David Lagercrantz. Kuva: Rickard Kilström
David Lagercrantz. Kuva: Rickard Kilström

Turhuutta! Rahastusta! Haudanryöstö! Mutta millainen kirja lopulta on Stieg Larssonin Millennium-trilogian jatko?

David Lagercrantz oli sitten se, joka lähti monet suututtaneeseen hankkeeseen – kirjoittamaan jatkoa vuonna 2004 kuolleen Stieg Larssonin Millennium-trilogialle.

Ja miksipä ei: nykydekkareissa ei varmasti ole yhtä mieleenpainuvaa hahmoa kuin punkkarihakkeri Lisbeth Salander. Tämä traagisesta lapsuudesta ponnistava, sosiaalisesti rajoittunut moderni Peppi Pitkätossu voitti kaikki puolelleen vuonna 2005 julkaistussa aloitusosassa Miehet jotka vihaavat naisia. Niinpä moni on vain innoissaan Lisbethin ja lahjomattoman toimittajan Mikael Blomkvistin seikkailujen jatkumisesta.

Lagercrantz hoitaa hommansa ihan kiitettävästi Se mikä ei tapa -uutuudessa. Kun tekoälyä kehittänyt huippututkija Frans Balder murhataan, teon ainoa silminnäkijä on miehen autistinen poika August. Mikael Blomkvist tajuaa, että pojassa on salattua lahjakkuutta ja värvää Lisbethin suojelemaan tätä. Pian oudon kaksikon kintereillä ovat Ruotsin poliisi, kansainvälinen hakkerijengi – sekä Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu NSA.

Lagercrantz on omaksunut hyvin Larssonin nopean tyylin sekä arvomaailman. Siinä missä Larsson suomi ruotsalaista lintukotoa, on Lagercrantzin kritiikin kohteena kansalaisten maailmanlaajuinen valvonta. Kaikkein vainoharhaisimmat ovat vain fiksuja, kirjailija todistaa moneen kertaan.

Jouhevan jännärin suurin puute on kuitenkin ratkaiseva. Vaikka kaikki kietoutuu jälleen Lisbeth Salanderin taustaan rikollispomo Aleksander Zalatšenkon tyttärenä, ei neljäs osa onnistu syventämään naista, vaan tekee hänestä kovin rutinoituneen toimintakoneen.

Silti, kun Mikael ja Lisbeth viimein kohtaavat nokikkain, tuntuu Millennium-fanin rinnassa ailahdus. Kirja myös lupaa, että jatkoa seuraa. Ja hop sulahei sula hopsansaa!

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Suom. Outi Menna (WSOY)

 

Tampere-talon Muumimuseon uudessa näyttelyssä on esillä muumiaiheisia teoksia ja animaatioita, joita ei ole näytetty yleisölle koskaan aiemmin.

Muumifanit hoi, kannattaa käväistä Tampereella! Aamulehti nimittäin kertoo, että tänään yleisölle avautuneessa Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on tarjolla harvinaisia herkkuja. Tampere-talon Muumimuseon näyttely esittelee Tove Janssonin muumihahmoja aina 1930-luvun mustista muumeista 1990-luvun muumianimaatioihin.

Luit oikein: ihka ensimmäiset muumit eivät olleet pyöreitä, valkoisia ja suloisia, vaan mustia ja vihaisia. Mustat muumit eivät ole monille tuttuja, koska ne ovat pysyneet hyvin piilossa tähän päivään asti.

Museoamanuenssi ja näyttelyn käsikirjoittaja Virpi Nikkari kertoo, että Tove Jansson piirsi ensimmäisen muumin kaltaisen hahmon ollessaan noin 13-vuotias.

– Ensimmäinen hahmo syntyi, kun Tove Jansson vietti nuorena kesiä Pellingin saaristossa. Hän kävi veljensä kanssa väittelyä piirtelemällä ja kirjoittelemalla ulkokäymälän seinälle. Kun Tove kommentoi veljensä kirjoittamaa Immanuel Kantin lausetta, hän päätti piirtää rumimman olennon, jonka keksi. Silloin hän piirsi vähän muumimaisen hahmon siihen seinälle, Nikkari kertoo.

”Tove kirjoitti nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta muumipeikosta, joka vaani sängyn alla.”

Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM
Tove Janssonin nimeämätön teos 1930-luvulta. Kuva: Jari Kuusenaho, Moomin CharactersTM

Hahmo yhdistyi Muumipeikko-nimeen, jonka oli keksinyt Toven eno.

