piiat

Menestysromaani Piiat hurmaa nyt elokuvana. Mustien kotiapulaisten todenmakuinen tarina koskettaa, eikä ihme: kirjan kirjoittajalle, leffan ohjaajalle ja staralle se on omasta elämästä tuttu.

Alex J. Berliner / Abimages

Luojan kiitos viihdemaailmassa on vielä sellaisia jääräpäitä kuin amerikkalaisohjaaja Tate Taylor. Ilman hänen sinnikkyyttään Piiat-romaani ja sitä seurannut elokuva tuskin olisivat maailmanlaajuinen menestysilmiö kuten ne nyt ovat.

Kun Tate kolme vuotta sitten luki ystävänsä Kathryn Stockettin vielä julkaisematonta romaania, hän tunsi munaskuissaan asti, että nyt oltiin jonkin erityisen äärellä. Piiat oli koskettava kertomus ystävyydestä, rehellisyydestä ja rohkeudesta, ja se perustui heidän yhteisiin lapsuudenkokemuksiinsa Mississipissä. Tarina oli saatava kaikkien luettavaksi, ja hän muokkaisi siitä loistavan elokuvan.

Oli vain yksi ongelma: yksikään kustantaja ei ollut halunnut tarttua Piikoihin, vaikka tarina oli ollut kaupan jo vuosia. Yli 60 kirja-ammattilaista oli tyrmännyt sen ajatellen, että romaani oli tuntemattoman kirjoittajan esikoisteos, jossa puhuttiin kotiapulaisista ja ihmisoikeustaistelusta ja sen tapahtumat sijoittuivat jonnekin 1960-luvulle – hohhoijaa. Romaani ja sen kaupittelu alkoivat jo tympiä Kathrynia itseäänkin, ja hän tyrkkäsi sen Tatelle. Tehkööt kirjalla mitä lystäisi, eihän sitä kukaan lukisi kuitenkaan.

Mutta Tate luki, vaikuttui, osti Piikojen elokuvaoikeudet ystävältään ja pisti hösseliksi. Hän ajatteli, että hyvässä
lykyssä elokuva saisi sen verran näkyvyyttä, että jossakin kustantaja innostuisi romaanista.

– Se bisnessuunnitelma meni jokseenkin persiilleen. Kirja näet löysikin julkaisijansa ensin, siitä tuli huikea menestys, ja Kathryn on nyt kolmatta vuotta maailmankiertueella. Hän kiroilee minulle puhelimessa, kun ei ehdi saada seuraavaa romaaniaan valmiiksi, Tate nauraa elokuvansa ensi-iltahumussa Lontoossa.

Suomessakin jo esitettävän leffan tähtikaarti on maailmankiertueella mutta vain muutamia viikkoja.

Tosielämän kokemuksella

Jo käsikirjoitusta muokatessaan Tate tiesi, kenelle palvelijapääosa kuului. Näyttelijä Viola Davis ei olisi studioiden eikä suuren yleisön tuttu suosikkinimi, mutta eihän kirjan tai elokuvankaan julkaisu ollut edistynyt perinteiseen tapaan. Tate oli itsepäisesti taistellut jo niiden puolesta, miksipä ei siis näyttelijöidensäkin.

Hän halusi Violan näyttelemään riistopalkkaista kotiapulaista, joka kyllä kelpaa kasvattamaan valkoisen perheen lapset mutta mustaihoisena ei saa käyttää edes samaa vessaa heidän kanssaan. Näyttelijä tunsi piikaperinteen omakohtaisesti – hän syntyi keskelle sitä, Singletonin plantaasilla Etelä-Carolinassa vuonna 1965. Violan isoäiti, äiti ja täti olivat valkoisten palvelusväkeä.

– Mummillani oli 18 lasta, jotka hän elätti hoitamalla valkoisten lapsia. Sisaruksista seitsemän kuoli, mutta ne jotka selvisivät, pistettiin töihin. Äitini ja tätini aloittivat piikoina, kun olivat 13-vuotiaita. Äiti sai isäntäväeltään 25 dollaria viikossa ja karmean kohtelun, näyttelijä kertoo.

Viola kasvoi köyhyydessä. Lapsuudenkoti oli hökkeli, jonne harvoin saatiin sähköä ja tuskin koskaan lämmintä vettä. Värilliset kävivät eri kirkoissa kuin valkoiset, kulkivat eri busseilla ja opiskelivat eri kouluissa – mikäli kouluun oli varaa.

– Vaikka Piiat kuvaa lapsuuteni aikaa todenmakuisesti, yhden virheen minä näin: elokuvassa köyhilläkin on aina puhelin. Se ei ollut meidän arkeamme. Jos puhelinta oli joskus varaa käyttää, se onnistui korkeintaan viikoksi kerrallaan.

Köyhyys ei silti lannistanut Violaa vaan sisuunnutti. Toisin kuin sukunsa naiset, hän pääsi kouluun tukijärjestelmien ja stipendien turvin. Viola opiskeli teatteria collegessa ja kävi neljä vuotta Juilliardin draamakoulua New Yorkissa. Näyttelijänura alkoi kolmekymppisenä.

– Päätin jo pikkutyttönä, että naisen valta ja voima eivät löydy söpöydestä. Minulla kun sitä ei ollut, piti löytää muuta. Yllytänkin tyttöjä opiskelemaan, sivistymään ja kehittämään muita avuja kuin niitä, joilla vedotaan miehiin.

