Woody Allenin romanttinen draamakomedia Café Society säkenöi 1930-luvun glamouria. Sisällöltään veteraaniohjaajan uusin tuotos on kuitenkin poikkeuksellisen mitäänsanomaton.

New Yorkin kasvatti Bobby (Jesse Eisenberg) suuntaa Hollywoodiin jännittävämmän tulevaisuuden toivossa. Ovet elokuva-alalle aukenevat menestyneen enon (Steve Carrell) avulla, ja samalla nuori romantikko löytää myös elämänsä naisen, maanläheisen Vonnien (Kristen Stewart). Harmikseen naiivi Bobby saa kuitenkin huomata, ettei onnellinen loppu ehkä olekaan ihan nurkan takana.

Elokuvasta puuttuu sekä tunne että tarkoitus.

Woody Allenin elokuvilla on tapana olla joko purevia tai pitkästyttäviä. Cáfe Society putoaa auttamatta jälkimmäiseen kategoriaan. Siitä puuttuu sekä tunne että tarkoitus, eikä hahmoistakaan jaksa välittää, vaikka kuinka yrittäisi.

Parasta antia ovatkin loisteliaat asut ja upeat ympäristöt, joita legendaarinen kuvaaja Vittorio Storaro esittelee varmalla otteella. Tätä kaunista mutta turhaa elokuvaa voi suositella vain kovimmille Allen-faneille tai aikakauden fanaattisille ihailijoille.

Katso traileri:

Café Society

**

Ensi-ilta 7.10.

Dekkareiden ystävä, älä missaa näitä!

Uuden ajan jännäreitä

Jos ihmissuhdekiemurat ja yllättävät päähenkilöt kiinnostavat enemmän kuin perinteinen rikospaikkatutkinta, hanki lomalukemiseksi kasa psykologisia jännäreitä.

 


 

Gillian Flynnin Kiltin tytön jälkeen kustantajat ovat kilpaa julkaisseet romaaneja, joiden henkilögalleriassa ei välttämättä ole ainuttakaan poliisia. Sen sijaan ne kertovat päälle päin tavallisista ihmisistä, joiden menneisyydestä – ja usein parisuhteesta – paljastuu järkyttäviä asioita.

Näissä uuden ajan jännäreissä kertoja voi olla epäluotettava kuten Paula Hawkinsin Nainen junassa -romaanin tissutteleva Rachel. Jos perinteisessä dekkarissa lopun yllätys on se, kuka epäillyistä on murhaaja, tässä genressä matto vedetään lukijan alta jollain muulla täydellisellä harhautuksella.

Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää ja Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ovat kirjoja, joissa menneisyyden tapahtumat piinaavat päähenkilöä ja joihin on salaviisaasti kirjoitettu sisään naisasiaa.

Liane Moriartyn romaaneiden tarkka henkilökuvaus tekee aina vaikutuksen. Hän rakentaa niin taitavaa kuvaa naapurussuhteista tai vanhempainyhdistyksen toiminnasta, että lukijan tekee mieli hörähdellä ääneen tutunoloisten hahmojen äärellä. Bonuksena tarinoissa on usein myös murha.

Muista myös:

Shari Lapenan romaanissa Hyvä naapuri vauva viedään sängystä kesken illanvieton.

Ruth Waren Synkän metsän siimeksessä selvittää, mitä tapahtui polttareissa metsän keskellä: kuinka yhden häistä tuli toisen hautajaiset.

Rankkaa kyytiä

Piinaavan jännityksen ystävälle mikään ei ole liikaa, jos tarina on vetävästi kirjoitettu. Sarjamurhaajat, lapsiuhrit ja yksityiskohtainen rikospaikkatutkinta suorastaan tuudittavat jännärifriikin rauhalliseen uneen.

 


 

Harry Hole -fanit ahmaisevat ensimmäisenä lomapäivänään Jo Nesbøn tuoreen Janon. Siinä Norjan paras ja karhean komein rikosetsivä palaa tutkijantyöhön, koska on (tietenkin) ainoa, joka pystyy jäljittämään verta juovan sarjamurhaajan.

Lars Kepler -nimimerkin tiiliskivimäisessä Kaniininmetsästäjässä sarjamurhaajan karmaisevaa toimintaa rytmittää kymmenestä kaniinista kertova lastenloru.

Esikoiskirjailija Daniel Colen Räsynukke on vuoden kohutuimpia dekkareita, jota on kiitelty paitsi henkeäsalpaavan vetäväksi myös poikkeuksellisen humoristiseksi.

Norjalainen Samuel Bjørk on lahjakkuus, jota kannattaa seurata. Hänen toinen suomennoksensa Yölintu alkaa, kun teinitytön alaston ruumis löytyy rituaalinomaisesti aseteltuna. Eikä kirjaa voi taatusti laskea käsistään ennen kuin viimeinen sivu on käännetty.

