Lilli päättää hetken mielijohteesta jättää poikaystävänsä ja jäädä bussista keskellä ei-mitään. Kun mies urheiluautossa pelastaa hänet tienposkesta, Lillin juhannussuunnitelmat – ja sydän – heittävät volttia.

Lilli aloitti liftaamisen Hartolasta. Siihen punainen bussi hänet jätti. Hän oli painanut stop-nappulaa jo paljon aikaisemmin, mutta kuski oli huikannut, että ei pysähdy ennen Hartolaa, vaikka kuinka painelee. Viimeiset 30 kilometriä ennen siunattua pysäkkiä Lilli tuijotti bussin lattialla lojuvaa salmiakkikuutiota. Pekka pauhasi:

”Miten niin sä et pysty tähän? Mitä mä sanon äidille ja isälle, jotka oottaa tapaavansa sut? Ja mitä näille saatanan eväille tehdään! En mä syö maksamakkaraa!”

Lilli oli yrittänyt olla kuuntelematta Pekkaa ja välittämättä muiden matkustajien tuijotuksesta. Samalla hän oli tajunnut, että mikä tahansa pysäkki perähikiässä olisi parempi kuin olla samassa bussissa Pekan kanssa. Käsittänyt, että inhosi Pekan vegaanipaasausta, bambusukkia ja tapaa jättää kahvinporot keittimeen aamuisin. Ymmärtänyt, että hän halusi ehdottomasti pois, vapauteen. Hän halusi olla taas oma itsensä.

Kun bussi viimein hiljensi vauhtia ja alkoi lähestyä pysäkkiä, Lilli nappasi reppunsa hyllyltä ja mutisi heipat. Pekka oli vielä huutanut perään, että mihin helvettiin hän oikein oli menossa. Hyvä kysymys. Suunnitelmaa ei ollut. Kun hän hyppäsi bussista ulos pysäkille, hän yskäisi kuin oksentaakseen. Tuntui kuin olisi pidättänyt tuntitolkulla hengitystä. Koko vanha elämä, arki Pekan kanssa pienessä kaksiossa, köhähti ulos hänestä. Samat keskustelut päivällisestä, kaupassa käymisestä, viikonloppujen suunnitelmista, imuroinneista. Kaikki se jakaminen ja väistely, kun olisi mieluummin ollut yksin. Mitä teatteria!

Mutta nyt hän oli kesäillassa yksin, vieraassa paikassa. Vapaus, hän huomasi huokaisevansa. Selittelyjen aika olisi joskus myöhemmin, ei nyt. Vilkasliikenteisen tienkin varrella kesäillan äänet ja tuoksut tulivat ihoon kiinni. Lintujen moniääninen konsertti, hyttysten ininä ja ohi hurahtavat autot peittivät pään vaativat äänet. Lilli laski reppunsa maahan ja huokaisi. Hän menisi nyt yksin ja opettelisi tuntemaan itsensä. Etsisi oman asunnon, jonkun ihan pienen vaan, mutta hänen omansa. Kaikenlaiset päätä pahkaa rakastumiset ja toisen vieressä kyhnäämiset saisivat hetkeksi jäädä. Lilli Partanen aloittaisi itsenäisen oman elämän ja nauttisi siitä. Hän kokeilisi kaikenlaista hullua. Itse asiassa, hän naurahti ääneen, hän aloittaisi heti kokeilemalla liftaamista. Peukaloko kuului nostaa vai huidottiinko koko kädellä?

Autonhinkkaaja, Lilli tuhahti mielessään.

Noin vartin kuluttua pysäkille hidasti auto. Kiiltelevä menopeli oli selvästi omistajansa silmäterä. Autonhinkkaaja, Lilli tuhahti mielessään. Sellainen, joka pesee hartaudella kaaraansa pihalla kiillotusvahaa säästelemättä. Imuroi rikkaimurilla pölyt pois penkeiltä ja käskee kyytiläisten ottaa kengät pois ennen autoon istumista. Lilli muodosti äänettömästi liudan kirosanoja. Miksi hänen tielleen sattuivat aina raivostuttavimmat tyypit? Kaikista tuhansista Nelostien kilometrejä taltuttavista autoilijoista hänen kohdalleen pysähtyi tyylikkäällä urheiluautolla prameilija. Kuuluiko liftausetikettiin puhuminen kuskin kanssa, vai voisiko esittää nukkuvaa? Oliko vaarana, että jos ei puhuisi, jätettäisiin seuraavalle pysäkille? Lilli säpsähti. Oliko vaarana, että jätettäisiin henkihieverissä seuraavalle pysäkille? Olivatko autonhinkkaajat liftareiden tappajatilaston kärkipäässä? Auton ikkuna avautui.

”Kuivaharjoitteletko sä liftausta vai ajattelitko tulla kyytiin?”

Mahtavaa. Viisastelijakin vielä. Lilli avasi oven ja rojahti etupenkille.

”Terve.”

Kuskin ääni oli pehmeä ja siinä oli hymyä. Oli pakko vilkaista miestä. Älykkäät silmät katsoivat suoraan kohti ja virnuilivat ilkikurisesti hieman vinossa olevien silmälasien takaa. Mies oli jalat alta vievän komea, mutta olemuksessa ei ollut mitään ylimielistä. Lilli yritti olla tuijottamatta, käänsi päänsä pois ja laski reppunsa auton lattialle. Lattialle, jossa oli suklaapatukan paperit. Melodia alkoi soida päässä heti, muisto lapsuudesta.

