Sirpa Kähkönen. Kuva: Sanoma-arkisto / Outi Pyhäranta

Tankkien kesässä eletään jo vuotta 1968, ja sarjan hahmoista moni on tullut elinkaarensa päähän.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan seitsemännessä osassa Tankkien kesä otetaan aimo harppaus ajassa eteenpäin, kesään 1968, jolloin Euroopassa jälleen kuohuu.

Poikkeuksena sarjan aiempiin romaaneihin, Tankkien kesässä on yhden sijasta toistakymmentä kertojaa, jotka puhuvat suoraan lukijalle.

Keskeisessä roolissa on aikuistunut orpopoika Juho Tiihonen, josta on tullut arkkitehti. Hän palaa maailmalta kotikaupunkiinsa Kuopioon, jossa rakennetaan uutta innolla. Puutalopihapiirit kaatuvat ryskyen modernien kerrostalojen tieltä, siirtolapuutarhat moottoriteiden. Juho haluaa selvittää, mitä tapahtui yhdelle heistä lapsista, saksalaissyntyiselle Saaralotalle, ja lapsuuden tapahtumat avautuvat uusin silmin. Sodan arvet ovat vielä tuoreita, ja Euroopan tapahtumat saavat tulevaisuudenuskon hetkeksi kaikkoamaan ja pelon ja katkeruuden nousemaan jälleen pintaan.

Aivan kuin Kähkönen haluaisi muistuttaa, että harvapa meistä on oikeasti paha.

Kähkönen kuvaa lähihistoriaamme lempeästi ja viisaudella, syyllistämättä. Monta kertojaääntä tekee romaanista humaanin ja tunteisiin vetoavan. On hyvin vaikea sanoa, kuka heistä on oikeassa, kuka väärässä. Aivan kuin Kähkönen haluaisi muistuttaa, että harvapa meistä on oikeasti paha, vaan kaikki uskovat toimivansa oikein. Se kun olisi tärkeä juttu muistaa tässäkin ajassa.

Tankkien kesä on itsenäinen teos, mutta en kuitenkaan tiedä, millaista sitä olisi lukea, jos en olisi seurannut hahmojen elämää jo 1920-luvulta lähtien. Henkilöluettelo on nimittäin neljä sivua pitkä, joten voi olla, että sekavaa.

Sarjan faneille kirja on kuitenkin kuin pitkät ja haikeat jäähyväiset; vielä kerran saamme kuulla, mitä tärkeiksi tulleille henkilöille tapahtui.

Kirjailija ei ole kertonut, aikooko vielä jatkaa löyhästi oman sukunsa kokemuksiin pohjautuvaa sarjaa. Moni henkilöistä on kuitenkin tullut elinkaarensa päähän, joten voisi kuvitella, että ei.

Siinä tapauksessa näitä ihmisiä jää kyllä ikävä.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

(Otava)

Kuudennen Vain elämää -kauden levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että tämä kuvio alkaa todellakin olla nähty ja kuultu.

Muistatteko vielä, miten parin ensimmäisen Vain elämää -kauden aikana artistien toistensa kappaleista tekemät sovitukset herättivät ahaa-elämyksiä – tasapuolisesti sekä hämmennystä että riemua.

Sittemmin coveroinneista, jotka itse asiassa nauhoiteteaan studiossa ennen sarjan kuvaamista, on muodostunut oma musiikillinen tuotantolinjansa, jolla Vain elämää -käsittelyn saavat kappaleet ovat alkaneet kuulostaa…no, Vain elämää -musiikilta. Teolliselta liukahihnapopilta.

Alkujaan uutta luonut konsepti on alkanut toistaa itseään. Silloin on hyvä lopettaa, kuten ohjelmakonsepti on viisaasti ilmoittanut tekevänsä.

Miksi soodasiirappisheikkeri?

Kuudennen kauden ensimmäisen levyn kompastuskiveksi paikantuu sovitusten tunneskaala, joka vaihtelee melankolisesta lakonisen kautta lakoniseen melankoliaan. Niin Irinan tulkinta Olli Lindholmin alkujaankin yltiöpateettisesta Ihmisen pojasta kuin Samu Haberin näkemys Tiktakin Satuprinsessasta suodatetaan jonkinlaisen valuvan, jollottavan soodasiirappisheikkerin läpi.