 


 

Karmaisevia idyllejä

Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarit ovat niin hienosti kirjoitettuja, ettei niistä oikeastaan edes haluaisi puhua pelkkinä jännitysromaaneina. Sympaattisen keski-ikäisen etsivän elämässä kaikki ei aina mene putkeen, vaikka lukija kuinka toivoo hänelle hyvää.

Monelle dekkareiden ystävälle tuttu poliisi tai muu henkilöhahmo onkin riittävä syy tarttua sarjan seuraavaan osaan. Tukholman seurapiireihin sijoittuvien Denise Rudbergin jännäreiden yli 55-vuotias päähenkilö Marianne Jidhoff on nainen, jollainen lukija haluaisi itsekin olla. Katarina Wennstamin kirjoissa taas seikkailee menestynyt, kaunis ja itsenäinen maahanmuuttajaperheen kasvatti Shirin Sundin.

Jännärin juonen ohella yhtä tärkeitä voivat olla myös maisemat, joihin murhamysteeri sijoittuu. Suosikkidekkaristi Maria Jungstedtin tapaan Gotlannin jylhiin maisemiin ja Visbyn vanhankaupungin mukulakivikaduille pääsee fiilistelemään Anna Janssonin Maria Wern -sarjassa.

Muista myös:

Malin Persson Gioliton Suurin kaikista -romaanissa valtakunnan vihatuin teini joutuu syytetyksen oikeussalidraamassa.

Elly Griffithsin Risteyskohdassa puolestaan vie hyytävästi Norfolkin rannikkomaisemiin.

Paula Hawkinsin toisessa romaanissa Tummiin vesiin ratkotaan hukkuneen naisen mysteeriä.

Kyllä Suomessakin osataan!

Tiina Raevaara on kotimaisen kauhuromantiikan ehdoton kuningatar. Aalon ja Johanneksen outo rakkaustarina jatkuu itsenäisessä kolmannessa romaanissa Veri joka suonissasi virtaa.

Eppu Nuotion Myrkkykeiso käynnistää uuden dekkarisarjan, jossa perennaharrastaja Ellen Lähde ratkoo rikoksia neitimarplemaiseen tyyliin. Täydellistä luettavaa laiturin nokkaan.

Juha Ruusuvuoren ja Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren uudessa sarjassa käsitellään ihmisten kaltoinkohtelua, rikoksia ja uhrautumista. Yksi näistä pienimmistä on juuri ilmestynyt.

Naisversio Kauhea kankkunen -leffasta ei valitettavasti naurata. Elokuvan valopilkkuja ovat Demi Moore itseironisessa roolissaan ja virtuoosimainen koomikko Kate McKinnon.

Saavatko sanat pieru, pissa ja kakka sinut repeämään naurusta? Onko sinusta vallankumouksellista, että naiset rohkenevat lausua nämä sanat? Ja onko sinusta kiva, että poliittisella korrektiudella pyyhitään pyllyä? Siinä tapauksessa komedia Rough Night on tehty juuri sinulle.

Esikuva on ilmeinen: miesten polttariporukan sekoilusta kertova vuonna 2009 ilmestynyt kuoliaaksinaurattaja Kauhea kankkunen. Tällä kertaa polttareita juhlitaan kuitenkin naisporukalla.

Kohellus on kursittu kokoon sketsejä muistuttavista kohtauksista ja irtovitseistä.

Morsian on senaattiin mielivä poliitikonalku Jess (Scarlett Johansson). Hänen posseensa kuuluvat himokas opettaja Alice (Jillian Bell), äksy aktivisti Frankie (Ilana Glazer) ja koppava hienostorouva Blair (Zoë Kravitz). Bileet eivät sujukaan suunnitelmien mukaan, sillä Alice tappaa vahingossa juhliin tilatun miesstripparin. Siitä alkaa tympeä kohellus, joka on kursittu kokoon sketsejä muistuttavista kohtauksista ja irtovitseistä. Esikoisohjaaja Lucia Aniellolta ei voi ehkä jatkossakaan odottaa paljon.

Ainoa valopilkku on Saturday Night Live -sarjasta tuttu virtuoosimainen koomikko Kate McKinnon, joka onnistuu repimään onnettomasta käsikirjoituksesta edes jonkinlaista huumoria. Demi Moore tekee itseironisen roolin avoimen liiton nimiin vannovana seksihirmuna.

Lopputulos ei tuo mieleen niinkään Kauheaa kankkusta, vaan meidän ikioman Luokkakokouksemme. Kumpikin on yhtä hauska kuin pierutyyny. Sitä paitsi morsiamesta ja hänen morsiusneidoistaan on jo tehty ratkiriemukkaan anarkistinen komedia, nimittäin vuonna 2011 ilmestynyt Morsiusneidot. Hanki siis mieluummin se käsiisi ja jätä tämä pohjanoteeraus väliin.

Katso traileri:

Rough Night

*

Ensi-ilta 16.6.

Räppäri Tupac Shakurin elämäkertaleffa luo sankarimyyttiä, johon äiti tuo kivasti rosoa.