Puurtaminen kannatti. Nyt Violan nimeä vilautellaan Oscar-ruletissa. Myös tunteita herättävälle elokuvalle veikataan Oscaria, mutta on se saanut terävää arvosteluakin. Amerikan mustat ovat kyllästyneet Hollywoodin tapaan esittää heidät kliseerooleissa orjina tai huumeäiteinä. Samaa Viola oli tuskaillut. Hän oli vannonut, ettei enää koskaan esittäisi palvelijaa, mutta uskoo tässä roolissaan olevansa oikealla asialla.

Viola löysi elokuvasta myös itselleen uutta. Vaikka hän tunsi palvelusväen arjen ja oli lukenut ihmisoikeustaistelun vaiheista, tunnekokemus yllätti.

– Kuvasimme kahden viikon ajan erästä juhlakohtausta, jossa minulla ei ole yhtään repliikkiä. Tarjoilin vain teetä, lakaisin tupakantuhkaa pöydiltä ja yritin olla näkymätön. Tunsin oloni turhaksi ja lannistuneeksi ja ymmärsin, että tältä sen on täytynyt tuntua. Olla ihminen ilman mitään arvoa. Ei sellaista tunnetta voi tallentaa historiankirjoihin.

Palvelusväen puheenvuoro

Juuri tuon omakohtaisen näkökulman Kathryn Stockett ja Tate Taylor halusivat yleisölleen tarjota, ja se tekee Piioista koskettavan. He molemmat viettivät lapsuutensa Mississipissä yksinhuoltajaäitiensä ja mustien kotiapulaisten kasvattamina. 1970-luvun lapsina he eivät kuitenkaan enää nähneet rasismia kotikulmillaan tai tunnistaneet sen jälkiä niihin törmätessään. Vanhojen talojen autotalleihin mustille rakennetut vessakopperot olivat heistä vain käteviä lastenvessoja, joissa sai käydä kurakengissä kesken leikkien.

Tate muistelee, ettei häntä kasvattanutta Carol Leetä edes kutsuttu heillä piiaksi.

– Minulle hän oli kakkosäiti, co-mama. Leikin hänen poikiensa kanssa, emmekä me lapsina miettineet toisen ihonväriä. Silti tiesin niukasti Carol Leen elämästä. En kysynyt, mitä hän ajatteli työstään tai millaista se oli ollut rotuerottelun aikaan. Havahduin vasta luettuani Kathrynin kirjan, Tate kertoo.

Kathrynin hoitaja menehtyi vuosia sitten, mutta Taten kakkosäiti on vielä vauhdissa. Carol Lee vilahtaa lyhyesti elokuvassakin.

Vaikka Piiat on kotiapulaisten puheenvuoro, on se myös otos valkoisen naisen asemasta 1960-luvun etelässä, missä tytön suurin arvo oli olla sievä ja tärkein tehtävä löytää itselleen puoliso. Kaiken tuon keskellä kasvaa tarinan pääosatyttö Skeeter, terävä ja kunnianhimoinen kirjoittajanalku, jota perheen perustamista enemmän kiinnostaa oman uran rakentaminen. Se alkaa rohkealla teolla haastatella palvelusväkeä ja saada heidän tarinansa kirjaksi.

Piiat on siten myös Skeeterin kasvutarina ja hahmossa on helppo tunnistaa kirjailija Kathryn itse. Leffassa häntä esittämään valikoitui näyttelijäkatraan tämän hetken kuumin tähti Emma Stone, 22. Naisia yhdistää heidän tahtonsa tehdä unelmistaan totta. Arizonassa kasvanut Emma esimerkiksi sai äitinsä muuttamaan kanssaan Los Angelesiin voidakseen aloittaa siellä näyttelijäntyöt. Emma oli tuolloin 15-vuotias.

Elokuvan tekijäjoukolta on kysytty, onko vastavirtaan kulkevan ja tasa-arvon puolesta toimivan naisen kasvutarina ajoitettu erityisesti nykyhetkeen, kun Lähi-idässä kuohutaan demokratian ja sananvapauden puolesta. Piiat-romaanikin on hiljattain julkaistu arabiaksi. Tate Taylor kuitenkin vähättelee politikointitaitojaan.

– Onhan se mielenkiintoinen sattuma, mutta äh, emme sentään osanneet suunnitella noin pitkälle. Uskomme, että ihmisiä on ylipäätään hyvä rohkaista puhumaan. Sanoissa ja ystävyydessä on voimaa aina, ajankohdasta riippumatta.

 

Octavia Spencer, näyttelijä
Octavia Spencer näyttelee Minny-piikaa ja on ohjaajan kämppäkaveri opiskeluajoilta. "Syvän etelän rasismi on aina leimannut kotiseutuamme. Jos olisimme syntyneet 10 vuotta aiemmin, ei olisi tullut kuulonkaan, että paras ystäväni on valkoinen mies."


Octavia palkittiin roolistaan parhaan sivuosanäyttelijän Oscarilla.

 

Emma Stone, näyttelijä
Emma Stone alkoi rakentaa uraansa jo teininä ja on nyt 22-vuotiaana kuuma nimi Hollywoodissa. Emma näytteli viimeksi elokuvissa Vain seksiä ja Hölmö hullu rakkaus. Uusi Spiderman julkaistaan tänä vuonna.

Kommentit

Tähdellä merkityt ovat pakollisia kenttiä

Me Naisten uusimmat jutut