Hyvää naistenpäivää! 

Kysyimme naistenpäivän kunniaksi suomalaisilta naisilta, mikä heidän mielestänsä on parasta siinä, että on nainen. Näin he vastasivat:

Julius ja Helga matkustavat Mexico Cityyn asti, mutta riitelevät edelleen Tuijasta, Juliuksen eksästä. Kauniin Lupen läsnäolo ei juuri rentouta tunnelmaa pariskunnan välillä.

Helgan lähdettyä Julius jäi seisomaan hotellihuoneen ikkunan eteen. Helga oli sanonut menevänsä Frida Kahlo -museoon ja Juliusta kadutti ettei hän ollut lähtenyt vaimonsa mukaan. Hän oli ollut itsekäs sopiessaan heti ensimmäiseksi päiväksi työtapaamisen. Helga oli vaikuttanut viime aikoina sulkeutuneelta. Oli jotenkin lannistavaa, että he eivät osanneet olla edes matkalla riitelemättä.

Mexico City kohisi hotellin ikkunoiden eteen vedettyjen sälekaihtimien takana. Äkkiä Julius muisti, että maanjäristykset olivat täällä yleisiä. Hotelli vaikutti olevan jo muutenkin sortumisvaarassa.

Kaupungin toisella laidalla siinsi tulivuori, joka sekin antoi aika ajoin itsestään elonmerkkejä. Hän ei voisi nukkua, hänen olisi oltava vartiossa, Julius ajatteli. Vaikka mitäpä hän maanjäristyksille tai tulivuorenpurkauksille voisi. Hänen käsittääkseen tulivuorenpurkauksia pystyi ennustamaan. Maanjäristys taas saattoi tapahtua milloin vain.

Siitä asti kun lapset olivat syntyneet hän oli salaa pelännyt onnettomuuksia. Hän tarkasti laivallakin aina ensimmäisenä poistumistiet.

Julius poimi puhelimen käteensä ja tarkisti viestit. Tuija oli lähettänyt valokuvan, jossa lapset vilkuttivat hänelle iloisesti samanlaiset siniset t-paidat päällään. Julius laski puhelimen kädestään ja palasi ikkunaan.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta.

Huoli lapsista kalvoi häntä jatkuvasti. Vaikka he olivat sopineet erosta Tuijan kanssa yhdessä, hän tunsi siitä huolimatta olevansa siihen syypää. Lapset näyttivät sopeutuneen eroon alun jälkeen hyvin, mutta Tuija vihjaili, että Lauralla oli keskittymisvaikeuksia koulussa ja että tyttö näki painajaisia öisin ja heräsi itkien. Tuija huokaili hänen hakiessaan lapsiaan ja väitti eron ja yksin valvottujen öiden laukaisseen migreenin. Hän sanoi sen äänenpainolla, joka vihjasi Juliuksen olevan siihen syyllinen. Helga puolestaan valitti tuntevansa itsensä sivuhenkilöksi lasten elämässä.

Kun Julius oli tavannut Helgan, hän oli kuvitellut, että heistä tulisi aivan tavallinen perhe. Hän oli uskonut, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Pian oli käynyt kuitenkin ilmi, että siinä missä lapset olivat pitäneet heitä Tuijan kanssa yhdessä kuin liima, olivat lapset Helgan mielestä kiila heidän välissään.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat.

Helga yritti aluksi järjestää lapsille retkiä ja peli-iltoja, odotti hymyillen Afrikantähden kanssa näiden saapuessa. Kun lapset eivät innostuneet Helgan ohjelmanumeroista, tämä loukkaantui ja vetäytyi makuuhuoneeseen.

Helgalle oli turha selittää, että sellaisia lapset nyt olivat. Lapset olivat omalakisia olentoja, joilla oli oma tahtonsa. Juliuksen ei auttanut kuin yrittää tasapainoilla entisen ja nykyisen vaimonsa välissä.

Ehkä oli niin, että lapsi oli aina parisuhteessa läsnä mahdollisuutena tai tyhjänä paikkana.

Helga ei tuntunut käsittävän, että jos heillä olisi ollut yhteinen lapsi, he eivät olisi voineet viettää sellaista matkustelevaa ja vapaata elämää kuin mihin olivat tottuneet.

Helgan olisi pitänyt luopua pitkistä ja kosteista illanvietoista näyttelijäystäviensä kanssa ja tottua siihen jokapäiväiseen kamppailuun kurahousujen ja nuhakuumeiden kanssa, jota pikkulapsiajaksi kutsuttiin.

Helgan käsitys pikkulapsiajasta oli ylipäätään vaaleanpunainen. Julius sen sijaan oli kokenut sen kaiken Mikon ja Lauran kanssa. Hän muisti lastentaudit ja väsymyksen, joka kiristi päätä kuin vanne ja teki elämästä yhtä sohjoa.

Julius toivoi salaa, että Meksikon matka saisi Helgan arvostamaan heidän elämäänsä sellaisena kuin se oli. Siksi hän oli ylipäätään suostunut matkustamaan tänne pelkkä menolippu taskussaan.

Julius vilkaisi huokaisten kelloaan, työnsi puhelimen taskuunsa ja lähti aulaan. Hän pysäytti taksin ja pyysi kuskia ajamaan antropologian museolle.