21 vuotta sitten kuolleen yhdysvaltalaisen raptähden Tupac Shakurin (1971–1996) murha on yhä ratkaisematta. Benny Boomin ohjaama ja Demetrius Shipp Jr:n tähdittämä elämäkerta ei ota kantaa siihen, kuka voisi olla syyllinen, eikä tartu edes kuolemaa käsitteleviin salaliittoteorioihin. Sen sijaan se käy uskollisesti läpi staran elämän: lapsuus slummeissa, nuoruus lupaavana näyttelijänä ja ura, joka päättyi traagisesti huipulla.

Leffaa vaivaa sisäinen ristiriita. Rapkulttuurin seksismi oli Tupacin aikana ihan ok, mutta ei ole sitä enää, ainakaan täysin. Tupacinkaan tuotantoa ei voi kehua ainakaan feministiseksi. Ristiriitaa pyritään ratkaisemaan varsin kekseliäästi. Etualalle on nostettu Tupacin äiti Afeni Shakur. Hän toimi Mustissa panttereissa eli afroamerikkalaisten vallankumouksellisessa organisaatiossa ja istui vankilassa odottaessaan lastaan. Näin katsojan huomio kiinnitetään pojan ja äidin väliseen suhteeseen, eikä niinkään Tupacin naisvihamielisiin sanoituksiin ja naisia härskistä esineellistäviin musiikkivideoihin.

Tupac otti biiseissään rohkeasti kantaa afroamerikkalaisten kokemaan rakenteelliseen rasismiin.

Legendan fanit tosin kaipaavat nimenomaan rapvideoista tuttua kuvastoa: nopeita autoja, timanteilla koristeltuja Rolexeja, huumeita ja ennen kaikkea puolialastomina peppuaan keikuttavia naisia. Ja saamansa pitää! Tupacin ympärillä pörrää toki anteliaita bändäreitä pikkupikkuhepeneissään. Yksi heistä syytti tähteä ja tämän kavereita joukkoraiskauksesta. Vankilatuomio tuli pelkästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja leffan mukaan Tupac oli siihenkin syytön. Sitä todistellaan slutshamingillä: ei kai sellaista naista edes voi raiskata, joka hengailee minimekossa ja harrastaa suuseksiä saman illan tuttavuuden kanssa baarin nurkassa! Siis käyttäytyy juuri niin kuin naiset käyttäytyvät Tupacin musavideoissa.

Leffan pääpaino on kuitenkin pyllyn vatkaamisen sijaan Tupacin äidinmaidossa imemässä aktivismissa. Hän otti biiseissään rohkeasti kantaa afroamerikkalaisten kokemaan rakenteelliseen rasismiin. Se ilmenee esimerkiksi poliisien väkivaltaisuutena, jonka Tupac sai itsekin useamman kerran tuta. Ajankohtainen aihe, nyt ehkä jopa ajankohtaisempi kuin Tupacin eläessä.

Katso traileri:

 

All Eyez On Me

**

Ensi-ilta 16.6.

Katy Perry olisi enemmän kotonaan vanhassa tutussa pilvilinnamaisemassa.

Katy Perry singahti I Kissed A Girl -hitillään yhdeksän vuotta sitten Yhdysvaltain myydyimpien popartistien kapeaan kärkeen kerrasta. Nyt viidennellä levyllään 32-vuotias Perry on haasteen edessä.

Kuinka aloittaa aikuistumien menettämättä yleisön enemmistöä ja asemaa radioiden soittolistoilla?

Uutta musiikillista syvyyttä on haettu pestaamalla Witness-albumille vierailijoiksi Nicki Minajin ja Skip Marleyn kaltaisia vierailijoita. Jälkimmäinen virittää Chained To The Rhythm -singleen onnistuneesti jamaikalaista tunnelmaa, ja Minajin fiitin varaan rakennettu Swish Swish on kelpo klubibiisi, joka onnistuu kuulostamaan lähes vaihtoehtoiselta hiphopilta.

Siihen se sitten jääkin. Vaikka Witnessiä kuuntelisi kuinka, suurin osa ylipitkän albumin viidestätoista kappaleesta soljuu korvasta toiseen harmittomana soodana, joka ei jätä mitään muistijälkiä.

Ei kai vielä olisi tarvinnut aikuistua?

Jopa kannen tekotaiteellinen asetelma, jossa Perryllä on huuliensa välissä silmä, kääntyy itseään vastaan; vaikutelma ei luo illuusiota syvällisyydestä, vaan tekotaiteellisuudesta ja väkisin vääntämisestä.

Tämän todistusaineiston valossa on sanottava, että Katy Perry oli sittenkin enemmän kotonaan Teenage Dreams -levynsä pilvilinnamaailmassa. Ei kai sieltä vielä olisi tarvinnut aikuistua? Eivätkös nykyiset kolmekymppiset ole uusia kaksikymppisiä?

Perryn levyn Bon Appétit on soinut radioasemilla tiuhaan. Kuuntele ja katso tästä:

Katy Perry: Witness

(Universal)