Ajankohtaista

Lestadiolainen naispappi: "Naisen asemasta on tärkeää puhua"

Susanna Laari

620x0 marileppanen

Kuva: Milka Alanen

Pastori Mari Leppäsestä tuli tahtomattaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen radikaali. Hän ei enää halua vaieta seurakunnassa.

Harva ihminen on ammattinsa takia joutunut sellaiseen pyöritykseen kuin Mari Leppänen, 33. Kun hänet maaliskuun alussa vihittiin Suomen luterilaisen kirkon papiksi, hän teki historiaa ja aiheutti kohun, joka ei ihan heti näytä laantumisen merkkejä. Mari kuuluu vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen, jonka saleissa naisen kuuluu edelleenkin vaieta. Naispappeja ei hyväksytä.

Vaikka Mari osasi arvata, että hänen pappisvihkimyksensä herättäisi keskustelua, yllättyi hänkin keskustelun laajuudesta ja jyrkimmistä äänenpainoista. Virallinen paikallinen vanhoillislesta­diolainen organisaatio on esimerkiksi evännyt Marin aviomiehen oikeuden ­puhua liikkeen tilaisuuksissa.

– Tämä on ollut surullista. On rankkaa, kun itselle rakas ja hyvä kasvualusta ikään kuin torjuu. Ne ovat isoja haavoja, joita yrittää parantaa varmaan vuosien ajan. Olisin mielelläni käynyt asiallista keskustelua, mutta minun tai muiden naisten kanssa ei ole haluttu keskustella. Ehkä se kuvaa tätä liikettä: teologiaa tehdään miesten kesken, Mari sanoo.

Onneksi palaute kentällä on ollut isolta osin päinvastaista. Mari on tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat tukeneet ja kannustaneet. Hän on varma, että naispappeuskeskustelun käyminen olisi ollut liikkeessä edessä ennemmin tai myöhemmin. Hän itse nyt vain sattui ensimmäisenä osumaan tulilinjalle, mutta muita naisia tulee perässä, siitä Mari on vakuuttunut.  

Ulkopuolisen silmin Mari on parasta mitä vanhoillislestadiolaisille tai ylipäänsä luterilaiselle kirkolle voi tapahtua. Fiksu, oppinut ja sujuvasanainen nainen sopisi hyvin moderniksi keula­kuvaksi lestadiolaisliikkeelle. Toistaiseksi naispappeja ei kuitenkaan liikkeessä suvaita ja asia haluttaisiin vaieta.

– Tiedän, että jotkut ovat sitä mieltä, että minun pitäisi nyt olla ihan hiljaa. Ajatellaan, että minulla on tarve olla esillä, mutta mielestäni minulla ja muilla naisilla on oikeus osallistua keskusteluun. Kun se ei ole mahdollista liikkeen sisällä, niin se purkautuu jollain toisella tavalla.

Suviseuroja ja suuria perheitä

Mari kasvoi Helsingin Käpylässä yhtenä seitsenlapsisen perheen keskimmäisistä lapsista. Hänellä oli paljon kavereita myös lestadiolaisen liikkeen ulkopuolelta.

Marin molemmat vanhemmat olivat uskonnontutkijoita, äidin alaa oli teologia, isä oli uskontotieteilijä. Perheen elämä määrittyi professori-isä Juha Pentikäisen uran tahtiin, mutta kyllä lukion uskonnonopettajana toiminut Elina-äitikin teki paljon töitä. Mari kokeekin kuuluvansa vahvojen naisten ketjuun, sukuun kuului monta kansakoulunopettajaa ja teologia.

Lapset kasvatettiin arvostamaan keskustelua ja tasa-arvoa. Sisarussarjan keskellä oppi myös puolustautumaan ja perustelemaan omia mielipiteitään.

– Kasvoin sellaiseen todellisuuteen, että tämä maailma avautuu naisille ja miehille ihan samanlaisena.

Uskonnollisuus näkyi Marin lapsuudenkodissa monella tavalla. Kesäisin käytiin suviseuroissa, ja vanhempien mukana lapset osallistuivat muihinkin ­uskonnollisiin tilaisuuksiin. Ja kun perhe matkusti ulkomaille, nähtävyydet liittyivät aina jollain tapaan vanhempien työhön. Amerikastakin Mari muistaa parhaiten mormonitemppelit.

– Meidän kotona oli tapoja, jotka poikkesivat valtaväestöstä ja joita mietin. Mutta herätysliiketutkija-äitini selitti asiat usein liikkeen tapakulttuurin osiksi: että niillä asioilla haluamme osoittaa kuuluvamme tiettyyn joukkoon.

Helsingissä lestadiolaisuus oli yksi ­uskonnollinen vähemmistö, ja Marin koulussakin taisi olla lapsia vain kah­desta lestadiolaisperheestä. Kun luokkakaverit kohkasivat jostakin tv-sarjasta, Mari oli keskustelusta pihalla mutta ­oppi selviytymään.

