Juoksuohjaaja Anne Haila (oik) tsemppasi Minna Auvista Me Naisten juoksukoulussa (12/2014). Kuva: Satu Kemppainen

Kuinka kovaa kannattaa juosta? Mitkä ovat parhaat treenikamat? Kysy mitä vain juoksemisesta, asiantuntija vastaa 31.3.

Juoksuohjaaja Anne Haila Friskis&Svettiksestä vastaa kysymyksiisi Me Naisten Facebook-sivuilla maanantaina 31.3. klo 9-10.30. Jos  et pääse paikalle, voit jättää kysymyksesi jo etukäteen tähän.

Kysymyksistä ja vastauksista koostetaan myöhemmin juttu myös Me Naisten nettisivuille.

Sara La Fountain toivoo Australiassa tehdystä ruokaohjelmasta kansainvälistä läpimurtoa. Hänen uransa alussa tv-kokin työtä ei pidetty erityisen coolina. –Olen esimerkki siitä, että unelmiaan toteuttaessa ei pidä kuunnella muita kuin itseä.

Sara La Fountainin, 35, vasemman käden ranteessa on herkällä kaunokirjoituksella tatuointi Je suis. Se on ranskaa ja tarkoittaa minä olen.

Tatuointi oli Saran ensimmäisiä ja taiteiltiin iholle viitisen vuotta sitten.

Je suis on Saralle voimalause.

– Se muistuttaa, etten saa hukata itseäni ja rohkaisee pysymään itsenäni mitä tahansa ympärillä tapahtuukaan.

Seuraava tatuointi löytyy oikeasta kädestä, keskisormen sivustalta. Leikkisällä fontilla kirjoitettu sana Delicious tulee näkyviin aina, kun Sara viipaloi tai silppuaa.

Sara asettelee tatskansa vierekkäin ja pyrskähtää nauruun. Niistä syntyy teksti Je suis delicious, minä olen herkullinen.

Snägärille ja naimisiin

Rohkaisevat voimasanat kannustivat Saraa jo silloin, kun niitä ei vielä ollut hänen ihollaan. Parikymppinen Sara teki menestyksekkäästi mallintöitä, mutta oli teinistä asti tuntenut paloa muuhun. Hän ihaili television Jyrki Sukulaa ja Bon Appétit -sarjaa ja haaveili urasta ruuan parissa.

– Tuohon aikaan tv-kokin töitä ei nähty erityisen coolina. Sain selitellä paloani ja haluani ja kohtasin vähättelyä, kun kerroin haaveistani, Sara kertoo.

– Kun ilmoitin pyrkiväni kokkikouluun, minulle kuittailtiin, aioinko töihin snägärille. ”Menisit sinäkin vain naimisiin”, sanottiin. Vähättely tuntui pahalta, muttei lannistanut.

” Olen hirvittävän allerginen negatiivisuudelle.”

Kurjat puheet olivat kuin lisäkipinöitä Saran haaveille. Heti ylioppilaskirjoitustensa jälkeen hän palasi lapsuusvuosiensa ja isänsä kotimaahan Yhdysvaltoihin ja aloitti opiskelut amerikkalaisten vanhimmassa ruokayliopistossa, Culinary Institute of Americassa.

Siitä se ajatus sitten lähti – idea ruokamaailman valloituksesta omannäköisellä otteella.

– Olen hirvittävän allerginen negatiivisuudelle. Se, ettei tuosta kuitenkaan tule mitään, on tyhmintä, mitä nuorelle voi sanoa, Sara napauttaa.

– Olen esimerkki siitä, että unelmiaan toteuttaessa ei pidä kuunnella muita kuin itseään. Positiivisuus, ilo ja usko pystymiseeni ovat saaneet aikaan eniten onnistumisia.

Golfia kenguruiden kanssa

Sarasta ei tullut snägärimyyjää vaan kokkaamisen monitoimiyrittäjä. Hän on kehitellyt reseptiikkaa, ateriakonsepteja, tv-ohjelmia ja ruokakirjoja, uusimpana viime viikolla julkaistu Sara’s Australia – raikas ruokamatka.

Kirja syntyi ideoista, joita Sara keräsi kahden kuukauden kuvausmatkallaan Australiassa. Siellä filmattiin yhdeksänosainen tv-sarja Sara’s Australia Unveiled, joka leviää 147 maahan National Geographicin sekä Australian television kanavilla. Ohjelman odotetaan tavoittavan jopa yli miljardi katsojaa.

Ruuan ja matkailun yhdistävä sarja esittelee Saran haastattelijana ja ohjelman emäntänä, joka kokkaa paikallisten vieraidensa kanssa. Maisemat vaihtuvat muun muassa Alice Springsistä Melbourneen. Darwinissa Sarah laittoi ruokaa yhdessä aboriginaalien kanssa ja ihaili alkuperäiskansan luontotuntemusta.

– Reissu oli minulle todellista elämysmatkailua. Pelasin golfia greenillä viidenkymmenen kengurun keskellä. Ja katsos tätä! Sara näpäyttää videon kännykkänsä näytölle.

Videolla Sara seisoo lammen reunalla, kun yhtäkkiä alligaattori pyyhkäisee hänen jalkojensa juuresta. Nauhalta kuuluu Saran kiljunta: ”Oh my god!”

– Tai kun kesken helikopterilennon pilven reunaan ilmestyi rainbow, sateenkaari, ja me lensimme sen halki, Sara listaa reissun erityisimpiä hetkiä.

– Tällaisissa hetkissä sitä tajuaa olevansa blessed. Olen siunattu.

Kuin vuorenvalloitus

Saran ohjelmia on esitetty kansainvälisesti aiemminkin, mutta uusin tuotanto on ylivoimaisesti suurin. Sitä suunniteltiin ja kehiteltiin parin vuoden ajan.

– Olen ylpeä siitä, mitä olen saavuttanut. Iloitsen arvostuksesta, jota olen saanut maailmalla. Matkani tähän pisteeseen ei ole ollut mikään walk in a park, ei todellakaan leppoisa päiväkävely. Kyllä tämä on kuin olisin vuorelle kiivennyt, Sara sanoo.

– Olen pedantti enkä anna helpolla periksi. Jos projekti vaatii seitsemänpäiväistä työviikkoa, sitten se tehdään. Töissä näkyy napakka ja vakava puoleni.

”Laitoin henkilökohtaisen elämäni odotustilaan.”

Saran puheessa toistuvat sanat kiire ja työ. Sille hän on tietoisesti omistautunut kuluneet viisi vuotta – aina siitä lähtien, kun seitsemän vuoden suhde ohjaaja Antti J. Jokisen kanssa päättyi. Töissä on voinut mennä kuukausia ilman yhtään vapaapäivää, tai New Yorkin palaveriin on pitänyt lähteä päivän varoitusajalla. Välillä Sara on tuijottanut kalenteriaan ja laskeskellut, missä kohdassa ehtisi nukkua.

