1970-luvun tunnelmaa, tupakankäryä ja viininlipittelyä, niistä on kesän tunteikkain leffa tehty.

Tanskalainen ohjaaja Thomas Vinterberg jatkaa ällistyttävän hyvien elokuviensa (Jahti, Submarino) sarjaa. Kommuunissa jättimäisen talon perineet Erik (Ulrich Thomsen) ja Anna (Trine Dyrholm) eivät halua asua yksin, vaan perustavat kommuunin. Jokainen sen asukas on omanlaisensa, eikä kaikkien oikkujen sovittaminen yhteen ole ihan lastenleikkiä.

Kommuuni on niin täynnä ihmisyyttä, että se herkistää paatuneenkin kivipatsaan.

Ohjaajan omiin lapsuudenkokemuksiin perustuva Kommuuni on niin täynnä ihmisyyttä, että se herkistää paatuneenkin kivipatsaan. Elokuvan pääpari Anna ja Erik kamppailevat parisuhteensa puolesta, kun Erik tapaa toisen naisen. Yhden kommuunissa asuvan pariskunnan lapsi taas tekee kuolemaa, eikä varattomalla, herkällä ja huonoa tanskaa puhuvalla Allonillakaan (Fares Fares) ole helppoa. Kommuunin jokaisen asukkaan tarina on kutkuttava, eikä vähäisimmäksi jää talon tarkkailija, Annan ja Erikin teini-ikäinen tytär Freja (ensimmäisen roolinsa tekevä Martha Sofie Wallstøm Hansen).

Elokuva on tehty 1970-luvun tunnelmasta, jatkuvasta tupakan käryttämisestä, oluen ja viinin lipittämisestä, hipeistä ja elämästä. Mitä muuta siitä voi sanoa? Jos haluat kokea elokuvateatterissa jotain koskettavaa, uppoudu kommuunielämään.

Katso traileri:

Kommuuni

*****

Ensi-ilta 26.8.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

James Blunt ihmettelee ihmisiä, jotka haluavat kuunnella hänen vanhaa hittiään häissään.

Jos olit ylipäätään elossa vuonna 2004, brittilaulaja James Bluntin suurin hitti You're Beautiful on varmasti tuttu kappale. Se nyyhkybiisi, jonka videolla laulaja riisuu itseään lumipyryssä vakava ilme kasvoillaan. 

Paitsi että nyt maaliskuussa 2017 selviääkin, että You're Beautiful ei ole nyyhkybiisi ensinkään, tai ainakaan romanttinen kappale. Blunt nimittäin kertoo Huffington Postin haastattelussa ihmettelevänsä tapoja, joilla ihmiset ovat hänen suurinta hittiään tulkinneet.

– Kaikki miettivät, että ”Ooh, hän on niin romanttinen. Haluan You're Beautifulin hääbiisikseni.” Ihmiset ovat sekaisin, Blunt latelee.

Kappale stalkkerista

Blunt tekee edelleen aktiivisesti musiikkia ja on ilmeisen kyllästynyt herkkismiehen leimaan, joka on seurannut häntä viimeiset 13 vuotta.

– Saa kaikenlaisia leimoja tyyliin ”Ai James Blunt? Eikös hän ole pehmeä romantikko?” Paskat siitä. Ei, en ole. You're Beautiful ei ole mikään pehmeän romanttinen laulu. Se kertoo tyypistä, joka stalkkaa aivan pöllyssä metrossa jonkun toisen tyttöystävää niin, että se toinen on ihan siinä hänen edessään. Hänet pitäisi lukita johonkin tai laittaa vankilaan pervoilustaan, Blunt kertoo haastattelussa.

”Se kertoo tyypistä, joka stalkkaa aivan pöllyssä metrossa jonkun toisen tyttöystävää.”

You're Beautifulin metrostalkkauksen voi kyllä nähdä ajankuvana runsaan vuosikymmenen takaa. Takavuosinahan joku saattoikin katsahtaa metrossa kanssamatkustajiinsa, kun älypuhelimia ei vielä ollut keksitty. 

Blunt kertoo Huffington Postissa, että hän voi nykyään mennä metrolla laulamaan 20 000 ihmistä vetävään konserttipaikkaan ilman että kukaan muu keikalle menijä edes huomaa häntä – koska nykyään kukaan ei katso metrossa ympärilleen.

– Jos katsookin, hän sanoo korkeintaan, että ”Hei, näytät ihan James Bluntilta, mutta pienemmältä.”

Uudella biisillä huumoria

Bluntilla on hyvä syy herättää huomiota mollaamalla vanhaa hittään. Häneltä on nimittäin juuri ilmestynyt uusi albumi The Afterlove.

Levyltä irrotettu ensisinkku Love Me Better sisältää pienen itseironisen vitsin. ”Would’ve said you’re beautiful, but I used that line before,” Blunt laulaa kappaleessa.

James Bluntin uudelta biisiltä tunnistaa kyllä vuoden 2005 hittimiehen, vaikka tyyli on hieman muuttunut.

