Jos puoliso ei piittaa taiteesta, escortista saa seuraa.

MITÄ IHMETTÄ? Nykytaiteen museo Kiasma tarjoaa escort-palvelua! Mutta huh, tarjolla onkin taidekeskustelua. Palvelun käyttäjä saa Kiasma-teatterin esitykseen mukaansa taiteen ammattilaisen. Esityksen jälkeen escort tarjoaa kahvit ja puolen tunnin juttutuokion teoksesta. Teatterilipun saa escortin kera alennettuun hintaan.

KOKEMUS: Toivon seuralaista tanssija Sanna Kekäläisen Queer elegioita -esitykseen. Kohtaaminen jännittää. Entä jos en osaa sanoa mitään tai vaikutan pöljältä?

Kiasman lipunmyyntitiskiltä minut nappaa rennosti verkkareihin ­pukeutunut Elina Latva (kuvassa), joka kiinnittää rintaansa Escort-palvelu-rintanapin. ”Olen nyt hommissa vain sinua varten”, hän selittää.

Elina on tehnyt muun muassa performanssitaidetta ja kehittänyt escort-palvelun, koska halusi johdattaa vieraita ihmisiä kohtaamaan toisiaan ja puhumaan taiteesta. Hän vakuuttaa, ettei kahvi­kupin ääressä ole koskaan istuttu tuppisuina.

Kekäläinen tanssii – alasti – ja lempii kuusipuuta. Mietin, tuleekohan nyt ensimmäinen kerta, kun katsoja ei saa sanaa suustaan.

JÄLKIPYYKKI: ”Nyt kahville”, ohjaa Elina reippaasti. Pian käy selville, ettei kyseessä ole mikään nokkeluustesti tai kuulustelu. Teoksesta tulee pohdittua asioita, joita ei yksin olisi ehkä ajatellutkaan. ­Lopulta käy, kuten Elina arvelikin: keskustelua on vaikea keskeyttää, kun kahvila suljetaan.

Lopputulos: Pelkkää plussaa! Itsensä tyrkkiminen epämukavalle alueelle oli taas hyödyllistä. Ja jos puoliso ei piittaa teatterista, escort hoitaa seuranpidon mukinoitta.

Lähtölauluja-albumin biiseissä on aina toivoa, ja niiden jälkeen jää hyvälle tuulelle.

Ultramariini-yhtyeestä soolouralle jo viime vuosikymmenellä ponnistaneen hämeenlinnalaislähtöisen Matti Johannes Koivun pitäisi olla tähti. Hän on nimittäin ainoa lajissaan.

Koivu tekee tällä hetkellä varsin epämuodikasta, hankalasti suoratoistohiteiksi pilkottavaa laulelmaa.

Koivun kappaleet ovat akustislähtöisiä ja herkkäviritteisiä tunnelmapaloja, jotka eivät tarvittaessa kuitenkaan häpeile kasvaa mahtipontisen sentimentaalisiksi kuten Lähtölauluja-albumin ensimmäinen single Siinä on rakkautesi.

Mutta nämä ovat myös lauluja, joita Koivu voi halutessaan esittää yksin akustisen kitaran tai pianon säestyksellä ilman, että kappaleiden vaikuttavuus kärsisi.

Koivun sävellyksissä ajoittainen sovituksellinen suuruus ei koskaan peitä alleen kappaleen ideaa, joka on usein yksinkertainen, pieni huomio arjessa, joka tapahtuu jonkin pienen kaupungin taajamassa, paikassa, josta muut paitsi laulujen kertojaääni ovat jo kauan sitten lähteneet.

Nämä pienet huomiot liittyvät pääosin parisuhteisiin, ja vaikka ne ovat usein haikeita, niissä ei itketä tuoppiin tai olla itsetuhoisia. Niissä on aina toivoa, ja niiden jälkeen jää hyvälle tuulelle.

Voiko poplevyltä enempää toivoa?

Matti Johannes Koivu: Lähtölauluja (M.Dulor)

Ruotsalaiskirjailija kirjoitti menetyksestä menestysteoksen Joka hetki olemme yhä elossa.

Vuonna 2012 kirjailija Tom Malmquistin avovaimo Karin Lagerlöf sairastui akuuttiin leukemiaan, kun hän oli viimeisillään raskaana. Parin lapsi syntyi hätäsektiolla, mutta Karin kuoli vain viikko lapsen syntymän jälkeen.

Menetyksestä syntynyt kirja Joka hetki olemme yhä elossa pistää lukijansa heti koville: ensimmäinen luku on nopeatempoinen ja tunteista riisuttu kuvaus siitä, kuinka Tom juoksee teho-osastolla taistelevan avovaimonsa ja keskoskaapissa olevan tyttärensä väliä. Karin ei koskaan herää näkemään tytärtään.