– Olen halunnut toteuttaa haaveeni uralla, ja se on vaatinut paljon duunia. Laitoin henkilökohtaisen elämäni vähän niin kuin odotustilaan, Sara myöntää.

Kuluttava tahti on herättänyt huolehtimaan jaksamisesta. Kesken lounaan Sara kaivaa laukustaan tutun amerikkalaislääkärin suosittelemat vitamiinikapselit. Reissukassissa kulkee aina sopiva kokoelma viherjauheita. Saran mielestä ne auttavat jaksamaan epäsäännöllistä elämää.

– Kokeile mun kynsiä, miten kovat ne ovat. It’s really working! Sara intoilee vitamiinikuurinsa tuloksista.

Sara hakee voimaa myös liikunnasta: kuntosalilta sekä yin-joogasta, jota Saran apukokki hänelle suositteli. Joogasta on löytynyt apu rauhoittumiseen ja keskittymiseen.

– Kaipaan rauhaa ja rauhoittumista ja tunnen, että nyt on niiden aika. Matkalaukkuelämää on kestänyt niin pitkään, että haluan löytää tasapainon työn, matkustamisen ja muun elämän välille, Sara kuvailee.

– Vaikka rakastan New Yorkia, ja se on pitkään ollut toinen kotini, juuri nyt en jaksa kaupunkia, joka ei pysähdy koskaan. Oma koti Suomessa on tärkeä maadoittaja.

Puhdas pöytä, tilaa rakkaudelle

Suomi silti tuskin koskaan jää Saran ainoaksi kodiksi. Suvun, ystävien ja työn ansiosta amerikkalaisuus elää hänessä vahvana. Rivien välistä voi lukea, että myös ihmissuhderintamalla Saralla on jotain meneillään maailmalla.

”Olen saanut kokea isoja rakastumisia.”

– Elämässäni on nyt puhdas pöytä ja aikaa rakkaudelle. Olen siihen valmis. Viime vuodet ovat olleet minä, minä -aikaa, nyt voisi olla me-aika, Sara sanoo.

– Nyt haluan kuitenkin miettiä rauhassa enkä tehdä hätiköityjä päätöksiä.Sara kuvailee itseään parisuhdetyypiksi, joka ihastuu täysillä mutta harvoin.

– Olen saanut kokea isoja rakastumisia ja tuntea täysillä. Nuorena oli muutama ihastuminen ja sitten pitkä parisuhde, joka ei valitettavasti ollut se oikea. Enää en jahtaa jotain haaveihmistä. Tässä iässä tiedän jo, mistä tykkään ja mistä en, mutta olen myös valmis kompromisseihin.

Sara toivoo jakavansa elämänsä sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää Saran työn julkisuutta ja epäsäännöllisyyttä. Mustasukkaisuus ajasta tai toisen urasta voi näivettää suhteen nopeasti. Siksi suunnitelmat on paras tehdä yhdessä.

– Arvostan sitä, että toisella on kokemusta samanlaisesta elämänkoulusta ja samankaltainen ymmärrys elämästä. Vaikka olen kokenut monia myllerryksiä, olen kiitollinen niistä kaikista. Olen onnellinen ja haluan jakaa sen tunteen toisen kanssa. Uskon, että all is gonna be fabulous.

Sara tuntee, että elämä on kasvattanut hänestä ymmärtäjän.

– Vaikka olen kupliva ja hymyilevä tyyppi, tunnen myös olevani vanha sielu ja eläneeni monta elämää. Minulle on kehittynyt ymmärtämisen taito, ja aistin helposti, mitä toisella on meneillään.

Armo, ihme ja usko

Moni Saran kiireisen vuoden tulos putkahtaa julki tänä syksynä.

Kirjan ja tv-ohjelman lisäksi kokki on mukana Elloksen pohjoismaisessa vahvojen naisten kampanjassa sekä lanseeraamassa uutta kännykällä tilattavien salaattien palvelua. Niiden ilmestyessä Sara suunnittelee huilivansa Suomessa, ehtivänsä ehkä luontoretkelle ja lukevansa kirjoja pitkästä aikaa.

– Välillä minun tarvitsee myös saada olla yksin. Tänä vuonna en ole ehtinyt viettää päivääkään itsekseni.

Sitten voisikin taas pyrähtää New Yorkiin ystävien ja suosikkitatuoijan luo. Nykissä on tehty Saran oikeassa jalassa näkyvät, hepreankieliset tatuoinnit ”armo” ja ”ihme”. Vasemmassa nilkansyrjässä on paksu musta risti.

– Se muistuttaa kuolemanjälkeisestä elämästä ja uskosta, jota ilman en ole mitään, Sara sanoo.

– Minulla on järjetön hinku ottaa uusia tatuointeja. Tänä vuonna on syntynyt niin monta tarinaa, jotka haluan saada iholleni.

Sara La Fountain

Ruoka-alan monitoiminainen syntyi Yhdysvalloissa 22.4.1981 suomalaisen äidin ja amerikanranskalaisen isän perheeseen.

Muutti lapsena Suomeen äitinsä kanssa. Vaihtoi kouluikäisenä nimensä Sarahista Saaraksi välttyäkseen kiusaamiselta. Sukunimi vaihtui Kuroseksi isäpuolen, arkkitehti Kosti Kurosen mukaan.

Saran velipuoli Alexander Kuronen pelaa amerikkalaista jalkapalloa Helsingin Roostersissa. Urheilu-uran lisäksi hän on valmistunut suunnittelijaksi.

Uusin ruokakirja Sara’s Australia – raikas ruokamatka ilmestyi viime viikolla.

Kun kauan odotettu perhematka peruuntuu, Johanna sisuuntuu. Etelänlomahan nautitaan, vaikka sitten kotioloissa. Onneksi ilmassa on myös lomaromanssin tuntua...

Koulujen päättäjäispäivään mennessä oli jo käynyt selväksi, että Kassu oli tullut tiineeksi kohtalokkaan vappuvieraan tekosesta. Natukatin vatsa oli hienoisesti turvonnut ja nisät paisuneet. Siitä oli tullut hitusen hitaampi ja rauhallisempi kuin ennen. Kassun nimi vaihdettiin vähin äänin Tassuksi.