Poikkeuksen apatiaan tarjoaa Olli Lindholmin liki punkiksi vetämä Tiktakin Heilutaan. Vastaavia irtiottoja olisi mahtunut levylle useampikin.

Pohjakosketus otetaan, kun Robin yrittää tulkita Irinan Kymmentä kirosanaa. Biisi kertoo aikuisen naisen parisuhteen päättymisestä, ja nyt sitä laulaa vanhempiensa luona asuva teinipoika? Jotain rajaa hei.

Eri esittäjiä: Vain elämää

(Warner)

Onhan se nyt melkoista. Nimittäin, että vuoden toistaiseksi tinkimättömimmän diskoilusession tarjoavat seitsemänkymppiset veteraanit.

Blondien 11. albumilta Pollinatorilta löytyy kaikki, mikä teki yhtyeestä hittikoneen 1970- ja 80-lukujen taitteessa: kiihkeää ja nopeatempoista pophurmosta, joka kimaltelee kuin vastaimuroitu diskopallo sekä suorastaan törkeän tarttuvia melodioita.

71-vuotiaan laulaja Debbie Harryn karismaattinen ääni huokuu hedonismia jokaisella henkäyksellä.

Albumin räjähtävä energia kumpuaa sen nerokkaasta tekotavasta. Yhtye antoi ihailemilleen artisteille, joiden tiesivät olevan Blondie-faneja, tehtäväksi kirjoittaa yhtyeelle nipun biisejä.

Levyn kansitaidekin on kuin 1970-luvun lopulta.

Unelmatoimeksianto palautti Blondien kertaheitosta musiikillisesti takaisin suuruuden aikoihinsa yli 35 vuoden taakse. Kuuntele vaikka The Smithsin entisenä kitaristina tunnetun Johnny Marrin kynäilemä My Monster. Kappale paukkuu uuden aallon rockin ja diskon kohtaamispisteessä niin, että jytisee.

Uusvanhan estetiikan hengen mukaisesti levyn kansitaidekin on kuin 1970-luvun lopulta.

Jos etsimällä etsii jonkinlaista säröä vuosimallin 2017 Blondien kultapölyn peittämään pintaan, sellainen saattaisi olla Harryn estottoman nuorekkaat tekstit. Silloin täytyy vain nöyrtyä ja muistaa tosiasia; Blondie oli alun perinkin vain väline eskapismille ja pakenemiselle opiskelijasolun ankeasta arjesta.

Blondie: Pollinator

(Sony)

 

Kaikki kaikessa -elokuvassa on lapsekas tarina, mutta ihana puvustus ja lavastus. 

Maddy (Amandla Stenberg) on 18-vuotias eikä ole koskaan poistunut kotoaan, koska hän sairastaa vakavaa immuunikatoa. Henkäyskin ulkoilmaa voisi saada hänen elimistönsä raiteiltaan. Vain hänen lääkäriäitinsä, hoitajansa ja hoitajan tytär ylipäätään tietävät hänen olemassaolostaan – muu perhe on kuollut auto-onnettomuudessa vuosia sitten. 

Sitten naapuriin muuttaa poikabändiläiseltä näyttävä Olly (Nick Robinson) perheineen, eikä seurausten arvaamiseen vaadita suuria ennustajankykyjä.

Lapsellinen tarina

Kaikki kaikessa perustuu Nicola Yoonin samannimiseen nuorten aikuisten romaaniin, ja tarina on melkoisen lapsellinen. Romantikko kyynelehtii silti katsomossa useaan otteeseen. 

Päähenkilön sairastama immuunikato antaisi aineksia viedä elokuvaa science fictionin tai jopa yhteiskuntakritiikin suuntaan, mutta Kaikki kaikessa keskittyy kuvaamaan teinien rakkaustarinaa silläkin uhalla, että muut yksityiskohdat ovat vähän sinnepäin. Maddyn kodin pysyminen steriilinä ei esimerkiksi ihan vakuuta, kun harvalukuiset vieraat marssivat sisään vaatteita vaihtamatta. 

