Sanni. Kuva: Warner Music Finland / Julius Koivistoinen

Sannin tuore levy on hetkessä kiinni, kuten trendikkään popmusiikin kuuluukin olla.

Reilu vuosikymmen sitten Smak-yhtye julkaisi esikoislevyn, jossa tuntui olevan lähinnä varhaisteini-ikäistä intoa – olivathan bändin jäsenet yläasteikäisiä. Sittemmin yhtyeen kitaristista Henri Salosesta on kasvanut yksi uuden suomalaisen popin pääarkkitehdeista. Salonen on työskennellyt taiteilijanimellä Hank Solo muun muassa Maija Vilkkumaan, Roope Salmisen ja Kasmirin kanssa. Ja nyt Salosen tähänastiseksi päätyöksi nousee hänen omaa ikäpolveaan edustavan Sannin kolmas albumi.

Kokonaisuus on helppo ja hetkessä kiinni, se ei huolehdi huomisesta tai tavoittele ajattomuutta.

Salonen on yhdessä Sannin kanssa luonut soundillisen maiseman, joka koostuu tasapuolisesti niin tahallaan tuotannossa tehdyistä häiriötekijöistä (suhinoista, särinöistä, ujelluksista) kuin popin kliseistä (paikoin suorastaan ärsyttävän tarttuvista melodiakuluista ja överisokeroiduista syntikkariffeistä).

Kokonaisuus on helppo ja hetkessä kiinni, se ei huolehdi huomisesta tai tavoittele ajattomuutta. Se elää ja hengittää vain ja ainoastaan tätä hetkeä, kuten nuoren ja muodikkaan popmusiikin kuuluukin.

Musiikkia kiinnostavammaksi paikantuvat Sannin tekstit, jotka tuntuvat ensikuulemalta pintapuolisilta. Tarkempi kuuntelu paljastaa sanoitukset tarkkanäköisiksi päiväkirjamerkinnöiksi kaksikymppisen selfie-sukupolven elämästä: lähes joka käänteessä kuvataan, ollaan kuvattavana tai ”selataan sun kuvia kuin uutisia”. Sen sijaan ympäröivään yhteiskuntaan Sanni ei kiinnitä mitään huomiota, kuten ei moni muukaan samaan sukupolveen kuuluva.

Kun haluamme viidentoista vuoden päästä tietää, millaista oli parikymppisten elämä vuonna 2016, Sanni toiminee yhä oivana ovisilmänä todellisuuteen, joka silloin tuntuu jo epäilemättä vanhanaikaiselta.

Sanni: Sanni

(Warner)

Irinan seitsemäs levy on raikkaasti uudenlaista Irinaa.

Irinan paikka suomalaisessa popmusiikkitodellisuudessa vuonna 2017 ei ole helppo. Hän ei ole enää nuori tulokas, mutta ei vielä Kaija Koon veroinen popin vanhempi valtionainenkaan.

Irinan seitsemäs levy Seitsemän kuitenkin päivittää pitkän uran tehneen artistin sointimaailmaa onnistuneesti. Irina väistää ne ansat, joihin Maija Vilkkumaa toissavuotisella Aja! -paluulevyllään astui ryskyen. Nykyteknologia on valjastettu Irinan ominaissoundin palvelukseen, eikä päinvastoin. Biittivetoinen soundi ei vie Irinaa, vaan Irina vie soundia.

Seitsemän ei esittele epäuskottavan futuristiseksi stailattua discokuningatarta, vaan tuo takaisin vanhan tutun Irinan – mutta nyt hänellä on silmissään aivan uudenlaista säihkettä.

Kaijamaista ovat myös parisuhdeväännöt.

Kaija Koota muistuttavat turvallisen kapinalliset sekä omanarvontuntoiset tekstit, joissa Irina muun muassa ilmoittaa, ”ettei hänestä ole vaimoksi nyt eikä ikinä”. Kaijamaista ovat myös parisuhdeväännöt, joissa altavastaajana on aina joku toinen kuin kertoja, sekä musiikin tanssittavuus. Ei nyt eikä ikinä on yksi levyn harvoista perinteisemmistä suomirock-kappaleista, jotka on rakennettu basso- ja kitarakuvion varaan. Silti biisi on sellainen, jota bilekansan on helppo tanssia vappupäivän dagen efter -diskossa.