Johanna raivasi sille kodinhoitohuoneen nurkasta pedin paikan. Hän pyysi ja sai Tirrilän S-Marketista ison pahvilaatikon ja leikkasi sen kylkeen kissanmentävän aukon noin viidentoista senttimetrin korkeudelle. Niin pennut eivät pääsisi hortoilemaan pesästään aluksi minnekään. Hän vuorasi pesän vanhoilla vilteillä ja pisti niiden alle sanomalehtiä. Laatikon alle hän asetti muovin, etteivät kissanpissat imeytyisi kaakelilaattojen saumoihin. Kaikki voitava oli tehty, nyt piti vain odottaa, hänenkin, eikä vain Tassun.

Johanna ei voinut muuta kuin synkein mielin peruuttaa Kreikan-matkan.

Johanna ei voinut muuta kuin synkein mielin peruuttaa Kreikan-matkan. Ei pientä kissaraukkaa voinut jättää yksin synnyttämään. Mahdollisesti se pärjäisi hommassa siinä missä sen villit esiäiditkin, mutta Johanna ei halunnut ottaa sitä riskiä, että kissa kärsisi synnytyskomplikaatioista ja kuolisi samaan aikaan, kun muu perhe ilakoisi suupielet rasvassa ja leuka jäätelössä karnevaalitunnelmissa etelän lämmössä. Tai että Tassu kasvattaisi jonkun naapurin vanhan pihaliiterin lattian alla pesueen villikissoja, joita ei saisi kiinni kuin ampumalla. Tassu oli heidän perheensä jäsen ja siitä piti pitää hyvää huolta. Puhumattakaan sen pennuista.

Niinpä kahdeksansadan euron ennakkomaksu jäi matkatoimistolle, ja tilalle Rantasen perhe sai matkatoimistolta myötätuntoiset pahoittelut ja tervetulotoivotukset uudelle matkalle paremmalla ajalla.

Rane suorastaan ilahtui.

– Enhän mä muistanut silloin talvella, kun sä varasit tätä matkaa, että kesäkuussa alkavat jalkapallon EM-kisat. Ne on nähtävä! Ja nyt mä voin ottaa sen kauppakeskuksen parkkipaikan rakennustyön. Siitä tulee iso urakka, ja kun sen tekee kunnolla, siitä rakennusfirmasta saa jatkossakin töitä. Jos joku suostuu tekemään heinäkuussa hommia, heiltä säästyy pitkä penni. Silloin töiden ei tarvitse seistä, vaikka muu Suomi lomailisi, hän riemastui.

Oliko Rane kuullut koskaan vanhaa sananlaskua, etteivät työt tekemällä lopu?

Johannalla kiehahti ylitse. Tuo käsite “työn seisomisesta” alkoi ottaa häntä pannuun. Oliko Rane kuullut koskaan sellaista vanhaa suomalaista sananlaskua, etteivät työt tekemällä lopu?

– Mitä järkeä on tehdä työtä vain siksi, että saa tehdä lisää työtä? Johanna kysyi ärsyyntyneenä.

– Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää syödään… Rane lauloi vanhaa työväenlaulua, ja Johannan olisi tehnyt mieli sulkea hänen suunsa jollakin, nopeasti. Mieshän oli aivan riemuissaan asioiden saamasta käänteestä! Kahdeksansadan euron menetyskään ei tuntunut haittaavan häntä pätkääkään.

– Minä pidän kuitenkin sen all inclusive -viikon. Minä olen päättänyt, että meidän perheellämme on silloin all inclusive -loma, niin mehän pidämme sen. Sanot sinä tai kuka tahansa ihan mitä hyvänsä.

– Mitä se sitten tarkoittaa? Rane naureskeli.

– Se tarkoittaa sitä, että all inclusivea on oltava, hinnalla millä hyvänsä. All inclusivea sen olla pitää. All inclusivea te olette saava heinäkuun ensimmäisen viikon ajan.

– Tuohan kuulostaa melkeinpä uhkaukselta, Rane väitti ja leikki vapisevansa kauhusta.

– Niin se onkin. Uhkaus ja lupaus.

Koko kesäkuun Johanna teki tarpeellisia hankintoja ja Rane katsoi EM-jalkapallon lohkovaihetta. Kun Johanna palasi Tampereelta töistä, hänen kassissaan oli aina jotain uutta ostosta käärittynä silkkipaperiin. Hän oli hyvin salaperäinen, purki kassinsa yksin omassa makuuhuoneessaan tai keittiössä silloin, kun kukaan muu ei ollut paikalla. Juhannuksen jälkeen, kun hän jäi lomalle, hän alkoi käydä yksinään ruokakaupassa. Hän toi kotiin raskaita kauppakasseja, isoja paketteja ja pieniä paketteja. Osan ostoksistaan hän piilotti autotallin yhteydessä olevaan varastohuoneeseen. Edes Rane ei saanut lupaa tutkia hänen hankintojaan.

”All inclusiven. Ostan meille all inclusiven.”

– Mitä sinä oikein ostelet tänne? Eikö me olla sovittu, että mitään turhaa muovikalustetta ei ilmesty meidän pihaamme?

– All inclusiven. Ostan meille all inclusiven.

Juhannuksen jälkeen Johanna lähti lasten kanssa kesävaatteiden alennusmyyntiin. Hän osti Suvituulille ihanan keveitä kesämekkoja ja helletoppeja, suurin osa vaaleanpunaisia, sillä Suvituulilla oli vieläkin pinkki kausi menossa. Hello Kitty -puserot ja Bratz-paidat olivat yhä kuumaa kamaa. Kivi sai miehekkäät shortsit, joissa oli ainakin kahdeksan erikokoista taskua. Niihin poika sai tunkea naarmuisen kännykkänsä, linkkarinsa, miniritsansa ja kaikki hienot ja likaiset kivet, joita hän löysi rannoilta ja tienvarsilta. Suvituuli halusi myös shortsit, joihin tunkea kaikenlaisia aarteita ja pieniä koriste-esineitä, ja Johanna osti hänellekin sellaiset, mutta khakinväriset. Vaaleanpunaisia reisitaskushortseja kun ei löytynyt mistään.

Kun he palasivat alekaupoilta, Johanna nosti lasten kassit lastenhuoneiden lattialle ja oman kovakuorisen lentolaukkunsa makuuhuoneensa lattialle. Hän pyysi lapsia pakkaamaan mukaan hellevaatteita, yhdet pitkälahkeiset housut ja yhden pitkähihaisen puseron. Sandaalit ja crocsit alimmaiseksi. Itse hän laskosti omaan matkalaukkuunsa huolellisesti henkäyksen ohuet kirkasväriset kesämekkonsa ja silkkipaitansa, patikointikengät ja hellehatun. Hän pakkasi mukaan kahdeksat pikkuhousut ja rintaliivit, ettei hän joutuisi pesemään viikkoon pyykkiä. Bikinit oli tärkeintä pakata heti laukkuun, etteivät ne missään nimessä unohtuisi.