– En koskaan kokenut syrjintää, mutta ehkä emme myöskään hirveästi puhuneet uskostamme kodin ulkopuolella. Koen kasvaneeni vähemmistökulttuurissa ja katson maailmaa joiltain osin ­vähemmistöön kuuluvan silmin. Minun kohdallani se tarkoittaa, että erilaisuuteen suhtautuu varsin armollisesti. Joissain toisissa vanhoillislestadiolaisissa se voi synnyttää halun tuomitsemiseen ja tarkkarajaisuuteen.

Vanhempien avioero osui Marin murrosikään.

– Monet ihanteeni rikkoutuivat, ja niitä on pitänyt rakentaa uudestaan vähän erilaisiksi. Varmasti vanhempieni avioero on vaikuttanut maailmankuvaani. 

Silmät aukeavat

Lapsuutensa lestadiolaisen yhteisöllisyyden Mari muistaa positiivisena ja lämpöisenä. Ja koska kotona kaikessa oli kannustettu tasa-arvoon, parikymppiselle Marille oli järkytys vähitellen tajuta, miten vanhanaikaiset naisen ja miehen roolit liikkeessä todellisuudessa olivat. 

– Esimerkiksi suviseuroissa, joka on isoin vuotuinen tapahtuma, ei julkisesti kuulu lainkaan naisen puhetta. Kuuluttajat, esilaulajat, puhujat, kokousten ­puheenjohtajat ja sihteerit ovat miehiä. Se on symbolinen viesti, joka kuvaa liikkeen tilaa. Naiset pyörittävät systeemiä, mutta miehet sanoittavat sen. Näin se ei aina ollut, eikä voi ollakaan, Mari sanoo.

– Perheissä saatetaan elää hyvinkin modernisti ja tasa-arvoisesti. Naiset ovat kouluttautuneita, ja koska lapsia on usein paljon, molemmat vanhemmat osallistuvat kotitöihin. Mutta sitten kun astutaan Rauhanyhdistyksen kynnyksen yli, dynamiikka muuttuu.

Nuori Mari yritti ymmärtää liikettä sisältäpäin. Papin ammatista hän ei haaveillut, koska suvussa oli ihan riittävästi teologeja – eikä papin ura ollut naiselle tuolloin mahdollinenkaan. Niinpä Mari pyrki lukemaan kulttuurintutkimusta ja päätyi tiedottajaksi seurakuntaan. Uskon ja tasa-arvon kysymykset eivät kuitenkaan jättäneet häntä rauhaan, ja teologisessa tiedekunnassa Mari pääsi tutkimaan kotiliikettä, gradunsa hän teki naisteologien asemasta vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä.

Tutkimus oli silmiä avaavaa. Ja vaikka se osoitti, miten moni nainen oli luopunut kutsumuksestaan ulossulkemisen pelossa, Marin oma kutsumus papin ­ammattiin vain vahvistui.

– Mutta en minä ole halunnut papiksi siksi, että haluaisin uhmata tai tuoda ­tasa-arvoa herätysliikkeeseen. Oman kutsumuksen tunnistaminen ja tunnustaminen ensin itselle ja sitten muille oli pitkä polku, ja kirkkohan kutsuu papin virkaan. Mutta samaan aikaan minulle on tärkeää puhua naisen asemasta, Mari sanoo.

Kuten esimerkiksi siitä, miksi niin usein lestadiolaisuuden rajoitukset ja säännöt kohdistuvat erityisesti naisiin. Esimerkiksi hiusten värjäämistä ja meikkaamista katsotaan edelleen pahalla, mutta rajat sallitun ja ei-sallitun kaunistautumisen välillä ovat mystisiä.

– Lestadiolaisessa kulttuurissa on paljon tekijöitä, joissa paine selvästi kohdistuu naisiin, naisen ulkonäköön, naisen ruumiiseen ja naisen tapaan olla ja elää. Miksi paine on niin paljon siellä? Ja mitkä piirteet ovat oikeasti tärkeitä nuorille tytöille omaksua? Sitä keskustelua olisi tärkeä käydä.

Mari on sitä mieltä, että ihmisellä täytyy olla oikeus synnyttää niin monta lasta kuin haluaa. Elämä ei aina mene ihanteiden mukaan ja erilaissa elämäntilanteissa eläviä pitäisi tukea ja ymmärtää.

– On vakavaa, jos ihmisiä painostetaan. Pappina ajattelen, että tällaisista kysymyksistä ei saa tehdä uskonnollisuuden tai autuuden ehtoja. Ja huolestuttavaa on, jos kaikki puhe on miesten tuottamaa. Liikkeen virallinen ääni kaipaa selvästi naisnäkökulmaa ja naisen elämän todellisuuden tuntemusta. On julmaa, jos naisen ääni ei tässäkään asiassa kuulu.