”Suuteliko ne siinä suklaamainoksessa?”

Lilli heitti kämmenen suunsa eteen ja sulki silmänsä. Olihan hän puhunut vain itsekseen? Hän raotti toista silmäänsä ja käänsi päätään kuskin suuntaan. Mies puri huultaan ja koetti selvästikin pidätellä naurua. Olkapäät hytkyivät jo. Lilli huokasi ja paukutti päätään muutaman kerran sivuikkunaan.

Hän tarvitsi kyydin, koska oli hetki sitten lempannut poikaystävänsä. Hän oli perusälykäs, yliopistossa opiskellut ihminen, joka pystyi kokoamaan itsensä tarpeen vaatiessa. Joku hetkellinen häiriö, ehkä ensimmäisen liftauskokemuksen jännitykseen tai seurustelusuhteesta irti repäisyä seuranneeseen helpotukseen liittyvä, oli saanut hänet sekoilemaan. Oli varmasti aivan normaalia, että välillä törmäsi miehiin, joiden komeus sai vatsan muljahtamaan. Tilanne siis haltuun, hän kovisteli äänettömästi.

”Lilli”, mies toisti ja hymyili. ”Kaunis nimi.”

”Tota, voitasko unohtaa toi äskeinen. Mulla on ollut tänään vähän kaikenlaista. Kiitti, että otit mut kyytiin.”

Hyvin sanottu, hän kehui itseään ajatuksissaan. Mies rykäisi ja yritti vakavoitua.

”Sopiihan se. Ja ole hyvä.”

Lilli ojensi kätensä miestä kohti.

”Lilli.”

”Lilli”, mies toisti ja hymyili. ”Kaunis nimi.”

Lillin oli pakko kokeilla reppunsa vetoketjun toimivuutta, koska poskiin lehahti kuumuus. Punastuiko hän? Ajatus itsestä lehahtelemassa punaiseksi vieraan miehen vieressä ei ollut erityisen miellyttävä.

”Mihin mä sut jätän?”

Lillin sisällä kuohahti. Tietenkin. Komea, ilkikurisesti virnuileva autonkiillottajaukko oli heittämässä hänet ulos! Ensivaikutelma leuhkasta autonhinkkaajasta oli sittenkin ollut se oikea luonnearvio. Ja sitä paitsi: minkälainen esittely! Lilli oli kyllä kertonut nimensä kättä ojentaen, mutta tämä ökyvirnuilija ei ollut edes esitellyt itseään. Lirkutellut vain hänen nimestään kuin joku playboy! Lilli keräsi pysäkillä roihunneen kiukkunsa rippeet, pyöritti niistä pallon ja tähtäsi.

”Heitätkö sä paskapää nyt mut pihalle, koska en sovi sun…”

Lilli viuhtoi päätänsä edestakaisin ja koitti löytää jotain vihjettä auton merkistä.

”Porscheen”, mies auttoi hymyillen.

”Sun rakkaaseen Porscheesi…” Lilli sihahti ja ähkäisi turhautuneena. ”Onks tää oikeesti joku Porsche vai?”

”Joo, on tää.”

Lilli huokaisi. Hän vilkaisi miestä, joka kohautti olkiaan virnistäen.

”Okei, sulla on Porsche. Kai se on ihan mahdollista osua Porschen kyytiin pysäkiltä Hartolasta. Mutta miksi sä haluut päästä musta eroon?”

Mies huokaisi.

”Muotoilen kysymykseni uudelleen: mihin olet menossa?”

Lilli tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan, minne hän oli menossa.

Lilli hieraisi otsaansa. Missä vaiheessa päivää hän oli lähtenyt syöksymään sekopäisen naisen kaistaa? Oliko Pekan jättäminen bussiin saanut hänet unohtamaan peruskommunikointitaidot ihmisten kanssa?

”Aa, joo…”, hän pihahti ja vilkaisi miestä, joka katsoi kysyvästi.

Lilli tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan, minne hän oli menossa. Hän oli matkalla pohjoiseen, suuntaan, josta hän ei tuntenut ketään, yhden pienen repun kanssa. Matkalaukku oli bussissa, joka posotti ehkä parikymmentä kilometriä heidän edellään. Matkalaukku, jonka hänen hyvin tuore ex-poikaystävänsä todennäköisesti jättäisi bussiin ikuisiksi ajoiksi, ellei sitten kokoaisi siitä ja sen sisällöstä juhannuskokkoa vanhempiensa huvilan pihalle.

”Okei. Siis todellakin sulla on ollut vähän kaikenlaista tänään. Usko tai älä, mä tiiän ton tunteen”, huokaisi mies ja hymyili Lillille nopeasti samalla silmälasejaan suoristaen.