Kun Rane tuli kotiin ja näki avoimen lentolaukun, hän ei voinut kuin ihmetellä.

– Mihin sinä oikein olet matkalla?

– Viettämään all inclusive -lomaa. Lähdetkö mukaan? Pakkaanko kassiin sinunkin kesävaatteesi?

– No et! En minä ole menossa mihinkään. Minähän aloitan sen uuden parkkipaikan maanpohjatyöt heinäkuun neljäs päivä.

– Niinhän sinä taisit mainita. No, minä ja lapset nyt kuitenkin lähdemme viettämään all inclusivea.

– Oletko sä seonnut?

– Odota vain… Kohta saat nähdä…

Johanna pakkasi shampoon, hoitoaineen, deodorantin ja aurinkovoiteen suureen matkalaukkuun, koska yli sadan millilitran muovipulloja ei saanut kuljettaa käsimatkatavaroissa.

Johanna tarkisti ties monennenko kerran, että heidän passinsa olivat voimassa. Hänellä oli litteä vyölaukku, jota pidettiin vaatteiden alla. Sen toinen puoli oli pehmustettua kangasta, ettei se hiostaisi paljasta ihoa vasten. Sitä oli melkeinpä mahdotonta huomata vaatteiden alta. Sinne hän sujautti passit, luottokorttinsa, matkavakuutuskortin, tuhat euroa ja tuhat Amerikan dollaria. Dollarit hän oli vaihtanut Tampereella Forexista. Matkakuume alkoi nostaa päätään.

Johanna kutsui muksut luokseen. Hän kyykistyi lastensa eteen ja otti kumpaakin kädestä. Hän katsoi heitä vuorotellen silmiin.

– Lapset, äiti kertoo teille nyt tärkeän asian. Me elämme vain kerran. Tämä kesä meillä on vain kerran. Ensi vuonna meillä ei tätä kesää enää ole, vaan me olemme hukanneet ainutkertaisen mahdollisuuden. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saa elämästä enemmän irti kuin tosikko. Kumpia me ollaan, tylsiä tosikkoja vai niitä toisenlaisia?

– Ei olla ainakaan tosikkoja, Suvituuli vastasi.

Johanna oli oikein tyytyväinen tytön vastaukseen.

Tassu lyllersi viimeisillään, maha ulospäin pullistuneena kuin ylileveä kuljetus. Se oli ottanut omakseen Johannan rakentaman pehmustetun pesän. Johanna oli pistänyt kissanruokakupit sinne ja kissa oli tullut niiden perässä sinne. Kissat arvostivat pieniä laatikoita, joihin ahtautua kerälle, mutta tämä laatikko ei ollut mikään aivan pieni. Pitihän siinä olla tilaa pentujen ensiaskeleille tässä maailmassa.

Tassu vietti yleensä suurimman osan päivästä vapaana ulkona, mutta mitä lähemmäksi laskettu aika kävi, Tassu näytti hakeutuvan ihmisten pariin. Jos Johanna istui sohvalle hetkeksi, Tassu hyppäsi kehräämään hänen syliinsä. Johanna silitti sen kylkeä ja tunsi pienten muhkuroiden liikuskelevan kissan kohdussa.

– Hyvin se menee, älä pelkää yhtään, Johanna kuiskasi kissalleen. – Minä olen sinun apunasi, kun H-hetki koittaa.

Johanna teki kuumeisesti viimeisiä valmisteluja.

Ennen kuin kissa synnytti, koitti heinäkuun toinen päivä. Se oli lauantai. Sinä päivänä heidän lentonsa Kreikkaan lähti. Johanna laittoi aamiaista levottomana eikä kyennyt lukemaan sanomalehteä. Lapset nukkuivat myöhään. Johanna teki kuumeisesti viimeisiä valmisteluja. Jääkaapin ovi kävi tiuhaan. Kymmenen aikaan Johanna kävi herättämässä lapset. Lasten matkakassit olivat valmiina heidän huoneensa nurkassa. He olivat käyneet edellispäivänä saunassa ja Johanna oli huolehtinut, että he olivat pesseet hiuksensa huolella.

– Nouskaapas nyt, Johanna kuiskutti. – Tänään on matkapäivä.

– Minne me lähdemme? Suvituuli kysyi.

– Pian näet.

Kun lapset nousivat ylös ja menivät alakertaan aamiaiselle, Johanna petasi heidän sänkynsä peitteet tiukkaan kuin armeijassa. Tai hotellissa. Hän oli hyvin salaperäinen. Kun kello tuli kaksitoista, Johanna kantoi matkalaukkunsa autoon. Hän pisti ison matkalaukun alimmaiseksi takakonttiin ja heitti lasten kassit sen päälle.

– Ovatko Nunnu ja Koiruli varmasti matkassa? On katastrofi, jos unilelut jäävät kotiin, hän huolehti.

Rane ajoi nurmikkoa ilman paitaa. Hiki kiilsi hänen ruskettuneella ihollaan. Hän ruskettui aina hetkessä, muutamassa hassussa päivässä, eikä palanut koskaan. Aurinko paistoi ja mehiläiset pörräsivät kukkivissa kukissa. Johanna odotti, että Rane sai nurmikon ajetuksi ja vei ruohonleikkurin pihavarastoon.

– Mitä noissa pahvilaatikoissa tuolla varastossa on? Rane kysyi, kun palasi.

– Se selviää ihan kohta.

Johanna halasi Ranea ja suikkasi suukon hänen huulilleen.

– No, me nyt tästä lähdemme. Oletko sinä ihan varma, ettet sinä halua lähteä meidän mukaamme?

– Joo, olen! Mutta mitä helvettiä tämä nyt on? Oletko sinä oikeasti lähdössä johonkin, ja lasten kanssa? Sano nyt, mihin!

– Sinne all inclusive -lomalle.

Rane pudisteli päätään ”hulluja nuo suomalaisnaiset” -tyyliin.

Rane pudisteli päätään ”hulluja nuo suomalaisnaiset” -tyyliin. Johanna hyppäsi autoon ja vilkutti Ranelle.

– Sanokaa heippa isille!

– Heippa, isi! lapset huusivat.

Rane tuli auton viereen, ja lapset halasivat häntä.

– No, soitelkaa joskus sieltä ”lomaltanne”.

– Nähdään pian, Johanna lepytteli Ranea.

Rane levitti kätensä ja jäi pihaan seisomaan huuli pyöreänä, kun Johanna kaasutti Ketomaantielle ja pois. Kello oli 12.25.