Taksin penkki oli auringon kuumaksi lämmittämä. Julius kertaili takapenkillä alkeellista espanjan sanastoaan huuliaan liikutellen. Guadalupe González, jonka kanssa hän oli sopinut museolle tapaamisen, oli arvostettu antropologi. Julius oli ollut Madridissa konferenssissa kuuntelemassa tämän esitelmää.

Kun Julius astui museon ilmastoituun aulaan, Guadalupe seisoi jo odottamassa häntä ja heilautti tuttavallisesti kättään. Nainen näytti nuoremmalta kuin Julius muisti. Tällä oli päällään punainen, värikkäästi kirjailtu mekko.

Guadalupe kumartui tervehtimään häntä tuttavallisella poskisuudelmalla.

"Kutsu minua vain Lupeksi", hän sanoi hymyillen.

"Missä vaimosi on?"

"Hän lähti katsomaan Frida Kahlon museota."

"Sinistä taloa. Niin naiset aina", Lupe sanoi hymyillen.

"Fridaa ihaillaan Euroopassakin, eikö ihaillakin?"

Julius nyökkäsi.

"Frida oli poikkeuksellinen nainen", Lupe sanoi mietteliäästi.

"Yhtä aikaa hauras ja niin vahva. Joku voisi sanoa, että hän uhrasi kaiken Diegon rakkaudelle. Frida ei kuitenkaan itse ajatellut niin. Ehkä meksikolaiset rakastavat häntä juuri siksi."

"Eikö hän ole itsenäisen naisen ikoni ja esikuva?"

"Sitäkin. Mutta naiset haluavat myös itse pyhittää kärsimyksensä. Naiset haluavat uskoa, että onni on omasta asenteesta kiinni. Usein heillä ei ole muuta mahdollisuuttakaan.

On helpompi elää lieden äärellä ja omistaa elämänsä lapsille, jos uskoo itse valinneensa sen. Vaikka kyllä minäkin ihailen Kahloa. Hän oli lahjakas taiteilija. Ja hyvä vaimo sille sammakon näköiselle miehelle", Lupe nauroi.

He kiersivät pitkin museon saleja ja ohittivat mayojen ja atsteekkien kauan sitten tekemiä patsaita. Yhdessä salissa oli atsteekkien Tenochtitlanin kaupungin pienoismalli lukuisine temppeleineen. Se näytti epätodelliselta keskellä kuhisevaa, nykyaikaista suurkaupunkia.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Lupe pysähtyi osoittamaan milloin mitäkin kivipaasia tai astiaa ja puhua pulputti kuin museon virallinen opas. Lupe heilutteli käsiään vilkkaasti puhuessaan ja nauroi usein ja tarttuvasti.

Yhdessä huoneista havainnollistettiin miten punaisena hehkuva meteoriitti oli muinoin osunut Jukatanin niemimaalle ja jättänyt maan täyteen kuoppia ja vedellä täyttyneitä maanalaisia luolia.

"Sanotaan, että meteoriitti tappoi myös dinosaurukset", Lupe sanoi.

"Ikävä sattuma", Julius sanoi.

"Tai kohtalo. Ehkä ne ovat yksi ja sama asia", Lupe vastasi.

Julius yritti pidätellä huokaustaan.

Naiset jauhoivat aina kohtalosta ikään kuin olisivat halunneet irtisanoutua omasta valinnanvapaudestaan.

Sekin, että he olivat Helgan kanssa tavanneet, oli ollut Juliuksen mielestä puhdasta sattumaa. He olivat osuneet samoille kutsuille ja alkaneet jutella jostain merkityksettömästä asiasta. Siinä ei sinänsä ollut vielä mitään erikoista. Heillä kummallakin oli ollut yhtä aikaa jonkinlainen toisen ihmisen kohtaamisen tarve. Julius oli ollut silloin vastaeronnut.

Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen.

Hän uskoi, että pariutuminen edellytti ikään kuin jaettua tahtotilaa. Helga sen sijaan oli rakentanut heidän tapaamisestaan romanttisen ja kohtalonomaisen kertomuksen, joka oli alkanut ohjata heidän elämäänsä.

Helgan kertomus edellytti nimittäin myös jatko-osaa: yhteisiä lapsia ja asuntolainaa, vaikka ne olivat juuri asioita, jotka olivat ajaneet Juliuksen edellisen liiton karille.

Helga oli huomannut jokin aika sitten heidän rappunsa parvekkeella tiedotteen, jossa sanottiin sen olevan sortumisvaarassa.

Helga oli pitänyt sitä jonkinlaisena merkkinä ja vilkuillut parveketta siitä lähtien joka kerta heidän ohittaessaan sen. Sortumisvaarasta oli tullut Helgalle jonkinlainen pakkomielle. Siitä Helga oli saanut idean näytelmäänsäkin, josta Julius ei ollut ymmärtänyt suoraan sanottuna mitään. Sitä hän ei kuitenkaan voinut Helgalle tunnustaa.

Näytelmässä kaksi naista piti vuorotellen monologia. Kumpikin puhui miehestä ja suhteestaan tähän. Pikkuhiljaa katsoja tajusi, että ne puhuivat samasta miehestä.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta.

Sellainen oli niin Helgan tapaista, Julius ajatteli. Helga etsi jatkuvasti merkkejä ikään kuin kohtalo olisi kirjoitettuna arkisiin yksityiskohtiin.