Tanssittavuus viedään tappiin tamppausbiisissä Tanssi hengittämättä, jossa Irina laulaa: ”Ttanssi hengittämättä niin kauan, että taju lähtee. Silloin tuskin tuntee, kun maahan putoaa.”

Rivi kiteyttää kasvukivut taakseen jättäneen artistin uuden albumin napakasti.

Irina: Seitsemän

(Sony)

Mr. Gaga on harvinaista herkkua, sillä siinä päästään ensimmäistä kertaa lähelle tanssija-koreografi Ohad Naharinia.

Taitava tanssija saa tanssimisen näyttämään helpolta, vaikka todellisuudessa se on kaikkea muuta. Se käy ilmi uudesta Mr. Gaga -dokumentista. Elokuvassa tirkistellään lähietäisyydeltä hikikarpaloita ja sitä, kuinka kaadutaan lattialle uudestaan ja uudestaan.

Mr. Gaga kertoo israelilaisesta Ohad Naharinista, yhdestä maailman tunnetuimmista koreografeista ja tanssijoista. Naharin on Tel Avivissa sijaitsevan Batsheva Dance Companyn taiteellinen johtaja ja Suomessa tuntemattomamman, mutta kotimaassaan suositun tanssimaisen gaga-liikekielen isä.

64-vuotias Naharin on tunnettu haastatteluiden välttelijä, eikä häneltä heru apua tanssiteoksiensa tulkitsemiseen. Jos Naharin vaikuttaa vaikealta persoonalta, käy Mr. Gagassa selväksi, että juuri sitä hän onkin.

Dokumenttiin on haastateltu tanssijoita. Yksi Naharinin varhaisten vuosien tanssiryhmään kuuluneista kertoo, kuinka joka harjoituksista joku lähti kotiin huutaen tai itkien – mutta palasi aina takaisin. Toinen taas kertoo, kuinka Naharinilla oli tapana huutaa tanssijoilleen tanssiesityksien aikana mutta yleisöltä piilossa.

Naharinin tanssiteoksista olisi ollut aineksia vaikka mihin.

Jos elokuvalta odottaa mahtipontisia tanssikohtauksia, joutuu pettymään. Vaikka siinä pääseekin kurkistamaan Naharinin tunnetuimpiin teoksiin arkistovideon kautta, dokumentti kertoo kuitenkin ihmisestä teoksiensa takana. Siitä, kuinka Naharin hakee itseään New Yorkissa mutta palaa lopulta takaisin Israeliin, löytää rakkauden ja menettää sen ja joutuu luopumaan unelmistaan tanssiakseen.

Valitettava totuus on, että vaikka Naharin ja hänen elämänsä on mielettömän kiinnostava, tänä aikana, kun kuka tahansa voi katsoa televisiosta Planeettamme Maan kaltaisia henkeäsalpaavan kauniita ja överisuurella budjetilla tehtyjä luontodokumentteja, ei Tomer Heymannin Mr. Gaga vain näytä tarpeeksi hyvältä. Se on sääli, sillä Naharinin tanssiteoksista olisi ollut aineksia vaikka mihin.

Katso traileri:

Mr. Gaga

***

Ensi-ilta 28.4.

Song to song on kaunista katsottavaa. Liian kaunista.

Ohjaaja Terrence Malick tunnetaan taideleffoistaan, jotka vaativat katsojaltaan tarkkaavaisuutta ja asioiden omatoimista yhdistelyä. Tuplakolmiodraama Song to songin kerronta noudattaa samaa kaavaa. Asut, hiustyylit ja paikat vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mutta tarina pysyy silti kasassa ilman, että se haastaa liian kovaan aivojumppaan.

Faye (Rooney Mara) ja BV (Ryan Gosling) ovat muusikonalkuja. Heidät on ottanut siipiensä suojaan musiikkimoguli, vallan- ja seksinhimoinen Cook (Michael Fassbender). Cookin ansiosta Faye ja BV tapaavat, ihastuvat ja rakastuvat. Faye ei kuitenkaan onnistu pysymään erossa Cookista, vaan hänelle lankeaa leffassa pettäjän osa. Jossakin vaiheessa monimutkaista ihmissuhdevyyhtiä myös BV tapailee Cate Blanchettin esittämää eleganttia mutta onnetonta Amandaa.

Cook puolestaan menee naimisiin kauniin ex-lastentarhanopettajan (Natalie Portman) kanssa, muttei onnistu pääsemään irti tuhoisista, seksuaalisista pakkomielteistään.