– Hei, hei, isi, Suvituuli vielä vilkutteli, mutta Kivi imeskeli jo evääksi ostettua pillimehua ja luki matkalukemiseksi ostettua uutta Aku Ankan taskupokkaria. Suville oli varattu samoin pillimehu ja uusi Hello Kitty -lehti, jota hän alkoi selailla.

Johanna ajoi Ketomaantietä Hämeenlinnantielle ja kääntyi sieltä oikealle kohti Tirrilän keskustaa. Hän ajoi Tirrilän keskustan poikki ja tuli rautatien alta Asemakadulle. Hän ajoi Asemakatua pitkin Koulukadulle ja kääntyi sieltä vasemmalle Niittypolulle. Hän ajoi joen ylitse ja kääntyi Ketomaantielle. Sitten hän ajoi naapureidensa ohi, ja Ketomaantie 26:n kohdalla hän kääntyi valkoisen puutalon pihaan.

– No niin lapset, olemme perillä apartomentossamme.

– Tämähän on meidän oma koti! Kivi huudahti.

Ranen ilme oli näkemisen arvoinen, kun Johanna ajoi pihaan.

– Muistakaa, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen saa elämästä enemmän irti kuin tosikko. Eikä me olla tosikkoja! Tättärätää! Nyt alkaa viikon mittainen all inclusive -lomamme!

Ranen ilme oli näkemisen arvoinen, kun Johanna ajoi pihaan.

– Jaha? Joko sieltä tultiin? mies ihmetteli.

– Helou! Jassu!

– Jassu, jassu, Rane sanoi. Hän istui puutarhapöydän ääressä lukemassa sanomalehteä.

Johanna hymyili aurinkoisesti ja pyyhki hikeä otsaltaan.

– Kauhea jano! Viedäänpä ensin laukut meidän huoneisiimme.

Lapset tarttuivat kuuliaisesti kasseihinsa ja kuljettivat ne takaisin omiin huoneisiinsa.

Johanna kulki ympäri taloa ja katseli huoneita avoimin silmin.

– Tämä apartomentohan vaikuttaa oikein tilavalta.

Apartomento oli myös erittäin hyvin varustettu. Edellinen hotelliasukas oli jättänyt kaappeihin aika paljon tavaraa, joka vaikutti ensisilmäyksellä varsin käyttökelpoiselta. Lastenhuoneiden kaapeissa oli jopa lapsille aivan sopivia vaatteita. Johannalla ei ollut mitään syytä valittaa apartomenton johtajalle huoneistoon jätetyistä tavaroista.

Johanna kurkkasi jääkaappiin ja kiljaisi ihastuksissaan, kun siellä odotti häntä riemunkirjava tervetuliaisdrinkki. Eripainoisia alkoholijuomia oli valutettu lasin reunaa pitkin niin, etteivät juomat sekoittuneet toisiinsa, vaan drinkissä näkyivät vihreä, punainen ja keltainen raita. Lasissa oli sokerireunus, kirsikka, veriappelsiiniviipale, kaksi pinkkiä pilliä ja riisipaperinen keltainen pikku aurinkovarjo koristeena. Jääkaapissa oli toinenkin drinkki, enemmän miehiseen makuun: Tom Collins, giniä, sitruunamehua ja soodavettä. Lisäksi oli kaksi limsadrinkkiä, jotka olivat yhtä riemunkukertavia koristeissaan kuin Johannankin juoma.

Johanna otti drinkit tarjottimelle ja kantoi ne puutarhaan. Käden käänteessä hän haki ulkovarastosta muovisen pöydän ja neljä muovituolia sen ympärille ja levitti vihreän Heineken-aurinkovarjon pöydän päälle. Sitten hän asetteli koristeelliset limsalasit ja hänen ja tuon mystisen miehen drinkit pöydälle.

Kuka kumma tuo vieras, syötävän komea mies oli? Miten heille vuokratussa apartomentossa asuikin valmiiksi joku mies? Oliko hän kenties puutarhuri, allashoitaja tai apartomenton talonmies? Mies oli kyllä ilo silmälle, sitä Johanna ei voinut kieltää. Hän oli ruskettunut ja komeavartaloinen, ja hänen kasvonsa olivat erittäin miellyttävän näköiset. Hän oli juuri Johannan mieleen. Oi, tästä viikosta tulisi vaikea! Kuinka hän voisi ikinä pysyä uskollisena aviomiehelleen? Mies tuottaisi hänelle uskomattoman paljon sydämentykytystä!

Mies istui pöytään heidän kanssaan.

– Hei, minä olen Johanna Suomesta. My name is Johanna. We are from Finland. Suvituuli, Kivi.

”Hauska tavata. Nice to meet you, Gregos!”

– Jaa. No mun nimi on Rane. Rane Rantanen. Vai olisinko minä tämän viikon vaikkapa… Gregos?

– Gregos… Hauska tavata. Nice to meet you, Gregos!

Rane naurahti ja pyöritteli päätään. Hän tarttui kuitenkin drinkkiinsä ja siemaisi sen janoonsa. Hän otti Suvituulin limsalasista pois sinne lentäneen ampiaisen ja pyyhkäisi Kivin pitkäksi venähtäneet otsahiukset pois pojan silmiltä.

Johanna ajatteli, että mies käyttäytyi varsin tuttavallisesti häntä kohtaan. Hän piti lapsia aivan kuin ominaan. No, mikäpä siinä. Ehkä hänellä oli saman ikäisiä lapsia, ja hän tuli helposti juttuun kaikkien tenavien kanssa.

Johanna siemaisi tervetuliaisdrinkkiään. Se oli ätläkän makea, mutta samantekevää. Hänen kurkkunsa oli niin pölyinen. Matka lentokentältä apartomentoon oli ollut vaarallinen. Kuski oli ajanut niin lujaa ja tie oli ollut mutkainen ja kalliojyrkänteet pelottavia. Johanna todella tunsi tarvitsevansa drinkin hermojensa lepuuttamiseksi.

Kun lapset olivat juoneet limsansa, Johanna kehotti heitä vaihtamaan ylleen uima-asut.

– Kokoonnutaan sen jälkeen allasosastolla.

– Missä? Kivi kysyi ihmeissään.

– Tulkaa vain ulos, kun olette valmiita.

Johanna kävi itsekin vaihtamassa bikinit ylleen. Hän poikkesi varastoon ja toi sieltä suuren paketin pihalle. Se oli uusi kahluuallas. Johanna pyysi Gregosia tuomaan kompressorin ja pumppaamaan kahluualtaan reunat täyteen ilmaa. Gregos teki työtä käskettyä. Kun kahluualtaan reunat olivat ääriään myöten pingottuneet, Johanna haki puutarhaletkun ja alkoi täyttää allasta vedellä. Sääli, että vettä ei saanut lämpimäksi, mutta ehkä aurinko lämmittäisi sen pian. Olihan luvattu ihan kelpo lomasäätä, plussaa yli kaksikymmentä astetta ja auringonpaistetta suurin piirtein koko viikoksi.