Julius sen sijaan tiesi, että parvekkeen kestävyydessä oli kyse puhtaasta insinöörimatematiikasta. Siihen oli tarpeetonta liittää sen enempää mystiikkaa.

Hänen mielestään myös avioliitossa oli kyse samanlaisesta kestävyyslaskelmasta. Helga kuitenkin halusi puhua ja analysoida suhdetta loputtomasti ikään kuin se olisi mitään muuttanut.

Miten rakastuneita he olivatkaan Helgan kanssa aluksi olleet, Julius mietti.

Rakkaus oli saanut heidät vakuuttuneeksi siitä, että kaikki järjestyisi kuin omalla painollaan. He olivat matkustaneet häämatkalle Pariisiin ja kiinnittäneet rakkaudenlukkonsa Seinen yli kaartuvaan siltaan, jossa lukkoja oli niin tiheässä, että näytti siltä kuin silta olisi oudon viruksen kourissa.

Julius oli kuullut, että myöhemmin lukot oli pitänyt hitsata irti sillasta, sillä muuten se olisi ehkä sortunut rakkaudenlupausten painosta veteen.

Julius pysähtyi katsomaan suurennettuja valokuvia värikkäistä perhosista. Moni niistä kuului uhanalaisiin lajeihin. Kun hän oli ollut lapsi, perhosia oli lennellyt mökillä niityillä isoina parvina. Nykyään niitä näki yhä harvemmin.

"Oletko sinä kiinnostunut perhosista?" Lupe kysyi.

Julius nyökkäsi.

"Ukilla oli niitä laatikossa. Hänen aikanaan niitä piti kerätä koulussa. Nykyään ne ovat onneksi rauhoitettuja", Julius sanoi.

Hän muisti nuppineulalla kankaalle kiinnitetyt perhoset, joiden siivet olivat niin hauraat, että valo näytti kuultavan niiden lävitse. Lasin alle kiinnitetyt liikkumattomat ja säilötyt perhoset olivat kiehtoneet ja kauhistuttaneet häntä lapsena. Ne näyttivät olevan elämän ja kuoleman välissä.

Oli helppo kuvitella, että jos avaisi laatikon, ne alkaisivat räpytellä hapuillen siipiään ja lentäisivät pian taivaalle. Julius oli lapsena viettänyt tuntikausia niityllä suurennuslasin kanssa. Oli pitänyt olla aivan hiljaa ja odottaa, että perhonen laskeutui apilankukkiin. Iltaisin yöperhosia oli lennellyt saunan lyhtyjen ympärillä. Valo veti niitä puoleensa ja toisinaan ne jäivät lampun sisälle loukkoon. Silloin Julius oli auttanut ne vapauteen.

"Perhoset ovat ikivanhoja muodonmuutoksen symboleja", Lupe sanoi katsellen kuvia pää kallellaan.

”Ajattele, että elottoman näköisestä kotilosta murtautuu tuollainen säihkyvä olento. Ne ovat niin kauniita, hauraita kuin itse elämä. Ei niitä saisi vangita.”

Museokierroksen jälkeen he istuivat kahvilassa. Lupe tilasi heille lounaan kanssa valkoviiniä.

Lupe selitti, että lautasella olevat vihreät, pilkotut kasvit olivat kaktusta. Ruskea kastike oli puolestaan suklaasta ja chilistä tehtyä molea.

"Mummoni osasi tehdä oikeaa molea. Sen tekeminen saattoi kestää useita päiviä. Mummo istui morttelin ääressä, jauhoi mausteita ja hyräili. Tortillat hän paistoi avotulella. Ruoanlaitto oli mummolle elämän tärkein tehtävä. Se oli hänen taidettaan. Mummo oli sillä tavoin perinteinen meksikolainen nainen. Samaa ei voi sanoa minusta", Lupe nauroi.

"Meillä mieheni tekee ruoat. Hän ei nykyään edes päästä minua keittiöön."

"Mitä miehesi tekee työkseen?"

"Hän on antropologi kuten minäkin."

"Oletko sinä kotoisin Mexico Citystä?"

Lupe pudisteli päätään.

"Kasvoin San Miguel del Allendessa. Se on pikkukaupunki noin parin tunnin matkan päästä täältä. Nykyään se on turistien suosiossa. Mutta kun olin lapsi, siellä asui paljon taiteilijoita ja muita boheemeja. Nukahdin lapsena aina olohuoneesta kantautuvaan keskusteluun. Äitini on kirjailija. Hän se taisteli itsensä vapaaksi perinteisestä naisenroolista. Minulla oli helppoa", Lupe sanoi.

"Minäkin asuin lapsuuteni pikkukaupungissa. Vanhempani olivat virkamiehiä. Boheemius oli kylläkin kodistamme kaukana. Meillä mentiin nukkumaan kymmeneltä ja ostettiin tarjousruokia marketista."

"Te Euroopassa olette sellaisia", Lupe sanoi. "Varaudutte aina huomiseen. Tiedätkö mitä? Sellainen tappaa elämisen lumon."