– Toven eno pelotteli toisinaan häntä sillä, että Muumipeikko käy kimppuun, kun Tove kävi jatkuvasti salaa ruokakaapilla. Silloin Tove näki Muumipeikon uhkaavana hahmona, ja kirjoitti myös nuoruuden päiväkirjoissaan pelottavasta Muumipeikosta, joka vaani sängyn alla. Vasta ensimmäisten kirjojen myötä hahmo alkoi muuttua positiivisemmaksi ja lämminhenkisemmäksi.

Tove Jansson ja muumit -näyttelyssä on esillä neljä teosta, joissa esiintyy alkuperäisiä, mustia muumeja.

”Ensimmäiset muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja.”

– Teoksissa muumit ovat pikimustia, niillä on punaiset silmät ja ne ovat aika pelottavia hahmoja, eli aika kaukana nykyisestä muumihahmosta. Mustat muumit on kuvattu melko jännittävissä miljöissä, kuten synkässä yökuvassa, jossa yksinäinen musta muumi kävelee kaupunkiaukiolla, Nikkari kertoo.

Näyttelyssä tarkastellaan muun muassa muumihahmojen taustoja, Tove Janssonin suhdetta muumeihin, hahmojen syntyhistoriaa sekä miten muumit saavuttivat maailmanlaajuista huomiota 1950-luvulla. 

– Näyttelyssä on mukana aika paljon 50-luvun esineistöä, kuten ensimmäinen muumiastiasto, joka on tarkoitettu lapsille. Astiastoon kuuluu myös muki, josta muumimukien teko on myöhemmin lähtenyt liikkeelle. Ensimmäinen muumimuki onkin aika tavoiteltu esine keräilijöiden keskuudessa, ja sen hinta on jopa noin 2 000 euroa, Nikkari kertoo.

Popmusiikissa on riittänyt tunteiden tulkkeja, mutta Leevi and the Leavings -yhtyeen dynamo Gösta Sundqvist oli siinä valovuoden edellä muita.

Leevi and the Leavings jäi suomalaisen popmusiikin historiankirjoihin heti ensimmäisellä albumillaan Suuteleminen kielletty – vaikka nuori yhtye ei sitä vielä levyn ilmestyessä keväällä 1980 itse tiennytkään.

Debyyttilevyn hulvattoman disko-instrumentaalin Tuhannen markan setelin melodian osaavat kuitenkin nykyään ulkoa kaikki ennen 1990-lukua syntyneet suomalaiset.

Urheiluruudun pitkäaikaisena tunnussävelmänä kappale ennakoi tekstittömyydestään huolimatta Leevi and the Leavingsin sanoittajan ja säveltäjän Gösta Sundqvistin tulevaa roolia suomalaisuuden syvimpien tuntojen tarkkanäköisenä tulkkina.

Näitä tulkkeja on riittänyt popmusiikissa useita, mutta Sundqvist erosi muista naittamalla tarkkanäköisyyden vinoon huumoriin. Leevi and the Leavingsin lauluja kuuntelemalla suomalaiset oppivat nauramaan omalle elämäntavalleen.

Kun kuuntelee Leavingsin vuosien 1980 ja 1985 välissä julkaistua neljää ensimmäistä albumia, Sundqvistin tarkkanäköisyys hätkähdyttää yhä. Kunhan sanoituksessa vaihtaa mikroaaltouunin ja videonauhurin tilalle pari Applen tuotetta, on vuoden 1981 Onnelliset-kappale nykypäivänäkin hersyvä kuvaelma siitä, kuinka parisuhteeseen yritetään ostaa sisältöä tavaroilla, siis viime kädessä illuusiolla keskiluokkaisesta elämästä.

Tyylillisen kokonaisuuden kruunasi jo bändin varhaiskaudella omalaatuinen musiikki, joka oli samaan aikaan sekä erittäin epäsuomalaista että supisuomalaista; uuden aallon syntikkasoundien ja amerikkalaisen 1960-luvun teinipopin yhdistelmä kuulosti Leavingsien käsissä yhtä suomalaiselta kuin Kalevalan runot. 

Pienen Svart-levymerkin huolella tehdyt uudelleenjulkaisut näistä suomalaisen popin merkkipaaluista ovat kulttuurityö vailla vertaa. Tällä tavalla ainutlaatuista härmäläistä ajankuvaa kuuluu dokumentoida.

Leevi and the Leavings: Suuteleleminen kielletty / Mies joka toi rock’n’rollin Suomeen /Kadonnut laakso / Raha ja rakkaus (Svart). Timo Forssin kijoittama Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo -kirja (Like) ilmestyy 16.8.