 

Vierailija

James Bluntilta yllätyskommentti: ”You're Beautiful ei ole romanttinen laulu”

No, tuo biisi on aivan yhtä romanttinen, kuin The Policen Every breath you take -stalkkausbiisi. Tässä taas nähdään, kuinka vähän ihmiset kuulevat siitä kaikesta, mitä he kuuntelevat ja valikoivat kuulemastaan vain ne itseä miellyttävät kohdat, joiden perusteella muodostavat aivan vääristyneen mielikuvan. Niin....viestintäähän on niinhelppoa.
Lue kommentti

Tänä keväänä älykkäiden lukuromaanien ystäviä hellitään loistavilla suomennoksilla, joissa kuvataan muun muassa miesten välistä ystävyyttä New Yorkissa ja ihanneliiton päättymistä Norjassa.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina, suom. Helinä Kangas (WSOY)

Vuosi sitten ilmestynyt Loistava ystäväni saa odotettua jatkoa, kun maailmalla tapaukseksi nousseen napolilaissarjan toinen osa saadaan suomeksi.

Nyt ystävät Elena ja Lila kasvavat aikuisiksi, mutta miten käy heidän ystävyydelleen, kun toinen pääsee opiskelemaan ja toinen naitetaan perinteiseen italialaiseen yrittäjäsukuun? Naisten välistä ystävyyttä ja siihen liittyvää kateutta, ihailua ja mustasukkaisuutta on harvoin kuvattu näin pakahduttavasti ja uskottavasti.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä, suom. Arto Schroderus (Tammi)

Raskaan sarjan palkintoehdokkuuksia kerännyt, lähes tuhatsivuinen romaani kertoo New Yorkiin muuttaneiden neljän opiskelukaverin ystävyydestä, kasvusta, toiveista ja menneisyydestä, joka ei jätä rauhaan. Sydäntä särkevässä tarinassa pohditaan, voiko ihmisen pelastaa, jos hän ei halua tulla pelastetuksi.

Kritiikeissä Pientä elämää on ylistetty hypnoottiseksi luettavaksi ja epätavalliseksi rakkaustarinaksi, mutta maaliskuussa Suomessa vieraillut Yanagihara väittää olevansa yllättynyt romaaninsa saamasta hehkutuksesta.

Ian McEwan: Pähkinänkuori, suom. Juhani Lindholm (Otava)

Trudy on jättänyt miehensä Johnin ja elää nykyään tämän veljen Clauden kanssa. Yhdessä nuoripari punoo salakavalaa suunnitelmaa Johnin pään menoksi.

Nykykirjallisuuden kärkikastiin kuuluva Ian McEwan on siirtänyt Hamletin tragedian nykyaikaan ja kertoo sen ainutlaatuisesta perspektiivistä: Johnin ja Trudyn syntymätön poika seuraa äitinsä petosta kohdusta käsin.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta, suom. Hanna Tarkka (Siltala)

Olisiko tästä lohtua Knausgård-faneille Taisteluni-sarjan jättämään tyhjiöön?

Karl Oven kustantajan ja ystävän (tuttu myös Taisteluni-sarjasta!) Geir Gulliksenin kirjoittama romaani on häkellyttävä, analyyttinen ja runollinen kuvaus siitä, miten ihanneliitto hajoaa. Rakkautta, seksiä, avioliittoa ja pettämistä käsittelevä teos on valittu Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Zadie Smith: Swing Time, suom. Irmeli Ruuska (WSOY)

Kaksi maitosuklaan väristä tyttöä haaveilee tanssijan urasta, mutta vain toisella on siihen lahjoja. Monikulttuuriseen Lontooseen ja Länsi-Afrikkaan sijoittuva romaani on taattua Zadie Smithia: säkenöivä, älykäs ja inhimillinen kertomus ystävyydestä ja sen rikkoutumisesta.

Koska edellisestä Smithin suomennetusta romaanista (Risteymiä) on kulunut jo nelisen vuotta, Swing Timesta tulee luultavasti kirjakevään tapaus – niin Smithin kirjoille on tapana käydä.

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, suom. Sari Karhulahti (Otava)

Adichien kirjasta ehti jo Suomessa nousta kohu, kun uutisoitiin, että se jaetaan kaikille maamme 9-luokkalaisille. Kohu taitaa olla paras osoitus kirjan tarpeellisuudesta. Toivottavasti hienoista romaaneistaan Puolikas keltaista aurinkoa ja Kotiinpalaajat tunnetun nigerialais-amerikkalaisen kirjailijan tasa-arvoa pohtiva teos löytää myös muiden kuin koululaisten yöpöydälle.

Juttua muokattu 27.3. Lisätty suomentajien nimet.

 

Vihdoin saamme valkokankaalle miellyttävän näköisen alienin. Leffa keskittyy kuitenkin mässäilemään väkivallalla ja pelottelemaan avaruudesta löytyvällä älyllisellä elämällä.