"Ehkä minä kiinnostuin antropologiasta juuri vanhempieni takia", Julius naurahti.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Eurooppalaiset ajattelevat, että Meksikon kaltaisissa maissa ollaan jotenkin lähempänä aitoa elämää. Että täällä osataan elää. Onhan se toki niinkin. Mutta asioilla on kaksi puolta. Meksikossa on vaikea saada asioita hoidettua, sillä ihmiset elävät hetkessä. Mitään suunnitelmaa ei ole. Tämän päivän lupaukset on jo huomenna unohdettu. Ja köyhyys sitten. Täällä on kyliä, joissa on pakko juoda kaktuksesta tehtyä pulque-viinaa, koska juomavettä ei ole. Vaikka intiaaneja mielellään käytetäänkin matkailukuvastossa, he elävät köyhissä oloissa. Eikä kukaan ole kiinnostunut heidän perinteistään."

Lupe oli hetken hiljaa.

"Tiedätkö, minun mummoni oli näkijä. Ja joskus minäkin näen asioita."

"Millaisia asioita?"

"Enteitä. Sellaisia, mitä ei voi järjellä selittää. Mummo osasi lukea luonnosta asioita kuin kirjasta. Mummo tiesi aina seuraavan päivän sään ja näki vieraat ennalta."

"Kuulostaa epätieteelliseltä."

"Sitä se onkin. Mutta ehkä minusta siksi tuli antropologi. Me luemme maailmaa toisin, mutta suuri osa tulkinnastamme perustuu yhä uskomuksille. Mummo halusi, että minut nimetään Guadalupeksi Meksikon suojeluspyhimyksen mukaan. Ihme kyllä äiti suostui."

Julius huomasi jääneensä tuijottamaan Lupen käsiä, jotka elehtivät vilkkaasti tämän puhuessa.

Heidän istuessaan auringonpaisteessa ja siemaillessa viiniä Julius tajusi unohtaneensa hetkeksi kaiken muun. Hän vilkaisi kelloaan. Helga oli varmasti jo palannut hotellille ja odotti häntä.

"Minun täytyy lähteä."

"Mietin niitä perhosia. Michoacanissa on laakso, johon kerääntyy miljoonia monarkkiperhosia joka syksy. Minä vien teidät sinne huomenna", Lupe sanoi.

"Niinkö? Ehtisitkö?"

"Tottakai. Haen teidät aamulla hotellilta."

Julius tajusi hyväksyneensä kutsun Helgalta kysymättä. Helga väittäisi tapansa mukaan ettei Julius kysynyt hänen mielipidettään missään asiassa.

Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Hetken ajan hän toivoi, että olisi ollut matkalla yksin. Lupe tuijotti häntä tummilla silmillään ja hymyili.

Julius nousi ja mutisi käyvänsä wc:ssä. Hän lukitsi oven ja painoi otsansa kiinni peiliin. Sydän hakkasi ja niska oli hiestä märkä.

Lupe tuntui näkevän hänen lävitseen, aina ytimeen asti, tavalla, jolla kukaan ei ollut katsonut häntä aikoihin. Hän oli niin pitkään nähnyt itsensä vain Helgan silmin että ei ollut muistanut ,miltä tuntui olla vieras ja haluttu.

Mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää?

Hän ei edes muistanut, milloin he olivat harrastaneet Helgan kanssa seksiä. Lapsettomuuden myötä seksistä oli tullut suorittamista. Helga oli aikatauluttanut yhdynnät tarkasti ovulaatiotikkujensa tahtiin ja valmistautunut seksiin kuin urheilusuoritukseen. Sitä vaihetta oli seurannut pitkä kuiva kausi.

Nyt piti rahoittua, Julius sanoi itselleen. Helga odotti häntä hotellissa. Jos hän antaisi periksi sivupolkujen houkutuksille, heidän suhteensa menisi lopullisesti rikki.

Toisaalta, mitä haittaa siitä olisi, eihän Helgan tarvitsisi koskaan tietää? jokin ääni kuiski hänen sisällään. Hän oli ollut kuuliainen aviomies, hieronut selkää ja silittänyt päätä. Mikään ei kuitenkaan tuntunut olevan tarpeeksi. Hän sai aina tuntea olevansa syypää naisten hermostollisiin oireisiin ja migreeneihin.

Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

Hän oli viime aikoina kokenut itsekin outoja tunnepuuskia. Kenties kyse oli jonkinlaisesta naurettavasta keski-iän villityksestä. Hän ei halunnut alistua ajatukseen, että elämä olisi tässä niin kuin sotkuinen lankakerä, joka meni sitä tiukemmin solmuun mitä lujemmin sitä yritti selvittää.

Julius valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja katseli itseään peilistä. Ei hän ollut hullumman näköinen keski-ikäiseksi. Mene takaisin pöytään, hän komensi itseään. Palaa vaimosi luo ja mene nukkumaan.

"Voitko huonosti? Minä heitän sinut hotellille", Lupe sanoi hänen palattuaan.

"Älä suotta vaivaudu. Aikaerosta se vain johtuu. Pääsen sinne hyvin taksilla."

"Tule", Lupe sanoi.

"Ei siitä ole lainkaan vaivaa. Minun pitää hakea Jorge yliopistolta."

Lupe ajoi hiljaa hyräillen. Julius rullasi auton ikkunan auki. Sisään tulviva ilma tuoksui bensalta ja asvaltilta. Auringonvalo tuntui lämpönä kasvoilla.

"On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

Julius sulki silmänsä. Tällaista oli olla elossa, hän ajatteli. Hän halusi ajaa autolla maan halki, pysähtyä tienvarren puolihylättyihin hotelleihin ja nähdä villihevoslaumojen juoksevan aavikolla.