Lilli huomasi ajattelevansa kummissaan, että hymy oli epävarma. Hän vilkaisi miestä samalla asentoaan korjaten. Mielessä vilahti jokin ajatus miehestä, tunne tuttuudesta. Oliko hän nähnyt kuskinsa aikaisemmin? Ajatus karkasi ja tilanteen absurdius alkoi naurattaa Lilliä. Siis että hän olisi tavannut monen sadan kilometrin päässä kotoa hänet kyytiin ottavan kuskin aiemmin, ja nyt kohtalo olisi yhdistänyt heidät uudestaan! Päivä oli todella ollut turhankin pitkä ja tapahtumarikas. Lilli pyrskähti uupuneella äänellä:

”Ai, sä tiedät sen tunteen, kun olet just hetken päähänpistosta jättänyt sun poikaystävän ja jäänyt bussipysäkille keskelle ei-mitään ja lähtenyt liftaamaan ilman suuntaa, suunnitelmia ja matkatavaroita?”

Mies naputti sormillaan rattia hetken ja heilautti sitten kättään Lillille hymyillen:

”Suurin piirtein, joo.”

Ahaa, Lilli ajatteli. Pukumies. Joku firman pomo ehkä.

Molemmat tyrskähtivät nauruaan pidätellen. Lilli huomasi rentoutuvansa. Autossa soi pehmeä jatsi, ja maisemat vaihtuivat ikkunan takana. Penkki oli miellyttävä istua. Haukotutti. Lilli siirsi reppuaan jaloissaan.

”Sä voit laittaa sen tonne takapenkille. Siellä on varmaan tilaa”, mies sanoi hieman hajamielisesti.

Lilli nosti reppunsa ja kääntyi takapenkin suuntaan. Penkillä lojui puku kauluspaitoineen ja solmioineen. Lilli laittoi repun puvun viereen.

”Ootko kesäjuhliin menossa?” hän kysyi.

Mies hätkähti ajatuksistaan:

”Kesäjuhliin? Miten niin?”

”No, tota pukua tuolla takapenkillä vaan aattelin.”

”Ei ei, ei mitään kesäjuhlia. Töistä oon tulossa. Heitin sen vaan sinne.”

Ahaa, Lilli ajatteli. Pukumies. Joku firman pomo ehkä. Tosin olisihan se pitänyt jo autosta huomata. Ei hänen palkallaan olisi Porschea ostettu. Ei autossa mitään vikaa ollut, päinvastoin. Se hurisi miellyttävästi ja pehmeästi. Lilli suoristi jalkojaan ja nojasi rennommin nahkaiseen penkin selkänojaan. Tuntui helpommalta kuin bussissa Pekan vieressä. Silmät painuivat kiinni. Lilli järkeili, että voisi huilata hetken. Ehtisi sitä myöhemminkin miettiä, mihin oli matkalla ja mitä tekisi elämälleen seuraavaksi.

Lilli säpsähti.

Jokin ääni oli herättänyt hänet.

”Mikä hel…”, kummasteli mies ja laittoi radion kiinni.

Auto piti ääntä. Sellaista, joka ei sille kuulunut. Se jurnutti, tärisi ja kolisi.

”Mikä toi ääni on? Onks joku rikki? Pitäiskö sun ajaa sivuun?” Lilli sopotti unisella äänellä.

”Mä en tiedä… Hyvin tää vielä tiellä pysyy”, mutisi mies samalla kojelaudan mittareita ja peruutuspeiliä vilkuillen.

Auto alkoi heilua puolelta toiselle. Lilli kiljahti ja tarrautui penkkiin molemmin käsin. Mies kirosi hämmentyneenä ja tiukensi otettaan ratista samalla vauhtia hidastaen. Autossa haisi palaneelta. Lilli tiedosti ajattelevansa kauhuissaan, että ei ikinä olisi arvannut päiviensä päättyvän ex-tempore liftausreissulla urheiluautossa tuntemattoman, mutta ah niin komean miehen kyydissä – ja hänen tuurillaan tietenkin ennen suudelman suudelmaa. Kun auto pysähtyi pientareelle ja Lilli huomasi olevansa edelleen hengissä, hän kauhistui edellistä ajatustaan niin, että hengitys vingahti. Mies vilkaisi häneen huolestuneena:

”Kävikö sulle jotain? Ootko kunnossa?”

Vihreät silmät, Lilli ajatteli. Miehellä oli vihreät silmät. Hän tunsi lämpimän, kihelmöivän tunteen alaselässään. Mistä nämä mielipuoliset ajatukset ja tuntemukset oikein tulivat? Oli pakko kääntää pää toiseen suuntaan. Kontrolli meni kuitenkin jo menojaan.

”Mut mitä helvettiä tää on?” Lilli parkaisi.

”Mä luulen, että rengas puhkesi”, mies sanoi vakaalla äänellä ja hipaisi Lillin reittä ohimennen. ”Käyn katsomassa, miltä näyttää.”

”Sori. Mä soitan jonkun hakemaan mut”, hän mutisi.

Mies avasi oven ja ponnahti ulos autosta. Lilli katsoi tyhjää istuinta vieressään ja koitti keskittyä hengittämiseen. Sisään. Ulos. Sisään. Ulos. Tilanne oli nyt siis se, että hän oli menettämässä järkensä elämänsä ensimmäisellä liftausreissulla.

Hän oli parin tunnin sisään heittänyt entisen elämänsä yli laidan, päättänyt unohtaa vastakkaisen sukupuolen ja alkanut tuntea vetoa mieheen, joka oli ottanut hänet kyytiin. Ei todellakaan tavanomaista hänelle, ei. Mutta toisaalta ei vielä ollut liian myöhäistä kääntää kelkkaa ja palata Lilliksi, joka hän oli eilen illalla. Hullun road tripin voisi vielä lopettaa, hän järkeili.