Kun Suvituuli ja Kivi saapuivat hypellen uima-asuissaan pihaan, he kiljuivat riemusta nähdessään uuden uima-altaan. He viskoivat pyyhkeet maahan ja loikkasivat sekaan.

– Äiti, tämä on kylmää!

– Kyllä se siitä lämpenee.

– Iskä, tuu sinäkin!

Rane käänsi sanomalehden sivua ja vilkaisi lapsiaan.

– Iskä tulee ihan kohta.

Johanna leyhytteli sanomalehdellä hiostuneita kasvojaan.

– Käy toki vaihtamassa päällesi jotain kevyempää, Johanna sanoi miehelle ja hymyili viekottelevasti.

Rane purskahti nauramaan. Ensin hän pyöritti päätään, mutta kun Johanna iski hänelle silmää, hän meni kuin menikin vaihtamaan uimahousut jalkaansa. Kun hän palasi, hän vierähti reunalta altaaseen niin, että vesi loiskahti lasten päälle, ja sai heidät kiljumaan riemusta. Sitten hän alkoi leikkiä suurta valkohaita, joka yritti haukata lasten pohkeesta palasen. Johannan piti mennä myös altaaseen, jos ei muuten niin pelastamaan lapsensa, ja valkohai ottikin hänet kohteekseen lasten sijasta.

Ilma täyttyi sinkoilevista vesipisaroista ja vaakana lentävistä roiskeista, ja pian Johanna joutui lisäämään altaaseen lisää vettä. Letkulla oli muutenkin hauska ruiskutella pakoon pyrkiviä lapsia, ja niin koko nurmikko sai virkistävän vesisuihkun. Rane liitti letkun sprinkleriin, ja lapset juoksivat joka suuntaan sohottavan vesisuihkun alta nauraen, kun kylmä vesi kasteli heidät.

Johanna poikkesi uudelleen sisälle ja kantoi nyt tarjottimella allasosastolle meloniviipaleita, jäätelötötteröitä sekä limsaa. Nyt oli sellaisen toiminnan vuoro, iltapäivän välipala allasosastolla.

Kun lapset olivat syöneet jätskinsä ja kuivanneet ihonsa, Johanna ilmoitti, että hänellä on yllätys lapsille.

– Mikä se on?

– Aasiratsastus! Olen kuullut, että eräässä talossa tässä lähistöllä on aasi.

– Jippii! Suvituuli vinkaisi.

– Cool! Kivi karjui.

– Menemme sinne polkupyörillä. Vaihtakaa shortsit jalkaan!

Johanna vaihtoi itselleenkin shortsit ja topin pyöräilyä varten. Aasin selkään hän ei menisi, hän oli sille liian painava.

Apartomento oli todella hyvin varustettu, kun heille kaikille oli sopivan kokoiset polkupyörät ja pyöräilykypärät. Johanna kysyi apartomenton työntekijältä Gregosilta, onko heidän sopivaa pyöräillä. Tai siis lähinnä, oliko hänen soveliasta pyöräillä. Olihan hän jo aikuinen nainen.

– Miksei olisi? Rane vastasi. Hän ei tuntunut ymmärtävän kysymystä ollenkaan.

He pyöräilivät Tirrilän ohitustietä kylän toiselle puolelle. Lämmin kesätuuli kuivatti heidän hiuksensa hetkessä. Johanna tarkisti vielä älypuhelimensa verkkosivuilta, että osoite oli oikea. Kyllä, niin mainoksessa sanottiin, maatilamatkailua ja aasiratsastusta Irmalankuja kuutosessa.

Annetussa osoitteessa oli vanha maalaistalo, jota ympäröivät suuret laitumet. Mitään eläimiä ei kyllä laitumella näkynyt. Talon pihalla käveli keski-ikäinen nainen, joka pysähtyi seisomaan nähdessään Johannan ja lapset.

– Hei, hei! Tulimme ratsastamaan. Missä se teidän aasinne on?

Nainen katsoi heitä hiukkasen ihmeissään.

– Aasi?

– Niin, missä teidän aasinne on? Johanna sanoi ja hymyili oikein ystävällisesti.

Naisella oli tyhjä pyykkikori kädessään ja hän viittasi Johannaa jatkamaan matkaa eteenpäin.

– Tuolla se on vanhan navetan takana.

Suvituuli hyppeli iloisesti edellä.

– Onko se aasi vihainen? Potkiiko se?

– Ei se potki. Se on kiltti aasi, Johanna vastasi, vaikkei tiennyt yhtään, minkälainen aasi olisi.

Kun he tulivat navetan taakse, he saivat hämmästyä. Siellä oli kyllä aidattu laidun, mutta ei silläkään ollut eläimiä. Laitumella laidunsi useita autonromuja. Kivi huudahti riemastuneena asioiden saamasta käänteestä. Hän oli vannoutunut autonromujen ja isojen kuorma-autojen ystävä. Johanna näki autojen keskellä viisikymppisen miehen. Hän oli kullanvärisen Volvon edessä ja irrotti sen konepellin alta moottorin osia.

– Hei, hei! Jassu! Johanna kujersi miehelle. – Tulimme ratsastamaan aasilla!

Mies katsoi Johannaa ihmeissään.

– Ei meillä ole mitään aasia.

– Kyllä teillä oli netissä ilmoitus, että täällä järjestetään aasiratsastusta. Irmalankuja kuusi?

– Niin se kotieläinpiha. Se yritys meni jo konkurssiin. He muuttivat tästä pois kaksi vuotta sitten ja möivät meille tämän tilan. Vai on heidän ilmoituksensa vielä netissä? Se pitäisi ottaa pois sieltä.

– Mutta kun tuo teidän rouvanne sanoi, että teidän aasinne on täällä navetan takana.

Johanna katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt aasia eikä aasin aitausta, ei mitään muuta kuin erivärisiä, erimallisia ja erimerkkisiä romuautoja – ja mies. Johanna ymmärsi naisen sanat ja niiden tarkoituksen vasta samalla hetkellä kuin mieskin. Mies suuttui.

– Vai niin se sanoi. Akka perkele! mies huusi ja lähti juoksemaan talon sisälle painava pulttiavain yhä kädessään.

– Ööh, taisin hieman erehtyä, Johanna selitti lapsille ja johdatteli lapset talon pihasta pois toista kautta. – Lähdetäänpä jatkamaan matkaa.

– Eikö me ratsastetakaan aasilla? Suvituuli kysyi pettyneenä.