"Mitä vaimosi tekee työkseen?" Lupe kysyi.

"Helga on näyttelijä."

"Sepä kiinnostavaa. On petollista, jos vaimo on hyvä näyttelijä."

"Miten niin?"

"Tiedätkö sinäkään milloin hän näyttelee ja milloin on tosissaan?" Lupe sanoi nauraen.

"Se oli vitsi. Loppujen lopuksi elämä on näytelmä. Me ajaudumme eri rooleihin eri ihmisten kansa. Toistamme rooliemme vuorosanoja ja toimimme niiden mukaan. Mutta roolia on mahdollista myös muuttaa. Silloin vastanäyttelijänkin on muutettava esitystään", Lupe sanoi.

”Minä olisin halunnut valokuvaajaksi. Mutta taiteella on mahdotonta elää. Äidiltä se onnistui, mutta hänellä olikin rikas mies.”

"Asuvatko vanhempasi täällä?"

"Äiti asuu. Isä kuoli auto-onnettomuudessa."

"Otan osaa."

"Isä oli kova juomaan. Kerran isä lähti juhlien jälkeen ajamaan vuorilta alas ja auto syöksyi ulos tieltä. Kun pelastajat tulivat paikalle, isä oli jo kuollut. Ne kertoivat, että auton yläpuolella liiteli iso kotka. Mummo sanoi, että se oli isän sielu."

"Miten vanha olit silloin?"

"Kolmetoista. Äiti lähti sen jälkeen johonkin retriittiin kirjoittamaan ja minä asuin mummon luona. Mummo pakotti minut katoliseen kouluun. Loppujen lopuksi minä ikävöin häntä kaikista eniten", Lupe sanoi.

"Mummoa ja hänen korianterin tuoksuista keittiötään. Kun tyttäreni syntyi, annoin hänelle mummon nimen. Tytöstä tuli Maria. Hänellä on mummoni silmät."

"Entä äitisi?"

"Äiti istuu kahvilassa ystävättäriensä kanssa, juo viiniä ja kirjoittaa monimutkaisia ja paksuja romaaneja, joita juuri kukaan ei enää lue."

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä.

He ohittivat aukion, jolla liehui valtavan kokoinen Meksikon lippu. Aukiolla käyskenteli mariachi-soittajia kiiltävissä asuissaan ja leveälierisissä hatuissaan.

Lupe hyräili hiljaa ja taputteli rattia rytmikkäästi radion musiikin mukana.

"Kiitos opastuksesta ja kyydistä", Julius sanoi Lupen pysäköityä hotellin eteen.

"Odota, haluan näyttää sinulle vielä jotakin huomista varten", Lupe sanoi ja napsautti turvavyönsä auki.

Julius nyökkäsi. Päänsärky tykytti jo ohimoilla. Hän ei tiennyt miten selittäisi Helgalle sen, että oli muuttanut tältä kysymättä heidän matkasuunnitelmiaan. Helga suhtautuisi epäilevästi vieraaseen oppaaseen, Julius oli siitä varma.

He istuivat aulaan korituoleihin. Katossa pyörivä tuuletin vatkasi laiskasti auringon lämmittämää ilmaa. Lupe kaivoi kannettavan tietokoneen laukustaan ja osoitti karttoja ja perhostenkuvia.

Juliusta väsytti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Lupelle. Lupen ääni vaipui taustalle ja hänen oli pinnisteltävä pitääkseen silmänsä auki.

Kun hän nosti katseensa, hän näki Helgan seisovan ovella ja tarkkailevan heitä. Lupe nousi ylös ja ojensi kätensä leveästi hymyillen . Julius esitteli naiset toisilleen. Helga jäi seisomaan pöydän ääreen kuin jotakin odottaen.

"Jos minä sitten tästä lähden. Nähdään huomenna", Lupe sanoi.

Helga jäi tuijottamaan naisen perään.

"Mitä tämä nyt on? Meidänhän piti lähteä merenrantaan eikä mihinkään perhoslaaksoon. Mikset sanonut sitä tuolle naiselle?"

"Lupe vie meidät sinne ystävällisyyttään."

"Pitääkö sun olla niin kiltti."

"Mitä sä tarkoitat?"

"No olisit sanonut sille suoraan, että meillä on muita suunnitelmia."

He makasivat selät vastakkain sängyssä.

Julius huokasi. Siinä se taas oli, Helgan syyttävä katse, joka vihjasi, että hän antoi aina periksi, Tuijallekin. Aina kun he riitelivät, he riitelivät lopulta Tuijasta ja hänestä. Helga käyttäytyi niin kuin jokainen Juliuksen valinta olisi lopulta ollut valinta Helgan ja muun maailman välillä.

"Haluan nähdä ne perhoset", Julius sanoi päättäväisesti.

He makasivat selät vastakkain sängyssä. Kadulta kuului etäistä liikenteen pauhua. Kattotuuletin surisi ja paukkui vaimeasti. Peitto oli tekokuitua ja hiosti ja rätisi sähköisyyttään.

Julius ajatteli keskusteluaan Lupen kanssa. Ehkä elämä todella oli näytelmä, jossa ihmisellä oli lukemattomia eri rooleja.