Mies palasi ja rojahti penkille:

”Joo, takarengas on puhki. Ihan riekaleina. Varmaan joku naula.”

”Mun pitää palata takasin”, Lilli henkäisi.

Mies kääntyi häneen päin ihmetellen:

”Palata? Mihin? Siis mitä sä nyt puhut?”

”Mun pitää palata nyt heti kotiin. Etelään. Jos sä heität mut johonkin huoltsikalle, niin mä katon bussiaikataulut.”

Mies repesi nauruun.

”Ai, heitän näillä kätösillä vai? Oikeesti, hei, hullu nainen! Mun autosta puhkesi just takarengas! Eli suomeksi: mun autossa on enää kolme rengasta, eikä autot liiku kolmella renkaalla!”

Mies levitteli käsiään ja kimitti lopun selvityksestään kuin oopperalaulaja. Lopuksi kasvoille levisi leveä hymy. Lilli tuijotti jonnekin miehen silmien ja penkin niskatuen välimaastoon ja huokaisi. Sitten hän kääntyi tonkimaan reppuaan.

”Sori. Mä soitan jonkun hakemaan mut”, hän mutisi.

Hän löysi puhelimensa ja avasi sen. Viisitoista vastaamatonta puhelua ja kaksikymmentä viestiä. Kaikki Pekalta. Hän ei kaivannut, eikä halunnut selvittää. Ei jaksanut edes lukea viestejä.

”Voi paska”, Lilli huokaisi.

Molemmat istuivat hetken hiljaisuudessa eteensä tuijottaen. Mies avasi suunsa ensimmäisenä: ”Musta tuntuu, että tilanne on nyt se, että sä joudut viettämään vielä jonkun aikaa mun kanssa tässä siipeensä saaneessa autokaunottaressa. Tai oikeastaan sen ulkopuolella nyt aluksi. Tarvitaan uusi rengas.”

Oliko hän nähnyt miehen kaksoisolennon jossakin aikaisemmin?

Lilli upotti puhelimensa reppuun ja keräili itseään kasaan. Hän tarkasteli miestä, joka oli ottanut silmälasit pois ja hieroi ohimoitaan. Nuo silmät ja uurre kulmakarvojen välissä, Lilli ajatteli. Oliko hän nähnyt miehen kaksoisolennon jossakin aikaisemmin? Mies asetteli silmälasit takaisin kasvoilleen. Tuttuuden tunne loittoni. Lilli kurtisti kulmiaan. Mitä ihmettä, hän ajatteli.

Mies vilkaisi Lilliin.

”Mitä?” hän sanoi ja naurahti hermostuneesti.

”Mä en vaan tajua. Ihan kuin olisin nähnyt sut jossain aiemmin. Oot sä joku julkkis? Tää auto ja kaikki”, Lilli veikkasi tutkiskellen miehen kasvoja.

Mies rykäisi hiukan ja alkoi räplätä äänekkäästi auki hanskalokeroa. Lilli pudisteli päätään. Oli tässä nyt muutakin ajateltavaa kuin pohtia yhdennäköisyysasioita. Sitä paitsi mies ei selvästikään halunnut kertoa liikoja itsestään, hän ajatteli ja päätti antaa asian olla.

Mies oli löytänyt lokerosta etsimänsä: auton käyttöoppaan. Hän pyöritteli sitä hämmentyneen näköisenä. Lilli katsoi hermostuneita liikkeitä hetken ja tyrskähti sitten nauruaan pidätellen. Hän tiesi jo, mitä mies yritti kertoa ennen kuin sanat tulivat.

”Tota”, mies aloitti.

”Niin?” Lilli vastasi huultaan purren ja yritti näyttää aidosti kiinnostuneelta kuulemaan, mitä mies sanoisi seuraavaksi.

Mies mutisi jotain auton avaimilleen ja veti sitten syvään henkeä melkein epätoivoisesti huudahtaen:

”Mä en osaa vaihtaa auton rengasta!”

Lilli hykerteli.

Pukumies Porsche ei ollut käytännön miehiä! Komea kuori, mutta onneton käsistään. Vahingonilo poreili Lillissä, mutta nähdessään miehen vaivautuneen ilmeen, hän tunsi vastustamatonta halua hipaista miehen poskea hellästi. Tuntuisiko parta pehmeältä? Ajatus sai Lillin punastumaan toista kertaa elämässään ja hän käänsi katseensa nopeasti tielle. Mikä häntä oikein vaivasi? Oliko hänen sydämensä tullut hulluksi? Oli ryhdistäydyttävä ja otettava tilanne hallintaan.

”Okei”, hän sanoi hitaasti. ”Mä osaan kyllä. Jotain hyötyä autohulluista veljistä. Mut hei, katopa sieltä ohjekirjan välistä tiepalvelun numero. Vois olla parempi idea soittaa joku paikalle auttamaan. Näin juhannusviikolla ne tulee varmasti…”

Mies säpsähti ja sanoi nopeasti:

”Ei ei!”

Lilli katsoi kuskiaan kummissaan. Mies taikoi kasvoilleen hymyn ja jatkoi:

”Tai siis mä… auttaisin mielellään, jos sä suostut vaihtamaan. Tai opetat mut vaihtamaan. Hävettää melkein, kun ei osaa.”