Kirja vuorottelee menneessä ja nykyisyydessä. Se kertoo, kuinka parikymppiset Tom ja Karin tapaavat kirjoituskurssilla ja kuinka suhde varovasti syvenee. Ja kuinka Tom yksin hoitaa kotona tytärtään mutta ei uskalla lähteä tämän kanssa ulos. Kotona hän käy läpi Karinin tavaroita ja lukee kirjoista tämän alleviivauksia.

Kun neljän kuukauden päästä avovaimon kuolemasta menehtyy myös Malmquistin isä, mukaan tulevat lapsuusmuistot kovaksikeitetyn urheilutoimittajan poikana. Lapsuudenperhe sai henkivartijat, kun isä paljasti sopupeliskandaalin ja sai mafian kintereilleen.

Kirja ei ole samanlainen ajaton ja yleisellä tasolla puhutteleva pohdiskelu kuin esimerkiksi surukirjallisuuden klassikko, Joan Didionin Maagisen ajattelun aika. Tom Malmquist on kirjoittanut keskellä akuuttia surua. Kaksi runokirjaa julkaissut kirjailija on karsinut ilmaisustaan kaiken lyyrisyyden: on vain pelkistetty, ankara ja pakahduttavan surullinen kuvaus siitä, mitä ihmiselle tapahtuu suuren menetyksen äärellä.

Viimeisessä luvussa Malmquist puhuttelee Kariniaan suoraan: ”Sinä tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin.”

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa, suom. Outi Menna (S&S)

Casey Affleck tekee elämänsä roolin surun murtamana jokamiehenä elokuvassa Manchester by the Sea.

Vuonna 1975 Yhdysvaltojen Massachusettsissa syntyneestä Casey Affleckista puhutaan usein lähinnä supertähti Ben Affleckin pikkuveljenä. Aivan suotta, sillä nuoremman Affleckin rahkeet riittävät loisteliaaseen uraan ilman kuuluisaa sisarustakin. Perheessä periytyneen alkoholismin selättänyt näyttelijä on tehnyt lukuisia huikeita roolisuorituksia ja läpimurto tapahtui 2007, kun tämä sai Oscar-ehdokkuuden sivuroolista Jesse Jamesin salamurhasta kertovassa elokuvassa. Tänä vuonna ehdokkuus napsahti parhaan miespääosan kategoriassa elokuvasta Manchester by the Sea, jossa Affleck tekee elämänsä tähän mennessä vaikuttavimman roolityön surun murtamana jokamiehenä. Suoritus palkittiin jo aiemmin arvostetulla Golden Globe -palkinnolla. Eikä ihme – hienovaraisen ilmeikäs näyttelijä on kuin luotu kantamaan ohjaaja-käsikirjoittaja Kenneth Lonerganin henkeäsalpaavan surullista uutuusdraamaa.

Casey Affleck on bostonilainen talonmies Lee, jonka rutiinien ohjaama elämä muuttuu isoveljen (Kyle Chandler) kuoleman myötä. Veli on, Leetä konsultoimatta, nimennyt tämän 15-vuotiaan poikansa Patrickin (Lucas Hedges) huoltajaksi. Vastahakoinen Lee palaa kotiseudulleen järjestelläkseen asioita ja joutuu samalla kohtaamaan sanoinkuvaamattoman tragedian menneisyydessään.

Lonergan kertoo epätavallisen, sydäntä raastavan tarinan itsevarmasti ja ilman paatosta. Mestarillinen käsikirjoitus ja virheettömät näyttelijänsuoritukset riittävät kuljettamaan katsojan epämukaville, jopa vaikeille tunnealueille. On kohtauksia, jotka iskevät kuin nyrkki vatsaan. Taustalla painavasta tragediasta huolimatta surun keskelle mahtuu myös kevyempiä hetkiä. Siitä on kiittäminen etenkin Affleckia, jonka koskettava suoritus nostaa tämän pysyvästi maailman kärkinäyttelijöiden joukkoon.

Manchester by the Sea *****
ensi-ilta 24.2

 

Edesmennyt George Michael oli vahvasti läsnä Chris Martinin esityksessä – videokuvana ja äänenä.

Eilisessä Brit Awards -musiikkigaalassa kunnioitettiin joulukuussa kuolleen George Michaelin muistoa. Yksi hienoimmista hetkistä oli, kun Coldplay-yhtyeen solisti Chris Martin esitti legendaarisen muusikon A Different Corner -kappaleen.

Esityksessä Martinin lauluun oli yhdistetty vanhaa videokuvaa George Michaelista sekä myös pätkä hänen lauluaan – oli kuin Martin ja Michael olisivat laulaneet duettona, vaikka toinen ei enää ole joukossamme.

Coldplay-yhtyeen fanisivusto jakoi videon esityksestä Twitterissä.

Brittigaalassa myös George Michaelin Wham!-yhtyeen bändikaveri Andrew Ridgeley sekä taustalaulajat Pepsi & Shirlie pitivät koskettavat puheet, joissa he muistelivat edesmennyttä ystäväänsä.

– Supernova taivaankannen loistavien tähtien joukosta sammui, ja tuntui kuin taivas olisi pudonnut, Ridgeley kuvaili menetystä.