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

Hän ja Helga olivat jumiutuneet omiinsa. He eivät olleet valinneet niitä, vaan roolit olivat valinneet heidät. Mukana näytelmässä oli niin paljon sivuosan esittäjiä, että heidän oli vaikea muuttua. Ihmiset vieroksuivat luontaisesti muutosta eivätkä halunneet muidenkaan vaihtavan roolejaan.

"Mistä sä tunnet sen naisen?" Helga kysyi omalta puolelta sänkyään.

"Se oli konferenssissa puhumassa."

"Siinä naisessa on jotakin outoa."

"Se on näkijöiden sukua", Julius mutisi ennen kuin liukui uneen.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Korallikaupunki toimii kuin ihmisyhdyskunta.

IS TV-LEHTI: Poikkeuksellisen kaunis dokumentti Kaupunki meren alla (City Under the Sea, 2015) vie todelliseen flow-tilaan. On helppo heittäytyä maalauksellisten kuvien ja runollisen kerrronnan vietäväksi.

Ilmava ja värikylläinen luontodokumentti seuraa Indonesian syrjäisillä vesillä sijaitsevan maailman tiheimmin asutun kaupungin merenalaista elämää.

Kaupunki meren alla on enemmän kuvaileva kuin tiukan tieteellinen kuvaus korallikaupungin elämästä, jossa saalistajat hallitsevat, ryöstäjät iskevät eikä lakia ja järjestystä ole – silti tasapaino on vallinnut tuhansia vuosia. Rauha on saatu aikaan toimivien suhteiden avulla.

Humoristisisten sanankäänteiden ja graafisten kuvien matkassa sukelletaan aaltojen alle tutustumaan eksoottisiin eläimiin ja kasveihin. Guy ja Anita Chaumetten dokumentissa selviää muun muassa se, mitkä ovat merenalaisen kaupungin arkkitehteja ja tärkeitä vuokraisäntiä, mitkä taas pahamaineisia vuokranantajia tai talonvaltaajia ja läpikulkijoita.

Ohjelmassa tutustutaan myös kalaan, joka vaihtaa tarvittaessa sukupuolta koiraasta naaraaksi.

Korallikaupunki toimii kuin ihmisyhdyskunta. Keskusta-alue kasvaa ylöspäin kuin pilvenpiirtäjät, ja lähiöt ovat välttämättömiä. Niityt ja metsät ovat jälkikasvulle hyvää kasvuympäristöä.

Avara luonto: Kaupunki meren alla, TV1 lauantaina 22.7. klo 18.45

Jos haluaa vapautta, sitä voi lisätä elämään ilman eroa ja irtisanoutumista.

Laulaja Irina kertoi voimakkaasta vapaudenkaipuustaan Me Naisten haastattelussa alkukesästä. Irina sanoi, että välillä hänen tekisi mieli asua ja elää arkeaan yksin. Moni piti puolison ja kahden lapsen äidin kommenttia rohkeana.

”Et ole itsekäs. Välillä meistä jokainen tuntee samoin, mutta sitä ei vain uskalleta sanoa ääneen”, kuului yksi kymmenistä Me Naisten Facebook-sivuille tulleista kommenteista.

Myös kirjailija Anna-Leena Härkönen mainitsi hiljattain, että eri kaupungissa asuvan puolison Riku Korhosen kanssa ei tarvitse soitella edes joka viikko, jos ei ole mitään asiaa. Härkönen nauttii siitä, että saa olla omissa oloissaan.

Ilmiö ei ole vieras ystäväpiirissäkään. Yksi haaveilee parisuhteesta, muttei missään nimessä yhteisestä kodista. Toisen äiti muutti pois miesystävänsä luota, mutta pari ei eronnut.

”Vapaus on ihmisen perustarve.”

– Vapaus on ihmisen perustarve. Sen kaipuu syntyy halusta tehdä asioita, jotka ovat itselle merkityksellisiä, kertoo positiivisen psykologian harjoittaja ja hyvän elämän akatemia Pilots Helsingin perustaja Rosa Nenonen.

Vanha ja perinteinen parisuhdemalli on historiaa, eikä normien räjäyttäminen rajoitu pelkästään ihmissuhteisiin, vaan myös työelämään ja ihan kaikkialle.

Nenosen mukaan etenkin 30–40-vuotiaat alkavat usein kyseenalaistaa, onko eletty elämä ollut omien haaveiden mukaista vai ulkopuolisten paineiden tuomien tavoitteiden täyttämistä. Moni kysyy keski-iän kynnyksellä itseltään, millaista elämää haluaisi elää loppuelämänsä.

– Monella on ulkoiset pilarit ja talous kunnossa. On koulutus, työpaikka, koti ja perhe. Jotain tuntuu kuitenkin puuttuvan, Nenonen avaa.

Usein suurempi muutos sysää ajatustyön käyntiin. Elämän eri kriisitilanteet saavat pohtimaan, mitä elämältä oikeastaan haluaa. Omat todelliset haaveet on kohdattava, kun ikäkriisi, vaikea parisuhde tai epäpalkitseva työ ahdistavat.

Myös yhteiskunta suhtautuu vapauden tavoitteluun suopeammin kuin koskaan aiemmin.

– Aikaisemmin on pidetty itsekkäänä, jos on halunnut tehdä omia ratkaisuja ja pitää huolta ensin itsestään ja sitten vasta muista. Nykyään on sallitumpaa tutustua itseensä, ja etenkin naiset ovat tässä asiassa rohkeampia kuin aiemmin.