Lillin sydän jätti lyönnin välistä. Oliko mies punastunut?

Lilli virnisti. Päivä näytti etenevän miten lystäsi, tapahtumat eivät olleet Lillin hallinnassa. Niinpä tuntui turhalta pyristellä tätäkään käännettä vastaan. Vaihdetaan sitten hitto vieköön vielä Porscheen rengas, hän ajatteli. Miehelle hän nosti hartioitaan, hymähti myöntymisen merkiksi ja huikkasi ovea avatessaan:

”Pane käsijarru päälle. Vararengas on edessä, eikö?”

”Joo, edessä”, mies rykäisi.

”Okei. Aletaan hommiin sitten.”

Mies veti jarrun ja loikkasi ulos autosta. Lilli käveli auton eteen, nosti etuluukun ja otti maton alta tunkin, vararenkaan, pulttiavaimen ja stopparin. Mies osoitti oikeaa takarengasta ja haroi hiuksiaan. Lilli nyökkäsi renkaan suuntaan. Mies ymmärsi vihjeen ja pyöritti renkaan rikki menneen viereen. Lilli kyykistyi tienpientareelle tutkimaan tilannetta. Hän kertasi mutisten renkaanvaihdon vaiheet.

”Ristikkoavain olisi parempi pulttihommin, mutta tuskin sulla sellaista mukana on”, Lilli pohti puoliääneen, vastausta odottamatta. Ristikkoavain ei kuuluisi tämän Porsche-miehen sanavarastoon.

Lilli tunsi miehen katseen itsessään. Hän käänsi kasvonsa ylös suoraan miehen hymyileviin silmiin ja oli horjahtaa takapuolelleen. Jo nyt on perhana, hän ajatteli ja läpsäisi itseään ajatuksissaan poskelle – keskity!

”Ai niin, vie varoituskolmio”, hän rykäisi miehelle ja heilautti päätään tulosuuntaan.

Ehkä työskentely onnistuisi paremmin, kun hän saisi miehen kauemmaksi itsestään. Mies säpsähti tuijotuksestaan ja syöksyi etsimään kolmiota. Lillin sydän jätti lyönnin välistä. Oliko mies punastunut? Oli keskityttävä nyt, saatava rengas vaihdettua.

Hän laittoi stopparin etupyörän taakse varmistukseksi. Sitten hän löysäsi renkaan pultteja hieman. Hän asetti tunkin oikeaan kohtaan ja nosti auton nurkan ilmaan. Mies hölkötteli kolmiolta takaisin. Lilli huomasi, että hän oli vähentänyt vaatteitaan: huppari lojui käsivarrella. Tiukka valkoinen t-paita nuoli rintalihaksia. Mies pysähtyi hänen eteensä hikeä otsaltaan pyyhkien. Näky huimasi Lilliä. Hän henkäisi syvään ja jatkoi työskentelyä kiusallisen tietoisena miehestä vieressään.

Lilli käänsi pultit avaimella löysäksi ja irrotti renkaan. Sitten hän asetti vararenkaan paikoilleen, esikiristi sen pultit, laski auton tunkilla alas ja kiristi vielä pultit kunnolla. Lopuksi hän veivasi tunkin irti autosta. Hyttyset inisivät korvan juuressa. Sydän paukutti miehen läheisyydestä korvissa saakka. Hän otti kiinni auton kulmasta ja nousi ylös.

”Vau! Joko tuli valmista!” mies huudahti ja ihaili juuri vaihdettua rengasta kuin mestariteosta.

Lilli nosti katseensa kengänkärjistään ja kohtasi vihreät silmät, jotka hymyilivät hänelle silmälasien takaa. Olisi ihan helppo jäädä tähän, hän ajatteli. Tuijottaa vaan noihin silmiin, antaa mennä.

Mies otti askeleen taaksepäin läpsäyksen voimasta. Silmät olivat hämmästystä täynnä.

Hän huomasi syrjäsilmällä miehen poskelle laskeutuvan hyttysen. Mies ei tuntunut huomaavan verenimijää ihollaan. Lillin oli pakko tehdä asialle jotain. Hänen piti huitaista inhottava häiritsijä pois kasvoilta, joihin hän halusi upota. Hän tekisi sen ihan hellästi, huitaisisi vaan pehmeästi. Hän nosti kättänsä kohti miehen kasvoja yrittäen samalla pitää katseen silmissä. Mies kuitenkin ymmärsi tilanteen eri tavalla. Hän nosti oman kätensä koskettaakseen takaisin. Lilli sekosi ajatuksissaan nähdessään lähestyvän käden ja päätti hoidella hyttysen nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Hän läpsäisi nopeasti miestä poskelle.

Mies otti askeleen taaksepäin läpsäyksen voimasta. Silmät olivat hämmästystä täynnä. Lilli henkäisi syvään ja lennätti kämmenen suunsa eteen. Oliko hän hemmetti soikoon lyönyt miestä! Molemmat tuijottivat toisiaan ja koittivat keksiä jotain sanottavaa. Lilli yritti muodostaa sanoja. Hän sai aikaan ”hyttynen”, ”häiritsi” ja ”kasvot”, mutta ei pystynyt muodostamaan niistä mitään ymmärrettävää. Mikä ihme häntä vaivasi? Hän oli menettänyt kaiken kontrollin itseensä. Hän löi ihmisiä!