– Se ratsastettava aasi olikin muuttanut jo pois. Me keksimme jotain muuta hauskaa myöhemmin tällä viikolla. Mennään vaikka kylpylään. Eikös vain?

– Jee, kylpylään, Kivi riemuitsi.

– Miksi se nainen sitten sanoi, että navetan takana on aasi? Suvituuli jäi pohtimaan. Tyttö ei ollut typerä.

– No se tarkoitti, että se sen ukko on se aasi, senkin aasi! Kivi sanoi.

Suvituuli alkoi nauraa. Ei ollut poikakaan pönttöpää.

He hyppäsivät pyöriensä selkään ja jatkoivat pyöräretkeään. He kiersivät kylän toista kautta ja palasivat takaisin kotiin.

– Nythän alkaa olla jo nälkä, Johanna sanoi.

– Mä haluan pelata, Kivi sanoi.

– Tietokoneilla ette pelaa, ette koko viikolla. Ei meillä olisi Kreikassakaan tietokoneita, Johanna sanoi.

Johannaa oli jännittänyt, miten lapset ottaisivat vastaan uutisen viikon pelikiellosta.

Johannaa oli etukäteen jännittänyt, miten lapset ottaisivat vastaan uutisen viikon pelikiellosta. Seuraisiko siitä hirveää jumpittelua ja tavaroiden paiskomista, murjottamista ja mykkäkoulua?

Ei seurannut. Sen sijaan Suvituuli suorastaan ilahtui.

– Pelataan lautapelejä!

– Monopolia, Kivi hinkusi.

– Ei Monopolia. Pelataan Alfapetiä, sanapeliä! Tai muistipeliä!

– Yks Alfapet ja sitten kerran Blokusta.

– Sä voitat aina, kun me pelataan Blokusta, se ei oo reilua! Suvituuli valitti.

– Ja sinä voitat aina muistipelissä, joten se on tasapeli! Kivi huomautti.

Lapset juoksivat sisälle kinastellen, mitä peliä he pelaisivat ensiksi. Vaihtoehtoja oli loputtomasti, ja kaikki pelit olivat kuin uusia, kun niitä ei ollut aikoihin pelattu. Johannaa ihmetytti, kun kumpikin lapsista tuntui lähinnä iloiselta viikon tietokoneettomasta ja pleikkarittomasta ajasta. Ikään kuin he olisivat saaneet entisen elämänsä takaisin.

– Minä huudan sitten, kun ruoka on valmista.

“Ruoka” oli varsin vaatimaton ilmaisu päivälliselle, jonka Johanna oli suunnitellut. He söisivät heidän ensimmäisen all inclusive -ateriansa ulkona puutarhassa. Gregos olikin valmiina puutarhassa. Hän oli siirtynyt trimmaamaan siimaleikkurilla puskanhelmoja ja katkomaan vattua ja nokkosta, jotka yrittivät puskea heidän kompostiltaan kohti puutarhaa.

– Ööh, helou? Voitteko auttaa, can you help me, please? Johanna huuteli Gregosille. Gregos ei kuullut mitään. Hänellä oli kuulosuojaimet päässään ja trimmeri ulisi kiitettävällä volyymilla.

Johanna meni Ranen viereen seisomaan ja heilutti käsiään. Rane sammutti trimmerin ja otti pois kuulosuojaimet.

– We would like to grill. Tahtoisimme grillata. Kenties sinä osaat auttaa meitä? Please?

– Yes, madame. At your service. Palveluksessanne, madame, Gregos vastasi.

Gregos alkoi viritellä kaasugrilliä. Johanna piipahti keittiön puolelle ja toi pihvit, vartaat, halloumit ja mustekalarenkaat, jotka hän halusi kuumiksi. Ja Gregoshan grillasi.

Johanna alkoi lastata ruokatarvikkeita tarjottimella ja roudata niitä puutarhapöydälle. All inclusive -ruokalista oli tänä iltana kreikkalainen tervetuliaisateria. Pöytään oli katettuna kreikkalaista salaattia, tuoksuvia mustekalarenkaita, simpukoita, oliiviöljyssä, valkosipulissa ja chilissä paistettuja jättikatkarapuja, viininlehtikääryleitä, hummusta, tsatsikia, grillattuja lihavartaita, naudan sisäfilepihvejä, rapeita ranskanperunoita, sitruunalohkoja, raidalliseksi grillattua halloumijuustoa, lapsille kokista ja aikuisille lasilliset herkullisen täyteläistä punaviiniä ja palan painikkeeksi ouzoryyppy.

Ensiksi he yrittivät syödä allasosaston muovipöydän ääressä, mutta koska heillä oli niin paljon ruokia eri lautasilla, pöytä kävi ahtaaksi. He siirtyivät oman ison puutarhapöytänsä ääreen. Siinä olikin helppo napostella vielä vähän tuota ja vähän tätä. Kuten arvata saattaa, he söivät itsensä ihan kipeiksi. Johanna tunsi, kuinka hänen vatsansa oli niin täysi, että vatsalaukku painoi hänen kylkiluitaan ulospäin. Kylkiin aivan sattui! Voisivatko kylkiluut mennä poikki sisältä päin tulevan voiman vaikutuksesta? Hän ei osannut sanoa sitä kreikaksi, joten hän jätti asian kysymättä Gregosilta. Hän jäi hetkeksi istuskelemaan pöytään ja odottamaan, että ouzon vatsanpakotusta helpottava vaikutus alkaisi tehota.

– Lapset, otatteko jälkiruoaksi jäätelöä? Rane kysyi.

– Ei pysty! Kivi sanoi.

– Ei mahdu enää, vaikka mieli tekisi, Suvituuli valitti.

Apartomenton tarjoilijat olivat ilmeisesti saaneet vapaaillan, koska kukaan ei tullut keräämään likaisia päivällisastioita pois pöydästä. Lapset ja Gregos sentään auttoivat Johannaa keräämään ruoat takaisin keittiöön. Ne ruoat, mitä heiltä jäi syömättä, Johanna kelmutti ja pisti jäähtyneenä jääkaappiin.

Lapset menivät aikaisin nukkumaan matkasta väsähtäneinä. Se kyllä sopi Johannan suunnitelmiin. Hän kävi lukemassa iltarukoukset ja laulamassa tuutulaulun, ja palasi sitten mystisen miehen seuraan.

Rane oli tälläytynyt television ääreen katsomaan Saksa–Italia-puolivälieräottelua. Puoliajalla Johanna houkutteli miehen puutarhaan. Heitä odottivat iltadrinkit uima-altaalla. Johannalla Cuba Libre, Ranella gin tonic.

– Gregos, is this your hometown? Synnyitkö täällä? Oletko aina asunut täällä?