Eli kyllä, vapaus edellyttää sitä, että pitää olla pikkuisen itsekäs. Vapaushan tarkoittaa tilaa ja aikaa toteuttaa itseään. Life coachit ja terapeutitkin kehottavat ihmisiä olemaan itsekseen ja kuuntelemaan sisintään.

Silti arjen kiireessä oma vapaus voi tuntua kaukaiselta unelmalta. Miten sitä pystyisi noin vain irrottautumaan elämästään? Miten voi lähteä yksin reissuun, jos puoliso ei näytä vihreää valoa? Entä jos haluaisi siirtyä töihin marketin hedelmäosastolle, mutta pomo vaatii pysymään kassalla?

Jos omien haaveiden toteuttaminen ei tunnu muiden takia onnistuvan, asiassa kannattaa hakea kompromissia: aluksi edes yksi päivä mökillä itsekseen tai pari vuoroa silloin tällöin toisissa hommissa. Tärkeintä on kuunnella omia haaveita. Jo pienikin muutos voi riittää.

”Jos ei huolehdi ensin omasta hyvinvoinnistaan, eivät muutkaan ympärillä ole onnellisia.”

– Jos ei huolehdi ensin omasta hyvinvoinnistaan, eivät muutkaan ympärillä ole onnellisia, Nenonen selittää.

Vapautuakseen ei siis tarvitse erakoitua maailmasta, erota kumppanista, irtisanoutua tai lähteä maailmanympärysmatkalle. Vapautta voi tuoda elämään vähitellen – näin se käy.

1. Varaa vartti yksinololle

Arjessa on mukavaa ja helppoa edetä kaavamaisesti. Pestä hampaat aamulla, ajaa samaa reittiä töihin, mennä naimisiin ja säästää kesämökkiä varten. Kaikki soljuu niin kuin pitääkin.

Nenonen kutsuu tätä toimintamallia autopilotiksi.

– Sen avulla ihminen menee päivästä toiseen eteenpäin automaatiolla. Se on ihan hyväkin juttu ja auttaa arjessa.

Mutta jos oma arki ahdistaa, vaikka kaikki olisikin näennäisesti ihan hyvin, pitää saada olla päivisin vähän aikaa yksin. Se aika kannattaa käyttää sen pohtimiseen, mikä tekee juuri minut onnelliseksi. Nenonen neuvoo, että varttikin riittää.

– Pääasia, että pohtii edes hetken päivästä, mitkä ovat omat vahvuudet, intohimot ja taidot eli omat supervoimat.

Lähde vaikka kävelylle tai käperry puutarhatuoliin. Sitten kysy itseltäsi: Milloin loistan? Milloin olen parhaimmillani? Ne tähtihetket ovat hetkiä, joita elämääsi mahtuu lisää.

Mietteitä voi kirjoittaa muistiin, mutta lappua ei kannata laittaa esimerkiksi jääkaapin oveen. Se voi aiheuttaa hyvien hetkien suorituspakkoa. Sen sijaan kannattaa pitää kiinni siitä, että pysähtyy pohtimaan omaa onnellisuuttaan päivittäin ja pistää sillä tavoin alitajunnan töihin.

Vinkki: Joskus voi olla vaikeaa päästä itsekseen kiinni omiin supervoimiin. Jos et keksi, milloin olet parhaimmillasi, kysy läheisiltäsi ja kollegoiltasi. Voit myös miettiä, sopisiko jokin elämäntaitokurssi tai terapiamuoto tueksi omien vahvuuksien kartoittamiseen.

2. Lomaile ilman kumppania

Romanttisessa suhteessa on kaksi yksilöä, joilla molemmilla on omat tarpeensa.

– Parisuhteessa kummankin pitäisi saada toteuttaa omia tarpeitaan sen sijaan, että keskittyy hakemaan toisen hyväksyntää itsestään. Kun hakee vain hyväksyntää, omat tarpeet unohtuvat, sanoo Nenonen.

Jos tuntee tarvitsevansa lisää omaa aikaa parisuhteessaan, voi kokeilla vaikka lähteä mökille yksin vuorokaudeksi. Mutta ennen kuin pakkaa laukun ja kaasuttaa kohti maantietä, kannattaa sopia kumppanin kanssa keskusteluhetki. Silloin voi kertoa omista toiveistaan.

Esitä toive yksinolostasi kumppanillesi niin, että et kaipaa lomaa hänestä tai elämästänne, vaan että haluat vain olla itsesi kanssa hetken. Voihan olla, että hän haaveilee samasta, mutta ei vain ole kertonut tätä.

Voi käydä niin, että kumppani loukkaantuu, jos muutenkin kortilla oleva yhteinen aika ei toteudu edes lomalla. Riidankin uhalla kannattaa toteuttaa omat suunnitelmat. Ehdoitta rakastava kumppani ei ripustaudu.

– On parempi ottaa riski ja kertoa tunteistaan, kuin jäädä epämiellyttävään oloon, Nenonen arvioi.

3. Pyydä vastuuta ja taltuta kalenteri

Usko tai älä: työhön voi tuoda vapautta uusien haasteiden kautta. Ei tarvitse olla mainostoimiston copywriter, jotta esimiehen kanssa voisi löytää uusia mielekkäämpiä tekemisen tapoja. Tärkeintä on, että ottaa asian puheeksi .