Yhtäkkiä Lilli kuuli takaansa ääniä. Mies huojahti ja siirsi katseensa johonkin Lillin taakse. Lilli käännähti ja näki heitä kohti kävelevän kolmihenkisen perheen.

”Iltoja! Aateltiin tulla kysäsemään, että onkos täällä joku hätänä. Kun komea auto seisoo tienposkessa ja…”

Puhe loppui ja reippaasti heitä kohti astellut perhe pysähtyi sijoilleen. Keski-ikäiset aikuiset ja kouluikäinen poika jäivät tuijottamaan heitä suut hieman raollaan. Lilli kääntyi katsomaan kuskiaan, joka haroi partaansa ja koitti etsiä kiintopistettä katseelleen. Jokin miehen asennossa tuntui tutulta. Jos poistaisi parran ja silmälasit… Lilli ei päässyt pidemmälle, kun perheen isä henkäisi:

”Herra pääministeri. Sopiiko ottaa kuvan?”

Lilli horjahti ja otti askeleita taaksepäin kohti pientareen viereistä ojaa. Hän seurasi, kuinka perhe ähelsi kännyköittensä kanssa sopivinta kuvakulmaa etsien ja asettui sitten hänen kuskinsa viereen poseeraukseen kuvaa varten. Lilli yritti hahmottaa, mitä oli juuri kuullut.

Hän yritti yhdistää näkemänsä miehen kalliiseen autoon, pukuun ja haluttomuuteen kertoa itsestään tai soitella tiepalvelua apuun. Hän muisti pätkiä uutisista ja netin otsikoista, jossa uutta hallitusta pari kuukautta sitten pidettyjen vaalien jälkeen muodosti nuori, raketin lailla politiikan taivaalle noussut puoluejohtaja. Väliharju. Juuso Väliharju. Lilli muisti nyt. Kuvissa miehellä ei ollut partaa, eikä silmälaseja.

Oliko hän vaihtanut renkaan Suomen pääministerin autoon?

Lilli huomasi miehen hymyilevän pingottuneesti kuvaajille. Mitä kummaa juuri oli tapahtunut? Oliko hän vaihtanut renkaan Suomen pääministerin autoon? Eikä siinä kaikki: oliko hän ihastunut Suomen pääministeriin ja mäiskäissyt vielä varmuuden vakuudeksi ihastuksensa kohdetta poskelle? Oliko tämä farssi todellisuutta? Jos oli, niin mitä tapahtuisi seuraavaksi? Oliko tällä päivällä vielä jotakin eksklusiivista hänen varalleen? Oliko Pekan jättäminen kesken anoppilaan suuntautuneen lomamatkan syössyt hänet kierteeseen, joka puski häntä piilokameramaisiin tilanteisiin?

Lilli vilkuili ympärilleen, mutta ei nähnyt keskisuomalaista kesäistä tienvarsimaisemaa kummempaa. Kamerat olivat vain hänen kuskinsa ympärillä. Lilli vilkaisi jälleen miestä, mutta tämä oli syventynyt keskusteluun.

Surumielisyys tuli yllättäen. Mitä hän oikein oli kuvitellut? Törmäävänsä kuumaan kesäseikkailuun liftausreissulla? Ja millainen pönttöpää pitää olla, että ei tunnista pääministeriä? Oltiin suomalaisessa kesäillassa Nelostiellä. Ei missään elokuvassa. Hölmöily saisi riittää. Oli aika herätä todellisuuteen ja etsiä kyyti suuntaan, josta hän oli tullutkin. Pekan ja hänen yhteinen kotinsa oli historiaa, sinne ei voisi palata. Ehkä hän menisi isän ja äidin luokse joksikin aikaa miettimään elämäänsä.

Lilli käveli autolle, avasi oven, kaivoi reppunsa takapenkiltä ja nakkasi sen selkäänsä. Vilkuiltuaan hetken tulosuuntaan hän totesi vähän matkan päässä olevan bussipysäkin. Jossain vaiheessa tulisi kyyti etelään. Ilta oli lämmin, ja hänellä olisi aikaa odottaa.

Lilli tallusti tien toiselle puolelle. Hän kuuli auton ovien käyvän takanaan. Lilli kuvitteli miehen käynnistävän Porschensa ja jatkavan matkaansa vakaasti päämääräänsä, kuten pääministerin kuuluukin. Ehkä edessä olivat ansaitut lomapäivät. Niihin ei sähläävää ja sekavia höpöttävää liftaria kaivattu.

Hyvä etten lööppeihin päässyt, Lilli pyrskähti mielessään. ”Pääministerin ja mysteeriblondin rengasrikko!”

Hyvä etten lööppeihin päässyt, Lilli pyrskähti mielessään. ”Pääministerin ja mysteeriblondin rengasrikko!” Lilli hymyili apeasti, kun muisti miehen silmät. Hänelle tulisi ikävä niitä. Katselisikohan hän kuvia miehestä, tuijottelisiko telkkarista eduskunnan täysistuntoja ja ikävöisi vihreitä silmiä? Ei, parempi olisi olla edelleen seuraamatta politiikka ja unohtaa koko mies. Itsensä kiusaamisesta ei olisi mitään hyötyä.

”Lilli!”

Hän säpsähti tuttuun ääneen ja kääntyi. Mies juoksi häntä kohti keskellä tietä.