Rane vilkaisi Johannaa alta kulmiensa.

– Juu, kyllä näin on. Täällä synnyin ja täällä olen aina asunut.

– How interesting!

Ilta-aurinko oli painunut ajat sitten talon taakse, eikä se enää lämmittänyt. Illat Välimeren rannalla saattoivat olla viileitä, siksi kannatti kantaa ulkoilmaravintoloissa mukana villatakkia tai hartiahuivia. Johannalla oli yllään vain huivihame ja toppi, joten hän levitti harteilleen pitsihuivin, ennen kuin hän siemaisi taas drinkkiään. Rane palasi katsomaan jalkapalloa. Johanna laittoi kännykästä kuulumaan taustalle hiljaisella äänellä kreikkalaista musiikkia ja tanssahteli yksinään. Lopulta puutarhassa alkoi jo hiukkasen hämärtää, vaikka juhannuksesta oli vasta viikko.

Peli päättyi kuulemma huippujännittävään rankkarikisaan, jonka jälkeen Rane tuli hakemaan Johannaa.

– Eiköhän mennä sänkyyn, Rane sanoi.

Johanna säpsähti. Mitä hän oikein vastaisi näin tungettelevaan ehdotukseen? Mies oli hyvin suorasukainen!

– We just met… Emme kai me nyt ensimmäisenä iltana..? I don’t think it’s wise… Onko se nyt viisasta? Johanna empi.

– No mennään sitten nukkumaan, Rane sanoi.

– Nukummeko samassa sängyssä? Are we going to sleep in the same bed?

– Miksikäs ei? Me olemme olleet naimisissa yli kymmenen vuotta.

Rane otti Johannaa kädestä ja talutti hänet makuuhuoneeseen. Nyt se tapahtui. Lomaromanssi oli totta jo hänen ensimmäisenä lomailtanaan. All inclusive, totta tosiaan.

Rane riisui ärsyttävän hitaasti hänen hartiahuivinsa, huivihameensa, topin ja bikinien yläosan. Sitten hänellä ei ollut enää muuta kuin bikinien alaosa yllään.

”Silloin mä päätin, että illalla mä otan sut.”

– Sä oot niin kaunis, Rane sanoi. – Päivällä mä katselin, kun sun rinnat heiluivat pikku bikineissä. Silloin mä päätin, että illalla mä otan sut.

– Oi, et sinä mikään puutarhuri taida ollakaan…

Rane otti käsiinsä Johannan rintojen raskaat melonit ja puristeli niitä kiihkoissaan. Hän riisui Johannalta viimeisetkin rihmankiertämät ja kaatoi hänet sänkyyn.

– Senkin seksipommi rantapimu, Rane kuiskasi. – Nyt saat maistaa vähän mun...

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää.

Katso videolta Chisun ja Mikael Gabrielin Älä herätä mua unesta -duetto!

Mikael Gabriel oli fiiliksissä jokaisen artistin esityksestä Vain elämää -päivänään. Dueton hän halusi kuitenkin esittää Chisun kanssa.

– Mä oon rakastanut Chisua jo paljon aikaisemmin kuin ollaan edes tavattu.

– Toteutan yhden mun unelmista. Siksi valitsen Chisun, Mikael kertoi jaksossa.

Mikael ja Chisu duetoivat Älä herätä mua unesta -kappaleen. Sävellaji oli Miklulle hankala, mutta hän ei antanut sen häiritä.

Nelonen on julkaissut myös toisen videon, jota ei näytetty televisiossa. Siinä Miklu myöntää, että hänen päänsä ei aina ole kestänyt suosiota.

2758485

Kuuntele täältä kaikki Mikaelin Vain elämää -päivän kappaleet ja äänestä suosikkiasi!

Me Naiset ja ohjelmaa esittävä Nelonen kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.

Mikael Gabrielin Vain elämää -päivää on ylistetty somessa. Oliko se mielestäsi kaikkien aikojen paras?

Lauri Tähkästä tuli yhdessä yössä niin kuuma, koska hän paljastui mieheksi, joka rakastaa tekemällä. Kaikki eivät ole käteviä käsistään, mutta olisihan se siistiä olla nainen, joka rakastaa tekemällä.

Maanantaina kotona odottivat puhtaat ikkunat. Mikä kirkkaus iskikään silmiin ja mieleen! Ikkunoiden pesu on minusta maailman rasittavinta touhua, ja siinä jää aina inhottavia läikkiä, jotka huomaa vasta seuraavan lauantaiaamun auringonpaisteessa.

Mutta kun ikkunat pesee isä, läikkiä ei jää.

Mutta kun ikkunat pesee isä, läikkiä ei jää.

Lomamatkan aikana isä oli remontoinut saunamme. Viime talvena pukuhuoneeseen oli ilmestynyt hänen tekemänsä hieno penkki. Sama mies on rakentanut kesämökin ja varmaan puolet sukulaisten mökeistä ja terasseista.

Muutkin rakastavat rakentamalla. Vain elämää -ohjelmassa Lauri Tähkästä tuli yhdessä yössä kuuma, koska viimeistään silloin selvisi, millainen puuseppä-supermies-tattirisotontekijä tämä Pohjanmaan ilmestys onkaan. Lauri näytti, että teot ovat hänen tapansa rakastaa.

Millainen puuseppä-supermies-tattiristontekijä tämä Pohjanmaan ilmestys onkaan.

Uusi ihannemies onkin Tähkän kaltainen hipsterin ja puusepän risteytys. Brittikyselyn mukaan 74 prosenttia naisista pitää kädentaitoja kumppanin vetävimpänä ominaisuutena. Urheilijatyypit ja trendikkäät kokkaajat jäävät tee-se itse-miesten taakse.

Isäni ei ole puuseppä eikä varsinkaan hipsteri. Mutta hän on mies, joka on osoittanut välittämistään aina teolla; puupallilla tai pyttipannulla. ”Jos meidän Pekka ei jotain osaa tehdä, niin ei osaa kukaan muukaan”, on äitini ylpeänä julistanut jo 40 viime vuotta.

On helppoa lähettää tekstiviestillä sydän ja tai kaksi. Minulle se on liiankin iisiä. Se, että oikeasti miettisi ja käyttäisi aikaa tehdäkseen jotakin, mitä toinen konkreettisesti tarvitsee, tuntuu välillä ylivoimaiselta puserrukselta.

Kaikki eivät ole käteviä käsistään eikä tarvitsekaan. Mutta olisihan se siistiä olla nainen, joka rakastaa tekemällä. Tämä syksynä aion ainakin yrittää.

Mutta silti sydän sinne isälle!

Hauskaa viikonloppua!

PS. Kiitos vielä lukijan lähettämästä mokkapalareseptistä!