökatkokurssissakaan ei opetella keittämään miehelle hyviä nokipannukahveja vaan ymmärtämään paremmin sähköriippuvuutta. Tarjolla olisi sitä paitsi ollut myös rynnäkkökiväärin käsittelykurssi naisille, mutta se on jo täynnä!

Jos et ole käynyt armeijaa etkä mahdu mukaan naisten varautumiskursseille, lohduttaudu sillä, että isänmaallisuus on myös arkisia tekoja. Esimerkiksi muovikassin ostamista:

 

 

 

 

 

 

 

Suomi on pitkien välimatkojen maa, mutta sen ei tarvitse olla hyvän elämän este.

Työmatkani kotiovelta työpaikan ovelle on noin kaksi tuntia. Matka taittuu kävellen ja junalla, joskus myös metrolla. Kun kerron käyväni töissä Helsingissä ja asuvani Tampereella, saan yleensä osakseni vähintään ihmettelyä ja kysymyksen muuttoaikeista, joskus myös sääliä.

Turhaan säälitte. Työmatka on pakollinen paha, niin kuin useimmille muillekin ihmisille, mutta myös minun tapani ”saada kaikki”: unelmatyö, edullinen asunto kivalta paikalta, harrastukset tutuissa porukoissa ja parisuhde, jossa molemmat voivat toteuttaa itseään.

Kun pääsen junaan, laitan silmät kiinni ja hengitän syvään. Jos suinkin muistan, Hämeenlinnan kohdalla katson ulos ikkunasta ja ihailen Vanajavettä, joka näyttää huonossakin säässä kauniilta. Otan repusta aamiaisen ja syön sen samalla, kun luen päivän lehden ilman kiirettä. Pian – tasaisen varmasti kolmesta viiteen minuuttia aikataulusta jäljessä – tulee tuttu kuulutus: saavumme Helsinkiin.

Jos haluaa kaiken, on nähtävä vähän vaivaa. Esimerkiksi torkuttava junassa.

Totta kai olisi helppoa, jos kaikki, mitä elämässäni haluan, löytyisi kymmenen kilometrin säteeltä. Olen kuitenkin havainnut, että ihan kaikkea ei voi saada – tai oikeastaan, että jos haluaa kaiken, on nähtävä vähän vaivaa. Esimerkiksi torkuttava junassa.

Lapsettomana ajattelen, että ehkä perheelliset eivät halua viettää näin paljon aikaa junassa, poissa lastensa luota. Sekin on aika etuoikeutettu ajatus. Moni äiti ja isä ei voi tuosta vain valita lasten lähellä olemista, koska lasten elättäminen vaatii töissä käymistä siellä, missä työt sattuvat olemaan.

Aamuseitsemän jälkeen Tampereelta lähtevä juna, johon yleensä nousen, on joka arkiaamu kaksitoista vaunua pitkä. Siihen mahtuu aika monta muutakin työmatkalaista, jotka ovat tietävät, että Suomi on pitkien välimatkojen maa, eivätkä anna sen haitata.  

Rennosti siihen sohvalle nyt, on ihanan hömppäromantiikan aika.

IS TV-LEHTI: Ujon ja kömpelön Timin (Domhnall Gleeson) on hankala uskoa isänsä (Bill Nighy) sanoja muuksi kuin meheväksi vitsiksi, kun isä paljastaa suvun miesten erikoisen kyvyn. Taito liikkua ajassa?

Richard Curtisin ohjaaman romanttisen komedian Oli aikakin juoni rakentuu aikahyppyjen varaan. Kun 21-vuotias Tim tajuaa pystyvänsä kyläilemään menneisyydessä korjaamassa noloja mokia, hän huomaa aikakikkailun keinot myös rakkaudessa.

Elämän suurin rakkaus tosin on livetä käsistä, kun erään aikahypyn vuoksi ihana nainen katoaa. Onneksi kohde löytyy uudelleen, ja kohta Tim on maailman tyytyväisin mies. Hänellä on nyt viehkeä lukutoukka Mary (Rachel McAdams) kainalossaan – sekä kyky muokata ensimmäinen petielämys yhä uudelleen!

Elokuvan mukana voi pohtia oman elämänsä päätösten seurauksia.

Elokuvan aikamatkailua ei kannata ottaa liian tosissaan. Teoria on täynnä aukkoja ja toimii lähinnä hauskan ja liikuttavan juonikuvion elävöittäjänä. Elokuva opettaa, että elämä on ikuista valintaa ja ainoa tapa valita oikein on kuunnella sisintään.

Lämminhenkinen draamakomedia ei sotkeudu liian monimutkaisiin perhosvaikutuksiin tai johda päähenkilöitään ylen sotkuisiin ongelmatilanteisiin. Arki iloineen ja kolhuineen riittää. Elokuvan mukana voi pohtia oman elämänsä päätösten seurauksia.

Tarina kattaa pitkän, noin kymmenen vuoden kaaren, ja charmantissa käsittelyssä on parisuhteen lisäksi perheen ja suvun merkitys. Etenkin isän ja pojan välisen suhteen herkkyys on kuvattu tyylillä, ja Gleesonin ja Nighyn kemiat toimivat hienosti.

Elokuva pohtii paljon aikaa, joka meillä kullakin on läheistemme kanssa käytettävänä.

Oli aikakin, TV2 pe klo 19.00

Ex-pikajuoksija, hyvinvointivalmentaja Markus Pöyhösen ja hänen avovaimonsa Ilona Leszczynskin rakkaus syttyi reilu vuosi sitten.

Ex-pikajuoksija, hyvinvointivalmentaja Markus Pöyhönen, 38, esitteli tänään ensimmäistä kertaa avovaimonsa Ilona Leszczynskin, 27, julkisuudessa, kun pari saapui helsinkiläisravintola Storyvillen terassiavajaisiin.

Pari tapasi puolitoista vuotta sitten.

– Ei ollut heti ihan itsestäänselvää, että meistä tulee pari. Mutta siitä se lähti kehittymään, ja nyt asumme yhdessä, Markus kertoi.

”Hän ei ole todellakaan mikään tossukka.”

Pariskunnalla on 11 vuoden ikäero. Ilona kuvailee, että hänellä oli Markuksesta julkisuuden kautta positiivinen mielikuva. Pian hän huomasi, että molemmat ovat temperamenttisia luonteita.

– Rakastuin varmaan Markuksessa juuri siihen, että hän on vahva luonne, jolla on vahvat mielipiteet. Hän ei ole todellakaan mikään tossukka.

– Meidän välillämme on hauska jännite, ei käy ainakaan elämä tylsäksi, eikä minuakaan päästetä helpolla, Markus jatkaa.

Ilona on ammatiltaan muusikko ja laulunopettaja. Hän valmistuu jouluna Sibelius Akatemiasta.

– Teen popmusiikkia ja koko ajan on vähän viritystä soolouralle. Tykkään kyllä opetustyöstä myös paljon.