Leffa vilisee oikeita muusikoita Lykke Listä aina hurmaavaan Patti Smithiin.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Texasin Austiniin, ohjaaja Malickin kotikaupunkiin, ja musiikki on vahvasti osa elokuvaa, vaikka päähenkilöiden työhön sen parissa ei juuri keskitytäkään. Leffa kuitenkin vilisee oikeita muusikoita Lykke Listä aina hurmaavaan Patti Smithiin.

Elokuva kertoo tarinan, siihen on saatu nimekäs näyttelijäkaarti ja kaikki näyttää päällisin puolin hyvältä, mutta ehkä juuri hyvältä näyttäminen häiritsee eniten. Asunnot kiiltelevät uutuuttaan, ihmiset ovat kauniita mutta hahmot jäävät etäisiksi ja 73-vuotiaan Malickin ohjauksessa viivytään ehkä liiankin kauan Portmanin ja Maran hoikkia vartaloita ihailevasti katsellen. Huippunäyttelijöistä olisi varmasti saanut irti enemmänkin.

Katso traileri:

Song to Song

**

Ensi-ilta 28.4.

Joka toinen pari -dokumentti pilkahtelee toivoa, jota pääsee ammentamaan erityisesti Ykältä, joka löysi eron jälkeen itsensä.

Ohjaaja Mia Halmeen uusi dokumentti Joka toinen pari kertoo suomalaisesta avioerosta. Siinä kolme paria – Mikko ja Sanna, Ykä ja Jonna sekä Kaisa ja Ville – kertoo, mitä tapahtui ja miten elämä jatkuu, kun rakkaus loppuu. Jokaisella pariskunnalla on lapsia, joten eron jälkeenkin on oltava tekemisissä.

Vaikka voisi kuvitella, että Joka toinen pari maalaisi synkeän ja surullisen kuvan suhteista, se on lopulta toivoa täynnä. Pariskunnat ovat dokumentissa niin avoimia, että heiltä voivat oppia jotakin kaikki, jotka eivät ole eronneet, mutta kamppailevat samanlaisten ongelmien kanssa.

Itse asiassa dokumentin avulla kuka tahansa voi oppia onnesta ainakin kolme asiaa:

1. Liian suuret odotukset pilaavat kaiken.

“Lopulta mun mielestä kaikki riidat johtuivat siitä, että odotukset eivät täyttyneet ja siitä tuli pettymyksiä. Kun pettymyksiä on riittävä määrä, huonot luonteenpiirteet tulevat voimakkaammin esiin”, Mikko sanoo dokumentissa. Eli siis tekee mieli rähistä, vaikka toinen tekisi jotain niinkin pientä kuin jättäisi tiskiveden valumaan.

Mikon oivalluksessa kiteytyy jotain varmasti monille eronneille tuttua: lopulta riidellään kaikesta ja aivan turhaan. Ehkä odotuksia pitäisi oppia madaltamaan ja pettymystä käsittelemään kumppanin kanssa.

2. Jos et ole onnellinen, lähde, älä petä.

Kaisaa pettänyt Ville toivoi vuosia, että jotain tapahtuisi ja ero tapahtuisi ihan itsestään.

“Sitten aloin itse etsiä toista ihmistä ja jossain vaiheessa löysinkin. Muistan toivoneeni, että jäisin kiinni. Sen jälkeen olisi helppoa, kun potkittaisiin vain pois. Mutta ei se ihan niin mennyt, vaan huonosti ja väärin.”

Ero ei ole helppo, vaikka sitä haluaisi – mutta elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi suhteeseen, jossa on surullinen. Toisaalta erosta ei kannata tehdä vielä vaikeampaa.

3. Se ei ole kumppanista kiinni.

Anna löysi eron jälkeen uuden kumppanin, Ykä ei.

“Avioeron myötä löysin itseni. Suurin pelkoni on ollut se, että minut jätetään. Kun pääsin siitä, musta tuntui, että ei ole enää mitään hätää. Se pelko, että on pakko löytää kumppani, on poistunut”, hän kertoo dokumentissa ja jatkaa viisaasti:

“Musta tuntuu, että rakkaus voi olla sitä, ettei ole ketään. Kaikki on nyt tässä jo.”

Katso traileri:

Joka toinen pari

***

Ensi-ilta 21.4.