”Lilli!” mies huusi uudestaan, pehmeästi, hidasti jo askeleensa kävelyksi. Silmät nauroivat. Lilli pudotti reppunsa ja jähmettyi paikoilleen. Hämmennys oli kuin pilvenä pään päällä, mutta oli pakko hymyillä, koska sydän tiesi jo.

”Lilli”, mies sanoi hellästi, oli ihan lähellä jo, niin lähellä, että kietoi kätensä Lillin ympärille, mutta katsoi silti tiukasti silmiin.

”Anna mun viedä sut sinne, minne sä ikinä ootkaan matkalla.”

”Mä…”, Lilli aloitti ja painoi päänsä miehen solisluun kuoppaan.

”Mä en tiedä politiikasta mitään”, hän melkein nyyhkäisi ja nosti katseensa takaisin miehen silmiin.

”Ja mä en tiedä renkaiden vaihtamisesta mitään, mutta nyt mulla on taas neljä ehjää alla!” mies hymyili ja otti Lilli kasvot käsiensä väliin.

Ilo kupli miehestä. Lilli tunsi jo suudelman, vaikka huulet eivät vielä koskettaneet toisiaan. Hän halusi pitkittää odotuksen hetkeä.

”Juuso”, hän sanoi arasti kuin kysyen.

”Lilli”, mies vastasi.

Lilliä nauratti ja itketti yhtä aikaa. Kaikki tuntui ihan selvältä, vaikka takaraivossa jyskytti, että sotkuhan tästä tulisi.

”Sä voit jättää mut tähän”, hän huokaisi.

Suudelma hyrisi pehmeästi kuin juuri käynnistetty moottori.

Naisille jää näissä kaverielokuvissa vain heteroalibin rooli.

Henkivartija Michael Bryce (Ryan Reynolds) tyrii työkeikallaan pahanpäiväisesti. Onneksi Michaelin ex-naisystävä Amelia Ryder (Elodie Yung) tarjoaa hänelle tilaisuuden todistaa ammattitaitonsa. Michael saa tehtäväkseen toimittaa inhoamansa palkkamurhaaja Darius Kincaidin (Samuel L. Jackson) Haagiin. Kincaid on kutsuttu todistamaan Kansainvälisessä tuomioistuimessa Valko-Venäjää diktaattorin elkein johtavaa presidentti Dukhovichiä (Gary Oldman) vastaan.

Patrick Hughesin ohjaama uutuus The Hitman’s Bodyguard noudattelee kaveruskomedioiden tuttua kaavaa. Lajityypin kivijalka on Tappava ase, jossa sähäkästi sanailevaa kyttäkaksikkoa näyttelivät Mel Gibson ja Danny Glover. Näissä elokuvissa kaverukset ovat yleensä niin kiinni toisissaan, että naisille jää vain heteroalibin rooli. He ovat mukana tarinassa vain todistaakseen, etteivät päähenkilöt ole homoja, vaikka viihtyvätkin mieluiten keskenään. Miesten suhde etenee samalla tavalla kuin Hollywood-romansseista: toisiaan inhoava parivaljakko mieltyy toisiinsa, kunhan on ensin saanut ärhennellä keskenään. Näinhän miesten ja naistenkin suhde saa alkunsa, mikäli Hollywoodia on uskominen.

Hughes ei tuo tähän kuvioon mitään uutta. Aina kun katsoja on pitämäisillään leffasta, Jackson murjaisee sovinistisen tai homofobisen vitsin. Niin, eihän sitä tosiaan olla homoja, vaikka ollaan kahden.

Katso traileri:

The Hitman's bodyguard

**

Ensi-ilta 18.8.

Legendaarisen Catherine Deneuven karisma kannattelee ensi-iltaelokuvaa, jossa nainen kohtaa isänsä rakastajattaren.

Keski-ikäinen kätilö Claire (Catherine Frot) pakenee elämää arkisiin rutiineihinsa. Clairen elämä mullistuu, kun hänen isänsä rakastajatar Bèatrice (Catherine Deneuve) ottaa häneen yhteyttä kolmen vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen. Naisilla on iso kana kynittävänä. Samaan aikaan Clairen puutarhapalstan naapurin ilmestyy kiinnostava mies Paul (Olivier Gourmet).

Ranskalaisohjaaja Martin Provost muistetaan meillä parhaiten taiteilijaelämäkerroista Violette ja Séraphine, jotka kertoivat kirjailija Violette Leducista ja taidemaalari Séraphine de Senlisistä. Tällä kertaa ohjaaja on vaihteeksi tarttunut sepitteelliseen tarinaan.

Provostin uutuusdraama Rakkaudella, Bèatrice lepää ranskalaisen elokuvan grand old ladyn Catherine Deneuven harteilla. Deneuve on legenda, jonka näyttelijäntyötä seuraisi mielellään, vaikka hän tulkitsi pelkkää puhelinluetteloa. Erityisen vakuuttavasti hän esittää hurjapäistä naista, joka on tottunut pärjäämään omilla ehdoillaan miehisessä maailmassa. Konkari on saanut arvoisensa vastuksen Catherine Frotista, joka tulkitsee uskottavasti pikkuhiljaa kukkaan puhkeavaa seinäruusua.

katso traileri:

Rakkaudella, Béatrice

***

Ensi-ilta 18.8.