– Vaikka työsi inspiroi sinua kymmenen vuotta sitten, se ei välttämättä inspiroi sinua enää samoista lähtökohdista, Nenonen muistuttaa.

– Ehdota esimiehellesi, että ottaisit enemmän vastuuta jostain asiasta, joka on työssäsi sinulle mieluisaa. Kysy myös, voisitko tehdä jotain enemmän tai kehittää itseäsi jossain asiassa, hän ehdottaa.

Jos taas töissä on liian kiire, voi omien aikataulujen huolellinen suunnittelu olla avain vapauteen. Yritysvalmentaja Jari Sarasvuo muistuttaa, ettei kaikkia suunniteltuja töitä edes pidä saada tehtyä. Kunhan saa tärkeimmät hoidettua.

– Tavoitteesi ei ole tukkia kalenteriasi vaan saada se hengittämään, niin että sinulla on aina mahdollisuus tehdä tärkeimmät työsi. Jos teet aina sen työn, jolla on suurin hoppu, et lopulta ole kovin tuottava. Mieti, millä suunnittelemistasi töistä on suurin todennäköisyys toteutua ja suurin merkitys pitkällä aikavälillä.

Myös toimittaja Anna Perho on kertonut elämänsä tärkeimmäksi arvoksi vapauden. Hänelle vapaus syntyy juuri suunnitelmallisesta aikataulusta.

– Niin kauan, kun et itse suunnittele ja rajoita ajankäyttöäsi, joku muu tekee sen puolestasi.

4. Nauti nahoistasi nyt

Kadehditko somessa tyyppiä, joka näyttää toteuttavan unelmiasi? Sen sijaan, että käyttää energiaa ja aikaa vertailuun, kannattaa inspiroitua upeista tyypeistä.

– Vapaalla ihmisellä on hyvä draivi. Vapaus on tunne siitä, että kaikki on omissa käsissä tässä hetkessä, Nenonen kuvailee.

Sopivaa hetkeä vapautumiselle ei kannata odottaa, sillä sitä ei tule.

– Me voimme vapautua juuri niistä lähtökohdista, jotka meillä ovat. Mieti, mikä on pienin asia, jonka voit jo tässä hetkessä tehdä itsesi hyväksi.

– Ja jos emme voi vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu, voimme vaikuttaa siihen, miten ajattelemme asioista.

Johda itseäsi työssä

Jari Sarasvuo: Vapaus! – Itsensä johtamisen mahdollisuudet (Wsoy). Luettuasi lakkaat uskomasta tehokkuuteen ja priorisoit kalenteriasi.

Inspiroidu nomadeista

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito (Atena). Nyt tiedät, että oravanpyörän voi jättää, mutta ihana itsenäinen matkakin tuo iloa.

Vapaa yhteiskunnassa

Kari Enqvict, Ilari Hetemäki ja Teija Tiilikainen: Kaikki vapaudesta (Gaudeamus). Kattava tietopaketti mm. vapauden historiasta, sananvapaudesta ja uskonvapaudesta.

Rintasyövän selättäneeltä muusikolta Astrid Swanilta on löydetty levinnyt rintasyöpä, johon ei ole parannuskeinoa.

Rintasyövän sairastanut muusikko Astrid Swan, eli Astrid Joutseno, 35, kertoo blogissaan, että hänen sairastamansa rintasyöpä on uusiutunut.

Tekstissään Swan kirjoittaa kuolemasta ja äitiydestä – hänellä on todettu metastasoitunut rintasyöpä, eli muualle kehoon levinnyt syöpä. Levinneeseen rintasyöpään ei ole hoitoja.

– Mikä on pahinta levinneeseen rintasyöpään sairastuneena äitinä? Minulle pahinta on tietää se, että jätän lapseni taakseni, kun hän vielä tarvitsee minua. Liian aikaisin. Jossain ennalta tuntemattomassa hetkessä tulevaisuudessa, eikä vuosien päästä, jolloin se tuntuisi luonnollisemmalta, Swan kirjoittaa.

Swan on naimisissa brittiläisen tuottajan Nick Trianin kanssa ja pariskunnalla on alle kouluikäinen lapsi.

– Viime kuukausina diagnoosista saakka olen valmistellut ja suunnitellut aikaa, jolloin en ole enää täällä. Hiljattain olen alkanut muuttaa hallitsemisen haluni irtipäästämiseksi. Olen päättänyt lopettaa valmistautumisen, jonka alunperin halusin tehdä. Se on yksinkertaista: en ole täällä enää silloin.

– Ei ole syytä yrittää päättää asioita lapseni tulevaisuudesta nyt, ostaa etukäteen lahjoja, kirjoittaa kirjeitä seuraavien vuosikymmenien syntymäpäiville ja muille virstanpylväille tai muilla tavoin luoda läsnäoloani tulevaisuuteen. Ei ole tehtäväni määritellä läsnäoloani sen jälkeen, kun olen poissa. Se on muiden ihmisten valinta silloin, Swan kirjoittaa.

Astrid Swan kertoi Me Naisille sairaudestaan alkuvuonna, jolloin hän oli selättänyt syövän ensimmäisen kerran. Hän sairastui aggressiiviseen rintasyöpään ollessaan vasta 31-vuotias.