Sanni. Kuva: Warner Music Finland / Julius Koivistoinen

Sannin tuore levy on hetkessä kiinni, kuten trendikkään popmusiikin kuuluukin olla.

Reilu vuosikymmen sitten Smak-yhtye julkaisi esikoislevyn, jossa tuntui olevan lähinnä varhaisteini-ikäistä intoa – olivathan bändin jäsenet yläasteikäisiä. Sittemmin yhtyeen kitaristista Henri Salosesta on kasvanut yksi uuden suomalaisen popin pääarkkitehdeista. Salonen on työskennellyt taiteilijanimellä Hank Solo muun muassa Maija Vilkkumaan, Roope Salmisen ja Kasmirin kanssa. Ja nyt Salosen tähänastiseksi päätyöksi nousee hänen omaa ikäpolveaan edustavan Sannin kolmas albumi.

Kokonaisuus on helppo ja hetkessä kiinni, se ei huolehdi huomisesta tai tavoittele ajattomuutta.

Salonen on yhdessä Sannin kanssa luonut soundillisen maiseman, joka koostuu tasapuolisesti niin tahallaan tuotannossa tehdyistä häiriötekijöistä (suhinoista, särinöistä, ujelluksista) kuin popin kliseistä (paikoin suorastaan ärsyttävän tarttuvista melodiakuluista ja överisokeroiduista syntikkariffeistä).

Kokonaisuus on helppo ja hetkessä kiinni, se ei huolehdi huomisesta tai tavoittele ajattomuutta. Se elää ja hengittää vain ja ainoastaan tätä hetkeä, kuten nuoren ja muodikkaan popmusiikin kuuluukin.

Musiikkia kiinnostavammaksi paikantuvat Sannin tekstit, jotka tuntuvat ensikuulemalta pintapuolisilta. Tarkempi kuuntelu paljastaa sanoitukset tarkkanäköisiksi päiväkirjamerkinnöiksi kaksikymppisen selfie-sukupolven elämästä: lähes joka käänteessä kuvataan, ollaan kuvattavana tai ”selataan sun kuvia kuin uutisia”. Sen sijaan ympäröivään yhteiskuntaan Sanni ei kiinnitä mitään huomiota, kuten ei moni muukaan samaan sukupolveen kuuluva.

Kun haluamme viidentoista vuoden päästä tietää, millaista oli parikymppisten elämä vuonna 2016, Sanni toiminee yhä oivana ovisilmänä todellisuuteen, joka silloin tuntuu jo epäilemättä vanhanaikaiselta.

Sanni: Sanni

(Warner)

Jenni Vartiainen kertoo saaneensa todistaa punastumisia, kun muut ovat kuunnelleet hänen uutta Turvasana-kappalettaan.

Seksi on yksi biisinkirjoittajien klassikkoaiheista, ja sitä käsitellään myös Jenni Vartiaisen uudella Turvasana-kappaleella. Biisi on ensimmäinen, jonka Jenni ja hittinikkari Jurek Reunamäki ovat tehneet yhdessä.

– On ollut hauska huomata, millaisia reaktioita Turvasana on aiheuttanut niissä, ketkä sen ovat jo kuulleet. Yllättävintä oli, että olen saanut todistaa monenasteisia punastumisia, Jenni kommentoi kappalettaan levy-yhtiön tiedotteessa.

Turvasana on BDSM-fetissiseksin sanastoon kuuluva termi. Sillä viitataan sanaan, jota käytetään, kun leikit menevät niin pitkälle, että ne haluaa keskeyttää. BDSM:n maailmaan ihmisiä on tutustuttanut viime vuosina esimerkiksi eroottinen Fifty Shades -kirjasarja sekä sen perusteella tehty elokuva. Leffatrilogian kakkososa tulee elokuviin ystävänpäivänä.

Jenni Vartiaisen kappaleellakin viitataan rohkeisiin leikkeihin, sillä siinä lauletaan esimerkiksi näin:

Joo, mä oon väsynyt pelkkään hiplailuun. Mikä on sun turvasana?

Kuuntele kappale!

Sitten jäämmekin vain odottamaan musiikkivideota. Maanantaina Jennin Instagramissa julkaistiin videomateriaalia, joka vihjailee, millainen musiikkivideo kappaleelle on mahdollisesti kuvattu. Vihjaileva linja jatkunee myös videolla.

 

#turvasana keskiviikkona 18.1. klo 00.00!

Video, jonka Snapchat: Jennisnappi (@jennivartiainenofficial) julkaisi

Pitkällä tauolla ollut Jenni tekee paluun keikkalavoilla Radio Aallon risteilyllä 20.4. Hänen edellinen albuminsa Terra julkaisiin vuonna 2013, ja syksyllä 2014 Jenni nähtiin Vain elämää -ohjelmassa.

The xx on sukupolvibändi, jonka androgyyniä ilmaisua monet nuoremman polven popfanit rakastavat.

Englantilaisessa The xx -triossa kiteytyy indiepopin olemus tällä vuosituhannella; poissa ovat 1960-luvun pop-suuruuksien valamiin muotteihin tukeutuvat kitaramelodiat, joiden voimin Oasisin ja Blurin kaltaiset brittipop-yhtyeet vielä 1990-luvulla kipusivat kansakunnan kaapin päälle.