Hampstead on siveä senioriromanssi, jossa epätodennäköinen pari löytää toisensa.

Yhdysvalloista Lontoon Hampsteadiin muuttanut Emily (Diane Keaton) on miehensä kuoltua tuuliajolla. Hän tutustuu sattumalta Davidiin (Brendan Gleeson), joka asustelee itse kyhäämässään hökkelissä Heath-puistossa. Epäsuhtainen pari alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan.

2010-luvulla on pikkuhiljaa alettu ymmärtää, että eläkeläisetkin ovat innokkaita elokuvissa kävijöitä, eivätkä supersankarisarjakuvafilmatisoinnit välttämättä kiinnosta heitä. Viimeistään vuonna 2011 ilmestynyt sympaattinen hyvän mielen komedia The Best Exotic Marigold Hotel osoitti, että harmaat pantteritkin voivat rynnistää teattereihin niin sankoin joukoin, että elokuvasta tulee hitti.

Tähän markkinarakoon takoo Joel Hopkinsin ohjaama uutuus Hampstead. Senioriyleisölle suunnattu romanttinen draama on yllättävän siveellinen. Pääparin fyysinen läheisyys jää vain yhteen suudelmaan. Kuvitteleeko ohjaaja tosiaan, että varttuneemmat katsojat ovat siveydensipuleja?

Kiinnostavinta Hampsteadissä on puvustus. Emilyn hahmon vaatevarasto tuo kovasti mieleen Keatonin ikonisen nimiroolin Woody Allenin vuonna 1977 ilmestyneessä hittikomediassa Annie Hall. Keaton ammensi elokuvan puvustuksen omasta vaatekaapistaan: miestenhousuja, kravatteja, pikkutakkeja. Ikoninen tyyli oli valmis. Hampsteadin puvustaja Liza Bracey nostaa hattua Annie Hallin unisexstailille.

Katso traileri:

Hampstead

***

Ensi-ilta 11.8.

Tampere-talon Muumimuseon uudessa näyttelyssä on esillä muumiaiheisia teoksia ja animaatioita, joita ei ole näytetty yleisölle koskaan aiemmin.

Muumifanit hoi, kannattaa käväistä Tampereella! Aamulehti nimittäin kertoo, että tänään yleisölle avautuneessa Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on tarjolla harvinaisia herkkuja. Tampere-talon Muumimuseon näyttely esittelee Tove Janssonin muumihahmoja aina 1930-luvun mustista muumeista 1990-luvun muumianimaatioihin.

Luit oikein: ihka ensimmäiset muumit eivät olleet pyöreitä, valkoisia ja suloisia, vaan mustia ja vihaisia. Mustat muumit eivät ole monille tuttuja, koska ne ovat pysyneet hyvin piilossa tähän päivään asti.

Museoamanuenssi ja näyttelyn käsikirjoittaja Virpi Nikkari kertoo, että Tove Jansson piirsi ensimmäisen muumin kaltaisen hahmon ollessaan noin 13-vuotias.

– Ensimmäinen hahmo syntyi, kun Tove Jansson vietti nuorena kesiä Pellingin saaristossa. Hän kävi veljensä kanssa väittelyä piirtelemällä ja kirjoittelemalla ulkokäymälän seinälle. Kun Tove kommentoi veljensä kirjoittamaa Immanuel Kantin lausetta, hän päätti piirtää rumimman olennon, jonka keksi. Silloin hän piirsi vähän muumimaisen hahmon siihen seinälle, Nikkari kertoo.

”Tove kirjoitti nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta muumipeikosta, joka vaani sängyn alla.”

Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM
Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM

Hahmo yhdistyi Muumipeikko-nimeen, jonka oli keksinyt Toven eno.

– Toven eno pelotteli toisinaan häntä sillä, että Muumipeikko käy kimppuun, kun Tove kävi jatkuvasti salaa ruokakaapilla. Silloin Tove näki Muumipeikon uhkaavana hahmona, ja kirjoitti myös nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta Muumipeikosta, joka vaani sängyn alla. Vasta ensimmäisten kirjojen myötä hahmo alkoi muuttua positiivisemmaksi ja lämminhenkisemmäksi.

Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on esillä neljä teosta, joissa esiintyy alkuperäisiä, mustia muumeja.

”Ensimmäiset muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja.”

– Teoksissa muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja, eli aika kaukana nykyisestä muumihahmosta. Mustat muumit on kuvattu melko jännittävissä miljöissä, kuten synkässä yökuvassa, jossa yksinäinen musta muumi kävelee kaupunkiaukiolla, Nikkari kertoo.

Näyttelyssä tarkastellaan muun muassa muumihahmojen taustoja, Tove Janssonin suhdetta muumeihin, hahmojen syntyhistoriaa sekä miten muumit saavuttivat maailmanlaajuista huomiota 1950-luvulla. 

– Näyttelyssä on mukana aika paljon 50-luvun esineistöä, kuten ensimmäinen muumiastiasto, joka on tarkoitettu lapsille. Astiastoon kuuluu myös muki, josta muumimukien teko on myöhemmin lähtenyt liikkeelle. Ensimmäinen muumimuki onkin aika tavoiteltu esine keräilijöiden keskuudessa, ja sen hinta on jopa noin 2 000 euroa, Nikkari kertoo.