Erään uhrin tarina

Kaksi vuotta sitten Mari sai puhelun. Soittaja, aikuinen nainen, pyysi Marilta apua elämäntarinansa kirjoittamiseen. Häntä oli lapsuudessaan ja nuoruudessaan toistuvasti käytetty seksuaalisesti hyväksi, ja se oli varjostanut koko hänen elämäänsä. Nainen kuului vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, joka ei kyennyt auttamaan uhria vaan hyssytteli rikoksia.

– Ensimmäinen reaktioni oli, että voiko tällaista olla olemassakaan. Olisi tehnyt mieli kääntää katse pois, mutta ­samalla ajattelin, että on tosi tärkeää, että tämä tarina tulee kerrotuksi. Meidän täytyy huomata, että tällaista tapahtuu perheissä, ­yhteisöissä ja ympäristöissä, joita olemme pitäneet turvalli­sina, Mari sanoo.

Juuri ilmestyneessä kirjassa kuuluu ­ensimmäistä kertaa vahvasti ­uhrin ääni. Hyväksikäytöstä ei puhuta ulkopuolelta, niin kuin usein on ollut tapana.

– Hyväksikäyttö ei tietenkään ole ­mikään vanhoillislestadiolaisen liikkeen ominaispiirre. Mutta tässäkin haluan ­kysyä, mikä on valtaapitävien vastuu? Tarinasta käy selvästi ilmi, että loppujen lopuksi asiasta tietää tai sitä käsittelee tosi pieni maallikkomiesten piiri.

Maijan tarina on järkyttävä kertomus myös siitä, miten kiusattua kiusataan. Kun hän aikuisena yrittää hakea apua yhteisöstään, hänet torjutaan. Ja kun hän lopulta pystyy palauttamaan kaikki traumaattisimmat muistot mielensä ja menee poliisin luo, rikokset ovat vanhentuneet.

– Kirja kuvaa sitä, miten iso tabu ­hyväksikäyttö on yhteiskunnassamme, saati sitten uskonnollisessa yhteisössä, joka elää jopa epärealististen ihanteiden mukaan kuvitellen, että pahuutta ei meidän keskellämme ole. Kun eteen tulee eettisiä ristiriitoja sisältävä tilanne, se ratkaistaan enemmistöä vähiten kuormittavalla tavalla. Ikään kuin uhrataan yksilö näennäisen yhteisen rauhan vuoksi, mikä on hirveän traagista.

Uusia tuulia

Mari on tietenkin joutunut miettimään ikäviä asioita myös äitinä sekä lasten ja nuorten kanssa työtä tekevänä seurakuntapastorina. Hän on varma, että lasten hyväksikäyttötapaukset eivät netin myötä ainakaan vähene.

– Mutta ei pelolle pidä antaa valtaa. Täytyy olla perillä siitä, missä lapset netissä liikkuvat ja olla paikalla, kun lapsi tarvitsee meitä. Heidän pitäisi tuntea, että tässä maailmassa on heille aina myös turvallinen aikuinen, se perälauta.

Ja onhan netissä paljon hyviäkin puolia. Se on esimerkiksi haastanut perinteisen lestadiolaisen keskustelukulttuurin, joka on ollut pitkälti ylhäältä päin ohjattua, hyvin varjeltua ja harvojen käsissä. Nyt sananvapaus on kaikilla, ja netissä käydään rohkeaa ja virkeää keskustelua liikkeen tilasta.

Mari uskoo, että monessa ihmisessä asuu Jumalan ikävä ja kaipuu. Joku hakee hengellisyyttä ja rauhoittumista kävely-lenkiltä metsästä, joku joogasalilta. ­Mari toivoisi, että ihmiset uskaltaisivat tulla myös kirkkoon rauhoittumaan tai vain piipahtamaan hetkeksi ohikulkumat­kalla.

– Itselleni isoin juttu on se, että saan ­hetken levähtää kirkon penkissä. Ei siinä tarvitse edes kauheasti osallistua, mutta saan istua tunnin rauhassa ja kuulen laulua ja puhetta jostain tuhansien vuosien takaa. Siitä saan voimaa.

Lisätietoa

Mari Leppänen

Pappi ja lestadiolaisen herätysliikkeen tutkija syntyi vuonna 1978 Helsingissä. Hän on ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi. Mari asuu Liedossa miehensä Risto Leppäsen kanssa, joka on arkkipiispan teologinen sihteeri. Heillä on kolme lasta. Helsingin Sano­mien päätoimittaja Mikael Pentikäinen ja Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen ovat Marin veljiä. Mari on toimittanut Johanna Hurtigin kanssa kirjan Maijan tarina, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. Vapaa-ajallaan Mari lukee, joogaa ja puuhastelee lastensa kanssa.

Kommentit

Tähdellä merkityt ovat pakollisia kenttiä

Me Naisten uusimmat jutut