Joukko kansainvälisen ISS-avaruusaseman tiedemiehiä (muun muassa Jake Gyllenhaal ja Ryan Reynolds) saa kauan odotetun näytteen Marsista. Näyte on läpimurto ja todistaa kiistattomasti, että muualtakin kuin Maasta löytyy elämää. Laboratoriossa elämä alkaa kehittyä ja kasvaa ja se nimetään Calviniksi. Suloisesta löytämisen riemusta ja innosta päästään pian toisiin tunnelmiin, kun käy ilmi, ettei Calvin pidä tutkituksi tulemisesta, vaan haluaa taistella elintilastaan. ISS:stä tulee Calvinin ja ihmisten taistelutanner, eikä raa’alta väkivallalta vältytä.

Viime vuosina on nähty monia avaruusdraamoja, kuten Gravity, Interstellar, Yksin Marsissa. Niiden jälkeen on virkistävää, että tuore scifielokuva ottaa taas askeleen takaisin sinne, missä avaruus ja sen tuntematon elämä on jotain pelottavaa. Tässä asetelmassa on jotain tuttua ja nostalgista, mutta toisaalta taas uutta pehmojen tieteiselokuvien jälkeen. Vaikka mitään täysin uutta ja raikasta Life ei kyllä tarjoa.

Vihdoinkin hyvännäköinen alien

Elokuvassa on häivähdys 90-luvun kauhuleffa-aarretta Viimeistä horisonttia, ja se palveleekin parhaiten niitä, joilla on jonkinlainen himo tieteisfiktioon ja kauhuun. Elokuvassa vielä flirttaillaan katsojan kanssa viittaamalla kasariklassikkoon, kauhuleffa Re-Animatoriin.

Jotain hienostunutta Lifessakin kuitenkin on: nimittäin Calvin. Jos vieras älykäs elämä on näyttänyt tätä ennen joko limaa tippuvalta niljakkeelta Alienien tapaan tai valoa hohkaavalta honkkelilta, Calvin näyttää ihan hyvältä ja miellyttävältä, jopa uskottavalta. Kauhun lisäksi katsoja voi vielä keskittyä vaikkapa miettimään sitä, kuinka eri tavalla jokainen miehistön jäsen suhtautuu Calviniin tai mikä elokuvan vähän liiankin yksinkertainen opetus lopulta on.

Lifen ohjaajan Daniel Espinosan edellinen elokuva Child 44 oli muuten sellainen floppi, ettei sitä otettu esimerkiksi Suomessa edes elokuvateattereihin asti. Ehkä Life muistuttaakin enemmän ohjaajan aiempaa elokuvaa Rahalla saa, joka oli hyvin viihdyttävä ja piti otteessaan.

Katso traileri:
 

Life

***

Ensi-ilta 24.3.

 

Lauren Katen nuortenkirjasta tehty Langennut on kuin Twilight, mutta vampyyrien sijaan siinä on langenneita enkeleitä.

17-vuotias Lucinda eli Luce (Addison Timlin) joutuu ongelmanuorten sisäoppilaitokseen opettelemaan tapoja, kun häntä syytetään rikoksesta. Oppilaitoksessa häneen iskee silmänsä kaksi poikaa: pahiksista pahin Cam (Harrison Gilbertson) ja kultakutrinen joka tytön sankari Daniel (Jeremy Irvine). Hiljalleen käy ilmi, että pojat kuuluvat samaan porukkaan, joka koostuu heidän lisäkseen rastapäisestä bilehirmusta, vihamielisestä goottipunkkarista ja muuten vain synkästä ”psykopaatista”.  Porukkaa yhdistää jokin selittämätön, ja aika pian katsojalle käy selväksi, että se liittyy jotenkin langenneisiin enkeleihin.

Niin hölmöltä kuin idea kuulostaakin, Lauren Katen nuortenkirja tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voi odottaakin: nuorille suunnatun paranormaalin romanttisen elokuvan. Jos uskot, että kultaisin siivin taivaalla lentelevät enkelit aiheuttavat vaivaantunutta kiemurtelua leffateatterin hämärässä, kannattaa kokemus jättää väliin.

Elokuva on parhaimmillaan ihan suloinen ja mukava kurkistus nuorten maailmaan.

Toisaalta, jos on fantasiannälkäinen aikuinen, voi tätä katsoa viihdykkeeksi – varsinkin, jos sattuu olemaan Twilight-fani. Langennut on nimittäin juoneltaan kuin kopio Twilightista. Jo kirjasarjan ensimmäisen osan ilmestyessä (2009) kriitikot huomasivat, että vampyyrit on vain vaihdettu langenneisiin enkeleihin, mutta muuten kuvio on sama: on tyttö, joka ihastuu poikaan ja poika, joka tyttöä suojellakseen pyristelee tunteitaan vastaan, mutta ei lopulta enää voi hillitä itseään.

Ja onhan elokuva parhaimmillaan ihan suloinen ja mukava kurkistus nuorten maailmaan, jos pystyy unohtamaan sen hölmön flirttailun new agelle tyypillisten enkeliteemojen kanssa. Sen harmillisimpia puolia on, että Langennut on vain sarjan ensimmäinen osa, joten juoni jää täysin kesken.
 
Katso traileri:
 

Langennut

**

Ensi-ilta 24.3.