Tilalla on sampleja, syntikkamattoja ja perinteisiä instrumentteja yhdistelevää, usein tummanpuhuvaa, vähän kiemuraista ja vaikeasti tanssittavaa ”klubimusiikkia”, jota ei ole helppo lintata mihinkään tietyn tyylilajilätkän alle.

Tämä kaikki tekee The xx:stä sukupolvibändin. Siinä missä yhtyeen musiikki saattaa olla vaikeasti hahmotettavaa vanhemmille, monet nuoremman polven popfaneista rakastavat heidän ambivalenttia, androgyyniä ja ulkokohtaista ilmaisuaan.

Myös The xx:n kolmas albumi I See you on kuin toimisto, jollaisissa monet yhtyeen faneista työskentelevät: luova, tunnereaktioita ja tarinoita asiakkailleen työstävä, mutta samaan aikaan pidättyväinen ja itsestään varsin vähän paljastava.

The xx pomppaa pinnan – ja lukuisten kaltaistensa – yläpuolelle niissä muutamissa kappaleissa, joissa trio riuhtaisee itsensä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Yhtyeen toisen laulajan Oliver Simin vuosien saatossa kypsynyt ääni yhdistettynä avauskappale Dangerousin soul-henkisiin puhaltimiin esimerkiksi on kuin raikas tuulahdus Karibialta.

Aivan ylivoimainen näyttö on On Hold, joka Cut Copyä ja vanhaa disco-soulia yhdistelevällä muhkealla soundilla ja koukuttavalla kertosäkeellä vie vihdoin oman tyylinsä rohkeasti tappiin asti.

Vaikka I See Yousta jää paikoin hieman sieluton ja steriili maku, kolmikon musiikillista estetiikantajua on pakko vähän ihailla.

The xx: I See You (XL)

Ben Affleckin ohjaamasta klassisesta rikosdraamasta löytyvät hyvän elokuvan ainekset, mutta palaset eivät loksahda paikoilleen.

Live by night on selkeästi intohimoprojekti. Rikoselokuviin tykästynyt Ben Affleck ohjaa, näyttelee, ja käsikirjoituskin on herran laatima (Dennis Lehanen menestyskirjan pohjalta). Tarina seuraa Joe Coughlinia (Affleck), pohjimmiltaan kunnollista miestä joka ajautuu mukaan alamaailman rommibisnekseen. On gangstereita, aseita ja näyttävää 1920-luvun muotia. Sivuosissa nähdään muun muassa Sienna Miller, Zoe Saldana ja Elle Fanning.

Elokuvasta löytyvät kaikki viihdyttävän gansgerileffan ainekset, mutta Affleck ei onnistu punomaan niitä yhteen. Hajanainen lopputulos käy paikoittain jopa tylsäksi. Pahuutta tutkiskelevat teematkin jäävät mitäänsanomattomiksi – päähenkilön moraaliset dilemmat ovat aivan liian kesyjä herättääkseen ajatuksia. Näyttävyyden ja kelpojen näyttelijäsuoritusten ansiosta Live by nightin jaksaa kyllä katsoa, mutta uusintakierrosta se tuskin kestää. Mielummin sitä palaa ohjaajan aikaisempien töiden, kuten Argon tai Gone Baby Gonen, pariin.

Live by night **
ensi-ilta 13.1

 

Emma Stonen ja Ryan Goslingin keskinäinen kemia on fantastista katseltavaa.

Nuori amerikkalaisohjaaja Damien Chazelle ponnahti kuuluisuuteen muutama vuosi sitten kunnianhimoisesta jazzrumpalista kertovalla elokuvallaan Whiplash. Intensiivinen musiikkidraama keräsi ansaitusti kehuja niin katsojilta kuin kriitikoiltakin ja povaili tekijälleen lupaavaa uraa Hollywoodissa. Musiikin saralla jatkava uutuusleffa La La Land vahvistaa käsitystä entisestään ja todistaa, että Chazelle on yksi tämän päivän mielenkiintoisimmista ohjaajista. Elokuva putsasi pöydän taannoisessa Golden Globe -gaalassa.

Hurmaavan musikaalin pääosissa nähdään jo kolmatta kertaa vastakkain näyttelevät Emma Stone ja Ryan Gosling. Stone on uraansa aloitteleva näyttelijä Mia, Gosling itsepäinen jazzmuusikko Sebastian. Molemmat tavoittelevat omia unelmiaan upeassa mutta armottomassa enkelten kaupungissa. Tarinaan mahtuu niin iloja kuin suruja, sekä myös roppakaupalla kaunista melankoliaa.

Säteilevä surusilmä Emma Stone on henkeäsalpaavan hyvä.

On helppo ymmärtää, miksi Stone ja Gosling nähdään yhdessä yhä uudestaan ja uudestaan – parivaljakon keskinäinen kemia on fantastista katseltavaa. Etenkin säteilevä surusilmä Stone on henkeäsalpaavan hyvä tehdessään uransa tähän mennessä vaikuttavimman roolityön. Tanssi- ja laulunumeroistakin suoriudutaan kunnialla, tekniset puutteet korvautuvat sitäkin suuremmalla tunteen palolla ja aitoudella. Chazelle herättää henkiin vanhojen Hollywood-musikaalien taian, mutta pitää silti tarinansa omaperäisenä ja tuoreena. La La Land hengittää uutta puhtia unohtuneeseen lajityyppiin ja todistaa, että maailmassa on vielä sijaa valkokangasmusikaalien maagisuudelle.

La La Land *****
ensi-ilta 13.1