Silmäkarkkia riittää

Puutteistaan huolimatta Kaikki kaikessa on todella kaunis elokuva. Sukupuoleltaan ei-binääriseksi intersektionaaliseksi feministiksi julistautunut Amandla Stenberg ei tätä kommenttia ehkä arvostaisi, mutta leffa on katsomisen arvoinen ihan vain siksi, että Stenberg on niin uskomattoman viehättävä.

Myös puvustuksessa ja lavastuksessa on todella onnistuttu. Maddyn vaatteet muuttuvat tarinan edetessä koko ajan värikkäämmiksi ja kauniimmiksi, ja jos elämä pitäisi viettää neljän seinän sisällä, sen haluaisi tehdä yhtä kauniisti sisustetussa kodissa kuin Maddyn. 

Katso traileri:

Kaikki kaikessa

***

Ensi-ilta 24.5.

Tiina Laitila Kälvemark kirjoitti hienon romaanin ajankohtaisesta teemasta. – Elämme niin kuin juhlat jatkuisivat, vaikka mascarat ovat jo poskilla.

Tällaisen kylmän kevään jälkeen on vaikea kuvitella ajankohtaisempaa luettavaa kuin Tiina Laitila Kälvemarkin tuore romaani Seitsemäs kevät, jossa ilmastonmuutos on edennyt niin pitkälle, ettei kesää ehkä enää tule Pohjolaan.

Laitila Kälvemarkilla ei aiemmin ole kirjoissaan ollut poliittista agendaa, mutta mitä enemmän hän tutki aihetta, sitä selvempää oli, ettei hän voinut enää vaieta.

– Mietin, mikä olisi vahva symboli sille, että ihminen odottaa jotain parempaa. Jos kesä ja loma viedään meiltä, jokainen tajuaa, miten vakavasta asiasta on kyse. Nyt elämme niin kuin juhlat jatkuisivat, vaikka mascarat ovat jo poskilla ja sukkahousut rikki, hän kertoo.

”Olemme niin tottuneita siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi, että ajattelemme sen pätevän kaikkeen.”

Vetävästi kirjoitetun episodiromaanin sivuilla tv-meteorologi lisää sääkartalle vähän aurinkoja, koska ei enää tuottaa katsojille pettymystä. Toisaalla tarinassa perheenäiti palkkaa sijaissynnyttäjän Intiasta, koska haluaa vielä yhden lapsen ja tietää, miten hyvältä vauvapäivitykset näyttäisivät hänen somessaan.

– Olemme niin tottuneita siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi, että ajattelemme sen pätevän kaikkeen, myös rakkauteen ja ulkonäköön. Mutta emme edelleenkään voi päättää, saammeko lapsia ja millaisia, emme myöskään säätä tai sitä, kuka meitä rakastaa, Laitila Kälvemark sanoo.

Kirjan kantava teema onkin ihmisen ahneus.

– Ihminen voi olla ahne monin eri tavoin, esimerkiksi huomiolle ja rakkaudelle.

Rakkaussiirtolainen Ruotsissa

Seitsemäs kevät -romaanin päämiljöö on tämän päivän Tukholma, joka on myös Laitila Kälvemarkin kotikaupunki. Sinne hän päätyi Amsterdamissa tapaamansa uppsalalaispojan perässä ”rakkaussiirtolaisena” jo 20 vuotta sitten.

Laitila Kälvemarkin nelihenkinen perhe asuu Tukholman Kistassa, monikulttuurisella alueella, jossa melkein kaikki lapset puhuvat muutakin kieltä kuin ruotsia.

– Pienenä tyttäreni oli vaikea tajuta, että joskus perheessä on vain yksi äidinkieli. ’Mutta mitä kieltä ne puhuvat niiden äidin kanssa?' hän ihmetteli.

Monet sukujuuret näkyvät myös Tiinan ja hänen ruotsalaisen miehensä Mathiaksen ulko-oven nimikyltissä. Kun pari aikoinaan meni naimisiin, he päättivät ottaa yhteiseksi nimekseen molempien sukunimestä muodostetun kaksoisnimen.

– Otimme ikään kuin toisemme puolisoiksemme. Ajattelimme, että perheen nimessä saa kuulua, että meillä on kaksi kulttuuria.

Lue myös Laitila Kälvemarkin edellisen kirjan arvio: Kohtaaminen huutokaupassa synnytti sukupolviromaanin